maanantai 10. syyskuuta 2012

Heikki Talvitie: ”Suomen nykyinen valtiosuhteiden liturgia on enemmän hakoteillä kuin se oli Neuvostoliiton aikana”


Suomalainen diplomaatti, vuosikaudet suurlähettiläänäkin toiminut Heikki Talvitie kirjoitti Suomi-Venäjä –seuran puheenjohtajana 3. syyskuuta 2012 julkaistun artikkelin ”Puheenjohtajan näkökulma: Pehmeät arvot poistumassa Suomen ja Venäjän suhteista”. Talvitien kirjoitus on jäänyt kaikenlaisessa muussa hälinässä liian vähälle huomiolle. Olisiko tuore kirjoitus jätetty tarkoituksella unohduksiin, koska se on kuitenkin puhetta huipputietäjältä ja –osaajalta Suomen hallituksen Venäjä-politiikkaa vastaan? Miten Suomen valtiosuhteiden liturgia oli hakoteillä Neuvostoliiton aikana?

Kun luin Talvitien kirjoituksen, niin sain vaikutelmaksi, että pitkänlinjan Venäjä-tuntija kirjoittaa Suomen ongelmallisesta kaksinaismoraalista: kauniit puheet, mutta liian vähän hyviä tekoja. Tämä on Talvitien onnistunut osuus. Talvitie aloittaa muistaen hallitusohjelman kaunista kirjainta: ”Suomen nykyistä hallitusohjelmaa laadittaessa eräs keskeinen prioriteetti oli Venäjä ja suhteet Venäjään. Tämän hallitusohjelman kohdan toteuttamiseksi hallitus loi keskuuteensa Venäjä-työryhmän, jossa saamieni tietojen mukaan istuvat ainakin hallituspuolueiden puheenjohtajat sekä ilmeisesti myös ulkoasioista vastaava ministeri. Paljon ei ole tästä ryhmästä kuulunut” (Talvitie). Suomi-Venäjä –seuran puheenjohtajana Talvitie arvioi myös kriittiseksi Suomen hallituksen toimia suomalaisten kansalaisjärjestöjen tukemisessa. Kauniit sanat hallitusohjelmassa olivat aivan muuta kuin varsinaiset teot: ”Nykyinen hallitus lakkautti ensi tilassa loputkin kansalaisjärjestöjen lähialueyhteistyöhön varatut resurssit. - - - Kun budjettitiedot julkistettiin ennen budjettiriihtä, niin havaittiin, että Suomi-Venäjä-Seuran valtion avusta oli poistumassa 75%. (Talvitie)”

Vaikka en ole suinkaan tyytyväinen läheskään kaikkeen siihen sisältöön, jota Suomi-Venäjä –seura on viime aikoina tarjonnut, niin herää kysymys, onko outo tarjonta ehkä valtion avustuksen ansaitsemista varten ja miksi hallitus lupaa toista hallitusohjelmassa kuin tekee käytännössä. En suinkaan uskottele, että puheenjohtaja Talvitie päättäisi kaikista yksityiskohdista Suomi-Venäjä –seurassa niin kuin myöskään Vladimir Putin ei presidenttinä päätä kaikista yksityiskohdista, mitä tapahtuu Venäjällä.

Talvitie ei kovin seikkaperäisesti yksilöi, mitä hän tarkoittaa ”pehmeän politiikan” katoamisella Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa, paitsi että viittaa kansalaistason elementin näivettymisen valtioavustuksen kiristymisen johdosta sekä kovaan businekseen ja turvallisuudesta riitelyyn. Oma käsitykseni on ollut talouselämän ja politiikan foorumeita joskus kiertäneenä, vaikka siitäkin on jo muutama vuosi, että kova business ei ole suinkaan niin kovaa ja pahaa valtiollisille suhteille, sillä todella myrkylliset käärmeet iskevät ja myrkyttävät pikemmin politiikan foorumeissa, joita joskus pidetään kansalaisjärjestöjen nimissä. Tuossa suhteessa käsitykseni ei ole suinkaan niin synkkä kuin Talvitien kirjoituksen näkymät.

”Turvallisuudesta riitely” on myös jossakin määrin erittelemätön Talvitien kirjoituksessa enkä aio arvailla, mihin hän viittaa. Mitä tulee kansalaisjärjestöjen kirjanpidon ja verotuksen totuudellisuuden kiristyneeseen valvontaan Venäjällä, niin pidän aivan oikeana kehityksenä, että suomalaiset eivät saisi rahoineen toimia Venäjällä kuin villissä idässä. 1990-luvun perintönä on monella kansalaisjärjestöllä ja uskonnollisella yhteisöllä rikollinen traditio, jossa rahaa luovutetaan ja siirretään rikollisella tavalla. Yhteisöt ja yksityiset ihmiset eivät saa Suomessa kiertää veroja eikä veronkiertoa tule väheksyä myöskään suomalaisten toimissa Venäjällä. Talvitie ei kuitenkaan suoranaisesti vähättele suomalaistahojen veronkierron ongelmia, vaan ainoastaan huomauttaa kiinnijäämisen riskiin. Hän välttelee suoraa sanomista, sillä Suomi-Venäjä –seuran puheenjohtajana täytyy ilmeisesti ajatella jäsenjärjestöjen ja jäsenten loukkaamatonta tukea. Mutta Talvitien puhe ylipäätänsä ”arsenaalista”, olipa se kovaa tai pehmeää, on oireellista Suomen ja Venäjän suhteiden huonolle hoitamiselle: miksi ylipäätänsä arvioida suhdetta arsenaalin avulla, joka on varsin kielteinen mielikuva?

Talvitie kirjoittaa: ”Suomen hallitus on toimillaan poistamassa Venäjä yhteistyöstä koko pehmeän arsenaalin. Jäljelle jää riitely turvallisuudesta ja kova business. Suomalais-venäläisen yhteistyössä on oltava kansalaistason elementti mukana. Samaan aikaan Venäjällä luetteloidaan niitä kansalaisjärjestöjä, jotka saavat ulkomaista apua toiminnalleen. Meille on vakuutettu, että tämä koskee vain ns. poliittisia kansalaisjärjestöjä. Tiedossamme kuitenkin on, että myös muut kansalaisjärjestöt, joilla on ulkomaisia suhteita, ovat joutuneet verottajan erityiskohtelun piiriin. Sakkoja sataa varsin helposti, jos muotoseikoissa ei ole toimittu viranomaisten varsin usein vaihtuvien sääntöjen mukaan” (Talvitie).

Talvitie mahdollisesti viittaa hallitustakin suorasukaisempien revansistien ja uhoilijoiden touhuihin, joiden aiheuttamaa uhkaa Suomen ja Venäjän suhteille ei Suomen hallitus tai kansalaisyhteiskunta ole mitenkään vähentänyt, ehkä pikemmin joskus jopa tukenut. Epäselväksi Talvitien yksilöimättömässä tekstissä jää, näkyykö Hakkapeliitta-lehden sisältö, 20- ja 30- lukujen AKS-toiminta ja jatkosodan päämäärät tiettyjen suomalaisten toiminnassa taas uudestaan meidän aikanamme, vai ovatko nuo viittaukset vain Talvitien retorisia huomautuksia venäläisten omiin ”huoliin” suomalaisten mahdollisista asenteista. Onko AKS-toiminnan ja Hakkapeliitta-lehden sisältö näkyvissä ProKarelian, Aluepalautus ry:n tai jonkun muun toiminnassa välillisesti tai suoranaisesti esillä? Suomalaisten kyvyttömyys päättää omista asioistaan omalla alueella, ei ole kaunista ja merkityksetöntä venäläisten arvioissa, kun Suomen luotettavuutta arvioidaan Venäjän naapurina. Kaikkien mainittujen viittausten jälkeen Talvitien loppulauselma on varsin surullinen arvio Suomen nykyisen valtiosuhteiden liturgian kyvykkyydestä:

Samaan aikaan rajan takana luetaan Hakkapeliitta-lehden sodan aikaisia numeroita. Venäläinen lukee niitä tukka pystyssä, sillä sellaista tekstiä se on. Rajan toisella puolella meitä pehmeän linjan edustajia on muistutettu myös Fenno-Scandia termistä. Sehän oli Suomen tieteismaailman luomus ja perustelu Suomen nuoren tasavallan luonnollisille rajoille. Käytännössä sitä yritettiin toteuttaa koko 20- ja 30-luku AKS:n toimesta. Jatkosodan päämäärät olivat Fenno-Scandian mukaisia. Meiltä pehmeän linjan edustajilta ei myöskään ole jäänyt huomaamatta ne venäläiseltä taholta tulleet vielä aika vaatimattomat huomautukset, jotka kohdistuvat Suomen kykyyn päättää omista asioistaan omalla alueellaan. Olen kirjoittanut nämä rivit siksi, että olemme liukumassa tilanteeseen, jossa nykyinen valtiosuhteiden liturgia on enemmän hakoteillä kuin se oli Neuvostoliiton aikana” (Talvitie).

Tietysti Suomen valtiosuhteiden liturgiassa niin kuin Venäjän omassa poliittisessa liturgiassa on ongelmansa. Kansalaisjärjestöjen valtionavustuksen väheneminen tai suoranainen lakkaaminen ei ole kuitenkaan niin kohtalokasta että sitä voisi verrata kokonaisten valtiosuhteiden eksymykseen. Sinänsä sopii myös ihmetellä, miksi Talvitie pitää valtiosuhteiden liturgiaa Neuvostoliiton aikana epäonnistumisen esimerkkinä? Eikö pitäisi puhua suomalaisten järjestöjen huonosta kunnioituksesta laillisuutta, oikeutta ja Venäjää vastaan silloin, kun arvioidaan järjestöjen veronkiertoa Venäjällä?

Liturgiassa on ongelmalliseksi tullut molemmin puolin mielenmyrkytykset ylilyöntien avulla: yhtäällä Suomessa on varsin mahdotonta saada totuudenmukaista tietoa Venäjän tapahtumista tai juuri mistään, mutta toisaalla myös Venäjällä näkyy liioiteltuja kärkeviä yleistyksiä ja suoranaisia epätarkkuuksia suomalaisten toimista ja pyrkimyksistä. Joskus näyttää siltä, että uutisia keksitään ilman vakavaa vastuullisuutta asioista ja niiden hoitamisesta vastaisuudessa. Tässä tilanteessa riittäisi palaaminen tarkkoihin tietoihin, sillä nekin ovat jo tarpeeksi vakavia haastavaa dialogia varten. Suomalaiset ovat myös omaksuneet viekkaan käytännön, jossa tarinat muuttuvat jatkuvasti, jolloin Suomea koskevan tiedon luotettavuus Venäjällä tarkoitushakuisesti kyseenalaistetaan. Kasvot ja kädet tahdotaan pestä puhtaaksi niin kuin Pontius Pilatus, joka todellisuudessa oli päättämässä Herran taposta, mutta tarinat ovat sittemmin kaunistuneet aina pyhimysmäiseen Pilatukseen saakka. Professori Teivo Teivainen tulee epäilemättä mieleen tapauksena: tarinat muuttuvat kertojasta riippuen - mies itsekin kehittää tarinaansa koko ajan - ja professorin tutkijat tekevät hänestä lopulta itsensä pyhimyksen Venäjä-asioissa.

Suomen ja Venäjän suhteiden myrkyllinen traditio näkyy epärehellisessä sallivuudessa Venäjää vastaan harjoitettussa terrorismissa. Siinäkin Suomi tahtoo pelata yhtä aikaa hyvää toveria kun kuitenkin vilpillisesti osoitetaan puoliavointa tukea terrorismin sponsoreille ja etujoukoille. Olen vakuuttunut siitä, että Moskova tietää kaiken tuosta ongelmasta eikä siellä ole enää harhaluuloja Suomen hyvätahtoisuudesta. Jos hyvätahtoisia harhaluuloja on Venäjällä, niin se ei ole minun asiani korjata tietämystä.

Minä sain äskettäin useamman kerran kutsun joiltakin venäläisiltä tukea heidän taisteluaan Kavkaz-Centeriä vastaan, mutta olen kaikesta huolimatta jättäytynyt yksityisyyteeni. Olen kertonut blogissani moraalisen velvollisuuden tunteeni johdosta jo aiemmin ”herroista” Aslambek Hanchukaev (Асланбек Аптиевич Ханчукаев), Islam Matziev ja Doku Umarovin ”ex-puolustusministerin” Mahaurin perheestä sekä joistakin muista ”pienistä” nimistä. Muutamat selvitykseni ovat olleet jopa huomattavan yksityiskohtaisia julkisen aineiston runsauden ansiosta.

Nyt ajattelen pitkäaikaistyöttömänä, että en vastaa yhteistyöhön myönteisesti. Joskus olen kokenut kiusauksen parin edellisiä merkittävämmänkin nimen julkistamisella seikkaperäisesti. Tiedolle on kuitenkin hinta työttömyydestäni johtuen: 50 000 dollarin työsopimus vuoden tutkimustyöstä. En ole vakuuttunut siitä, että Venäjä on kovin uskollinen tukemaan ”Venäjän ystäviä”, mikä on Venäjän oma heikkous. Siellä peli on hetkellistä ja perustuu satunnaisiin ihmissuhteisiin. Olen myös vakuuttunut, että Venäjän ulkomaanvakoilu, Venäjän turvallisuuspalvelu ja mahdollisesti muut valtiolliset tahot Venäjällä – sekä Suomessa - tietävät tai pitäisi tietää näiden henkilöiden majailun ja olemassaolon. Se on heidän oma asiansa, jos sallivat näiden elää aatteensa mukaisesti rauhassa Suomessa tai muualla. Se ei ole pitkäaikaistyöttömän miehen harrastus: minulla on riittävästi huolia päivittäisen leipäpalan löytämisessä. Näissä vakavissa asioissa en ryhdy myöskään mihinkään mediayhteistyöhön, koska asiat ovat valtiollisten organisaatioiden asioita, eivät lehtijuttuja.

Erinäisiä likaisia taustoja katselleena jäin tuntemukseen, että Talvitien kirjoitus oli sittenkin varsin pinnallinen ja aneeminen. Ehkä siinä vähän uskallettiin arvostella hallituksen Venäjä-politiikan onnistumista, mutta tietävä mies ei puhunut paljon. Kirjoitus ei ollut siis paljon suorasanaisempi ja läpinäkyvämpi kuin hallituksen ohjelma ja sen toteutus, joita Talvitie arvosteli kriittisesti.








. . . . . . . .



_ _ _ _

Juha Molari Юха Молaри

pitkäaikaistyötön (elää Kelan peruspäivärahalla),

GSM +358 44 275 8284

Teologian tohtori, BBA

Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

Homepage http://personal.inet.fi/business/molari/

EMAIL juhamolari-AT-rambler.ru ja juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html