keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Elämänhallinnan ja ryhmäntoiminnan arkipsykologiaa: Pettymyksestä ja tappiosta selviytyminen urhoollisesti ja luovasti


Kuva: tänään on pilviä taivaalla, rakas auto on myynnissä eikä ole töitä liki kolmesta hyvästä loppututkinnosta huolimatta, mutta Juha Molari hymyilee

Johdanto:

Johtajat ovat toiveistaan ja teeskentelyistään huolimatta
pelkastään lihaa ja verta luontokappaleina.

(Jerrold M. Post)

Miten hymyilen elämälle piittaamatta rahan vähäisyydestä ja laskujen suuruudesta? Ja mikä toisaalla virittää ryhmän ja liikkeen yksittäisissä jäsenissä tai kokonaisessa yhteisössä halveksuntaa itseään vastaan, itsepintaista vähättelyä ja synkistelyä? Pelkät aatteelliset ja poliittiset selitykset jättäisivät noiden ilmeisten käytöspiirteiden motiivit hämäriksi tai loisivat niille selityksiä, joissa ei ihmisenä olemista ole ymmärretty oikein. Tietysti elämänkokemuksella ja uskolla on merkityksensä sille, että hymyni ei hyydy eikä toivoni sammu.

Apostoli Paavali opetti kestävyyteen

Jo nuorena poikana 1980-luvun puolessa välissä opiskelin teologisessa tiedekunnassa Apostoli Paavalin Ensimmäisen kirjeen korinttilaisille salaisuuksia professori Lars Aejmelaeuksen johdolla ja käänsin apostolin kreikankielistä tekstiä suomeksi. Kielioppia määrittäessä luonnollisesti nuori teologi ei pysähdy vain menneisyydessä koettuihin apostolin elämäntilanteen määrittelyihin, vaan teksti alkaa elää jälkielämäänsä ja luo innoituksen nuoren ihmisen elämän pohdinnoille. Niin apostoli määritteli jo kaksi vuosituhatta sitten: ”Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin” (1. Kor. 1:26-28).


Apostolin sanat viitoittivat ymmärrystäni jo 30 vuotta sitten sen hyväksi, ettei halveksituksi tuleminen ole lainkaan niin valitettava, surkuteltava kohtalo kuin mahdollisesti muutamat vihamieheni nyt lyhytnäköisesti uskovat voittotuloksia. Itse asiassa pahinta olisi oikein kovapalkkainen suomalainen mammonavirka, joka viettelisi rikkaudella hiljaiseksi ja erityisen sovinnaiseksi. Tietysti toimisin viran vaatimusten mukaisesti ja ansaitsisin hyvän leivän. Joka tapauksessa Korinton seurakunnassa on kaksi tuhatta vuotta sitten apostoli Paavali paimentanut pilkan, syrjinnän ja halveksunnan kohteeksi joutuneita seurakuntalaisia uskallukseen vastoinkäymisistä huolimatta. Soveltuvin osin ajattelen, että elämänvoimaisuus on aiheellista säilyttää myös tällaisena työttömänä antifasistina: missään tapauksessa ei pidä ainakaan liioitella surkuteltavaa olotilaa, jossa muka eläisin ja josta ei olisi mitään muutosta.

Kun Euroopan Unioni kohtaa todelliset murroksensa lähiaikoina ja Euraasian Unioni voimistuu globaalina painopisteenä, silloin Suomessa lisääntyvät paineet määritellä asenoitumista uudestaan, ystävällisten realististen naapurisuhteiden rakentaminen Venäjän kanssa muuttuu suomalaisisänmaalliseksi tehtäväksi kun toistaiseksi lyhyen ajan sitä erehdyttiin pitää epäisänmaallisena kreml-mielisyytenä.


Antifasistit tunnustavat keskinäisen erilaisuuden ja yhdenvertaisuuden


Tietenkään tarkoitus ei tulisi olla tervehenkisessä ryhmässä ja liikkeessä, että ryhmä riistäisi pois individualismin ja yksilöt uhrautuisivat organisaation korkeimman hyvän puolesta. Tuon perusvakaumuksen mukaisesti on esimerkiksi Suomen antifasistisen komitean lähtökohta ja perusajatuksena ollut sen syntymähetkestä alkaen, että olemme kaikki yhdenvertaisia aikuisia yksilöitä, joilla on omat erityispiirteensä, lahjansa ja korostuksensa.

Vaikka Johan Bäckman sittemmin profiloitui julkisuudessa voimakkaan venäläisen mediasuhteen tähden Safkan edustajaksi ja puhemieheksi, yhdenvertaisuuden ja aikuisen yksilöllisyyden sekä hyväksytyn erilaisuuden tunnustamista ei ole koskaan vähennetty Suomen antifasistisen komitean toiminnassa.

Tietysti joissakin asioissa tämä edellyttää aidon erimielisyyden tunnustamista: minä edustan venäläisen ortodoksisen kirkon konservatiivista käsitystä seksuaalisen moraalin ja Jumala-uskon puolesta enkä häpeä ilmaista näiden vakaumuksellisten eettisten ihanteiden merkittävyyttä osana yhteiskunta-analyysiä, kun sekoilevat värivallankumoukselliset tahtoisivat hyökätä juuri ortodoksisen kirkon perusarvoja ja kunnioitusta vastaan. Tällä hetkellä Venäjän ortodoksinen kirkko on kuitenkin yhä edelleen venäläisten keskuudessa arvostetuin instituutio. Pussy Riot –sekoilijat ovat lähinnä häpäisseet itsensä.

Tietysti tiedostan, että Suomen antifasistien keskuudessa on ilmeisemmin myös seksuaalista itsensä toteuttamista, mystiikkaa, islamilaisuutta kuin myös ateismia tai agnostismia tukevia täysi-ikäisiä ihmisiä. Itse en nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa pidä lainkaan hyväksyttävänä kristillisen uskon perusteisiin ja ortodoksista kirkkoa vastaan toimitettavaa julkista polemiikkia, vaikka sinänsä pidän antifasistisena perustehtävänä vallan ja uskonnon sidosten historiallisen ja myyttisen liitoksen paljastamisen. Valitettavasti nykyisessä tilanteessa tuollaisen analyysin tekeminen liittäisi antifasistit ”väärälle puolelle” Venäjältä uutisoituja ilmiöitä; asemoisi erheellisesti sekoilevien sateenkaariväen anti-ortodoksiseen ja anti-demokraattiseen (vaalien vastaiseen) dollarirahoitteiseen häiriökäyttäytymiseen ja tuollaiseen kyseenalaiseen joukkoon.


De-individualisoitumisen harha


Valitettava de-individualisoituminen ilmenee kokemuksena kaaoksesta ja menetyksen tunteena turvallisuuden tunteesta, jolloin yksilö tuntee vihollisen vainoavan onnistuneesti ja marginalisoineen hänet läpeensä tässä yhteiskunnassa. Usein tuo synkänpuoleinen kokemus liittyy asianosaisen henkilön omaan pitkään henkilöhistoriaan ja joihinkin tunteita aktivoiviin menetyksiin, mutta sillä on myös biologis-fysiologinen perustansa ihmisen kemiassa ja mielessä.

Mainittua tunnetta pohdittaessa ei pitäisi valita joko aatteellista ”mieltä” tai kemiallisempaa ”aivoa” ikävän tunteen selitykseksi, koska mieltä ei ole ilman aivoja: vaikka synkkää kokemusta ei tarvitsisi nimetä aivan traumaperäiseksi stressihäiriöksi, niin tunnelmat ovat liitoksissa myös aivoissa syntyneisiin rakenteellisiin ja toiminnallisiin ilmiöihin.

Tunne omasta paikasta maailmassa on ”yhteispeliä” (interplay), jonka selittämiseksi tarvitaan myös ns. selittämisen dualismia, explanatory dualism, sekä ihmismielen tuottamien merkitysten ja tarkoitusten selvittämistä että luonnontieteellistä neurobiologista analyysiä. Kyse on motivaation tai sen menettämisen syvemmästä tutkimisesta historiallisessa ja aatteellisessa ilmiössä. Oman merkittävyyden ylikorostamista tai vähättelyä on pohdittava ihmisen tarpeella rakentua psyykkisesti kaikissa toiminnoissaan ja liittymisessään toisiin ihmisiin.

Jos ja kun vähättelen tai jopa säälittävästi nihiloin oman paikkani tässä maailmassa (sellaisiakin hetkiä ilmenee satunnaisesti elämässäni, kuten blogin lukijat ovat voineet havaita), tällöin kyse on nimenomaisesti siitä, miten minä ihmisenä ajattelen ja kategorioin psyykkisesti tuntevana ja motivaatiota etsivänä ihmisenä asioita maailmassa, mutta kyse ei ole maailman objektiivisesta tilasta.

Koen todellisuuden ja osallisuuteni omien psyykkisten edellytysteni mukaan, käyttäen psyykkistä apparaattiani. Todellisuutena koettava vähäosaisuuteni elämässä ei ole ”asia itse” vaan erilaisten symbolisten mekanismien rakeistama, jossa kielellä (language) on ratkaiseva tekijä perittyjen symbolien rakentumisessa mielikuviin. Subjektin tyhjään osattomaan paikkaan on heijastunut oman aatteelliseen liikkeen ja yhteisön tyhjä paikka. Tuo ideologian haamu piilottaa alussa tukahdetun.


En ole kimpoileva läpinäkymätön biljardipallo


Sosiaalihistorian tutkijoiden keskuudessa on mielenkiinto kääntynyt yhä enemmän luokka-analyysista ja yhteiskunnan rakenteiden havaitsemista filtterimäiseen syntyprosessiin ja pieniin yksikköihin, jos vaikka marxilainen yhteiskunta-analyysissa on nähtävissä myös uutta kutsuvuutta eurooppalaisen talouskatastrofin aattona. Henkilöhistoriallisten seikkojen vuoksi tulkinnat viesteistä (suoranaiset viestit henkilöltä toiselle tai metaforisemmin koettu viesti paikasta maailmassa) ovat erilaisia kuin lähetetyt viestit ja todellisuus paljaana. Pelkät ideologisia suhteita ja rakenteita tarkkailevat pohdinnot vihamielisten fasistien keskinäisistä liittosopimuksista eivät ole tyydyttäviä.


Vauhdikkaista teorioistaan ja tulkinnoistaan tunnettu psykohistorioitsija DeMause moitti aiheellisesti yksipuolista sitoutumista Durkheimin holistiseen sosiologiseen malliin ja muistutti, että ihmiset eivät ole sittenkään pelkästään toisistaan kimpoilevia läpinäkymättömiä biljardipalloja, vaan yksilöillä on omia monimutkaisia, yhteiskunnalliseen käyttäytymiseen vaikuttavia sisäisiä motivaatiotekijöitä ja tunteita. DeMause moitti, että sosiaalitieteille on alusta asti ollut tyypillistä, että ne intohimoisesti kieltävät tunteiden vaikutuksen yhteiskunnallisessa toiminnassa.


Kun vihamiehet tahtovat julkisesti julistaa antifasistit marginaaliksi, tuo tarjottu sana saattaa saada kosketuspintaa yksityisissä, primitiivisissä vaikuttumissa, jotka sitten erheellisesti ulkoistetaan takaisin julkiseksi kenttäanalyysiksi poliittisen käyttäytymisen symbolisaatioprosessien kautta. Tuolloin on siis oman persoonallisuuden ongelman tähden otettu vastaan vihamielinen ”tarjous”, verbaalisesti annettu mielikuva, saatu selitys omille alhaisille itsetuntemuksille, merkityksettömyydelle, moraaliselle huonommuudelle, heikkoudelle, keskinkertaisuudelle tai älylliselle huonoudelle. Yksilöiden kokemat symbolisaatioprosessit eivät katoa aatteellisen ryhmän toiminnasta, vaikka yhteisön jäsenistä ei usein tiedetä biografista aineistoa noiden prosessien tunnistamista varten.


Nachträglichkeit


Sigmund Freud löysi Katarinan hoitotapauksessa vuonna 1895 ns. Nachträglichkeit-ilmiön, jonka periaatteen mukaan ”traumaattinen” myöhempi kokemus palauttaa spiraalimaisesti tietoisuudesta torjutun muistikuvan. Tiedostamattomat muistijäljet saavat kausaalista merkitystä myöhempien tapahtumien yhteydessä.

Sittemmin sotaneuroositutkimustensa yhteydessä Freud täydensi traumakuvaansa. Trauma rikkoi väkivaltaisesti psyykeä suojaavan ärsykesuojan, mikä herätti ylisuuren määrän psyykkistä energiaa, jota ei kyetä integroimaan muistityöskentelyllä. Niin tuossa hyökyaallossa ihminen joutuu psyykkisen organisaation disintegraatioon. Nyt hän pelkää todellisuudessa myös sisäistä vihollista, ei vain ulkoista, jonka hän saattaa nimetä ylivoimaisen mahtavaksi ja uhkaavaksi.

Freud käsitti, että trauma siis rikkoi elämän- ja kuolemanvietin fuusion ja tasapainon, mistä syystä osa kuolemanviettiä pääsi vapaaksi vaikuttamaan ihmisen mielessä. Menneisyyteen kuuluvat tapahtumat tulevat silloin ”tarkistetuksi” psyykkisten merkitysten kannalta myöhemmissä elämänkokemuksissa. Pahimmassa tapauksessa henkilö vajoaa persoonallisuuden muutokseen.

Ihmisessä on syntynyt ahdistus (Angst, anxiety), joka voi olla realistista, moraalista (häpeä ja syyllisyys) tai neuroottista (irrationaalista). Silloin hän suojautuu defenssien avulla: ehkä kiistää epämieluisan, mutta hän saattaa myös repressiivisesti tukahduttaa, kieltää askeettisesti tarpeensa, eristää älyllisesti ahdistuksen aiheet, siirtää pyrkimyksensä toiseen kohteeseen, kääntää itseensä tunteet, siirtää projektiivisesti tunteet toiseen, antautua epäitsekkäästi, kääntää reaktionmuodostuksessa vastakohdaksi kohtaamansa tunteet, siirtää introjektiivisesti toisen persoonallisuuspiirteet itseensä, palautua regressiivisesti aikaisempaan kehitysvaiheeseen tai purkaa sublimatiivisesti viettienergian toisen kohteen avulla.


Illuusio omasta marginaalisuudesta


Terveen ihmisen elämässä elämää suojaava ”mollisuus” – depressiivinen positio – dominoi (olematta kuitenkaan ”depressio”, masennus), mutta jokaisen ihmisen on kohdattava koko elämänsä ajan myös skitsoparanoidinen positio, kyky erottaa hyvä ja paha toisistaan, vihamielisyytenä ilmenevät tappiot, intomielisyys ja vastarinta. Epäonnekkaissa tilanteissa ihmisen psyyke on rikkoutunut ja skitsoparanoidinen split-ilmiö selittää liioittelevan hallitsevasti todellisuutta, joko tarpeena jatkuvaan taisteluun tai näytöksi jatkuvasta uhkaavasta hyökkäyksestä. Joissakin ihmisissä kokemukset ovat johtaneet psyykeen integroitumiskehityksen ongelmaan ja destruktiivinen fantasia on saanut korostetut aseman mielikuvissa.

Melanie Klein tutustui 1910-luvulla Sigmund Freudin teokseen Über den Traum ja päätyi oivallukseen, että aikuisen persoonallisuuden ymmärtäminen edellyttää menneisyyden, lapsuuden ja alitajunnan tutkimista. Sisäisten fantasiaomaisten perussuhteiden mielikuvat aktivoituvat myöhemmässä elämässä tärkeissä ihmissuhteissa ja elämäntilanteissa.

Fantasia on viettien psyykkinen edustaja, mentaalinen ilmaus, myös silloin kun hän taistelee tai tuntee itsensä alistetuksi tiedostamattomastaan tulevia uhkia vastaan. Hän ei enää luota ulkoiseen eikä sisäiseen objektiin, ei usko itseensäkään. Mikäli koettu pettymys lankeaa sopivasti sopimattomaan aikaan henkilön biologisten ja kemiallisten prosessien kanssa, masennus saapuu mieleen kuin tilauksesta: ihminen alentaa oman arvonsa, saaden kieltää kateuden ja rangaista itseään.


Ihminen on siis arvioidessaan itseään aina ”illuusio”, tiedostamattoman tuotos, joka jää pitkälti analyysien saavuttamattomaksi. Ihmisen lausuma omasta osallisuudesta ja osattomuudesta sekä olettama omakuva on aina vain illuusio. Aikuisuudessa koettavissa ahdistuksissa palaamme lapsuudessa koettuihin tarpeisiin ja ahdistuksiin, elämme oman tietämättömyytemme kehikossa. Kun moitin surkeaksi tullutta osaani, tuskin edes tiedän, mitä tarkoitan ja sanon, koska artikulaatio horisontin takana häiritsee ja vaivaa varsinaisesti, mutta artikuloimattoman tavoittaminen on vaikea tehtävä ja passioni on olla tietämättä.

Ranskalainen psykoanalyytikko ja kirjallisuustieteilijä Jacques Lacan katsoo, että ihminen elää identiteeteistä muodostuneessa maailmassa, jolloin tiedostamaton suuntautuu poissaolon, erojen ja kilpailujen järjestämää symbolista Toista varten. ”Toinen” (grand Autre) viittaa sekä kulttuurin ja kielen suprapersoonalliseen maailmaan että henkilön tiedostamattomaan. ”Minä” on oire, jonka lähtökohta on imaginaarinen minä; malli, johon ihminen yrittää sopeutua. Ihminen etsii halussaan jatkuvuutta ja edistymistä: narsistille fantasiat ja toistuvat ”irtiotot” lievittävät pelkoa uskottelemalla jatkuvuutta ja etsimällä näyttöä jatkuvuudesta.

Rikkauden tavoittelu on yhtälailla illuusio, joka on muuta kuin varsinainen ihmisen tarve, tuo illuusio on mystisempi kokemus kuin vaihdannan ja kulutuksen säätelemä mielihyvä, jossa tietyt objektit uskotaan hyvin saataviksi rahan avulla. Tänään keskustelin puhelimessa loistavan uran journalistina tehneen Leena Hietasen kanssa ja kerroin erästä työtarjousta pohtiessa, että mikä voisi olla oikeasti riittävä raha, jotta voisin luopua yhteydestä lapsiin ja niihin hyviin asioihin, joita nyt koen. Kohta käyn päiväunille, mutta missä työssä minulle maksettaisiin päiväunista. Sitten lähden pyöräilee toista tuntia pojan kanssa jalkapalloharjoituksiin. Missä työssä ennättäisin päivittäin polkupyöräretkelle poikani kanssa? Paljon on poikani ja päiväunet euroissa? Kun kaksi vuotta vanha poikani lähestyy innoissaan oman asiansa kanssa minua, lausuu ”Papa” ja ottaa sormesta taluttaen leikkiinsä, paljon tuon hetken menettäminen maksaisi euroissa?

Tässä blogissa julkaistu hymykuvani ärsyttää jotakin petollista vihamiestäni, joka on käyttänyt tuota kuvaa valhe-blogin kuvissa, kun hän kirjoittaa moraalittomasti ja luvattomasti minun nimeä käyttäen ja minun nimellä esiintyen. Hänen kirjoituksensa ovat täysin vastoin vakaumustani ja toimintaani. Joka tapauksessa sekin valhe-blogi osoittaa, että miten halpa-arvoisia meidän vihamiehemme ovat. Miksi me antaisimme itsemme vajota alakuloisuuteen ja synkkyyteen tuollaisten raukkamaisten vihamiesten tähden, joilla ei ole edes sen vertaa moraalia, että he kirjoittaisivat poliittisen kritiikkinsä omalla nimellä: nyt he käyttävät petoksellisesti väärää nimeä (minun nimeäni).




_ _ _ _



Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html