sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Juoksupiireissä pohditaan, voiko näin vanha juosta niin kovaa

Juoksupiireissä on ihmetelty ja spekuloitu viime päivinä, voiko näin vanha mies juosta niin kovaa kuin olen kertonut blogissani. Näissä juoksupiireissä on sitten tehty selityksiä, miksi vanha mies ei voi juosta niin kovaa ja niin usein. Vauhti on muka ihan mahdotonta tämän ikäiselle miehelle. Tuo vauhti on ihan mahdotonta yhtä hyvin päivittäisen harjoitteluni kuin kesäisen testijuoksun osalta. Aivan liian usein yli 40 vuotta vanha mies asennoituu vanhaksi kääkäksi, joka sipsuttaa maratoonarin mielellä, vaikka voimalajeissa on hyvinkin osoitettu, että tämän ikäinen mies saattaa jopa päihittää nuoret miehet. Älä ala leikkiä vanhusta ennen kuin vanhuus pakottaa itsessään!

Olen oikeastaan juossut pienestä pojasta alkaen, vaikka en tykkää osallistua hölkkäkilpailuihin tai veteraanikisoihin. Muistaakseni juoksin kuitenkin Vihdissä yhden kerran veteraanien SM-kilpailuissa pronssimitalin 4 x 400 m viestijoukkueessa Helsingin Jyryn nimissä (ilman edeltävää kilpailukokemusta samalta vuodelta). Tuo juoksu ei ollut ihan paras mahdollinen, sillä olin ollut edeltävän yön kello 23.00-07.00 Myllypuron Shell-huoltoasemalla yövuorossa, ja jatkoin suoraan kilpailupaikalle, jossa kilpajuoksu oli vasta puolelta päivältä (siis ilman unta). Kun edellispäivänkin olin ollut toisessa työssä, niin unettomuutta oli jo kohtuullisesti. Joka tapauksessa tuli pronssi taapertamisesta huolimatta.

Kilpailla kannattaa, jos se merkitsee jotakin. En halua kilpailla, jos ei ole riittäviä menestyksen mahdollisuuksia. Niitä ei välttämättä synny enää tässä iässä. Ikämieskisoihin en lähde, vaan jos juoksen kilpaa, menen yleisen sarjan poikia kiusaa. Harjoittelu voi olla kuitenkin kilpailullista, sillä pelkkä pitkä ja hiljainen hölkkä ei ole erityisemmin kehittävää.

Juoksuharjoitteluni jatkuu taas, kunhan tämä länsimainen jouluaika on ohi ja maanantaina pääsen salille sekä lenkille. Vietän jouluni 7. tammikuuta. Siihen saakka päiväni ovat tavallisia arkipäiviä varhaisesta aamusta alkaen.

Vähän on juoksutaustaa

Monille pohdiskelijoille on jäänyt huonosti tiedetyksi, miten paljon juoksin ja hiihdin nuorena poikana, kun asuin Savonlinnassa. Kymmenestä ikävuodesta alkaen hiihdin päivittäin talvisin – ja voitin myös piirinmestaruusmitaleita ym. Eräänä päivänä hiihdin kaksi hiihtokilpailua: voitin molemmat. Pisimmät hiihtolenkit olivat koulupäivän jälkeen 50 km Aholahden valaistulla ladulla. Vaikka en enää kilpaillut hiihdossa saatuani silmälasit (häiritsevät talvella), niin minut pyydettiin kilpahiihtäjien toimesta mukaan maakuntaviestiin – ja jonkun kerran taisin hiihtääkin siinä. Olin kuitenkin parempi kuin eräät kilpahiihtäjät, jotka kiersivät samaa valaistua hiihtoreittiä harjoittelemassa.

Juoksu alkoi (jo) 14 vuoden iässä – ja voitin myös piirinmestaruusmitaleita yksin keskipitkillä matkoilla ja estejuoksussa sekä viestijoukkueessa. Sulkavan ensimmäisen ”ympärijuoksun” 10 km:n matkan voitin 14 vuoden sarjassa: aika oli varsin heikko, tasan 40 minuuttia, mutta eihän sen ikäiset pojat juosseet pitkiä lenkkejä kilpaa tai edes harjoituksissa en ollut juossut. Osallistujia oli puolisen sataa. Tein kuitenkin sellaisen virheen, että minulle tappion sietäminen oli mahdottoman vaikeaa, joten juoksin jokaisen hävityn kilpailun jälkeen 15 kilometrin juoksulenkin kotioloissa rangaistukseksi (siis 14 ikävuodesta alkaen, vanhempana jopa 20 km:n rangaistuslenkin). Yleensähän minä pidin juoksussa vauhtia aina niin kauan kunnes joku juoksi ohi minusta, jolloin saatoin jo keskeyttää jopa viimeisellä kierroksella. Ensimmäinen 400 metriä vei useissa keskipitkien matkojen kilpailuissa alle minuutin tai aivan minuutin tuntumaan – siis aivan liian lujaa silloiseen kuntoon. Yhä edelleen juoksen samaa vauhtia, kun lähden matkaan radalla.

Tuosta ylimääräisestä juoksemisesta oli seurauksena tarpeetonta väsymystä, sen sijaan että olisin opettanut lihas- ja hermojärjestelmät nopeaa juoksua varten. Joka tapauksessa Leevi Seppanen, Orvo Paatero ja Pentti Tyni Savonlinnan Riennosta ja Savon Mailereista kyllä muistavat juoksuharrastukseni, vaikka juoksin enemmän paljon enemmän kuin valmentajat kirjoittivat. Mukana oli myös sikäläisiä hyviä juoksijoita, joita riitti todella 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa Savossa. Liioittelevan lenkkeilyn tähden olin väsynyt ja jalat eivät aina pysyneet ehjinä: mm. pakaralihaskalvo ja polvi vihoittelivat. Varsin menestyksellisesti juoksin pitkät kilpajuoksut, yli 10 kilometriä ja paljon pitempää. Kesällä juoksukilpailuja rasitti myös se, että teinipojasta alkaen olin kesälomalla metsätöissä. Kun koko päivän kävelee helteessä kumisaappaissa, niin juoksu ei enää tule vauhdikkaaksi. Vielä armeijassakin Lappeenrannan Kuoleman rakuunoissa pääsin erityistehtävään juoksukuntoni tähden.

Yliopistovuosina kilpajuoksu katosi niin sanotun ammatillisen kutsumuksen tähden, sillä opiskelutoverit pilkkasivat kovasti kilpailua. En uskaltanut enää lähteäkään kilpailuihin. Harjoittelin kuitenkin yhä päivittäin kaksikin kertaa, joskus toki tuli lepopäiviä. Muistan hyvin Pirkkolassa Helsingissä pidetyt SM-maastojuoksut, johon osallistuin ilmeisesti ensimmäistä vuotta aikuissarjassa 20 vuoden ikäisenä. En ollut kilpaillut pariin vuoteen erinäisten jalkaongelmien ja armeijan vuoksi. Sitten vuonna 1984 (?), jolloin suomalaiset vielä juoksivat lujaa, oli toukokuussa kylmä kisasää. Minä olin ainut hölmö, jota kukaan ei ohjannut. Pistin pitkät lenkkihousut kilpailuasuksi. Ja todella nämä painoivat jalassa. Muilla oli juoksusortsit. Juoksin ensimmäisen maastokierroksen ja pitkälle toistakin vielä ihan kymmenen parhaan joukossa, mutta sitten jätin kesken, koska pidin sijoitustani niin tavattoman huonona. Myöhemmin tajusin, että itse Tapio Kantanenkin juoksi hitaammin kuin minä, mutta hänkin keskeytti. Koko kesänä en juossut kilpaa, koska minulla oli kesätyö, jonka tähden olin kaikki viikonloput varattu kutsumustöihin.

Opintojen aikana sain jopa Viipurin urheilijoista erään entisen huippukestävyysjuoksijan valmentajana tarkkailemaan lenkkeilyäni: kerran lähdimme juoksulenkille rataharjoitusta varten. Verryttelimme yhdessä ulkona, mutta minun verryttelyjuoksuvauhti (ennen varsinaista rataharjoitusta) oli entisen huippujuoksijan mukaan liian nopeaa - alle 3.20 min/km – siis hänen mukaansa aivan liian kovaa. En juossut koskaan hiljempaa siihen aikaan. Usein lenkkeilin olympiastadionin puistossa. Toteutin suunniteltua juoksemista intomielisesti taas uuteen onnettomuuteen saakka. Pakaralihaksen kalvo repesi keväällä.

Pakaralihaksen kalvo tuli joskus terveeksi. Niin 24 ikävuoden iässä harjoittelin taas valtavasti – ja olin mielestäni hyvässä kunnossa. Olin päässyt vapaaksi opinnoistani edellisvuoden lopulla ja sain opintorahoillani juosta ammattimaisesti koko talven ja kevään. Jälleen kerran tapahtui surullinen onnettomuus. Lähdin aika mukavasti liikkeelle Korson puolimaratonilla. En juonut kisan aikana yhtään. Se ei ollut ongelma, vaan 10 km:n kohdalla sääressä alkoi tuntua valtava kipu. Kun pääsin maaliin, menin päivän tai pari jälkeen sairaalaan, jossa todettiin, että sääriluuni oli murtunut. Ilmankos jalasta ja juoksusta hävisi voimat! Olin juossut aivan hullusti: pahimpina päivinä 50 kilometriä (aamulla 20 – illalla 30 km).

Muutaman kerran vielä yritin harjoitella tosissaan, mutta jalkani eivät pysyneet paria kuukautta kauempaa terveenä. Olin keveä poikanen: alle 60 kg. Tämän jälkeen jätin juoksun hyvin vähäiseksi: kävin ehkä päivittäin juoksulenkillä. Niin meni kymmenisen vuotta, enkä enää juossut kuin ehkä kerran kuukaudessa juoksulenkin – talvella en lainkaan. Taisi olla jo niinkin kauan sitten kuin vuonna 1997, ja joku sai houkuteltua esimerkkinsä varjolla, että lähtisin maratonille. En harjoitellut lainkaan – paitsi kävin viikkoa aiemmin yhden 8 km:n juoksulenkin – ja sitä ennen kuukausi aiemmin juoksin 6 km:n kuntohölkän vakavasti kuumeisena, koska olin kilpailun järjestäjänä tehnyt erään vedon julkisesti (hävisin vedon). Menin Forssan maratonille. Isäni sain huoltajaksi, siltä varalta, että tuo kuninkuusmatka olisi hirvittävä koettelemus. Lähdin liikkeelle hyvin varovaisesti hurjan pitkää matkaa varten, sillä niin opetettiin ensimmäistä kertaa maratonia juoksevalle. Tarkkailin itseäni ja pelkäsin 30 km:n ”seinää”. Se ”seinä” ei tullut. Odotin 35 km:n ”seinää”, mutta se seinä ei tullut. Kun olin jo 40 km:n kohdalla, tajusin, että minä en todellakaan väsy tällä maratonilla: niin juoksin ”hurjasti” viimeiset kaksi kilometriä, kellon mukaan alle 3.30 min/km vauhtia. Lopputulos oli hyvin vaatimaton 3.04., mutta se innosti, koska olin hyvissä voimin selvittänyt maratonin 42 kilometriä. Kaksi viikkoa myöhemmin tai suurin piirtein lähdin sitten Hartolaan, jotta juoksen siellä maratonin. Nyt olin oikein valmistauduttu: maltodekstriinit ja kaikki. Lähdin ripeämmin liikkeelle: eka kilometri 3.30 min/km. Juoksu oli helppoa, mutta jo 5 km:n kohdalla vatsa alkoi vaivata, nesteet hyppivät siellä. Sitten yhden kerran vielä menin Tukholmaan: nyt en ollut edes juossut sitäkään kuin edelliskerroilla, vaan menin seuraksi muulle väelle, jonka mukana juoksin maratonin noin 3.30. Sitä en luo kuitenkaan juoksuksi, vaan seuran pidoksi

Erään kerran tein tämän jälkeen/tätä ennen ihan yllättävän teon (en muista tarkasti vuotta). Eräs 15 v poika oli pyytänyt minulta harjoitusohjelmaa ja tein sitä hänelle. Menimme hänen kilpailua varten Otaniemen halliin. Tuo poika houkutteli, että juoksisin myös – olinhan käynyt muutamilla lenkeillä hänen kanssaan ja olin paremmassa kunnossa kuin valmennettava, vaikka en kilpaillut. Sain lainaksi piikkarit nuorelta mieheltä. Ilman mitään suunnittelua (ei ruokailusuunnitelmia, ei lenkkeilyä sen mukaan edeltävinä päivinä tms.) lähdin mukaan 3000 m hallikisaan ex tempora. Ari Suhonen oli mukana kilpailussa, mutta koin kilpailuvauhdin aivan liian hiljaiseksi. Niin lähdin vetää juoksijoita ja karkasin kilpailijoilta jo kohtuullisesti, kunnes jo 800 metrin tuntumassa hyppäsin sivuun kilpailusta. Toki kuka tahansa pystyy tuohon harjoittelematta, joten en pidä sitä minään sankaritekona. Maitohappoa oli alkanut kertyä eikä vauhti tyydyttänyt, vaikka se oli kai noin 8.30 vauhtia. Olin vielä selvässä johtoasemassa. En ymmärrä, mistä olin kuvitellut, että juoksu olisi helpompaa. Tämä pieni kosketus on ollut kuitenkin kilpailuihin vielä harjoittelemattomana miehenäkin.

Tämän jälkeen en ole myöskään juossut säännöllisesti. Pietarissa opiskellessani vuosina 2003-2004 kävin kadottamassa yksinäisyyttäni ja juoksin päivittäin lenkillä. Olinkin varsin hyvässä juoksukunnossa ja hoikkapoika vuonna 2004, kun tulin Suomeen. Painoin ehkä 62 kg. Työt estivät osittain kilpailemisen. Yritin harjoitella syksyllä 2004 maratonia varten, mutta harjoittelussa jalkapohjaan tuli tulehdus tms.

Kesä 2011 innosti uudestaan

Nyt olen luopunut kaikista kilpailullisista tavoitteista. Sen jälkeen olen käynyt lenkillä 2-3 kertaa viikossa, mutta en ole katsonut kelloa. Lenkkien pituudet ovat vaihdelleet 5 kilometristä enintään 20 kilometriin. En ollut juoksijaksi aivan kylmiltään liikkeellä. Painoa oli kertynyt vatsan ympärille suhteellisen tuhdisti.

Kesällä 2010 olin Pietarissa, juoksin Prospekt Engelsan ja Lanskoye Shossen kulmassa olevassa juoksukentällä nopeita juoksujani.

Juoksin yhden kerran pitkän 1000 metriä (viisi kierrosta), mutta sitten juoksin myös useita muitakin kertoja eri mittaisia matkoja samaa tavoitevauhtia. Poikani juoksi myös silloin, kun minä kuvasin häntä. 7 vuotta vanha poikani oli kellon ja videokameran kanssa, mikä aiheutti vaikeuksia erityisesti videon kanssa, kun samanaikaisesti piti hallita kelloa.

Juoksijat ovat laskeneet sittemmin kesällä 2011 julkaisemani kahden juoksuvideoleikkeen perusteella, onko juoksuani nopeutettu nauhalla teknisesti, paljon on askeleiden määrä, onko kenttä oikean mittainen, ja lopulta on laskettu varjojen perusteella, onko nauha yhdestä ja samasta juoksusta. Vaikea minun on siihen vastata, miten poikani on asemoitunut täsmällisesti radalla itse juoksun aikana ja miten hän on siirtynyt sekä erityisesti varjon siirtyminen kentällä on vaikeasti selitettävissä. Kello kertoi riittävästi. Nuo eivät olleet edes ainoat videoleikkeet, vaan teimme siis lukuisia videoleikkeitä juoksuistamme.

En pidä mahdottomana, että olen nimennyt lukuisasta irrallisesta puolen minuutin mittaisesta videoleikkeestä kaksi väärää toisiinsa liittyväksi, mutta ne eivät olisi alun perin samasta juoksusta kyse, kylläkin samasta aamusta. Muita videoita en ole pistänyt Youtubeen, sillä joskus kamera oli kääntynyt jotenkin liiaksi rataan, joskus päättömät jalat juoksivat jne. Otin muista videoleikkeistä kylläkin kuvankaappauksia talteen Pietarissa pikkutietokoneellani. Myös noista kuvista näkyy edelleen varjon siirtyminen kentällä.





Tämä oli siis ilmeisesti noin kello 8 – 10 aamulla, kun aurinko nousi. Tämä näyttäisi tarkoittavan, että juoksuvideoni loppu on ollut ENNEN juoksuvideon ALKUA, kun tarkkailee varjon siirtymistä, mikäli pojan sijoittuminen ja muu sellainen ei ole luonut perspektiiviin muutoksia. Näin ollen testijuoksuni varsinainen loppu täytyy olla joku toinen videoleike. Päivällähän aurinko on korkeammalla, jolloin varjon on oltava pienempi, kun taas aamulla varjo leviää pitkänä auringon vasta noustessa. En ollut kuitenkaan kentällä niin kovin kauan (mielestäni), joten siihen nähden nämä neljä kuvaa herättävät ihmetystä. Kaikissa niissä varjo on jo merkittävästi eri kohdissa. Tässä suhteessa kriitikot ovat tarkkanäköisiä. Mitä tulee itse juoksemiseen, vauhtia tuskin kukaan sittenkään kiistää eikä juoksuni - ainakaan oman silmäni perusteella - vaikuta pikajuoksumaiselta täysyrittämiseltä, vaan on keskimatkojen juoksua; ja harjoitusvauhtiahan voi tulla myös katsomaan tai osallistumaan!

Kuvasimme melkein kaikki juoksukertamme. Paikalla oli vain pari muuta ihmistä, jotka kuvittelivat reitin pitemmäksi kuin 200 metriä. Tunnen kyllä vauhdin riittävän hyvin, että tiedän mikä on vauhtini. En toki nuorenakaan juossut koskaan näin nopeasti, mikä ihmetyttää, sillä silloin kuitenkin harjoittelin säännöllisesti ja ehkä liikaa. Siihen olin yllättynyt, ettei maitohappoa sittenkään kertynyt totuttuun tapaan. Ei sittenkään, vaikka juoksin yhä uudestaan ja uudestaan rataa ympäri: milloin lyhyemmin ja milloin vähän vähemmän lyhyesti. Aina juoksin kuitenkin melko täsmällisesti samaa vauhtia, ehkä plus/miinus muutama sekunti nopeimman ja hitaimman kierroksen välillä. Halusin juosta juuri tätä vauhtia, sillä se tuntui luonnolliselta. Juoksu ei jäänyt siis tuona päivänä kilometriin, vaan matkaa kertyi. Pelasimme vähän jalkapalloakin välissä, toki varsin vähän.

Radalla juokseminen sopii minulle jostakin syystä huomattavasti paremmin kuin maastossa, jossa reiteni nopeasti väsähtävät. En ymmärrä miksi, mutta rata tekee askeleen vauhdikkaaksi. Alkuaan kesällä olin jopa täynnä hurmosta, kunnes sittemmin hurmos on jo haihtunut.

Syksyn 2011 kuntoilu

Pietarin kesäkuukauden jälkeen olen sitten juossut 1-3 kertaa päivässä – ja aina suhteellisen vauhdikkaasti. Jotkut parhaat päivät olen kirjoittanut facebookiin ja blogiini. Tähän on tarjoutunut mahdollisuus, kun en ole ollut töissä (ensimmäistä kertaa varsinaisesti sitten vuoden 1989 kevään).

Tarkoitushan on saada lihakset ja hermosto valmiiksi ”kilpailullista vauhtia” varten, ei mitään hölkkää varten. Juoksumatto voi aina huijata nopeudessa, mutta tuskin se virhe on kovin suuri. Luulen, että juoksumatto on se luotettavin mittari, jos vertaa itse laskettuihin maastomerkkeihin. Kesän lopulla ja syksyn alussa 3.00 min/km vauhti oli varsin helppoakin juostavaksi matolla. Sittemmin välillä on tullut iloisia hetkiä, että tämä on todella helppoa – erityisesti silloin, kun joku muu henkilö on paikalla. Joskus mieliala on synkempi ja jo yli 400 metrin juokseminen tuota vauhtia yhtämittaisesti vihastuttaa kärsimättömyyden vuoksi, vaikka toki voin toistaa useamman kerran (ehkä jopa 10-20) saman juoksun aktiivisen palautuksen jälkeen. Mattohan on äärimmäisen tylsä paikka juosta.

Noin marraskuun puolesta välistä alkoivat ongelmat, mitkä ovat ilmeistä seurausta nopeasta tapojen muutoksesta: juoksen nyt paljon, kun aiemmin en juossut kovinkaan paljon. Niin jalkapohjani oikeassa jalassa tuli kipeäksi. Olen ollut kuukauden liki ilman juoksua, motivaatio on ollut alhaalla, olen syönyt runsaasti ja saanut taas kiloja, jotka jo katosivat. Laskin erään kerran syksyllä, että sen viikon aikana kertyi yli 100 kilometriä intensiivistä juoksua.

Jouluaaton aattona perjantaina kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä, jossa koetin lyhyen matkaa varovaisesti jalan kestävyyttä. Ainakaan juoksun aikana eikä myöskään sen jälkeen jalkapohja enää tullut kipeäksi. Juoksin pelkät 800 metriä tuota juoksumaton vauhtia 20 km/h. Se ei ole todella vaikea nopeus minulle edes tässä iässä, vaan mieli tekisi juosta nopeammin, jos matto kulkisi paremmin. Hengitykseen nyt jopa hiukan kävi lopussa, mitä ongelmaa ei ollut aiemmin. Tällä hetkellä kuntoni on heikompi kuin lokakuussa 2011, mutta en pidä pahana hengähtää syksyn rajun aloituksen jälkeen.

Olen huomannut, että keholleni sopii paremmin lihasten ja hermoston pelkkä kohtuullinen ärsyttäminen ripeällä juoksuvauhdilla. Tämän jälkeen tunnen itseni vahvaksi. Jos juoksen hitaasti ja pitkään, olen pikemmin uupunut kuin väkevä seuraavaa harjoitusta varten. Mahdollisesti nuoruudessani juostut isot kilometrimäärät – lukiolaispoikana jopa 160-180 km viikossa ja suhteellisen tehokkaasti (toki vain ennätysviikkoina) loivat peruskestävyyttä, jota ei tarvitse enää liioitella. Sitä paitsi muutaman minuutin juoksumatkahan on vain nopeuskestävyyttä, ei mikään maratonmatka.

Uudenvuoden lupaus vuodelle 2012

Ymmärrän, että tavoitteeni kilpailullisen 1500 metrin juoksemiseen ei voi toteutua, jos en pysty juoksemaan 7-9 minuutin kovia vetoja 3 min/km vauhdilla kesän 2012 alkuun mennessä. Pelkät lyhyet intervallit eivät riitä.

En ole suinkaan varma, että tässä iässä keho pysyy terveenä, jos juoksen intensiivisesti päivittäin. Olen havainnut, että koko ajan jalkapohja uhkaa kipeytyä.

Noin 30 sekuntia /200 metriä – vähän alle tai ylle – on naurettavan helppoa, eikä edes hengästytä, kuten myös joku 3 minuuttia /km on jopa hidastelua, kun päivä on hyvä. Mutta tämä ei vielä riitä kilpailukunnoksi, jos tahtoo kilpailla. Mitään järkeä ei ole kilpailla, jos ei ole menestymisen mahdollisuuksia yleisessä sarjassa – veteraanikisoihin en lähde. Muutakin tekemistä on elämässä kuin vain osallistua.

Juoksumatolla käyn Hakaniemessä Solana Fitness –salissa. Kyllä siellä nykyinen omistaja kuin entinen omistajakin tietävät juoksuvauhtini koko 2000-luvun ajalta aina 1990-luvun puolesta välistä alkaen silloin kun olen käynyt paikalla. Se edellinen omistaja kehottikin usein, että pitäisi mennä juoksukisoihin, sillä siihen aikaan salissa oli myös matto, joka kulki 30 km/h. Ja minä hurja juoksutin itseäni myös tuota vauhtia aina, kun kävin salissa. En lähtenyt kilpailuihin. Nykyään siellä on yksi matto, joka kulkee luotettavasti 20 km/h, toinen matto satunnaisesti ja kolmas matto ei jaksa kiihdyttää tuohon nopeuteen, vaan juostessa sen nopeus tippuu 18,8-19.2 km/h vauhtiin. Tämä matto olisi sinänsä pehmeydessään itseäni miellyttävin.

Jos joku pitää tämän ikäiselle ja tämän painoiselle vanhalle miehelle tuota juoksunopeutta ja tällaista kuntoilua ”mahdottomana”, niin voi tulla kyllä paikalle ja katsoa, miten mahdollista se on. Ensinnäkin tahdon kehottaa, ettei kaikkien kuntoilijoiden pidä tähdätä maratoonariksi: keskipitkien matkojen harjoittelu voi olla hyvin kehittävää ja motivoivaa, vaikka ei edes veteraanikisoihin tahtoisi lähteä mukaan.

Tervetuloa mukaan

Tervetuloa mukaan erityisesti parin viikon kuluttua, kun olen jalkakipuni jälkeen päässyt varovaisen uuden alun jälkeen mukaan täyteen vauhtiin.

Perusharjoitukseni on ollut siis se, että teen ensin dippiä ja käsikohontaa sekä ylätaljanvetoa kutakin noin 3-5 sarjaa. Sen jälkeen teen vatsalihaspenkillä harjoitusta noin 3-5 sarjaa, toistoja 20-30. Tämän jälkeen teen uudestaan dippiä, käsikohontaa ja ylätaljanvetoa ja vatsalihaksi. Nyt olen ehkä valmis juoksusessioon, jossa juoksen tavanomaisesti ensin 1 x 400-600 metriä 3 min/km –vauhtia, sillä alussa jalat ovat jotenkin valmistautumattomat. Sitten teen uudestaan pari sarjaa vatsaa. Ja nyt juoksen 1-3 x 600-800 metriä 3 min/km vauhdilla, paitsi jos kunto on reipas ja vedän koko tonnin tai jos jalkapohja kipeytyy. Sarojen välissä teen yleensä vatsalihaksia. Sitten otan avuksi kuntopyörän ja poljen 10-15 minuuttia maksimivastuksella. Pyörän jälkeen teen vielä vatsalihaksi ja juoksen 2-6 x 400-800 metriä 3.00min/km vauhdilla, riippuen tuntumasta jaloissa. Palautuksen aikana saatan käydä tekemässä dippiä, käsikohontaa, ylätaljanvetoa ja vatsalihaksia. Joskus vielä olen rentoutunut solariumissa 20 minuuttia, jonka jälkeen olen tehnyt kerran dipin, käsikohonnan, ylätaljanvedon sekä pari sarjaa vatsaa ja 2-3 kertaa 400-800 metriä 3.00 min/km vauhdilla. Juoksu on varsin samalla idealla siis kuin Emil Zatobekillä, eli harjoituksissa pidetään kohtuullista vauhtia sen sijaan että hölkättäisiin pitkään ja hiljaa. Sitten kuntoilun jälkeen saunaan ja suihkuun. Tervetuloa mukaan, jos joku epäilee!

Tämä harjoitus ei ole siis mikään ”hirvittävä” tai ”raskas”, kun sen tekee oikein elimistöä kehittävällä tavalla ilman hirvittävää pakottamista. Lisäksi on syytä juosta myös ulkona vielä päivän toinen juoksulenkki – ehkä enemmän nautiskellen raikasta ilmaa. Tämän toisen juoksulenkin kanssa on ollut motivaatio-ongelmia pimeän tultua (ja jalkakivun tähden). Ehkä talven tultua teen toisen kuntoilusuoritukseni hiihtäen Paloheinässä.

Kuten olen sanonut, että haluan juoksun olevan helppoa – ei väkinäistä. Siksi en juokse nyt pitempää, sillä en halua maitohappoa tai muuta väsymystä jalkoihini, vaan – kuten L. Seppänen puhui joskus – ”narrata” juoksukestävyyttä paremmaksi. Vauhdikkaasta juoksusta pitää tehdä iloinen ”leikki”. Jos saan keväällä jatkettua vetoja 400-800 metrin sijasta samalla tuntumalla 2 kilometriin, niin olen tyytyväinen mainitun perusharjoituksen tarkoitusperää varten, vaikka se ei ole vielä takuu kilpailukunnon olemassaolosta, sillä kilpailuvauhti pitäisi olla huomattavasti nopeampi kertasuoritus.

Radalle en viitsi lähteä kiertää Myllypuroon tai muualle enää tässä iässä, jollei ole ihan varma kilpailullisesta kunnosta.




- - - - - - -



No comments in my blog, but you can find my phone number GSM +7911 2970525 (in Russia) +358 44 322 2661 (in Finland) or my email juhamolari-ÄT-gmail.com or rtmolari-ÄT-rambler.ru (см. -ÄT- = @). You can discuss with me in Facebook

Юха Молaри: Домашняя страница – Juha Molari: Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

RT blogi: It's time, my friend: it's time

Юха Молари: Пресс-Портрет (YANDEX)

СМИ и Юха Молaри (коллекция)