maanantai 5. maaliskuuta 2012

Sauli Niinistön avajaispuhe ei lupaa vielä hyvää

Kahdesta kiistellystä ehdokkaasta vähemmän huono voitti Suomessa presidenttivaalit, joita ei käyty mitenkään läpinäkyvissä reiluissa oloissa. Vaalipaikkojen valvonta oli käytännössä kansalaisille täysin mahdotonta. Vaalien puhtaudesta ei käyty edes mitään keskustelua. Vaalitarkkailu puuttui. Ennakkoasettelu oli myös hyvin poikkeava, kun yhden ehdokkaan puolesta oli jo vuosia rakennettu ennakkoasetelmaa. Hänellä oli ollut vuosia näkyvyyttä juuri presidenttiehdokkaana.

Joka tapauksessa Sauli Niinistö valittiin presidentiksi. Itsekin äänestin häntä toisella kierroksella. Hänellä on kuitenkin valtava työ lunastaa koko kansan luottamus itselleen suhteellisen pienen ensimmäisen kierroksen äänisaaliin jälkeen. Monet jättivät äänestämättä toisella kierroksella. Avoimesti on epäluuloisia, jotka eivät tunnusta vieläkään Niinistöä lailliseksi presidentiksi. Koko presidentti-instituutio näyttää kokeneen inflaation: sen sijaan että kansalaiset olisivat "kuumia" tai "kylmiä" presidentin suhteen, monesta on tullut täysin "penseitä", välinpitämättömiä ikään kuin Suomessa ei olisi enää presidenttiä eikä hänen sanomisellaan ole mitään arvoa. Tämä näkyy sosiaalisen verkoston keskusteluissa ja niissä leviävissä pilakuvissa, joissa hyvin loukkaavasti Niinistöä asetetaan milloin mihinkin asentoon ja asemaan.

Tiukimmat vastustajat uskovat Niinistön vetäytyvän vastarinnan jälkeen jo muutaman vuoden kuluessa. Uskon kuitenkin, että Niinistöllä on mahdollisuus lisätä uskottavuuttansa ja löytää tuki noustakseen koko kansan presidentiksi. Huolestuttavinta on Niinistön ensimmäisen kierron suhteellisen alhainen kannatus, mikä vaikuttaisi siltä, että Niinistö on toistaiseksi "kolmannespressa", ei vielä 100 %:sti koko kansan presidentti. Toisaiseksi Niinistö ei ole osannut lunastaa valtaosan suomalaisten tukea puolelleen.

Suomalaisen poliittista eliittiä häiritsee vakava uskottavuusongelma. Mitenkään ei ole koskaan varmaa, missä määrin Suomen presidentti ja ulkoministeri tekee Suomen politiikkaa, tai missä määrin he näyttelevät ikään kuin suomalaista politiikkaa ulkomaisten rahoittajiensa ja intressien hyväksi. Pienen valtion suuri haaste onkin voittaa uskottavuus. Sauli Niinistöllä on tämä iso haaste.

Suomen ulkopolitiikkaa on häirinnyt se, että kasvotusten puhutaan kauniita, mutta ketun häntä on kainalossa ja selän takana sormet ristissä. Lapsiasioissa ilmenneiden sortotoimien – ns. derussofikaation – tähden Suomi on menettänyt uskottavuutensa rehellisenä, vilpittömänä naapurina. Venäjän presidenttinä Vladimir Putin haastaa Suomen ulkopolitiikan ryhdistäytymiseen.

YK:n turvallisuusneuvoston pakotekomitean vastainen Kavkaz-Center toiminta ja sitä elättävät poliittiset emot Suomessa eivät luo myöskään hyvää tulevaisuutta ulkopoliittiselle onnistumiselle Suomen ja Venäjän suhteissa. Venäjällä on myös kaikki oikeus turvata oman maansa ja kansalaistensa turvallisuus rajojensa ulkopuolella, jos ja kun Venäjä näkee sen tarpeelliseksi. Suomen on tällöin hyvä ymmärtää todellisuuden välttämättömät seikat: teeskentelyllä ei pääse perille suurvallan naapurina.

Suomen tasavallan presidentiksi valittu Sauli Niinistö piti tänään ensimmäisen julkisen puheensa uudessa asemassaan. Venäjän vaaleista hän lausui niin kuin myös ulkoministeri Pauli Tuomioja toisaalla aivan perusteettomia tulkintoja. Olisi suureksi eduksi, jos Niinistö ja Tuomioja olisivat ulkopolitiikasta vastuuta kantavina poliitikkoina perehtyneet asiaansa ennen puhumistansa. On mahdollista, että Niinistön ja Tuomiojan ulkopoliittiset avustajat ovat tehneet työt länsimaisten opastajien tarpeiden mukaan, mutta Niinistö ja Tuomioja ovat jättäneet oman kovan työn asioiden selvittämisessä olemattomaksi. Täten on syntynyt tämä uskomaton tilanne, että presidentti ja ulkoministeri puhuvat yhtäläisesti varsin pehmeitä Suomen ulkopoliittisen maineen tappioksi.

Niinistön mukaan Venäjän ”vaaleissa otettiin kaksi askelta eteenpäin ja vain yksi taaksepäin. Taka-askel on tietenkin se, että vaaleissa oli vilppiä. Vakaa toivomukseni on, että kaikki tuo johtaa demokratian lisääntymiseen Venäjällä”. Vilpistä Niinistö kertoi aikovansa keskustella heti Putinin kanssa, kunhan heille järjestyy puhelinkeskustelu. Sinänsä mielenkiintoista on nähdä, pistääkö Niinistö Putinin istumaan ja kuuntelemaa puhettansa vai istuttaako Putin Niinistön kuuntelemaa hiukan vakavampaa puhetta. Niinistö on kuitenkin vielä melkoisen kokematon oppipoika ulkopoliittisesti.

Niinistön muistutti myös, että EU voisi toimia rakentavasti ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan alueella, missä hänen mukaansa olisi paljon hyödynnettävää sekä Unionille itselleen, että jäsenmaille. Suomen Nato-jäsenyydestä Niinistö sanoo, että se ei ole mitenkään ajankohtainen, mutta hyvä kumppanuus Naton kanssa on. Niinistö aikoo jatkaa tässäkin kysymyksessä sellaisella kulissien takaisella elämällä: kaunis viaton hymy kasvotusten, mutta selän takana sormet ristissä ja ketunhäntä kainalossa vilpillisessä mielessä.


On harmillista todeta Suomen kansalaisena, että kaikissa poliittisissa päätöksissä on helppo kuunnella kunnioittaen enemmän naapurimaan Venäjän presidentiksi nousevaa Vladimir Putinia ja Venäjän ulkoministeriä Sergei Lavrovia kuin Suomen presidenttiä Niinistöä ja ulkoministeri Erkki Tuomiojaa. Tilanne on kieltämättä surullinen Suomen kansalaisena, kun tahtoisi nähdä myös Suomessa kunnioituksen arvoiset poliitikot.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja lausui TV:ssa kello 15:30 (TV 1), että ”bysanttilainen Kreml-keskeinen järjestelmä järjesti voittajan”, mutta ”ihmiset haluaisivat että olisi aidotkin vaalit”. ”Jossakin vaiheessa Putinin täytyy ottaa oppositio huomioon, mutta en tiedä, haluaako ottaa”. Ongelmana olisi ollut, että ”oppositiolla ei ole puoluetta” (toimittaja kutsui sitä vastoin oppositioksi duuman pienempiä puolueita ja Prohorovin ehdokkuutta, kun taas Tuomiojan retoriikassa ei-systeemin väki oli "oppositio").


Ulkoministeri Erkki Tuomioja moitti, että ”Venäjällä on paljon epäluuloista kylmänsodan aikaista sisäänpäin kääntyneisyyttä, mutta Venäjä on pakko avautua myös rakentavaan muutokseen pitkällä aikavälillä”. ”Nyt Syyrian kysymyksessä on kohtalokasta, ja tuskin Venäjä tahtoo jäädä väärälle puolelle historiaa”. ”Suomen kohdalla ei ole kysymyksiä, joissa olisi ongelmia. Meidän intressimme on se, että vaalit olisivat rehelliset”.


Erkki Tuomioja kohtaa kovan uuden tilanteen, kun Vladimir Putinin johtama Venäjä arvioi Suomen ulkopolitiikkaa, jossa ulkoministerin erityisavustaja on läheisessä tukisuhteessa terroristijärjestön viestintäverkoston hyväksi. Nämä eivät ole niitä pieniä palloja, joilla koetellaan Suomea, vaan ne ovat hyökyaaltoja, jotka heittävät Niinistön ja Tuomiojan poliittisen arvovallan enää pelkäksi pylväästä roikkuvaksi ihmispoloiseksi, ressukaksi, mikäli rehellisyys ja rauhantahtoisuus eivät palaudu Suomen politiikkaan.


Pienessä Suomessa on kuitenkin moni puhe mahdollista, kun pienen ääntä ei kuulla maailmalla. Lienee jo slogan, että suomalaisen poliitikon sanaa ei uskota. Nyt onkin Niinistöllä suuri haaste palauttaa uskottavuus suomalaiseen ulkopolitiikkaan pitkäaikaisen teeskentelyn jälkeen. Miten herra Niinistö tekee sen ja miten Suomi hyväksyy Niinistön koko tasavallan presidentiksi?

Niinistö asettui ehdokkaaksi, kun tiesi nämä vaalit viimeiseksi mahdollisuudeksi kruuna pitkä ura poliitikkona. Tämä luo poliittisesti jäähdyttelytunteen. Kykeneekö Niinistö muutokseen kurinpalauttamiseksi Suomen ulkopolitiikkaan teeskentelevien klovnivuosien jälkeen, jossa ulkoministeriö tekee rumia presidentin puhuessa kauniita.

Suomalaiset on voitu toistaiseksi hallita poikkeuksellisen media-uskovaisuuden ansiosta, mutta mahdollisesti kevät saapuu Suomeenkin ja suomalaiset oppivat mediakriittiseen lukemiseen. Tällöin ulkopoliittinen johtaminen muodostuu haasteelliseksi, kun Venäjän uhkalla ja huolilla ei voi enää selittää Suomen ratkaisuja. Miten Suomessa eläkevuosia lähestyvä, jäähdyttelytittelin saanut Niinistö sopeutuu aktiiviseen ulkopoliittisen tilanteen muutokseen tilanteessa, jossa Euraasian Unioni perustetaan? Kykeneekö Niinistö uudistumaan – ja uudistamaan Suomen ulkopolitiikan uskottavaksi tai ylipäätänsä merkitykselliseksi?