keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Rauhansopimuksen riemuvoitto: rauha maailmaan ja Karjala takaisin Venäjälle



Tänään katsoin Venäjän Kanavalta yksi suorana lähetyksenä Moskovan Voitonpäivän (День Победы) paraatin. Soittokunta soitti Katjushaa (Катюша). Tämä paraati on perinteisesti enemmän televisiota ja valtiojohtoa varten kuin läsnä seisoskelevia kansalaisia, jotka eivät siis pääse paikan päälle yleisöksi. He pysähtyvät kuitenkin television ääreen, juhlivat Voitonpäivää ja illaksi ennättävät yleensä kesämökeilleen kevättöihin. Tässä kaunis partisaanien laulu vuoden 2009 juhlista.





Myöhemmin tänään käyn vielä Voitonpäivän juhlassa neuvostoliittolaisten sotilaiden haudalla Kivikossa. Historian tahallinen väärentäminen ja opittu tietämättömyys on kasvava uhka Suomessa: historiasta pitäisi ottaa opiksi, mutta sitäkin pahempi on, kun historiaa aktiivisesti väärennetään viihteen ja poliittisen pahantahtoisen kirjoittelun avulla.

JVG:n ”Karjala takaisin”


Kappale ”Karjala takaisin” on nopeasti saanut suosiota nuorison keskuudessa. Yhtäällä sanoissa muistetaan jääkiekkoa, mutta sitten on mukana myös poliittinen ”kasvatustyö” tai pitäisi sanoa ”epäkasvatustyö”. Suosittu JVG ja sanoittaja Heikki Kuula suunnittelevat, että tuo kappale olisi juhlia vauhdittava Suomessa soitettava voitonmusiikki, jos Suomi voittaisi jääkiekon MM-kisat Helsingissä ja Tukholmassa.

JVG sanoittaa yleensä biisinsä itse kuten rapissa on tapana, mutta poikkeuksena on edellä mainittu Karjala takaisin -biisin kertosäe, joka on Heikki Kuulan käsialaa. En tiedä, onko tämä Kuula tunnetusta kanttorisuvusta.

JVG (aikaisemmin Jare & VilleGalle, tyyliteltynä jare&VilleGalle, oikeilta nimiltään Jare Joakim Brand s. 8. lokakuuta 1987 ja Ville-Petteri Galle s. 4. lokakuuta 1987) on helsinkiläinen rap-duo. Vuoden 2011 Emma-gaalassa tämä porukka palkittiin vuoden tulokkaana, vuoden hiphop-musiikista.

Äskettäin 16. huhtikuuta 2012 Monsp Records julkaisi albumin toisen näytekappaleen "Karjala takaisin" YouTubessa. Kappaleella vierailee (Leo Christer) Freeman.

JVG:n yhteydet urheilumaailmaan näkyvät sekä sanoituksissa että yhtyeen videoissa, joista voi bongata sellaisia huippunimiä kuin Jere Karalahti ja Ville Peltonen.

Kuulin tästä kappaleesta ensi kertaa pikkupojaltani, joka selitti ystävällisesti, että Karjala ei tarkoita olut-merkkiä, se on jokin kaupunki. Sitten tarkensin, että tuo tarkoittaa Venäjän valtiollista aluetta. Poika ajatteli ystävällismielisesti, että ehkä JVG ja Kuula ovat sanoittaneet laulun sinä aikana, kun Karjala oli osa Suomea. Sen jälkeen selitin vähän tarkemmin Suomen aggressiivista sotahistoriaa ja Karjalan historiaa. Niin poika oivalsi, että tuota JVG:n moraalitonta kappaletta ei ole mielekästä kuunnella.

Karjala ja Leningradin alue kuuluvat Venäjälle

Suomalaisilla ei ole mitään moraalisia, oikeudellisia tai poliittisia oikeuksia vaatia isompaa tai pienempää aluetta Karjalasta itselleen. Viime aikoina on viritelty tarkoitushakuista puolitotuutta kiinteistöistä ja tonteista, joita suomalaiset omistajat ovat menettämässä Karjalasta. Sanomatta on jätetty vilpillisesti se, etteivät venäläiset saa myöskään ostaa Suomen raja-alueelta maata ja kiinteistöjä. Vastavuoroisuus on täydellistä käytännössä. Itse asiassa suomalaiset voivat ostaa Venäjän Federaation alueella enemmän maata ja kiinteistöjä kuin venäläiset Suomen valtion alueella, kun asiaa arvioidaan hehtaareissa.

Karjalan ja Leningradin alue ovat olleet venäläistä aluetta vuodesta 1323. Siihen aikaan ei ollut Suomea, tiettyjä metsän ihmisiä liikuskeli ja näistä kantaisistä voidaan tietyssä mielessä puhua suomalaisina. Ihmiskunnan historiassa tuo aika on toki aika lyhyt, mutta Suomen valtion nuorehkoon ikään nähden nämä lähes 700 vuotta ovat kuin ikuisuus. Venäjän näkökulmasta Karjalan kuuluminen federaation alueisiin ei ole mitenkään outo, vaan pikemmin luonnollinen asia. Sillä on pitkä historia.

Vuoden 1323 rauhansopimus tehtiin Novgorodin ja Ruotsin välillä. Suomea ei ollut olemassa tämänkään jälkeen yli puoleen vuosituhanteen. Valtaosa suomalaisista tietää hyvin, ettei Suomella ole mitään erityisoikeutta Karjalaan ja Leningradin alueeseen, puhumattakaan Inkeristä. Venäläisillä on historian vuosisatainen taju luonnollisesti syvempää kuin Suomessa, jonka historia alkoi vasta vuodesta 1809 Venäjän valtion osana suuriruhtinaskuntana ja vuodesta 1917 itsenäisenä valtiona. Ruotsi käsitti myös valtakuntansa itäisen alueen, joka vasta lähes puolivuosituhatta myöhemmin keksittiin Suomeksi.

Vuosien 1700–1721 Suuressa Pohjan sodassa Ruotsi palautti taas uudestaan Karjalan kannaksen, Viipurin ja Pohjois-Laatokan sekä muita alueita Venäjälle ”ikuisella luovuttamattomalla omistusoikeudella” «вечное неотрицаемое владение и собственность», mihin liittyi myös maksettu valtava rahallinen korvaus alueesta. Ikuisia sopimuksia on tehnyt vanhaan aikaan useitakin, vaikka rajat vaihtoivat sittemmin paikkaa.

Vuonna 1809 Suomesta tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Lokakuun vallankumous 1917 synnytti itsenäisen Suomen tasavallan. Suomen ei tarvinnut sotia ja ansaita verellään itsenäisyyttään ja vapautumista emomaastaan. Sodat on käyty vasta jälkikäteen.

Suomi valitsi Saksan tuella sopimusrikkomukset ja laajentumispolitiikan

Vuosina 1917–1918 venäläisten sotilaiden aseiden riisunta oli puhdas rauhanomainen poliisitoimi. Nämä upseerit saivat jopa päivärahaa. Mannerheim tapatti venäläisistä sotilaista bolševikit (ven. большевики), mutta tuokin verenvuodatus kuuluu pikemmin murhan kuin sodan luokkaan. Mannerheimilla ei ollut sodan laki puolellaan. Nämä murhat toteutettiin Mannerheimin henkilökohtaisten intressien mukaisesti.

Veri myös vuoti Suomen alueella, mutta tämä veri vuoti, koska suomalaiset tappoivat toisiansa. Suomi valitsi lahjaksi saadusta itsenäisyydestä huolimatta Saksan tuella laajentumispolitiikan. Suomen porvarihallitus sai bolševikeilta Suomen itsenäisyydelle myöntymyksen, mutta heti välittömästi samat suomalaiset virittivät sotilaallisia suunnitelmia itsenäisyytemme myöntäneitä kommunisteja vastaan!

Viha ei kohdistunut edes vain vieraan vallan kommunisteihin, vaan myös oman maan kommunisteihin. Jälkipolvien on vaikea muistaa, miten saksalaista oli Suomen akateeminen väki siihen aikaan. Esimerkiksi papisto luki yliopiston tenttikirjansa luterilaisen hengen mukaisesti saksaksi. Lukuisat teologit opiskelivat saksaa. Monet kävit suorittamassa opintoja Saksassa. Saksan SS-puolue, NSDAP, hallitsi totalitaristisesti SS-Saksassa 1933–1945, kun Hitler oli maan diktaattorina. Kansallissosialismi korosti johtajan tärkeyttä arjalaisen kansan johtajana ja sen vihollisten tuhoamiseksi. Keskeiset viholliset olivat juutalaiset ja kommunistit (marxilaiset, joita venäläiset edustivat yli kaiken).

Jo ennen virallisia itsenäisyyden tunnustamisia, Suomen taantumuksellista voimista rakennettu hallitus toteutti useita merkillisiä toimia. Se lähetti Saksalle pyynnön, jotta tämä auttaisi syrjäyttämään Venäjä Karjalan alueelta ja Kuolan niemimaalta. Mannerheim oli innokas tuhoamaan kommunistisen Neuvostoliiton synnyn. Mannerheim kärsi kuitenkin tappion suunnitelmissaan. Hän sai kuitenkin sotajoukkoa hyökkäykseen itärajan yli.

Valkoisen Suomen palveluksessa poliisi ja kirkko valvoivat, ettei punaisten haudoille ei saanut pian viedä edes seppeleitä ja hautasaattueita. Suomen valkoinen johto omaksui jyrkän tavan rakentaa kansallista identiteettiä: se rakentui vihalle.

Suomalaiset kiristivät Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhan rajat ja silti rikkoivat sopimuksen

Suomalaiset kiristivät vallankumouksen pyörteissä kamppailevalta Neuvosto-Venäjältä Tarton rauhan rajat, mutta silti Suomessa pidettiin yllä tunnelmaa, että saadut alueet olivat riittämättömät, rauha olisi ollut ”häpeä rauha”. Suomessa vallinnut ja tuettu valloitushalu ja ahneus kääntyivät lopulta Suomea itseään vastaan, kun Neuvostoliiton johdolla ja Josef Stalinilla ei ollut mitään syytä uskoa Toisen maailmansodan aattona Suomen rauhantahtoisuuteen. Suomen käytös oli osoittanut Suomen epäluotettavuuden ja vihamielisyyden.

Vuosina 1918 - 1920 suomalaiset suojeluskuntalaiset ja muut valkoiset sotilaat eivät pysähtyneet edes suomalaisten veljien, siskojen ja lasten tappamiseen, vaan vihan lakia noudattaen nämä jatkoivat valtakunnan rajojen ulkopuolelle. He tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Suojeluskuntalaisille ei riittänyt punaisen Suomen hävittäminen, vaan he tahtoivat jatkaa valloitusta itään. Suomen sisällissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen (1918) suomalaiset valkoiset retkikunnat yrittivät Itä-Karjalankin valtausta, mutta puna-armeija oli ylivoimainen. Itä-Karjalaa havittelevat valkoiset militantit kutsuivat Tarton rauhaa häpeärauhaksi.

Suomen ulkoasiainministeriön edustaja, suojeluskuntalainen Hans Håkan Christian "Bobi" Sivén ei kestänyt häpeäksi koettua rauhaa, vaan hän teki itsemurhan 12.1.1921 Repolassa. Sivénin itsemurha oli innoituksena Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) syntymiselle jo pian tämän jälkeen vuonna 1922. Isoveljestä Paavo Susitaipaleesta tuli sittemmin IKL:n kansanedustaja. Bobin isä oli jo huudellut pikkupojan kuullen: ”
Irti ryssästä maksoi mitä maksoi!” Ehkä pojan pää oli mennyt sekaisin isän ryssittelevistä huudoista.

Neuvostoliitto antoi Tarton rauhassa vuonna 1920 useita merkittäviä myönnytyksiä Suomelle. Lenin luopui Petrogradin (Pietarin) turvallisuutta varten jopa kriittisestä rajasta Karjalan kannaksella ja Suomenlahdella. Ehkä syntyvällä Neuvostoliitolla oli riittävästi omia huolia, ettei se voinut panostaa kamppailuun Suomen kanssa täydellä teholla.

Tartossa Neuvostoliitto solmi rauhansopimukset sekä Viron että Suomen kanssa. Viron kanssa sopimus saatiin jo 2.2.1920, mutta Suomen sopimus syntyi vasta 14.10.1920 viisi kuukautta kestäneiden neuvottelujen jälkeen. Suomalaiset yrittivät kevään ja kesän 1920 aikana miehittää Itä-Karjalaa eikä tämän vuoksi sopimuksen tekemiselle syntynyt haluja. Sopimuksen poliittisessa kohdassa osapuolet ”lupasivat säilyttää hyvät naapurisuhteet”. Petsamo liitettiin Suomeen, mutta Repola ja Porajärvi jäivät Neuvostoliitolle. Näiden alueiden suomalaismiehitys sovittiin Tarton rauhassa päättyväksi. Tarton rauhassa Neuvosto-Venäjä tunnusti taas uudemman kerran Suomen itsenäisyyden. Suomi sai jopa 1860-luvulla unelmoidun ja luvatun Petsamon. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat Itämeren ja Pohjanlahden neutralisoimiseen. Aluetta ei saanut sallia sotilaallisten aggressioiden alustaksi. Sopimuksessa oli myös kulttuuriin, viestintään ja talouteen liittyviä kohtia. Tarton rauhassa Suomi lupautui, ettei se liity Venäjän valkoisen armeijan ja ympärysvaltojen tueksi, mutta tämän lupauksensa Suomi teki vilpillisellä mielellä ketunhäntä kainalossa. Palkkioksi lupauksesta Venäjä luovutti Suomelle tietyt raja-alueet. Venäjän sisällissota oli hyvin kriittisessä vaiheessa. Venäjä suostui Suomen hämmentäviin vaatimuksiin. Niin kuin Pekka Suotolahti kirjoitti osuvasti Savon Sanomissa uudenvuoden aattona 2008 ”Suomi käytti hyväksi Venäjän hädänalaista tilaa esittäessään vaatimukset luovutettavista alueista”.

Suomi oli vallannut itä-Karjalan ja Murmanskin alueita, vaikka näitä alueita Ruotsin valtakunnan osana tai Venäjään kuuluvana suurruhtinaskuntana Suomi ei ollut koskaan omistanut. Sopimuksella mitätöitiin vanha vuoden 1809 sopimus Suomen alueen osalta. Tarton sopimus oli voimassa vuoteen 1940. Tarton sopimus ei ole ollut enää sen jälkeen voimassaolevaa oikeutta.

K. M. Wallenius toimi Vienan retkiensä jälkeen Lapin Rajavartioston komentajana. Virka-asemastaan huolimatta tai sen tähden hän oli järjestämässä sittemmin vielä uusia heimosotia, kuten Petsamon vuoden 1920 taisteluja, joita Renvall johti. Kuisma suunnitteli tämän jälkeen Vienan Kaartia, mutta sotimiset keskittyivät enemmän ”Aunuksen retkeen”.

Hakkapeliitat-lehti 7/1938 avoimesti ja häpeilemättä kirjoitti Suomesta tehdyistä kymmenestä sotaretkestä 1918–1922 Suomen itärajan taakse, vaikka tuolla alueella ei asunut edes Suomeen kuuluvia ihmisiä. Vapaaehtoiset vanhojen suojeluskuntalaisten johtamat aseistetut joukot yrittivät toistuvasti Tarton ”häpeä” rauhan jälkeen virittää Itä-Karjalassa kansannousuja vuosina 1920 – 1922. Virallisesti Suomen hallitus ei puuttunut toimintaan. Vanhat suojeluskuntalaiset eivät kunnioittaneet kommunistien kanssa tehtyä sopimusta. Suomi itse rikkoi Tarton rauhan rajat. Suomen porvarillinen hallitus piti yllä epävirallisesti aluelaajennusvaatimuksia ja salli suojeluskuntalaisten ystäviensä – joista monet olivat korkeissa valtiollisissa viroissa – toimia naapurivaltion alueella.

1920-luvulla työväestöä siirtyi lisääntyvässä määrin Amerikkaan. Kyösti Kallion hallitus kiristi vuonna 1923 otteita kommunisteja vastaan entisestään. 200 johtavaa kommunistia vangittiin, joista 27 oli kansanedustajia. Presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan. Sisäministeri antoi vuonna 1923 ohjeen maaherroille, että yksittäisen vainajan omaiset saisivat sittenkin laskea omaisten ja ystävien haudalle kukat, mutta käytännössä kiivasmielinen oikeisto repi kukat haudoilta ja kaatoi hautakivet. Sosiaalidemokraatti tekivät 14.3.1924 eduskunnassa välikysymyksen laittomista teoista, joita tapahtui punaisten hautoja vastaan. Poliisi antoi 1923 luvan muistojuhliin Hämeenlinnassa, mutta sillä rajoituksella, ettei puheita saisi pitää, ei järjestää kulkuetta eikä laskea seppelettä punaisten haudalle. Hämeenlinnan kirkkoneuvosto esitti kaiken lisäksi vaatimuksen, että koko muistopatsas punaisille piti poistaa, minkä teon poliisi tekikin 21.6.1923. Siirretty patsas räjäytettiin yöllä. Patsaan pystyttämistä ajaneet työväestön kansanedustajat Myllymäki ja Leinonen saivat haasteen raastupaan ja sakkoja laittomasta varojen keruusta patsasta varten.

Suomalaiset julistivat Suur-Suomi –aatetta Toisen maailmansodan edellä

Luterilainen pappi, Sinimustat-järjestön puheenjohtaja, IKL:n kansanedustaja ja AKS:n perustajajäsen Elias Simojoki purki vihansa keskenjääneestä Venäjä-valloituksesta sisällissodan jälkeen jopa itse Mannerheimille: "Sen testamentin vaatimukset olisitte voineet silloin kirjoittaa meidän pistimiemme kärjillä ja silloin ne olisivat voineet toteutua. Mutta Te ette tehneet sitä sillä Te olitte ritari, joka pistitte aikanaan miekkanne tuppeen jättäen hallitusvallan tehtäväksi Vapaussodan kentällä sanellun testamentin täyttämisen. Me kaikki liiankin katkerasti tiedämme kuinka siinä kävi."

Simojoki osallistui Karjalaan tehtyihin hyökkäyksiin, Aunukselle tehtyihin sotilaallisiin hyökkäyksiin ja Suomen vasemmistolaisten kyydityksiin. Vuonna 1928 AKS keräsi Suur-Suomi –rahastoa ja julisti, ettei Suur-Suomi –aate ole kuollut.

Vuonna 1932 AKS - revansistisen nykyisen Pro-Karelia –lahkon edeltäjä - laati ohjelmankin, jonka mukaan Suomi valmistettaisiin taloudellisesti, sotilaallisesti ja psykologisesti tulevaa sotaa varten. Tämä väki ei välittänyt siitä, että vuonna 1932 Suomi ja Neuvostoliitto olivat tehneet hyökkäämättömyyssopimuksen. Suomella ei ollut aikomustakaan noudattaa sen enempää Tarton rauhan sopimusta kuin hyökkäämättömyyssopimusta.

Vuonna 1936 venäläiset pyysivät uudemman kerran, että Suomi pysyisi erossa Neuvostoliittoa vastaan tehtävistä hyökkäyshankkeista. Sitä vastoin AKS:n lehti kertoi 1938, että ”Me käytämme totaalisen sodankäynnin yllätyksellisintä ja pirullisinta menetelmää: propagandaa”.

Elias Simojoki rukoili koko 1920- ja 30- luvut jumalanpalveluksissa Neuvostoliiton hajoamisen ja Suur-Suomen puolesta, jopa Mannerheim oli hänelle liian pehmo. Simojoki osallistui Virossa äärioikeistolaiseen vallankumousyritykseen Viron diktaattoria Pätsiä vastaan. Simojoki saavutti rukoilemansa onnen, kun talvisota ”vihdoin” syttyi, hän sai vapaaehtoisena ilmoittautua taisteluihin ja sai kaatua Suur-Suomen haaveensa hyväksi Impilahden Konnunsaarella Koiriojan jäällä 25.1.1940.

Suomalais-Saksalainen Seura (SSS) oli hulluista hulluin: se ohjasi suomalaisten SS-miesten värjäyksiä ulkomaille. Ihmiskokeita tilattiin aitoon fasistiseen rotuopin henkeen. Kulttuurirahaston postuumi kunniapresidentti Yrjö Reenpää oli SSS:n viimeinen puheenjohtaja. Reenpää – suku muistetaan edelleen ProKarelia –järjestön johdosta. Reenpäätä ennen puheenjohtajana toimi sittemmin sotasyyllisenä tuomittu Edwin Linkomies - Helsingin yliopiston kansleri, Kokoomuksen oikeistosiiven kannattaja ja rotuhygienia-opin vanha puolestapuhuja, Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja sen johtajan Adolf Hitlerin partneri ja äänenkannattaja Suomessa.

Linkomies rakensi SSS-seuran avulla suhteita Heinrich Himmleriin ja Hermann Göringiin – ja SSS-seurassa värväsi suomalaisia Waffen-SS – sotilaiksi seuran jäsenten Esko Riekin ja Pehr Normmenin avustuksella; Isänmaallisen kansanliikkeen IKL:n tukija, keväästä 1943 hallituksen pääministeri; 3. heinäkuuta 1944 Linkomies ilmoitti radiopuheessa Suomen käyvän yhä päättäväisesti sotaa Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla ja sen aseveljenä. Pääministeri Linkomies painosti presidentti Rytiä kesäkuussa 1944, jotta Suomen on allekirjoitettava yhteistyösopimus Saksan kanssa. Linkomiehen mukaan Suomen on valittava taistelujen tie. Linkomies armahdettiin 19. toukokuuta 1949.

SSS oli perustamassa mm. Rotubiologista tutkimusinstituuttia ja vammaisten eliminaatiokampanjaa. Tuo seura perustettiin jo 1918 sisällissodan aseveljeyden hengessä valkoisten ja saksalaisten välillä. SSS lakkautettiin vasta syyskuussa 1944. SSS oli kiinteässä yhteyksissä Hitlerin natsipuolueeseen NSDAP:hen, josta kävi säännöllisesti vieraita Suomessa koko 30-luvun ajan – jo ennen ns. talvisodan syttymistä. SSS värväsi myös suomalaisia vapaaehtoisiksi Saksan SS-Waffen joukkoihin. SS-Waffen värväyksen pääarkkitehtina toimi Suomessa kokoomuspoliitikko, Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki. Hänen isänsä oli ollut Suur-Suomi –henkisen Vienan retken rahoittajia. Nyt rahoittajan poika halusi epäonnistuneelle isän sijoitukselle tuloksen Saksa-yhteistyön avulla. Riekki oli tunnettu kommunistien jahtaamisesta.

Suomen Sosiaalidemokraatti (siis ennen kuin Tannerin linja pääsi valtaan) reagoi 3.6.1932 aiheellisesti hitleriläisyyden ja Suomen oikeiston vaaralliseen kanssakäymiseen:
Kansallissosialistien mahtava voitonmarssi on se tulevaisuuden mahti, jolle meidän
äärimmäinen oikeistomme äänenkannattajineen kumartelee. Kansallissosialismissa on tärkeä sija Suur-Saksan-vaatimuksella. Tämä kaikki soveltuu hyvin yhteen meidän äärimmäisen oikeistomme Suur-Suomi-haihattelun kanssa. Täkäläiset hitlerit, heille voisi hymyillä, ellei tietäisi kansallissosialistisen kokeilun käytännössä muodostavan mitä tuhoisimmaksi kansakunnan elämälle
”.

Tukholmassa Bonnier-yhtymän lehti NU kysyi heinäkuussa 1935, että minne Suomi on menossa? Lehti kuvasi, miten IKL:n piirissä oli täysin käytössä natsi-ideologia. Nykypäivä-lehti havaitsi jo useita vuosia ennen sodan syttymistä, että Norja, Tanska ja Ruotsi eivät halunneet olla enää missään tekemisissä sen Suomen kanssa, jota Akateemisen Karjala-Seura ja IKL edustavat. Myös Englannissa nähtiin Suomen huolestuttava vihamielinen kehitys. Professori Arnold J. Toynbee kirjoitti 1936:
"Suomessa asenteet Neuvostoliittoon ovat vihamielisiä mutta Saksaan ystävällisiä. Suomen vaikuttimena saattaa olla laajentumissuunnitelmat Saksan aseitten voimalla ja Neuvostoliiton kustannuksella. Suomi saattaa antaa alueensa Saksan käyttöön sen hyökätessä Neuvostoliittoon. Suomalais-saksalaisia suhteita kehitetään molemmissa maissa huolella".

Akateeminen Karjala-Seura julkaisi 1934 Suur-Suomi –kartan Otavassa. Barbarossa-ohjelman suunnittelija, Hitlerin esikuntapäällikkö tarkisti Rovaniemen strategisen lentokentän vuonna 1938. Itsenäinen Suomi –lehden numerossa 5/1938 professori Herman Gummerus pohti Nyky-Saksan ja Suomen suhdetta. Hänen mukaansa
suurenmoinen valtiollinen, kansallinen ja sotilaallinen nousua täytti Itävallan Anschlussin jälkeen Saksan kansan sanomattomalla riemulla kuumeentapaiseen puolustusvoimien lisäämiseen. Saksa ei koskaan ole ollut niin voimakas ja kukoistava kuin nyt. Hitlerin Saksa kunnioittaa Suomen samaan suuntaan käyviä pyrkimyksiä”.

Herman Gummerus oli huomattava suomalainen antiikintutkija ja jääkäriliikkeen aktivisti. Hän ei edustanut koko Suomea, vaan lähinnä Suomen oikeistolaisinta ryhmittymää, mutta oli silti hyvin vaikutusvaltainen persoona. Talvisota ei ollut koko Suomen kansan puolustussota, vaan se oli niin kuin ns. jatkosota suomalaisen ryssävihamielisen poliittisen eliitin virhearvio ja yhteentörmäys naapurivaltion kanssa, mistä koko kansa sai kärsiä.

Gummerus oli toiminut mm. Suomen Rooman suurlähettiläänä, mutta luopui diplomaattiurastaan 1925 yliopistouran hyväksi. Hän toimi Isänmaallisessa Kansanliikkeessä (IKL), joka aloitti toimintansa 5.6.1932 Hämeenlinnan perustamiskokouksessa. Sen tarkoituksena oli vaalia Lapuan liikkeen perintöä. IKL oli ankarasti, jopa vainoharhaisesti kommunismi ja demokratiavastainen. Sen päämääränä oli AKS:n tavoin yksikielinen Suur-Suomi. Sisäministeri Urho Kekkonen aloitti 1938 IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin. Lakkautumisprosessi epäonnistui Helsingin raastuvanoikeudessa 1939. Lopulta talvisota ennätti syttyä. IKL:n johtaja Vilho Helanen vaati 1938 suorasukaisesti, että nyt on oikea aika rakentaa Suur-Suomi Saksan avulla.

Heinäkuussa 1939 Karjalan kannaksella pidettiin suuria sotaharjoituksia. Jopa kansainvälisesti ihmeteltiin, ettei mikään pieni maa ole voinut järjestää niin suurta sotilaallista koneista kuin Suomi teki Karjalan kannaksella. Suomi oli varustautunut sotaan. Neuvostoliitto koki uhkaavaksi Suomen armeijan aseiden kalistelun: Leningrad oli vain 32 kilometrin päässä. Suomen sotilaat ja tykit harjoittelivat aivan kantaman päässä. Venäläiset tiesivät hyvin, että Leningradin miljoonakaupunkia voisi kohdata tuho. Suomalaisten oikeistolaisten tavoitteet olivat hyvin tiedossa eikä suomalaisten oikeistolaisten vilpillisyydestä ollut epäselvää. Niitä sotahuutoja saattoi lukea julkisesti jopa suomalaisista sanomalehdistä. Akateeminen Karjala-Seura julisti valloitushalussaan 14.9.1939:
Nyt on aika iskeä. Ja kohta tulee aika, jolloin emme enää taistele yksin. Voittomme on varma”.

Ilmaukset paljastavat, etteivät Suomen oikeistovoimat kokeneet lainkaan itseään uhatuksi ja heikoksi, vaan pikemmin tahtoivat kiirehtiä sotaa. Suomi toteutti Viipurin alueella ja Karjalan kannaksella pidettyjen ennätyssuurten sotaharjoitusten jälkeen 10.10.1939 liikekannallepanon, joka oli naamioitu ylimääräiseksi kertausharjoitukseksi. Suomen rajalta oli vain 32 kilometriä Leningradiin, jonka porteilla oli nyt vihollinen. Suomen hallitus kieltäytyi mistä tahansa sopimuksesta ja provosoi vihamielisellä käyttäytymisellään sodan puhkeamisen. Suomen armeija liikkui rajantuntumassa ja paukutteli keskenään harjoituksia.

Hitlerin tultua valtaan Saksa aloitti Neuvostoliiton vastaisen kampanjan. Jo keväällä 1935 neuvostoliittolainen tiedustelupalvelu sai luotettavasti tietoon Saksan hyökkäysaikeista Neuvostoliittoon. Yksi suurimmista uhka-alueista oli juuri Suomessa, jossa oli Hitlerin ihailua. Leningradin suunnassa Neuvostoliiton läntinen raja oli kaikkein suojattomin. Siksi huhtikuusta 1938 marraskuuhun 1939 Moskovan ja Helsingin välillä käytiin neuvotteluja. Neuvostoliitto ja Stalin yrittivät hidastaa Hitlerin aikomuksia omilla neuvotteluillaan ja sopimuksillaan toisaalla, mutta Suomen asenteeseen ei voinut valitettavasti luottaa. Suomi etsi laajentumismahdollisuutta Neuvostoliiton suuntaan. 15.12.1939 Suomen sotiessa vielä menestyksellisesti pääministeri Risto Ryti uskoi yhä Suomen voiton mahdollisuuksiin: hän pohti Leo Trotskin kutsumista Meksikosta Venäjälle muodostettavan vastahallituksen johtoon.

Karjalan kannas, Pohjois-Laatokka ja Petsamo palautuivat Neuvostoliitolle Moskovan rauhansopimuksella

Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12.3.1940. Suomen oli pakko palauttaa Karjalan kannas, Pohjois-Laatokka, Petsamo ja eräitä muita alueita Neuvostoliitolle. Nämä muutokset palauttivat osittain rajan vuoden 1809 tilanteeseen ja jätti Suomen nykyisen alueen koskemattomaksi. Suomen oikeistopoliitikkojen vilpillinen mieli ja vihamielinen politiikka olivat johtaneet Tarton rauhansopimuksen rikkomuksiin ja tehneet vanhat rajaehdot mahdottomiksi.

Moskovan rauhassa Suomi voitti kuitenkin paljon maa-alaa vuosina 1721 ja 1743 solmittuihin Uudenkaupungin ja Turun rauhojen rajalinjoihin verrattuna. Uudenkaupungin rauha päätti 30.8.1721 isovihan sekä Venäjän ja Ruotsin välisen sodan, jonka aikana venäläiset olivat miehittäneet Suomea. Vain vuosi allekirjoitetun Moskovan rauhansopimuksen jälkeen Suomen johtajat rikkoivat sopimuksensa avaten rajansa Wehrmachtin hyökkäykselle. Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon – ja Suomi antoi siihen tukensa kykynsä mukaan. Lopputulos on tiedossa

Suomi rikkoo rauhansopimuksen taas kerran

Ulkopoliittisen valiokunnan puheenjohtaja Voionmaan kirjoitti avoimen tunnustuksen (30.6.1941), että Suomen sota Neuvostoliittoa vastaan ”tapahtuu puolustussodan verhon takana, mutta jo nyt on selvää, että kyseessä on hyökkäyssota”.

7.6.1941 ministeri Pekkala oli muistuttanut Valtioneuvostossa: ”Kansa ei halua sotaa, kun ei ole edes leipää. Minä vastustan kaikkia mobilisointihankkeita”.

Kansa ei halunnut sotaa, mutta muutama fasistinen aseveli liittoutui Hitlerin kansan ja saattoi kansan valtavaan tragediaan, jonka tähden Suomi ei ainoastaan menettänyt historiansa parhaan rauhan antamia rajoja vaan myös lukuisat ihmiset kuolivat molemmilla puolin rintamaa. 6.8.1941 Hitler antoi määräyksen, että Leningrad piti valloittaa ensiksi. Lopullisena valloitusten päämääränä olisi Moskova. Ryti oli julistanut useaan otteeseen, että Venäjältä pitää revanssihengessä valloittaa isot alueet ja rakentaa Suur-Suomi.

16.heinäkuuta 1941 Hitler piti kokousta Kolmannen valtakunnan johtajien kanssa. Tällöin hän kirjasi pöytäkirjaansa, että «Leningradin alue luovutetaan suomalaisille. Führer haluaa saattaa Leningrad maan tasalle, jotta sen jälkeen antaa sen suomalaisille» (s. 782). Hitler pohti epidemian riskiä ja ongelmia, jos sotilaat eivät tahdo tappaa naisia, lapsia ja vanhuksia. Siksi heidät pitäisi ehkä siirtää saartorenkaan ulkopuolelle ja loput tappaa nälkään. Kaupungin polttaminen voisi olla ratkaisu epidemiaan. Samana päivänä 16.7.1941 Uusi Aura –lehti julisti Suomen strategiat Leningradin suhteen: ”Pietari ympäristöineen on yksi niistä porteista, jotka ratkaisevat Neuvostoliiton kohtalon. Suomalaisten tehtävä on avata tämä portti. Hyökkäys on jo aloitettu Mannerheimin johdolla. Kaikki sotilaallisen ja huoltoavun toimittaminen Pietariin estetään”.

18.8.1941 Englanti ja USA yrittivät saada Suomea tekemään rauhan, mutta Suomi valitsi Rytin johdolla Hitlerin. Myös 6.10.1941 Englanti vaati, että Suomen on vedettävä joukot takaisin sieltä, missä ne ovat ylittänet vuoden 1939 rajat.

Helsingin Sanomissa ylistetty saartorenkaan hirmuvoimaa: ”Pietarin saartorengas kiristyy. Miinakenttiin tuhoutuu 60 palavaa venäläistä laivaa” (HS 25.8.1941). Helsingin Sanomat kirjoitti 8.9.1941: ”Loppukiri Syvärille. Tykistömme tuli-isku on hirmuinen. Pohjoismaitten mahtavin tykistökeskitys. Tuulosjoen ylityksellä aloitettiin Aunuksen lopullinen puhdistus. Muurmnnin radan katkaiseminen on vain ajan kysymys”.

Iltalehti julisti pääkirjoituksessaan 9.9.1941 Ryti-Tanner –hengessä riemu-uutista Pietarin saarrosta: ”Pietari voidaan pakottaa antautumaan jo nälällä”. Iltasanomat olivat syyskuussa 1941 täynnä hehkutusta Pietarin ”kuolemankarnevaalien jatkumista kaameassa ilotulituksessa”.

11.9.1941 Ryti antoi Saksan edustajalle raportin verenhimoisen Suomen sotatahdosta: «Kun Leningrad ei ole enää olemassa suurena kaupunkina, Neva olisi sopivin raja Karjalan kannakselle. Leningrad pitää tuhota suurena kaupunkina» (s. 789).

Väinö Lilja kirjoitti Nuijasoturissa 11/1941, että ”bolsheviikkiryssää ei pelasta enää Englannin eikä Amerikankaan apuuntulo, ei sitä auttaisi edes sekään, että Suomi nyt tekisi jonkunlaisen erikoisrauhan, jota meille viime aikoina on äsken mainituista maista niin lämpimästi suositeltu”.

Dagens Nyheter antoi 5.4.1943 moraalisen tuomionsa Suomen hirvittävälle tappokoneistolle Leningradin portilla:
"Suomen puolustuspolitiikka on viety suomalais-saksalaiseksi sodaksi luottaen Saksan voittoon. Kansan keskuudessa lisääntynyt huoli ja levottomuus. Johtohenkilöt kamppailevat politiikallaan Hitlerin diktatuurille ylivaltaa Euroopassa. Oman kansan vapauden puolesta Suomen johtajat eivät taistele. Asia on kansan kannalta traaginen. Sillä se joutuu kärsimään raskaat seuraukset".

Reilu vuosi myöhemmin Dagens Nyheter 30.11.1944 tekee synkän tilinteon Väinö Tannerin valitsemasta sodan politiikasta:
"Väinö Tanner on saanut voiton toisensa jälkeen ns. rauhanoppositiosta. Puolueen toimitsijat riippuvat Tannerissa kuin oljenkorressa: Johtajassa, jonka virheet ovat tulleet maalle niin kalliiksi".

Leningradin piiritys on ihmiskunnan yksi pisimmistä ja tuhoisimmista julmuuksista. Suomalaiset kirjoittivat espanjalaisten vapaaehtoisten ja Saksan aseveljien kanssa nimensä ihmiskunnan rumimpaan tappo-operaatioon. Nikolai Tihonov on kuvaillut Leningradin kauheita kokemuksia: ”Danten helvetin kuvat himmenivät, sillä ne olivat vain kuvia, mutta täällä elämä otti tehtäväkseen näyttää hämmästyneille katseille ennen näkemätöntä todellisuutta”.

8.9.1941 – 27.1.1944 Saksan joukot, Espanjan vapaaehtoiset ja Suomen joukot Wilhelm von Leebin, Geog von Küchlerin, Emilio Esteban ja C.G.E. Mannerheimin johdolla saattoivat 872 järkyttävän päivän aikana Leningradissa miljoona ihmistä kuolemaan. Kuolleiden sotilaiden määräksi on arvioitu puolitoista miljoonaa. Siviilejä, erityisesti vaimoja ja lapsia, kuoli myös toista miljoonaa.


Valtio-opin professori Tuija Parvikko kirjoitti osuvasti 9/2004 Aikalainen-lehdessä (s. 2): Me suomalaiset
jääräpäisesti haluamme pitää kiinni virallisen historiankirjoituksen kulloinkin tarjoilemasta Suomen historiasta. Toistaiseksi siinä historiassa ei ole esiintynyt vastuullista poliittista johtoa, joka olisi esimerkiksi tiennyt, että Suomen armeijan ylläpitämillä keskitysleireillä vallatussa Karjalassa näännytettiin systemaattisesti nälkään venäläistä väestöä erittäin natsilaisin menetelmin. Ei siinä liioin ole esiintynyt sellaista sotilasjohtoa, joka olisi ymmärtänyt, mitä ollaan tekemässä, kun ylitetään vanha raja ja lähdetään menemään Neuvostoliiton sisäosiin. Milloinkahan näistä asioista pystyisi avaamaan keskustelun saamatta niskaansa vainoharhaisen liioittelijan tai kommunistin mainetta? Muistettavaa kyllä riittäisi, jos vain löytyisi siihen halukkaita”.

Times-lehti kirjoitti hyvin suorasukaisen tylysti 24.4.1944 Suomesta, joka säilytti jääräpäisyytensä:
"Hulluutta Helsingissä. Maailmalla on laajasti pahoiteltu sitä, että Suomen hallitus on hylännyt rauhanehdotuksen. Neuvostoliitto koittaa tehdä Suomelle vetäytymisen irti sodasta niin helpoksi kuin mahdollista. Mutta Suomi ei suostu rauhaan. Missään vaiheessa ei ole ollut kyse sitä, että Venäjän armeija valtaisi Suomen".

Myös Englannin ulkoministeriön julkilausuma 12.5.1944 kertoo karusti Suomen silloisesta politiikasta:
Suomi on antanut maansa palvelemaan Saksaa ja tuottamaan tuhoa omalle kansalle. Se antaa huomattavaa apua Saksan sotakoneiston lujittamiseen. Kun se ei lakkaa sotimasta, niin seuraukset omalle kansalle käyvät yhä tuhoisammaksi ja rauhanehdot ankarammiksi”.

Arbetarbladet ei ollut yhtään helläsanaisempi 13.9.1944 arvioidessaan Suomen silloista SS-politiikkaa: ”Luullaanko Suomessa todella, että Venäjä ja liittolaiset sallisivat Suomen vallata itselleen laajoja uusia alueita. Suomi vedettiin sotaan Hitlerin rinnalla, kun Suur-Suomi-hullut halusivat tehdä SuurSuomen”.

Johtopäätös

Munkki ripitti tiellä tapaamansa tuntematonta, mutta tämä kiisti kaikki synnit. Munkki luetteli kauan kaikkia ajateltavissa olevia syntejä; tuntematon ei tunnustanut ainoatakaan. Hän ei koskaan valehdellut, ei rikkonut mitään lakeja, ei tehnyt syntiä edes ajatuksissa jumalan ja ihmisten edessä. Munkkiparka kavahti vihdoin hämmästyksissään ja huudahti: - Nyt tiedän, kuka olet: olet itse Saatana! Niin olikin. Siinä oli yksi paholaisista ihmisen hahmossa.

Kertomus on O.W. Kuusisen kirjoituksesta ”Mitä Hitlerin suomalaisten apurien oikeusjuttu on tuonut päivänvaloon” (Novoje vremja No. 3 1946). Julkaistu myös lehdessä: Yhteiskuntapoliittinen tiede- ja kulttuurilehti ulkopolitiikka, 2005, 2 (1): 92. Johan Beckman Institute, St. Petersburg, Russian Federation.



_ _ _ _



Blogini on http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru (-at-= @)