lauantai 2. kesäkuuta 2012

Jussi Parviainen, Pasi Tuominen ja Anton Salonen kohtaavat

Voin haaveilla, että ohjaaja Jussi Parviainen ja Ulkoministeriön konsuliasioiden yksikön päällikkö Pasi Tuominen kohtaisivat. Jälkimmäinen vastasi jälleen kerran äskettäin mahdollisimman tympeästi, että Suomea ei kiinnosta perhekomissio Venäjän kanssa. Parviainen tekee elokuvaa ”Takakontti” lapsen näkökulmasta Anton-pojasta, poliittisen pelin eräästä uhrista. Parviaisen elokuvahankkeesta on kerrottu äskettäin mm. Komsomolskaja Pravda –lehdessä ja Rossiiskaja Gazeta –lehdessä.

Minun tuttavuuteni syveni Jussi Parviaiseen hänen blogiinsa liittyvien asioiden sekä Jussin ja Saana Uimoselle Helsingin tuomiokirkossa toimittaman kirkollisen avioliiton siunauksen johdosta. Kuvassa Jussi ja Saana astuvat juuri tuomiokirkosta ulos mainittuna juhlapäivänä. Sen jälkeen ja sitä ennen elämä on koskettanut heitä ja itse kutakin moninaisesti.

Ohjaaja Jussi Parviainen oli äskettäin myös Ylen haastattelussa ”Suomalainen mies”. Olen referoinut tähän Jussin ilmauksia haastattelusta, alla on myös linkki itse kuultavaan ohjelmaan. Mitä ennenkuulumatonta voi sanoa Jussi Parviaisesta? Taiteilijasta ja miehestä, jonka oikuista, kärsimyksistä ja vulkaanisista hengenpurkauksista on tullut kansakunnan yhteistä omaisuutta. Perttu Häkkisen haastattelussa 17.4.2012 klo 8:57 Parviainen avautui mm. maskuliinisuudesta, identiteetistä ja ahdistuksesta. Parviainen paljastaa myös ajatuksiaan juoruista ja alennustilasta.

Kohtaaminen Pasi Tuomisen kanssa

Jussiin en tutustunut vielä tarkemmin 23. kesäkuuta 2010 Viron lähetystön edessä Helsingissä, kun viereisen Yhdysvaltain suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolta saapui Renny Harlin, Juhani Kaskela, Pekka Sutela, UM:n, UPI:n ja Aleksanteri-instituutin hahmot. Nämä kaikki olivat nauttineet amerikkalaisilla kesteillä. Venäjän kanssa käytävä asiallinen rakentava vuoropuhelu ei näyttäisi olevan ainakaan kovin mieleen amerikkalaisten tuolloin ruokkimalta vieraalta, joka tuli myös Jussi Parviaisen kuvaamaksi Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä.

Silloin siellä marssi myös Ulkoministeriön konsuliasioiden yksikön päällikkö Pasi Tuominen, joka nappasi jopa vastavuoroisesti valokuvan mielenosoittajista ja yritti harppoa heti pakoon. Hän oli piiloutunut mustien silmälasien taakse jo silloin: hänet muistettiin hyvin venäläisen Anton-pojan sieppaustapauksesta, kun ulkoministeriö piti äidiltään laittomasti siepatun venäläispojan salakuljettamista suomalaisen diplomaattiauton takakontissa vain hyvänä asiana.

Tänään 2. kesäkuuta 2012 on sama Pasi Tuominen – ilmeisemmin nyt mustat silmälasit on voitu jättää pois, kun kukaan ei muista enää hänen kytköstään Anton-kaappauksen selvittelyyn – lausunut, että Suomi ei koe mitään Venäjän ja Suomen välistä perhekomissiota tarpeellisena.

YK: ihmisoikeusneuvoston kokouksessa oli käsiteltävänä Suomea koskeva maaraportti, jolloin esille tulivat kansainvälisiin avioeroihin ja lasten asuinpaikkaan liittyvät kiistakysymykset. Tänään sama Tuominen oli äänessä, - ja Jussi on nyt tekemässä elokuvaa ”Takakontti” lapsen silmin Anton-pojasta. Ehkä juuri Jussi Parviaisen elokuvahanke on tukenut Venäjää perhekomission muistamisessa. Eikö keskustella saa reilussa rakentavassa hengessä silloin, kun on kyse pienen ihmisen tärkeimmistä asioista: lapsuudesta, vanhemmuudesta ja perheistä?

Munaton sivistyneistö

Ylen haastattelussa Jussi Parviainen kertoo, että suomalainen maskuliinisuus vuonna 2012 on ”vähän niin kuin bilepoikien varassa, ja sitten on juntit, ja sivistyneistö on aina ollut munatonta, vaikka siellä on syrjähyppyhistoriaa paljon, mutta munatonta kuitenkin, seksuaalisuus ei ole läsnä. Kauheina juoruina kulkee sen ja sen pormestarin ja sen ja sen tv-kuuluttajan suhde, mutta maskuliinisuus on näiden bilepoikien - vähän neitimäisten, geeliä päässä tiukoissa farkuissa ja käyttävät design-huumeita - varassa, mutta perusmaskuliinisuutta pidetään vähän junttina”.

Suomalaista miestä ei ole enää, vaan mies on kauppamatkustajan näköinen, joka hotellin baaritiskillä iskee naista ja kabineteistaan tulevat herrat iskevät naista kymppikerroksissa. He ovat ammatti-iskijöitä, joille mikään ei riitä. Siinä ei korostu maskuliinisuus, vaan virka-asema ja sosioekonominen status, että on varaa. Mutta perusmachoa ei ole, vaan kaikki ovat jo bodaneita". Ilmeisemmin noihin kauppamatkustajan näköisiin miehiin kuuluvat myös ne ”Dressmanin 100 euron pukumiehet”, joista Parviainen puhui ohjelmassa. ”Kohtalomaisuus ja uhka kuuluvat maskuliniteettiin. Leijona panee 60 kertaa päivässä ja kusee joka paikkaan, kun pitää reviiriä”, mutta suomalainen mies on kadonnut.

Fyysinen panssari

Jussi Parviainen kertoo, että Juska Parvaa varten kehoa ja psyykettä varten hän treenasi valtavasti. 80-luvulla hän oli tuttu näky kuntosaleilla, teatterikouluun opettajaksi mentyä hän treenasi vielä enemmän ja treenautti myös oppilaita. Parviainen oli erityisen kovakuntoinen 15 vuotta, melkein 20 vuotta. Kova kunto ilmensi sitä, että hän oli myös fyysisesti tavoittamaton.

Kukaan ei tule esittämään liian vaikeita kysymyksiä, kun on fyysinen panssari edessä. Oli oma bodygardinsa, joka vartioi sisäistä tosi herkkää minuutta, jota minä itse en psyykkisellä ominaisuuksilla ja lujuuksilla voinut vartioida, mutta fyysinen ulkoa rakennettu ja kärsimyksellä rakennettu vartioi”. Parviainen kertoo, että silloin oli myös paljon tappelu-uutisia, Juska Paarma löi turpiin, mutta myös Vesku Loiri löi melkein kerran viikossa ja Spedekin. Väkivalta tuli 70- ja 80-luvulla eikä siitä kirjoitettu paljon, kun lehtien päätoimittajat saivat turpiin myös. Parviainen kertoo, että hänellä on ollut aina ahdistusta, ja että ahdistuksesta vapauttaa vain kapina.

Sota on huonoa ulkopolitiikan hoitoa

Jussi Parviainen muistaa sotasankarina palkitun isänsä opetusta, että sodassa ja sen sankaripalkinnoissa ”ei ole mitään hienoa, että on tappanut ihmisiä ja itsekin on meinannut kuolla, sota on huonoa ulkopolitiikan hoitoa, siinä ei ole sankareita, vaan molemmin puolin tavallisia kärsiviä ihmisiä. Niin kuin Donner sanoi hyvin, kun Amerikka lähti Afganistaniin: ’Mitä sinne pitää mennä köyhiä ihmisiä tappamaan´’”.

Pillu on pieni pulkka

Jussi Parviaisen arvio suomalaisesta yhteiskunnasta on varsin suorasanaista. Hän kertoo havainnoista, miten ”nainen pyörittää maailmaa – pillu on pieni pulkka, jolla voi laskea kaikki jäätyneet alamäet suitsait, kun kanssasiskot kulkevat vaikeita kinttupolkuja ja ovat sen vuoksi lesboja. Jotka pillulla menevät ja hametta nostamalla, saavat yhteiskunnallisen statuksen”.

Tuosta näkökulmasta Parviainen katsoo myös suomalaista politiikkaa, mutta muistuttaa myös toisaalla siitä, että ”kyllä Sirkka Hämäläinen ja meidän naisemme YK:ssa ovat päteviä, mutta Tarja Halonenkin meni presidentiksi naisen mandaatilla. Esko Aho hävisi tentissä, koska Esko Aho ei ole tottunut puhumaan kenenkään kanssa tasavertaisesti, vaan mölyämään kaiken aikaa. Hän ei voinut televisiotentissä mölytä naiselle”.

Parviainen kertoo naisistaan, että ”ikäjakauma on ollut aika iso, avioliittoja ja ei-avioliittoja, paljon naisia kaikenlaisista yhteiskuntaluokista, tyhmiä ja fiksuja”. Hänen kokemuksensa mukaan ”sukupuolisuus ja näiden olemuspuolien kommunikaatio on merkillinen. Niin tyhmien miesten kanssa en seisoisi sekuntiakaan, kuin naisten, joiden kanssa olen elänyt elämääni”.

Kun aviorikos poistui laista, niin siitä seurasi kauheita: nainen vain päättää, että minä eroan sinusta ja otan lapsen, ja naks niin miehellä ei ole mitään sanomista. Vaikka yhteishuoltajuus tulisi voimaan, huoltajuus merkitsee käytännössä luonapito-oikeutta joka toinen viikonloppu, miten särkyy isän oikeus lapseen ja lapsen oikeus isään” (Parviainen).

Kaikissa liitoissa on uskottomuutta, mutta monissa liitoissa ei sitä huomata, mutta minä olen vähän tarkempi. Mutta myöhemmin tulee tunnustuksia, olihan niitä 20–40 siellä ja siellä, mutta ukko ei ole kiinnittänyt huomiota, kun on ukolla omat menot”.

Maallisen elämän merkityksettömät yksityiskohdat

Jussin mukaan ”kohtaloa ei ole, vaan se on ihmisen suuri erehdys”. ”Hengellisessä elämässä täytyy syöksyä kurjuuteen, tullakseen joksikin; tavallisessa elämässä saattaa menestyä, mutta se ei johda mihinkään - kun multaa laitetaan päälle, se on siinä”. ”Maallisessa elämässä merkityksettömät yksityiskohdat muodostavat merkityksen ja merkityksen vaaliminen – kuten auton puhtaana pitäminen, kenkien kiiltäminen.

Seura-lehden yleisöäänestyksessä Parviainen arvioitiin 1980-luvulla suosituimmaksi suomalaiseksi. Hänellä oli enemmän kannattajia kuin Keke Rosbergilla tai Mauno Koivistolla. Sittemmin tilanne muuttui. Parviainen kertoo, että silloin oli Juska Paarma –buumi ja televisiossa Yökyöpeli, Karhuvaara juonsi ja Puotilan kanssa hän teki sketsejä. Eräs murros tuli, kun hän ”asettui paskan heittäjien puolelle siinä valintatilanteessa, jossa oli vaikea, kenen puolelle joudun, jos vastustan noita. Siinä suuressa kontekstissa valinta meni noin, kun en voinut sanoa, että jumalauta typerää”.

Perttu Häkkinen määrittää Jussi Parviaisen julkisuutta saaneen toiminnan: ”Merkittävin ja hienoin performanssi suomalaisessa mediassa tällä vuosituhannella”. Mikä oli tuo performanssi, se kannattaa kuunnella Ylen haastattelusta: http://yle.fi/puhe/radio_soitin.html?channel=puhe&clip=1526118




_ _ _ _



Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html