sunnuntai 19. elokuuta 2012

Suomen YLE tarjoaa kenialaisia rakkaussuhteita, koska oikean Mannerheimin muisto olisi pöyristyttävä


Suomen valtion omistama Yleisradion Ylen kohuttu Mannerheim-elokuva The Marshal of Finland, Suomen Marsalkka, ei halvenna Carl Gustav Mannerheimia, vaan elokuvan tuottajaa Erkko Lyytinen, ohjaajaa Gilbert Lukalia ja kenialaista näyttelijää Teley Savalas Otieno on kutsuttu pelastamaan Mannerheim realismilta ja poliittisilta analyyseilta. Carl Gustaf Mannerheimin kuvaaminen yksityiselämään ja rakkaussuhteisiin keskittyvän kenialaisen tarinankerronnan keinoin tarjoaa iloisen vauhdikasta, tunteikasta keskustelua suomalaiselle suurelle yleisölle. Tärkeintä on tietenkin, että tämä keskustelu on harmitonta, koska realismi ja poliittinen analyysi puuttuvat.

2 päivä elokuuta 2012 kävin tapaamassa Karjalan evakkoa, synnyinkodistaan kaksi kertaa sotia pakoon joutunutta Leo Martti Niemistä. Hän dokumentoi erinomaisen koskettavan sotadokumentin, joka autenttisesti valottaa Suomen joutumista talvi- ja jatkosotiin vuosina 1939-1945 Leo Martti Niemisen sotadokumentti ”Suur-Suomi Saasta. Henkisen maanpuolustuksen sotadokumentti” (216 sivua) on julkaistu jo vuonna 1975. Sotadokumenttiin koottu historiallinen aineisto ansaitsee tulla tässä soveltuvin osin toistetuksi. Meillähän ei tietenkään ole kenialaista marsalkkaa, meillä lienee paljon sellaista, mistä tahdotaan vaieta ja kenialaisen marsalkan rakkaussuhteet ovat siihen nähden iloista katsottavaa.

Leo Martti Nieminen on syntynyt Korpiselän pitäjän Kokkarin kylässä. Hänen synnyin- ja kotiseutu kuului Suomen Raja-Karjalaan. Talvisodan syttyessä Leo M. Nieminen oli kymmenvuotias. Ennen sotia Leon kansakoulun opettajana toimi hyvin ahkera suojeluskuntalainen, joka oppitunneillakin opetti suojeluskuntapuku yllään. Karjalan evakko Leo M. Nieminen kysyy, mikä johti talvi- ja jatkosotiin ja siten siihen, että karjalainen väestö joutui kahdesti jättämään synnyin- ja kotiseutunsa.

Vanhoja asioita on muistettava

Johdannon jälkeen ensimmäisessä luvussa ”Vanhoja asioita on muisteltava jotta virheistä opittaisiin” (s. 13) Leo M. Nieminen ei tahtoisi kirjoittaa historiaa vain kirjoittamisen ilosta, vaan siksi, että nykyajassa elävät ja tulevat sukupolvet saisivat tietää, mistä jokin tapahtuma oli saanut alkunsa, miten asiat eri tilanteissa kehittyivät ja hoidettiin sekä mikä oli lopputulos. Niemisen lähtökohta poikkeaa jo merkittävästi Suomen valtiollisen television Yleisradion Mannerheimin yksityiselämään ja rakkaussuhteisiin keskittyvästä kenialaisesta tarinankerronnasta. Myös Leo M. Niemisen sotadokumentissa Mannerheim on keskeinen toimija, mutta keskeisyys ei tule marsalkan seksisuhteista, joita varten on turha etsiä aineistoa teoksesta.

Mannerheim - Itä-Karjalan valloitussodissa

Leo M. Niemisen varsinainen dokumentointi alkaa luvusta ”Suomen itsenäistyminen ja kansalaissota” (s. 17). Itsenäisyyden tunnustamisella Suomi korotettiin tasavertaiseksi valtakunnaksi muiden itsenäisten valtakuntien joukossa. Tämä ulkovaltojen luottamus ja kunnioitus Suomea kohtaan olisi jatkotoiminnoissa edellyttänyt itsestään selvänä asian sen, että Suomen ulkopolitiikkaa olisi ryhdytty hoitamaan erityisesti itsenäisyyden myöntäneeseen neuvostovaltioon nähden ystävällisen ja luottamusta herättävään suuntaan. ”Saman tammikuun puolivälissä, jonka 4. päivänä Venäjän neuvostohallituksen toimeenpaneva keskuskomitea oli vahvistanut Suomen itsenäisyyden, julistettiin ’suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja 16.1. nimitettiin C.G.E. Mannerheim ylipäälliköksi’. Sen jälkeen käytiin verinen kansalaissota, - - - ”, Nieminen muistuttaa itsenäisen Suomen verisistä alkuvuosista (s. 18).

Verenvuodatus ei päättynyt kansalaissotaan, vaan Nieminen aiheellisti verisiin jatkotoimiin seuraavassa luvussa: ”Ulkopoliittinen seikkailu alkaa – Itä-Karjala ja Pietari eivät riitä, Venäjä on ’vapautettava’ kokonaan!” (s. 21). ”Olisi luullut, että vallan voittaneet olisivat olleet tyytyväisiä punaisista saavuttamaansa täydelliseen voittoon ja Suomen itärajaan. Samoin olisi luullut, että viimeistään nyt voittoon päättyneen kansalaissodan jälkeen voittajat olisivat ryhtynet rauhallisin keinoin vakiinnuttamaan ulkopoliittisia olojamme. - - - Kansalaissodassa saavutetun voiton hurmiossa ja kostonhimossa oltiin valmiit auttamaan valkoisia veljiä Venäjällä, sinne pystytetyn valtiolliseen omistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän kukistamiseksi. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy ’heimoushenkiseen’ toimintaan. ’Vaatimusta Itä-Karjalsta, sellaisena kuin se esitettiin aktivistien propagandassa Berliinissä ja Tukholmassa, perusteltiin myös taloudellisilla ja strategisilla syillä’” (Leo M. Nieminen, s. 22). Nieminen viittaa myös siihen, että jo helmikuussa 1918 Suomen hallitus esitti vaatimuksensa koko maantieteellisestä Itä-Karjalasta (Kuolan niemimaa mukaan luettuna) Versaillesin rauhankonferenssissa. Nieminen ei kuvaa näiden vuosien tai myöhempien vuosien Mannerheimia tämän naisheilojen ja poikakavereiden lämpimien suhteiden avulla, vaan julkaisee Mannerheimin päiväkäskyn 23.11.1918 ”Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille”.

Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla etten pane miekkaani tuppeen, ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin, luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme. Luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen” (Mannerheim, päiväkäsky 23.11.1918).

Mannerheim ilmoitti Itä-Karjalaan kohdistuvat pyrkimykset virallisessa päiväkäskyssä. Mannerheim esitti 23.2.1918 ja senaatti hyväksyi sotasuunnitelman koko Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen. Sortavalassa perustettiin 6.3.1918 Itä-Karjalan väliaikainen komitea. Kun Mannerheim palasi Suomen valtionhoitajaksi, niin pyrkimykset Itä-Karjalan Suomeen liittämiseksi ja Pietarin valloitus saivat vauhtia: yleisesikunta laati niitä varten suunnitelmat. Hallitus ja porvarilliset puolueet ilmoittivat kannattavansa Itä-Karjalan liittämistä Suomeen. Lokakuussa 1919 kenraali C.G. Mannerheim ehdotti tasavallan presidentille osallistumista Pietarin valloitukseen ja valkoisten venäläisten sotilaallista tukemista, mutta presidentti K.J. Ståhlberg hylkäsi ehdotuksen. Mannerheim toisti syksyllä 1919 vaatimuksensa interventiosta Venäjälle. 5. helmikuuta 1919 Mannerheim puhujamatkallaan Sortavalassa, vierailun alkaessa jumalanpalveluksella kaupungin kirkossa jota seurasi sotaväen ja suojeluskuntien paraati, esitti tavoitteeksi karjalaisten yhtymisajatuksen. Mannerheim vakuutti kuulijoilleen myös kaupunginvaltuuston tarjoamilla päivällisillä, että ”Suomi on yksi ja jakamaton”.

Nieminen tuo nämä sotaan johtaneet dokumentit hyvin kiihkottomasti ja karuttomasti esille. En voi olla pohtimatta, miten Mannerheimin puheen ällistyttävät vaatimukset ovat jossain määrin heikosti ymmärretty Suomessa, mikä lieneekin syynä unohtamisen suureen tarpeeseen, mutta Mannerheimin puheen ällistyttävälle sisällölle olisi ollut jotain samanvertaista, jos kenraali Nikolai Makarov olisi Suomessa vierailulla esittänyt vaatimuksen, että keisarillinen Venäjä on yksi ja jakamaton, koskien myös vaatimuksia Suomen suuriruhtinaskunnan alueita. Venäläistä kenraalia ällisteltiin, vaikka hän ei lausunut mitään loukkaavaa. Sitä vastoin Suomen valtiollinen yleisradio YLE tarjoaa vain kenialaisia rakkaussuhteita Mannerheim-tarinaksi, koska oikean Mannerheimin muisto olisi pöyristyttävä. Nyt olisi ollut kuitenkin oikea aika ja paikka ällistellä pöyristyttävää Mannerheimia. Kohu kenialaisesta Mannerheimista virittää kansakuntaa isänmaalliseen puolustustaistoon valkoisen Mannerheimin puolesta, mutta kukaan ei muista tuon Mannerheimin olleen pyöveli.

Leo M. Nieminen kertoo dokumentoiden sotaretkistä Neuvosto-Venäjää vastaan. Näitä sotaretkiä toteutettiin Suomen valtiovallan hyväksymän ja valtion varoin (s. 29). Hän kertoo esimerkiksi hallituksen luvalla ja rahoittamana järjestetystä vapaaehtoisten retkikunnasta, joka 21.4.1919 tunkeutui Aunukseen. Tämän osaston ylipäällikkönä oli eversti Aarne Sihvo. Neljän pataljoonan osasto uhkasi Lotinanpeltoa, Petroskoita ja Kontupohjaa. Toukokuussa 1919 laadittujen suomalaissuunnitelmien mukaan rauhanajan divisioonien arvioitin riittävän Pietarin kukistamiseen. Niiden mukaan yksi divisioona olisi hyökännyt Pietariin Raudusta ja yksi divisioona Rajajoelta. Everstit Sihvo ja Talvela joutuivat täysin lyötyinä palaamaan takaisin Suomeen. Suomen sotasuunnitelmissa eläteltiin itsepintaista ”auttamishalua” Venäjän valkoisten hyväksi, mutta nämä valkoiset eivät suostuneet tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä.

Kaiken kaikkiaan Leo M. Nieminen onnistuu sotadokumentissaan luonnehtia Suomen itsenäisyyden alkuvuosien absurdia Venäjä-politiikkaa. Kun Niemisen tekstiä lukee nyt 40 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen, niin voi lukija kokea hämmästyttäviä assosiaatioita niihin suomalaistoimiin, joita vuonna 2012 Suomessa harjoitetaan Valko-Venäjää vastaan ja Venäjän värivallankumouksellisten anarkistien hyväksi. Sotasuunnitelmista ei nykyään kuitenkaan kukaan avoimesti puhu, vaikka ostettujen amerikkalaisten Jass-ohjusten tarve ja niiden vähäinen määrä kai antavat viitteen, että Suomessa on edelleen omnipotenssit kuvitelmat omien voimavarojen ylivertaisesta käytöstä Venäjää vastaan. En ole kysynyt, miten Leo M. Nieminen arvioisi vallitsevaa suomalaista politikointia vanhojen sotadokumenttien antaman ymmärryksen valossa. Onko Suomi oppinut jotain tai ylipäätänsä mitään?

Leo M. Nieminen dokumentoi, että Suomen virallisen tahon mielestä Tartossa sovittu rajasopimus ei ollut muuta kuin pelkkä arvoton paperi: ”Sopimusta ei ollut tarkoituskaan käytännössä noudattaa, vaan Itä-Karjalan Suomeen liittämis- ja Venäjän ’vapauttamis’-toimia jatkettiin vuonna 1918 aloitettuun tapaan” (s. 35). Syksyllä 1921 puhkesikin Itä-Karjalassa kapina, joka pian sai tukea Suomesta. Vapaaehtoiset järjestivät aseita rajan yli kapinallisille. Venäläiset kuitenkin kukistivat kapinan.

Ryssävihan kasvattaminen Suomessa

Leo M. Niemisen sotadokumentissa on erityisen antoisaa laaja materiaali, joka osoittaa Suomen valtiovallan suojeluksessa järjestelmällisesti lietsotun ryssävihan. Ryssävihaan kasvattamisessa toimivat tärkeimpinä vapaaehtoisina kansalaisjärjestöinä Suojeluskuntajärjestö, Lotta Svärd, suojeluskuntapojat ja pikkulotat. Puolustuslaitos ja suojeluskuntajärjestöt marssivat rintarinnan yhteisymmärryksessä ja kiinteässä yhteistoiminnassa. Suojeluskuntain kunniaylipäällikkö oli C.G. Mannerheim. Suojeluskuntajärjestöjen lehti oli kuvallinen viikkolehti Hakkapeliitta. Suojeluskuntajärjestön uskonnollisella työllä oli myös vankka ja vakiintunut asema. Suojeluskuntajärjestön valtiolta saama avustus oli 1930-luvulla vuosittain 5-70 miljoonaa markkaa, mikä oli yli prosentin valtion kaikista menoista! Lotta Svärd yhdistys oli Suomen jäsenrikkain naisyhdistys. Väkevään tapaansa ryssävihan lietsontaa harjoitti myös Akateeminen Karjala-Seura (AKS), jonka perillisenä nyttemmin tunnetaan vanhenevien ukkojen kerho ”Pro Karelia”. Akateemisen Karjala-Seuran perustajat olivat ottaneet osaa Itä-Karjalan epäonnistuneeseen valloitusretkeen syksyllä 1921. Nieminen ei vaikene myöskään IKL:n ja Lapuanliikkeen toiminnasta. Nieminen tuo esille, miten musiikkia, runoja ja kulttuuriharrasteita käytettiin yleisemminkin tehokkaasti apuna ”maanpuolustustahdon” juurruttamiseksi Suomen kansaan ryssän uhkaa vastaan. Akateeminen Karjala-Seura julkaisi Suur-Suomen runoja –teoksen (Kustannusosakeyhtiö Otava). Runokirja omistettiin Bobi Silvenin ja kenttäpappi Elias Simojoen sankarimuistolle. Nieminen on poiminut näytteitä tuon runokirjan runoista. Nieminen on poiminut kiehtovan kokoelman pastori Simojen saarnoja ja puheita.

Myös kansakouluissa lausuttiin ja laulettiin sekä laulatettiin itsenäisyyden alkupäivistä alkaen ryssävihaa lietsovia, Suomen valtiollisten rajojen laajentamista vaativia runoja. ”Suomen valta” –laulu oli kansakoululaisia varten julkaistussa, vuonna 1930 painetussa Valistuksen Laulukirjassa sivulla 201. Laulun neljännessä säkeessä pienet koululaiset pistettiin laulamaan Äänisjärven, Auranrannan, Vienansuun suomalaisen mahdin puolesta. Koululaisten laulukirjassa Valistuksen Laulukirjassa sivulla 124 Jääkärien marssi ihanoi verta tihkuvaa ja armotonta toimintaa, jota suomalaiset jääkärit ryssävihassaan olivat harjoittaneet rosvoretkillään itsenäisyyden alkuaikoina. Laulun sanoittaja Heikki Nurmio oli eversti jääkäri. Pienet suomalaiset koululaiset lauloivat vihasta voittamattomasta, Kullervon kostosta, uudesta kasvavasta ja voittavasta Suomesta, jossa yks’ suuri on Suomen valta: Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa.

Jyväskylän Karjala-juhlilla 15.7.1923 esitettiin Einari Vuorelan juhlaruno ”Sota valosta”, jossa tyytymättömänä Tarton rauhaan paatoksella vaadittiin enemmän: ”Karjala meidän, Itäistä rajaa ei voida ratkaista rauhantyöllä – Viekää raja kauas Karjalan metsiin ja meriin!”.

Leo M. Nieminen on koonnut suuren joukon aineistoa, jotka tuovat ilmi, miten monin tavoin ja tarkoituksellisesti Suomessa luotiin kansalaisten mieliin säälintunnetta, aivan kuin omat perheet ja jäsenet tai läheisimmät sukulaiset olisivat olleet Aunuksella, Vienassa ja Inkerissä nääntymässä orjuuden ja kurjuuden alle. Koulunuorisoa kasvatettiin ryssävihaan ja hengenuhraamismieliseksi. Saima Harmaja ilmaisi vuonna 1934 avoimesti runossaan Inkerin rajalla, että itärajaa ei voida hyväksyä. Harmaja vaatii rajaa Uralille saakka. Reino Hirviseppä lausui vuonna 1933 runossa Me tahdomme, että ”työmme on kesken, vielä kerran lyödään, kerran on juhliva vapauttaan Suur-Suomen valtakunta”. Runoilija lupaa: ”Me voitamme vastustajan, ja Vienanlahdesta Laatokka me piirrämme miekalla rajan”.

AKS ja Suojeluskunta

Leo M. Nieminen huomauttaa, että AKS:n vaikutusvaltaa Suomen politiikassa ja sotilasjohdossa on tarkoituksellisesti väheksytty. Siten on ollut tarkoituksena saada salatuksi kansaltamme se häpeällinen totuus, että Suomen kansa kasvatettiin ja syöstiin AKS:n ja IKL:n johdolla niiden Suur-Suomi-tavoitteen toteuttamissotiin Neuvostoliittoa vastaan (s. 137). AKS oli kaksi vuosikymmentä pitänyt henkisessä otteessaan Suomen ylioppilasnuorison valtaosaa. Upseerit olivat AKS:n jäseniä. Kun AKS teki aloitteen Kannaksen linnoittamiseksi vapaaehtoisin voimin, niin Suojeluskuntajärjestö tarjosi tällöin vapaaehtoista työvoimaa linnoitustöihin. Varsinaiset linnoitussuunnitelmat laati yleisesikunta. Samanaikaisesti Hitlerin natsiupseerit kävivät tutkimassa itärajalla tilannetta suomalaisten hengenheimolaistensa kanssa. Nuo rakennustyöt saivat mielenosoituksellisen luoteen, johon liittyi vallatonta yltiöisänmaallisuutta. Niin kuin Leo M. Nieminen huomauttaa: ”Sellaisesta eivät venäläiset voineet jäädä tietämättömäksi” (s. 144). Esimerkiksi linnoitustöissä olleet kehoittivat pikkupoikia käymään rajalla pyllistämässä paljaita takapuoliaan venäläisille, josta palkkioksi pojille sitten annettiin karamellirahaa. Leo M. Niemisen dokumentit luovat sykähdyttävästi mieleyhtymän takapuolensa paljastaneeseen Pussy Riot –anarkistiryhmään, jota myös Suomessa nykyään kiitellään ja jonka toimia jäljitellään: milloin takapuoli paljaana, milloin rinnat paljaana.

Leo M. Nieminen ei unohda kenraali Halderin tuloa Suomeen hallituksen vieraaksi kesäkuun 30 päivänä 1929. Pääministeri koristi natsikenraalin Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä, ulkoministeri Erkko piti päivälliset Halderille valtioneuvoston juhlahuoneistossa ja alleviivasi Saksan hyviä tekoja Suomelle vapaussodasta alkaen.

Mannerheim, Paasikivi, Tanner

Leo M. Nieminen kysyy oivallisesti liittyen Puntilan arvioon, miksi – sittemmin muistelmissa kaunistuneet - Mannerheim, Paasikivi ja Tanner eivät 1939 tuoneet julki tilannearvioitaan asettumalla tukemaan toinen toistaan. ”Luulisin olevani oikeassa, kun sanon, että jos nämä kaikki kolme olisivat yhtenäisesti ja yhteisesti esiintyen vaatineet suostumista Neuvostoliiton rajankorjausvaatimuksiin, olisi tilanne ainakin otettu hyvin vakavasti harkittavaksi” (s. 149). Niin Nieminen arvioi tosiasioiden valossa, että Mannerheim ja Tanner eivät halunneet mennä myönnytyksiin. Näiden kahden henkilön teot todistavat, että he eivät asettuneet tukemaan mitään edes osaratkaisun saamista Neuvostoliiton esittämään suuntaan. Mannerheimin kohdalla lisätodisteita tähän saadaan mm. hänen päiväkäskyistään. Kun talvisota 30.11.1939 oli alkanut, hän otti tarjotun tehtävän puolustusvoimain ylipäällikkönä innostunein mielin vastaan. AKS-suojeluskuntalais-suursuomalaiseen tapaan Mannerheim puhui ”valtakunnan vuosisataisesta vihollisesta”, joka itsenäisyytemme saamisen jälkeen kasvatettu vakaumus hallitsi nyt lähes koko Suomen kansaa. Mannerheim lausui, että sota vuonna 1918 oli jäänyt kesken, koska Suomen itärajan takana oli yhä ”vuosisatainen perivihollinen”. Mannerheimin Suur-Suomi – pyrkimykset toistuvat myös päiväkäskyssä n:o 3, heinäkuu 1941.

Vapaussodassa vuonna 1918 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen, ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä luottaen sen urhoollisiin miehiin ja Suomen uhrautuvaisiin naisiin. Kaksikymmentäkolme vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä: puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autioina odottanut aamun sarastusta. Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi väikkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava Kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimolle antamani lupauksen. Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimyksen kyllästämää pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden” (Mannerheim, päiväkäsky n:o 3, heinäkuu 1941).

Historia on sittemmin osoittanut, että Mannerheim vannoi väärin, hänen valansa eivät toteutuneet, Mannerheim on maatunut maan tomuksi ja miekkakin lienee jo ruostunut. Niemisen sotadokumentissa on kiehtovaa luettavaa, miten Tannerin, Mannerheimin ja muiden Itä-Karjalan valloittamisajatukseen viehättyneiden johdolla onnistettiin sosiaalidemokraattinenkin puolue saamaan AKS:n ja Suojeluskuntain johdettavaksi sekä sitä kautta työväestö johdetuksi sotaan Suur-Suomen puolesta. Niemisen mukaan Väinö Tannerilla ei ollut mitään aikomusta vaikuttaa ennen talvisodan alkamista käydyissä neuvotteluissa siten, että itärajan turvallisuus olisi järjestetty Neuvostoliiton esittämällä tai muulla rauhanomaisella tavalla. Suomalaisilla isoisilla eli toive saada rikkauksia lisää Neuvostoliitolta valloitettavilta alueilta, Kokoomuspuolue ei toiminut sekään siten, että Neuvostoliiton rajalla olisi rauha säilynyt: Paasikivi ei saanut mielipiteilleen tukea myöskään Mannerheimilta ja Tannerilta. Neuvottelujen aikana Suomen kansalle uskoteltiin julkisesti, että Neuvostoliiton vaatimuksin suostuminen olisi Suomen itsenäisyyden loppu.

Eljas Erkko

AKS:n puheenjohtaja tohtori Vilho Helanen oli luottamuksellisessa yhteistyössä ulkoministeri Erljas Erkon kanssa. Erkko pelasi verisenvaarallista peliä Suomen kansan kohtalolla tunnetuin julmin seurauksin. Hallitus halusi itsekin Suur-Suomen –unelmansa toteutuvan. Hallituksen oli osoitettava ainoastaan kansalle, että hallitus muka halusi neuvotella tosissaan Neuvostoliiton kanssa, vaikka todellisuudessa halusikin ajaa neuvottelut umpikujaan. Hallitus katsoi Erkon toimivan juuri tarkoitusmukaisesti sodan aikaansaamiseksi Neuvostoliiton kanssa mahdollisimman pian.

Leo M. Nieminen kertoo talvisotaa edeltäneestä sotakiihkosta. Suomalaisten upseerien Suur-Suomi –kiihko aiheutti jopa hengenvaarallisia tilanteita, kuten Leo M. Nieminen muistaa oman isänsä hienovaraisesta huomautuksesta ja sen seurauksesta. Kesällä 1939 korkea-arvoiset sotilaspukuiset upseerit tulivat hänen sukulaiskotiin, jossa upseeri luennoi, miten Suomi ottaa Neuvostoliiton puoleisen Karjalan aina Uralin seudulle saakka. Isä Nieminen oli uskaltanut todeta: ”Minun mielestäni olisi parempi jos valettaisiin sementtiä nykyisten rajatolppien juurelle, jotta ne pysyisivät paikoillaan, sillä jos niitä ruvetaan siirtelemään Uralille, ne voivat yhtä helposti siirtyä tänne Karaliinkin päin!” (s. 161). Upseeri vihastui niin, että isä Nieminen sai todeta tilanteen hengenvaaralliseksi. Leo M. Nieminen arvioi moninaisten elämänkokemukseen, muistoihin ja dokumentteihin perustuen, että talvisotaa Suomen johto ei halunnut välttää, vaikka siihen oli mahdollisuudet. ”Talvisotaa haluttiin ja siksi päästettiin neuvottelut Neuvostoliiton kanssa katkeamaan, toisin sanoen ne tarkoituksellisesti katkaistiin. Ryssävihalla kyllästety Suomen kansa oli helppo työntää Suur-Suomi-sotaan, jossa seuraava sotilaallinen toimenpide oli ns. ylimääräiset kertausharjoitukset” (s. 164).

Venäläinen ihmisaines

Niemisen kirja kokonaisuudessaan paljastaa järkyttäviä dokumentteja, joista niin Ylen Mannerheim-elokuva kuin muu julkinen puhe järjestelmällisesti vaikenevat. Eräs karmean häpeilemätön teksti on Suomen Kuvalehden elokuussa 23 päivä 1941 ilmestynyt artikkeli sotasaaliin tehokkaasta käytöstä Suomen hyväksi: ”Venäläinen ihmisaines sivistynen kansan johdossa voisi olla sangen hyvä sota-ase, siitä saisi ensiluokan siirtomaajoukkoja, joita ilman muuta voisi käyttää myös venäläisen alueen kurissapitämiseen. Samoin siitä saa priimaa ja halpaa työvoimaa, edellyttäen, että ahkeraan heilutetaan piiskaa ja pidetään säälimätöntä kuria” (Suomen Kuvalehti). Kyseinen Suomen Kuvalehden kirjoitus ei ole ironiaa tai sarkaismia, vaan vakaa puhetta silloisessa poliittisessa aikakauslehdessä. Kyseisen lehden henki ei ole edes sittemmin omiin päiviimme merkittävästi muuttunut, kun tarinoidaan Venäjästä ja venäläisistä.

Hitlerin rinnalla

Leo M. Nieminen analysoi, että Neuvostoliitto halusi tehdä tien Suomen kautta Leningradiin ja Leningradin kautta Moskovaan mahdollisimman vaikeakulkuiseksi. Siitä syystä alkoi Suur-Saksan muodostamiseen erottamattomasti kytketyn Suur-Suomi-sodan ensimmäinen vaihe, talvisota, jota käytiin 30.11.1939-13.3.1940. Mannerheihin, Helasen, Simojoen ja muiden Suur-Suomi-henkisten mielestä se oli ”vapaussodan jatkoa”, koska Neuvosto-Venäjä oli jäänyt kukistamatta vuonna 1918 ja sen jälkeenkin. Talvisodan jälkeen suur-Suomi –intoilijoiden keskuudessa koettiin, että tappiollinen sota ei ollut kuitenkaan turva ihmisuhreista huolimatta, vaan päinvastoin: tässä talvisodassa kokemattomat suomalaiset saivat ”tulikasteen”, saivat sotakokemusta ja karaistuivat tulevaa suursotaa varten. Tämä oli Suomen hitleriläisjohtajille tärkein asia talvisodassa, samoin kuin sekin, että Neuvostoliitolle voitiin jo nyt aiheuttaa raskaita tappioita.

Leo M. Nieminen kirjoittaa sotadokumenttinsa sivulla 188 kaunistelematta ja sensuroimatta Suomen verenhimoisen ”Hitlerin”, marsalkka Mannerheimin Suur-Suomi-sodan toisen ja ratkaisevan vaiheen alkaessa antaman päiväkäskyn n:o 1/Kesäkuussa 1941, jossa hän kutsuu suomalaisia pyhään sotaan kansakunnan vihollista vastaan, jotta ”Suomelle luodaan turvattu tulevaisuus Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkessä vihollista vastaan”.

Mannerheim käskee päiväkäskyssä n:o 4 heinäkuun 7 päivänä 1941:
Tänä maailmanhistoriallisena ajankohtana seisovat saksalaiset ja suomalaiset sotilaat jälleen – kuten Suomen vapaussodan aikana vuonna 1918 – rinta rinnan taistelutovereina bolshevismia ja Neuvostoliittoa vastassa. Saksalaisten joukkojen taistelu Pohjolassa Suomen vapaussoturien rinnalla tulee uusimaan ja syventämään vanhaa ja vakaata aseveljeyttä ja ikiajoiksi murskaamaan bolshevismin vaaran sekä takaamaan kansoillemme onnellisen tulevaisuuden

Leo M. Nieminen tekee koskettavan johtopäätöksen teoksensa sivulla 208 Adolf Hitlerin ja Carl Gustav Mannerheimin syyllisyydestä teurastajina. Niemisen kokoamien dokumenttien, omien kokemusten ja esittämien näkökulmien perusteella on otaksuttavissa, että todennäköisesti kenialainen rakkaustarina Carl Gustav Mannerheimista oli Suomen valtiolliselle Yleisradiolle ”sopivampi”, huomattavan harmiton näkökulma marsalkkaan, koska oikea Mannerheim olisi järkyttänyt liikaa.



. . . . . . . .





_ _ _ _

Juha Molari Юха Молaри

pitkäaikaistyötön (elää Kelan peruspäivärahalla),

GSM +358 44 275 8284

Teologian tohtori, BBA

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html