torstai 25. lokakuuta 2012

Suomalainen sosiaalipalvelu sairastaa russofobiaa, Rossiiskaja Gazeta 25.10.2012, Nadezhda Jermolajeva


Suomalainen sosiaalipalvelu sairastaa russofobiaa

Rossiiskaja Gazeta 25.10.2012, 
teksti: Nadezhda Jermolajeva


Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat kieltäytyi julkaisemasta minun kommenttiani toimittaja Laura Saarikosken artikkeliin 'Nadja, entinen ystäväni'. Kommentissani annoin vastauksen perusteettomaan arvosteluun, jota toimittaja esitti journalistista työtäni vastaan, kun olin käsitellyt venäläisten äitien ongelmia Suomessa. 


Ensiksi suomalaistoimittaja lähetti minulle valmiin artikkelinsa, josta hän pyysi minun mielipidettäni. Vastasin, ja ilmeisesti minun kannanottoni vaikutti vakuuttavalta eikä venäläisestä journalistista syntyisi kammottavaa muotokuvaa. Niin minun suomalainen kollegani ja hänen sanomalehtensä päättivät uhrata periaatteensa ja maineensa skandaaliaineiston hyväksi.

Suomalaiset viranomaiset eivät vieläkään ole vastanneet kysymykseeni, miksi heidän maassaan on otettu huostaan niin useita venäläisäitien lapsia. He tietävät, mutta eivät silti uskalla myöntää, että heidän sosiaalipalvelunsa on epäammattimaista ja sairastaa russofobiaa.

Artikkelissani, joka julkaistiin Helsingin työmatkani jälkeen, puhuin venäläisten vanhempien ongelmista Suomessa. Suomen sosiaalipalvelun edustajat olivat vieneet 49 lasta. Yhtenä lähteistäni esitin kärsivien äitien listan, jonka oli valmistanut ihmisoikeusaktivisti Johan Bäckman.Minun suomalainen toimittajaystäväni Laura Saarikoski käytti juuri tätä listaa väitteittensä tueksi, kun hän esitti ankaraa kritiikkiään.

Kymmenen vuotta sitten minä istuin hänen kanssaan opiskelijoiden työpöydän ääressä Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksessa, jonne tulin opiskelemaan opiskelijavaihto-ohjelmassa. Nyt olemme vastakkaisilla puolilla – ja houkuttaa kirjoittaa – ”barrikadia”.

Meidän välisen kuilumme aloin tuntea voimakkaasti, kun olin työmatkalla hänen luonaan Helsingissä. Laura huusi ja vaati, että en saa uskoa ihmisoikeuspuolustaja Bäckmania, joka on itse asiassa ainoa suomalainen, joka puolustaa venäläisten naisten oikeuksia Suomessa. Minun entinen luokkatoverini vaati:
 
”Nadja, kirjoita lehteesi, että Bäckmanin lista on valheellinen. Se sisältää sellaisten henkilöiden nimiä, joilla ei ole mitään ongelmia sosiaalipalvelujen kanssa”.

Hän huusi minulle ja vaati, että en uskoisi ihmisoikeusaktivisti Johan Bäckmania.

Ja minä aloin soittaa. Lista vahvistui. Vain harvat henkilöt kielsivät ehdottomasti puhumasta kipeästä aiheesta. Lisäksi kaksi äitiä kertoi tarinansa minulle, venäläiselle journalistille, mutta sanoivat, että he pelkäävät Suomen lehdistöä.
Myöhemmin sain puhelun mieheltä Bäckmanin listalta: ”Nadezhda, minä luotan sinuun ja siksi sanon, että meidän perheemme kärsii suomalaisen lapsi- ja nuorisotoimien tähden, ja tiedän kaksi muutakin äitiä”. Tämä sai minut päättelemään, että Bäckmanin lista on todellinen ja nämä listan ihmiset pelkäävät.

Itse olen toistuvasti vedonnut suomalaisiin sosiaalipalvelujen edustajiin, jotta he antaisivat yksityiskohtaisempia tietoja. Kuitenkaan he eivät ole koskaan antaneet. Suomalaiset toimittajat, jotka kritisoivat Bäckmania, eivät tehneet kuitenkaan omaa listaansa.

Mutta itse asiasa he eivät tarvitse listaa. He eivät kirjoita noiden venäläisten lasten kärsimyksistä. Heillä on toinenkin ongelma: suojella suomalaista valtiovaltaa Venäjän esittämältä kritiikiltä.

Olin vaikuttunut Lauran byrokraattisesta retoriikasta: hänen huolensa oli vain numeroissa 49 vai 47 venäläistä lasta suomalaisissa lastenkodeissa, mutta ei lainkaan kysymyksessä perusteettomasta huostaanotosta. Minä en tunnista häntä.

Kymmenen vuotta sitten olin Helsingin Sanomien rakennuksessa pienen opiskelijaryhmän kanssa ja me olimme suuttuneet sanomalehden yhteen johtajista:
 
”Meidän toimittajamme ei koskaan kirjoita mitään muuta kuin hallituksen politiikkaa. Jos hallitus tahtoo arvostella Venäjää, me teemme sen. Se on tärkeää valtiovallan turvallisuudelle. Ja hyvin patrioottista”.

Nämä sanat eivät olleet lainkaan yhteneviä journalismin teorian kanssa, jota luettiin suomalaisessa yliopistossa. Samoin ymmärsivät myös kaikki opiskelijat, jotka olivat Helsingin Sanomien johtajan tapaamisessa.

Silloinkin, kymmenen vuotta sitten, silloinen opiskelija Laura työskenteli tässä sanomalehdessä. Nyt alkoi hänen uransa nousu. Ja olen varma, että hänen uransa jatkuu. Valtiovallan luottamusta nauttivat russofobit miehittävät suomalaisen median johtotehtävät: Esa Mäkinen Helsingin Sanomissa ja Jarmo Mäkelä YLE- televisio- ja radioyhtiössä. Ne toimittajat, jotka uskaltavat kirjoittaa Suomen valtiovallan politiikkaa vastaan, menettävät nopeasti työpaikkansa.

Joten ymmärrän, mikä ohjaa Lauraa. Hän pelkää jäävänsä ilman palkkaa, mikä satuttaisi hänen perhettään. Mutta miten Laura varmistaa oman perheensä hyvinvoinnin kymmenien venäläisten lasten kustannuksella: nämä lapset ovat nyt suomalaisissa lastenkodeissa. Voisiko hän muistaa heitäkin – ainakin kiitollisuudella elämänsä mukavuuksista?