torstai 8. maaliskuuta 2012

Arto Luukkanen ”Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki?” (2011)




Kuva: Arvioitavana poistomyynnissä ollut maan mainion tutkijan Arto Luukkasen kirja "Medvedev - Venäjän istän vai Putinin renki?"

Yleensä en osta marginaalikirjoja, mutta nyt Arto Luukkanen ”Medvedev – Venäjän isäntä vai Putinin renki?” (2011) oli poistettavien kirjojen hyllyllä alennusmyynnissä, joten laskin Luukkasen saavan korkeintaan 2 euroa ostoksestani. Sitä paitsi kirjan mainos- ja myyntiaika oli jo ohi, siitä oli tullut niin sanoakseni ”out”, joten kirjan ostaminen ja siitä tehtävä arvio ei ole mitenkään sopimatonta tässä vaiheessa.

Arvioin Luukkasen kirjaa siis kaikesta huolimatta, vaikka hän ei nähtävästi pidä arvioistani. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että Luukkanen on sulkenut facebook-sivunsa minun profiililta vaikka en ole koskaan hänen profiiliinsa mitään kirjoittanutkaan tai en ole aiemmin tiennyt sen olemassaoloakaan. Ehkä Luukkanen pelkää sittenkin vähäisiä antifasisteja Suomessa?

Kirjan taustalla suomalainen marginaaligööri

Suomalaiset Kreml- ja Putin- fobikot ovat ajautuneet syvenevään marginaaliin. Tämä on tullut aivan äskettäin ilmi siinä, miten rajusti samainen marginaaligööri hyökkäsi Venäjän vaaleja vastaan, kun taas Kokoomuksen Kimmo Sasi ETYJ-tarkkailijana arvioi hyvin hienosti vaaleja ja presidentti Sauli Niinistö kävi ilmeisemmin ystävyyttä ja keskinäistä kunnioitusta korostavan keskustelun puhelimessa. Tuo gööri olisi sitä vastoin halunnut paukutella nyrkkiä, repiä rintakarvat esille ja kiristellä hampaita. Marginaaligööri on ajannut itsensä sivuraiteille konfliktia tavoittelevassa asennoitumisessaan Venäjän poliittiseen johtoon.

Tuosta foobikkojen joukosta voisi mainita esimerkiksi Uuden Suomen Koposen, lähes kaikkien mielipidevaikuttamiseen keskittyneiden järjestöjen ”ex” Mallisen ja puhumattakaan näiden erikoisen kaverijoukon: Turson (jolla on maahantulokiellot IVY-maihin ja tykkää kuvattaa pusukuvia gay-baarissa), Tynkän (hän määrittelee psykologisena lipsahduksena itsensä ”tynkän” avulla netin nimimerkeissä) ja Eläkeläisen ”S” (joka etsii iltapäiväviihdettä edellä mainittujen tekstejä kommentoiden). Luukkanen kehaiseekin kirjassa Koposta, joka on siis saman göörin väkeä. Hän käyttää tietämyksensä jatkeena tämän göörinsä väen nettikirjoituksia.

Luukkasta lukuun ottamatta näitä edellä mainittuja henkilöitä näyttää yhdistäneen myös Haaviston ehdokkuuden innokas tukeminen, mutta vaaleissa koettu syvä pettymys. Tuo tappiollinen tunne toistui liki traumaattisella, eksistenssiä uhkaavalla voimalla koko tuota pientä gööriä Luukkanen mukaan lukien Venäjän vaalien tähden, kun Venäjän kansalaiset osoittivat vahvan kannatuksen Vladimir Putinin valinnalle presidentiksi.

Marginaaligööri oli uskotellut, että Putinilla ei ole kannatusta. Marginaaligöörin vaikutusvaltaisin suomalainen nainen on Heidi Hautala, joka hänkin on jäänyt marginaaliseksi ministeriksi Suomen valtioneuvostossa ja jota ei edes pyydetty puolueensa presidenttiehdokkaaksi kyseenalaisen maineensa johdosta.

Tuo marginaaligööri puhuu suurella äänellä Venäjästä Kremliä ja Putinia vastaan, mutta he eivät saa mitään palstamillimetrejä venäläisessä mediassa. Heitä tarvitaan, kun täytyy kertoa kauhistuttavia ja huvittavia uutisia ulkomaisista kummallisuuksista.

Aamulehden Posio on marginaaligöörin luottotoimittaja lehdessä, jota vielä joskus edes painetaan. Koposen Uusi Suomi on lähinnä virtuaalinen todellisuus. Se leikkii sanomalehteä niin kuin virtuaalinen seksi leikkii oikeaa seksiä. Posio on saanut kansainvälisen huippuhetkensä virtuaalisessa maailmassa, kun taannoin hän sai kommentoida suomalaisia antifasisteja Aleksei Nalvanyin Facebook-päivityksen pitkässä kommenttiketjussa. Posio koki tarpeelliseksi selittää marginaali marginaaliseksi ikään kuin häntä kuitenkin häiritsisi tuo marginaali suuremmalla painoarvolla kuin marginaalilla voi olla.

Sitä vastoin marginaaligööri – jota arvioin tässä Luukkasen kirjoituksen avulla – ei ole ollut marginaalissa suomalaisessa mediassa, vaan heidän marginaalisuutensa on toisenlaista: heidän poliittinen painoarvo nsa päätöksenteossa ja historiallisessa kehityksessä on vähentynyt yhtä aikaa mainitun porukan äänekkyyden noustessa. He ovat saaneet mediatilaa Suomessa, mutta maailma kulkee väistämättä toiseen suuntaa kuin he tahtoisivat. Vaikea sanoa, kumpi on syy ja seuraus.

Luukkanen jankuttaa tutkimus-sanaa

Arto Luukkanen on lyhyen matematiikan miehiä, jonka heikkoudet ovat olleet aina logiikan ja analyysin puolella, mutta savolaistaustaisena kielimiehenä ja jumaluusoppineena hän on sitäkin kekseliäämpi sanojen vääntelijänä. Toisin kuin meikäläinen pelkkä blogin kirjoittaja, jolla on ollut aina vaikeuksia kielellisen ilmaisun ja sanojen vääntelyn kanssa, Luukkanen oli jo pikkupoikana Savonlinnan Talvisalossa vallan tunnettu provokaattori ja kielimies opinnoissakin. Luukkanen jatkaa lapsuutensa polkuja sanojen vääntelyssä.

Lukijan vastuu saattaa kuitenkin muodostua kohtuuttomaksi, mikäli lukijaksi sattuu pienen kylän kiertokoulunsa käynyt vanha pappa tai mummo, joka ei tunne savolaista vääntelyä, sillä jo Alkusanojen ensimmäisellä sivulla Luukkanen luo itsepintaisella toistollaan vaikutelmaa ”tutkimuksesta”. Luultavasti kirja on kuitenkin tarkoitettu kylän mummoille ja papoille, sillä tutkimusta tästä kirjasta ei saa edes äärettömällä jankuttamisella.

Olen ollut jo aiemmin täysin vakuuttunut – kunnia jo edesmenneille mummoilleni ja papoilleni – että nuo mummot ja papat eivät ota innolla Luukkasen kirjoitusta vastaan, mistä lieneekin seurauksena, että kirja oli tänään poistettavien ALE-kirjojen hyllyllä. Tuohon yhteen lyhyeen sivuun Luukkanen onnistuu upottamaan 8 (kahdeksan) kertaa sanan ”tutkimus” oman pamflettinsa genren määrittelyksi, mitä määritelmää lukijan ei ole suinkaan ottaa vakavasti, kun kyse on Luukkasen tekemä määritelmä kirjoituskokoelmalleen.


Kuva: Luukkanen jankuttaa tutkimus-sanaa

En tiedä yhtään akateemista ”tutkimusta”, jossa tutkimus-sanaa olisi käytetty kahdeksaa kertaa jo alkusanojen ensimmäisellä sivulla. Liekö sellaisia opinnäytteitäkään kirjoitettu, vaikka opiskelijoilla on tietävästi taipumusta tutkimuksensa vakuuttaminen tutkimus-sanan toistamisen avulla.

Mikä on Luukkasen kirjan lajityyppi?

Arto Luukkasen kirja on viihdyttävää lukemista ja viihteenä se pitää ottaakin. Viihteellisyyttä lisää jännittävien sanojen käyttö, joista jotkut ovat Luukkasen itsensä lanseeramia. Viihteellisyyttä lisää myös venäläisen turvallisuuskoneiston nimien mainitseminen. Voisi melkein määritellä, että Luukkasen kirja on uuden lajityypin dekkari, jonkinlainen jännitysromaani, sillä dekkareissakin kai liikutaan jännitystä lisäävien organisaatioiden ja ryhmien maailmassa. En ole kyllä dekkareiden lukija. Ehkä en ole koskaan lukenut yhtään dekkaria. Siksi on paha sanoa, olisiko Luukkasen viihdekirja määriteltävissä scientologiseksi dekkariksi.

Teologi Luukkanen on omimmillaan juuri viihteen maailmassa. Kirjassaan hän seikkailee Kummisetä-elokuvassa sekä Black Sabbathin, Pink Floydin ja Deep Purplean maailmassa. Jo Luukkasen ulkoinen habitus paljastaa kirjan ongelman: kirjoittaja ei ole mikään kova työmies. Olisi pikemmin uskottavaa, että hän tykkää istua ehkä baareissa ja ravintoloissa kaljapullo, viinilasi tai vodkapullo lähituntumassa, sikäli kuin ennättää nauttia niitä pullan ja leivosten sekä verbaalisen ilmaisun kehittämisharjoitusten ohessa. Kirjasta puuttuu kaikki tutkimuksen tuntomerkit: etunenässä kova työ lähdeaineiston ääressä ja kriittinen analyysi. Kirjoittajalla ei ole mitään tieteellisesti arvioitavaa viitekehystä. Kyse on pikemmin tajunnanvirasta tuolloin ajankohtaisten lehtikirjoitusten ja viihdeuutisten innoittamana.

Dekkari kehittelee salaisuuksia ja juonia

Tyypillinen esimerkki Luukkasen laiskuudesta on kyvyttömyys kirjoittaa Nashi-nuorista, joita hän kutsuu ”Kremlin tappelukukoiksi”. Luukkasen mukaan kyseessä ei ole ainoastaan ”ylhäältä ohjattu järjestö”, vaan ”on aivan selvää, että Našin toiminta Virossa tai Suomessa ei tässä valossa ole mitään spontaania toimintaa vaan Venäjän federaation salaisen poliisin kontrolloimaa” (s. 72).

Luukkanen ei anna tutkimuksen tavoin mitään näyttöä väitteelleen, vaan viittaa yli 20 vuotta sitten toimineeseen Komsomoliin, jolla oli yhteys Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen. Luukkasella ei ole mitään tutkijan lähikontaktia Našin edustajiin. Hän ei ainakaan kerro sellaisesta vuorovaikutuksesta. Minä olen sitä vastoin ollut satunnaisesti keskustelussa järjestöön kuuluvien ihmisten kanssa. Olen voinut päätyä erilaiseen päätelmään kuin Luukkanen.

Naši näyttäisi antifasistisena demokraattisena nuorisojärjestönä tukevan Venäjän Federaation yhtenäisyyttä ja kunniaa, mutta tuolla perusteella sen esittäminen Venäjän salaisen poliisin kontrolloimaksi tappelukukoksi osoittaa kirjoittajan asiantuntemattomuutta ja huonoa makua. On tietenkin kohtuutonta arvioida genreltään epäselvää kirjaa, mahdollista viihteellistä scientologista dekkaria, totuusvaatimusten valossa.

Luukkasen Putin-kuva nousee vastareaktiona itseinholle

Luukkasen Venäjä-pohdinnot liikkuvat Putinin maskuliinisuuden arvioimisessa sillä perusteella, että Putin on nähty ilman paitaa. Lisäksi Putin on ratsastanut, kukistanut tiikereitä, sammutellut metsäpaloja, lennellyt hävittäjäkoneella, kalastanut, sukellellut ja kiitänyt pikaveneellä. Kirjoittajan mukaan Putin on siis ”reipas äijä”.

Missä määrin asia on olennainen Venäjän politiikan ja historian ymmärtämiselle, jää kirjoittajalta lausumatta. On mahdollista, että Luukkanen kokee jotain kateellisuutta Putinin huomattavasti reippaampaa vartaloa kohtaa kuin huomattavasti nuoremmalla Luukkasella on elämäntapojensa seurauksena.

Toinen mahdollisuus on, että Luukkanen kirjoittaa nimenomaisesti viihteellisestä tarkoituksesta. Analyyttisessä kirjoittamisessa Luukkanen olisi kiinnittänyt huomiota kansainväliseen vertailuaineistoon ja havainnut, että kaikissa läntisissä valtioissa valtiolliset johtajat esiintyvät myös viihteellisissä kuvissa. Kysymys olisi siirtynyt tällöin median analyysiin, mutta siihen ei Luukkanen kyennyt.

Luukkasen Kaukasia ja Navalnyi

Luukkasen kirjakyhäelmän paras osuus oli Domodedovan lentokentällä tehdyn terrori-iskun 24.1.2011 jälkeisen keskustelun dokumentointi, vaikka tältäkin osalta häneltä jäi havaitsematta tai kirjaamatta olennaiset seikat. Silti oli mielenkiintoista havaita Aleksei Navalnyin aktiivisuus terrori-iskun innoittamassa tunnekuohussa. Navalnyin mukaan koko Kaukasia olisi ”jo käytännössä irtaantunut Venäjästä”.

Asiallista perustelua ei sen enempää Navalnyi kuin Luukkanen esitä edellä mainitulle väitteelle kuin ei myöskään väitteille Kaukasiassa elettävästä ”sisällissodasta”. Kyse ei ole Luukkasen erinomaisesta analyysistä, koska mitään sisällissotaa ei ole Kaukasiassa. Ehkä Luukkanen itsekin sai katsoa äskettäin web-kameroista vaalipaikoilta, miten Groznyissa ihmiset kävivät aktiivisesti äänestämässä vaalipaikoilla. Jotkut ihmiset tulivat perheineen. He keskustelivat innokkaasti keskenään. Tervehtivät ja halasivat tuttujaan. Eipä näyttänyt sisällissodalta! Sitä vastoin oli kiinnostavaa tiedostaa, millaisesta Venäjän hajottajasta on kyse Navalnyissa.

Medvedev ja Suomi

Sivulla 154 Luukkanen siirtyy kirjoittaa jotakin Medvedev-nimisen henkilön ja Suomi-nimisen valtion suhteesta. Lukija saa vaikutelmaksi, että hän puhuisi tämän nimisestä presidentistä ja valtiosta, mutta mahdollisesti Luukkanen vain käytää näitä nimiä dekkarinsa välineinä.

Luukkasen tarina ei lähde tällä kertaa 1000 vuoden takaa, vaan Kekkosesta, siirtyy 1980-luvun ja NKP:n sekä YYA:n avulla 1990-luvulle ja ”pullantuoksuiseen sukupolveen”. Mitenkään Luukkanen ei tee tiettäväksi, miten nämä liittyvä Medvedev ja Suomi –nimisen otsikon alle, vaikka pääosa luvusta käsittelee jotakin muuta kuin otsikko antaisi ymmärtää. Luukkanen lausahtaa jotakin myös Nord Stream –kaasuputkesta, mutta ei juuri mitään sellaista, mitä ei olisi ollut luettavissa internetin keskustelukanavien anonyymien kirjoittajien kommenteista. Kun Luukkanen on ennättänyt vielä vähän moittia presidentti Tarja Halosta ja Allegro-junassa annettua lausuntoa viisumivapaudesta, hän siirtyy kansalliselta kovalta poliittiselta tasolta kaupunginosan veteraanien keskinäiseen kujeiluun. Mittasuhteet menevät täysin sekaisin Luukkasen kirjoituksessa, mutta tällainen mittasuhteiden sekoittaminen saattaa toimia scientologisen dekkarin tyylikeinona. Tekstikyhäelmää ei pidä tarkastella akateemisen tutkimuksen genressä.

"Suomen ja Venäjän mediasota"

Luukkanen aloittaa kirjoittaa sivulla 170 ”Suomen ja Venäjän mediasodan kulusta”. Lähtökohtana Luukkasen väitteelle on ”turvallisuuskoneiston hallitsema uusi Venäjä”.

Kuva: Luukkanen tukeutuu siltamäkeläiseen eläkeläiseen ja kehittää salaliiton viitekehyksekseen

Luukkanen esittelee pintapuolisesti venäläisen informaatiosodan asiantuntijan Andrei Manoilon (s. 171, s. 219 n. 214), missä yhteydessä hän saa kehitellä dekkarin tyylilajiin sopivaa tarinaa yhtäläisyyksistä neuvostoajan ”peiteorganisaatioihin” ja ”vaikutusagentteihin”.

Luukkanen elää erään siltamäkeläisen eläkeläisen mielipidemuodostuksen ja eläkeläisen Tynkä-aseveljen varassa eikä kykene tieteelliseen analyysiin, kun kuvailee erään moskovalaisen yliopistomiehen alaa koskevia tutkimuksia ja niiden esittelyä ikään kuin turvallisuuskoneiston suureksi operaatioksi!

Luukkanen huomauttaa, että mainittu moskovalainen tutkija ”oli myös läheisessä yhteyksissä entiseen kirkkoherra Juha Molariin, jolta hän ilmeisesti sai informaatiota ja materiaalia, kunnes Molari 16.10.2009 jälkeen poisti kaiken tätä henkilöä koskevan materiaalin omasta blogistaan”.

Luukkanen ei ole tehnyt tutkijan työtä eikä ole ottanut yhteyttä kumpaankaan tahoon, joista hän kirjoittaa. Tosiasiassa yhä edelleen sekä Manoilon kotisivuilla ja kirjoissa että minun blogissani on viittauksia toisiimme. Hämmentävää on myös salaperäinen päivämäärä 16.10.2009. Erääseen suomalaisvenäläiseen ilmaisjakelulehteen kirjoittamani kahden artikkelin johdosta olin yhteydessä kyseiseen asiantuntijaan, kuten artikkeleiden kirjoittajat ovat yhteydessä moniin ihmisiin. Luukkasen kieliopin ja lauseen mukaan minä (JM) olisin siis antanut jotakin aineistoa, mutta tuo ”jolta”-sana lienee Luukkasen kirjoitusvirhe.

Olen siis mainitun hämärän päivämäärän jälkeen edelleen viitannut joissakin teksteissä kyseiseen asiantuntijaan, olen kerran tai kaksi jopa keskustellut puhelimessa, mutta luonnollisesti yhteydenpidon tarve on vähentynyt, kun en ole nyt kirjoittamassa lehtijuttua häneen liittyen. Sitä paitsi aineiston saaminen liittyy siihen, että Manoilon kanssa olimme yhdessä innokkaat kirjoittaa kirja Virossa käytävästä informaatiosodasta. Moskovasta olisimme löytäneet hankkeeseen muutaman asiantuntijan, ehkä myös Virosta muutama. Olisin tahtonut mukaan myös suomalaisia antifasisteja, mutta nämä valitettavasti torjuivat hankkeen, minkä tähden kirjaa ei syntynyt aiheesta.

Luukkanen tekee lehtiartikkelin kirjoittamisesta jotakin suurta turvallisuuskoneiston ohjelmoivaa ”peiteorganisaatioiden” ja ”vaikutusagenttien” toimintaa siltamäkeläisen eläkeläisen huonosti luetun blogin lainausten avulla, mikä ei anna kovin uskottavaa kuvaa Luukkasesta tutkijana.

Suomen lapsikiistat

”Turvallisuuskoneiston” ”informaatiosodan” ja sen ”vaikutusagenttien” luoman mielikuvituksellisen kehitelmän jälkeen – pääasiassa siis siltamäkeläisen eläkeläisen antaman ”näytön” avulla, jota kehystetään tarinaa varten tehdyillä poiminnoilla – Luukkanen aloittaa kuvailla valitusta esiymmärryksestä käsin Suomen lapsikiistoja (s. 175).

Luukkanen kirjoittaa sinänsä oikein, että Anton Salonen syntyi Paavo ja Rimma Salosen avioeron jälkeen. Siinä kun tohtori Jukka Pietiläinen oli arvioinut lapsenoikeuskiistojen heijastavan ”Suomen ja Venäjän mediakulttuurien eroja”, niin teologi Arto Luukkanen eksyy salaliittoihin ja fantasioihin Venäjän keskusvallan valvonnasta kiistassa! Luukkanen kutsuu tällaisia kiistoja neulanpistopolitiikaksi, jonka pitempi tarkoitus on saada etupiirit takaisin. Venäjän uhkan luomisessa Luukkanen on savolaisten sanojen vääntelemiseen liittyvien henkilökohtaisten ja kulttuurillisten lahjojen sekä mahdollisesti koulutuksessa saamien taitojensa tähden tuottelias.

Luukkasen "ulkovenäläiset"

Suomea ja Baltiaa koskevan venäläisen uhkan välineiksi Luukkanen määrittää ”ulkovenäläiset”, jotka ”tarjoavat sopivan keinotekoisen ja epämääräisen puolustamisen kohteen” (s. 188). Ikään kuin torjuakseen Venäjän ”uhkaa”, Luukkanen luo siis epäluulon ja jopa diskriminaation perusteet sellaisia ”ulkovenäläisiä” vastaan, jotka tahtovat kunnioittaa venäläisyyttänsä, isänmaatansa Venäjää ja tukevat Vladimir V. Putinin poliittisia valintoja. Luukkasen Suomeen kelpaa siis vain sellainen ”ulkovenäläinen”, joka poikkeaa Venäjällä asuvan valtaenemmistön historiallisesta, kulttuurillisesta, uskonnollisesta ja poliittisesta vakaumuksesta.

Luukkanen mahtaa kokenee painajaisia tai syvän depression, kun Venäjän presidenttivaalien jälkeen selvisi, että Suomessa asuvien Venäjän kansalaisten enimmät äänet menivät Vladimir Putinille - ja Baltiassa jopa huimasti yli 80 % Putinille!

Miksi Luukkanen mölyää antifasisteista?

Luukkanen tekee ristiriitaisen johtopäätöksensä, kun arvioi ”Suomen antifasistisen rintaman” (s. 190) vähäistä suosiota. Luukkanen viittaa vuoden 2011 vaaleihin, joissa Johan Bäckmanin, Rimma Salosen ja Juha Molarin äänivyöryt jäivät vähäisiksi. Tällä kertaa sanallinen vääntelijä Luukkanen on osannut laskea jopa promillien murto-osia, tai ehkä joku muu on laskenut prosenttilaskut. Luukkanen tekee johtopäätöksensä, että ”’antifasismilla’ ei ole käytännöllisesti lainkaan kannatusta Suomessa. Se on kärsinyt henkisen ja ideologisen vararikon. On ollut ilahduttavaa huomata, että ihmisten peruspositiivista Venäjä-kuvaa ei ole pystytty sotkemaan” (s. 190).

Luukkanen ei lainkaan arvioi russofobian olemassaoloa ja vaikutuksia Helsingin yliopistossa toimivien tutkijoiden tutkimusten avulla, joita on julkaistu lähivuosina useita. Esimerkkinä voisi todeta Liebkind Karmelan , Simo Mannilan, Inga Jasinskaja-Lahden, Magdalena Jaakkolan, Eve Kyntäjän ja Anni Reuten tutkimus ”Venäläinen, virolainen, suomalainen”, joka täyttää tutkimuksen laadulliset tuntomerkit toisin kuin Luukkasen scientologinen dekkari. Tuossa tutkimuksessa on käytetty myös tilastotieteen menetelmiä ansiokkaammin kuin mitä Luukkasen teoksen alkeellinen prosenttilasku osoittaa. Myös Vähemmistövaltuutettu on julkaissut vasta äskettäinkin selvityksen venäläisten syrjinnästä työelämässä. Luukkasella olisi ollut tarjolla tieteelliset laatuvaatimukset täyttäviä tutkimuksia, mutta hän tahallisesti tai tietämättömyyttään ei viittaa näihin mitenkään.

Luukkasen prosenttilasku ei ole vielä äänestyskäyttäytymisen analyysiä akateemisessa kontekstissa. Olisi varsin selvää politiikan tutkimuksessa, että äänestäjä ei halua hukata ääniänsä pienen puolueen ehdokkaisiin, joita äänestäen äänet menevät ”hukkaan”. Jo entuudestaan eduskunnan ulkopuolelle jääneessä mikro-puolueessa ei ole edellytyksiä ehdokkaalla nousta eduskuntaa, paitsi äärimmäisessä poikkeustapauksissa. Sen vuoksi kannattajatkin äänestävät todennäköisempiä vaihtoehtoja vaalipelissä. Luukkasen arvailu, että äänet olisivat tulleet perheen jäseniltä on liioittelua perhekokoni suhteen, sillä perheessäni ei ollut ketään äänestäjää. Itse äänestin Rimma Salosta.

Oli sinänsä erheellistä suostua viimeisenä ehdokasasettelun päivänä Suomen työväenpuolueen ehdokkaaksi, koska puolueen ideologia ja päättäjät näyttävät kovin erilaisilta kuin minä itse: kun kuulen marxilaista uskontokritiikkiä ateistisen vakaumuksen voimalla, niin itse olen Venäjän ortodoksisen kirkon jäsen; kun kuulen homomyötäileviä lausuntoja julkisessa vaalikeskustelussa puolueen puheenjohtajalta, niin itse en voi hyväksyä homojen aviollisten oikeuksien laajentamista; kun näen STP:n rakentavan ystävyyttä Neuvostoliiton (!) kommunistiseen puolueeseen, niin minä koen lähimmät hengenheimolaiset Yhtenäinen Venäjä –puolueessa, jne. Ystäväni ja minä itse koen suurta vaikeutta antaa ääntä tällaisessa merkillisessä tilanteessa.

Luukkanen ei kyennyt arvioida ehdokkuuden tarkoitusperiä, ei edes jo aiemmin esittämänsä viitekehyksen puitteissa, vaikka olisi voinut hyvin nähdä, että kaikki ehdokkuus ei ole suinkaan aitoa pyrkimystä eduskuntaan, vaan tarkoituksellista provokaatiota julkisuutta varten. Tässä tapauksessa asetuin ehdokkaaksi Rimma Salosen tähden, jotta hänen nimensä ja asiansa pysyvät esillä.

Erityisen kummallista on Luukkasen ristiriitainen kirjoittelu yhtäällä ”merkityksettömästä ”Suomen antifasistisesta ryhmästä mutta sitten uhrata kaikesta huolimatta ajattelua ja tekstiä ”merkityksettömän” määrittelyyn. Omasta puolestani olisin hyväksynyt pikemmin Luukkasen käyttämät määrittelyt Facebook-päivityksissään, joissa hän kutsuu minua ”virkaheitoksi”. Tuo määritelmä ”virkaheitoksi tyhjäntoimittajaksi” olisi vastannut painoarvoani huomattavasti paremmalla tieteellisellä tarkkuudella kuin myyntiin tarkoitetun scientologisen dekkarin tekemät liitokset mitä ihmeellisiin ulkopoliittisiin kuvioihin. Olen ollut aina ja viimeistään nyt kokonaan syrjäytetty ulkopuolelle merkittävien ideologisten ja poliittisten rintamalinjojen, neuvonpitojen ja vaikuttamismuotojen.

En antaisi lastani Luukkasen ohjaukseen

Mikäli poistomyynnissä alennuksella myyty kirja ei kuitenkaan ollut epäonnistunut scientologinen dekkari, vaan tarkoitettu tutkijan poliittiseksi pamfletiksi, niin omasta puolestani rohkenen sanoa lasten vanhempana, että en antaisi tyttöäni tai poikaani Arto Luukkasen opetukseen ja arvioitavaksi, sillä tahtoisin lapsilleni laadukasta ohjausta.