torstai 22. marraskuuta 2012

Mediaseminaari psykoanalyyttisen peili-vertauksen avulla tulkittuna


Kuva: Narsisti rakastuu peilikuvaansa, ei voi vapautua
peilikuvansa ihailusta tai peilikuvansa ihailun arvioimisesta.
Hän on riippuvainen ja sidottu siihen, että voi
katsella peilikuvaansa. Narsisti ei kestä sitä, että peili-
kuvaa rikkoisi kenenkään toisen henkilön heijastus.
Olen saanut havaita, että suomalaiset Särkyneet peilit (Vääristyneet peilit) –mediakonferenssin järjestäjät ovat käyneet Facebookissa myös filosofisterapeuttista pohdiskelua, jossa on viitattu lacanilaiseen ajatteluun – tai jos ajatus on jäänyt saavuttamatta, niin ainakin Lacanin nimeen. Sehän on perustoimittajallekin tiedossa – ainakin peruskoulutuksensa avulla – että Jacques Lacan esitti ns. peilivertauksen. En ole päässyt selvyyteen, mitä mainitut suomalaiset ”russofobiset” [1] toimittajat tahtovat ilmaista lacanilaisella peilivertauksella vallitsevassa keskustelutilanteessa, jossa he ovat järjestämässä Särkyneet pelit –seminaaria. Olen yhä edelleen yhtä mieltä siitä perustavoitteesta, että niin Venäjällä kuin Suomessa olisi syytä painottaa oikeiden tietojen ja täsmällisyyden merkittävyyttä tiedonvälityksessä. Haasteita on riittävästi myös sen jälkeen, kun tiedot ovat väärentämättömiä ja peilit ovat rikkoutumattomat: ankara totuus on myös kova kohdattavaksi.

En kirjoita ja julkaise vielä tässä vaiheessa professori Timo Vihavaista käsittelevää dokumentaatiota Särkyneet peilit /Vääristyneet peilit–seminaarin esimakuna. Eilen julkaisin dokumentaatiota Jarmo Koposesta ja Kerkko Paanasesta. Lukuisissa käsityksissä tuen ja yhdyn Vihavaisen argumentaatioihin, erityisesti liityn siihen varotukseen yleisellä tasolla, ettei Venäjän mediassa pitäisi tulla liian paha näkemys Suomesta eikä Suomen mediassa liian paha näkemys Venäjästä. Luonnollisesti minä koen myös kriittisesti erimielisyyttä hänen luomiensa mielikuvamaailmojen ja väitteiden kanssa. Tuohon dokumentaatioon palaan muutaman päivän kuluttua.

En ole löytänyt mediakonferenssin järjestäjien akateemisia tutkimuksia Jacques Lacanista ja hänen peilivertauksesta. Sen vuoksi en voi arvailla, missä määrin viestinnän psykologiset ja terapeuttiset taustat ovat heidän vaikuttimina seminaaria järjestettäessä. Minä kirjoitin väitöskirjani teoreettisessa osassa varsin laajasti Lacanista ja peilivertauksesta. Laajemminkin olisin tahtonut kirjoittaa, mutta väitöskirjan muotovaatimukset pakottavat käsittelyn varsin tiivistetyksi. Väitöskirjani pohdiskelun avulla en päässyt hyvään selvyyteen Lacanin peilivertauksesta, ja vielä vähemmän voin olla selvä siitä, mitä sitten ”särkynyt” peili olisi lacanilaisessa ajattelussa. Useammat akateemiset tutkijat ja mediavaikuttajat ovat väittäneet jopa ironisesti, että Lacanin epäselviin, hienolta vaikuttaviin käsitteisiin vetoaminen on monien postmodernien kirjoittajien pyrkimystä itsensä esittämiseen parempana kuin näiden intelligensin tosiasiallinen tyhjyys antaisi oikeuden.

Lähden kuitenkin nyt siitä lukemani Facebook-paljastuksen avulla, että lacanilaisen peilivertauksen avulla konferenssin järjestäjät tahtovat auttaa mediavaikuttajia tutkimaan omien identifikaatioiden imaginaarista perustaa – ja niissä mahdollisesti olevia ”vammoja”. Valitettavasti en löytänyt enää tänä aamuna tuota Lacan-linkkiä, vaikka kuinka selasin Koposen, Paanasen, Mallisen ja Vihavaisen FB-päivityksiä.

Ranskalainen psykoanalyytikko ja jälkistrukturalismin keskeinen tutkija Jacques Lacan on tunnettu esittämästään peilivertauksesta. Hänen mukaansa lapsen peilisuhde hoitajaan on myöhempien identifikaatioiden imaginaarinen perusta.[2] Lacan puhui lapsen matkasta peilin läpi, jolloin lapsen täytyi oppia näkemään itsensä ulkopuolelta, jotta voisi saada sisäisen identiteetin. Omia toimia ja käytöstä tulisi kyetä tulkitsemaan lapsen kasvun ja oppimisen myötä myös vähemmän narsistisesti: kaikki ei koko ajan kierrä vain lapsen tarpeen ja halun ympärillä, vaan lapsi arvioi seurauksia ja toimiaan äitinsä silmistä heijastuvan peilin avulla sekä sopeutuu lopulta isän symboliseen järjestykseen. Jos siis käy "normaalisti".

Lacan ei kuitenkaan hylännyt tiedostamatonta.[3] Tiedostamaton säilyy myös kyllin todellisena jopa tuhotakseen elämää. Tiedostamaton on rakentunut kielen tavoin: ”Minä en ajattele siellä, missä luulen ajattelevani, mutta olen ja ajattelen sielläkin, missä en luule olevani” [4]”Minän tietoisuus syntyy katseen kautta, kun ihminen näkee itsensä toisen silmin, samastuu toisen katseeseen. Tämä samastuminen tapahtuu peilivaiheessa, symboliseen järjestykseen siirryttäessä”[5]. 

Mitä sitten, jos symboliseen järjestykseen siirtyminen on syystä tai toisesta vääristynyt?

Lacaniainen ajattelija Raymond Barglow [6] on soveltanut Lacanin peili-ideaa modernismiin: hänen mukaansa modernismi on asettanut haasteen narsistiselle illuusiolle luomakunnan kruunusta. ’Katse’ ei ole Barglowille pelkkä projektio ahtaassa psykoanalyyttisessä mielessä, vaan pikemmin maailmankatsomuksellinen Projekti. Myös mediavaikuttamisen pohdinnoissa voidaan vastaavasti aivan aiheellisesti soveltaa Lacanin peili-ideaa siellä, missä mediassa toiminta palvelee korostetusti erinäisiä narsistisia illuusioita ja oman inhimillisen rajallisuuden kiistävää, suureksi kasvanutta ”maailmankatsomuksellista Projektia”. Yhden itsepintaisen äänen ja totuuden narsistinen illuusio saattaa häiritä myös mediaväen toiminnassa. Ainakin tuollaista uhkaa on pohdittava ammattilaisten työkyvyn hoitamiseksi, ammatillisuuden säilyttämiseksi.

Psykonanalyytikko Johannes Myyrä on tiivistänyt näkemyksensä Lacanin peili-ideasta ajatukseen, että me näemme toisessa oman peilikuvamme, tiedostamattoman puolemme, mutta emme näe lähimmäistä itseään.[7] Jos siis toisessa peilikuvamme tuo esille oman tiedostamattomamme, mitä rikkoutuneessa ja vääristyneessä peilikuvassa tulisi ilmi? Onko niin, että silloin vielä entistä heikommin näemme lähimmäistä itseään, vaan syntyy pikemmin silmäys mediavaikuttajaan itseensä ja hänen omakohtaiseen rikkinäisyyteen, jonka hän tietää tai kiistää? Media olisi silloin vääristynyt, journalistin tai mediatoimijan oman viivästyneen ja epäonnistuneen peilisuhteen paikka tai alkuperäisen peilisuhteen "korvike", vaikka tuon peilisuhteen perusta olisi pitänyt rakentaa jo varhaisessa lapsuudessa.

Lacan epäili egopsykologian peilisuhteeseen rakentuvaa kirjallisuustutkimusta. Egoa ei saisi pitää kokonaisena ja yhtenäisenä. Lacanin mukaan ’minä’ on oire, jonka lähtökohta on imaginaarinen minä. Juuri näiden myöhempien identifikaatioiden imaginaarinen perusta syntyy lapsen peilisuhteessa hoitajaan. Koskaan ego ei ole kokonainen ja eheä, mutta minän oireet ovat sitä näkyvämpiä ja vaikeampia, mitä heikommin identifikaatioiden imaginaarinen perusta on saanut rakentua lapsen peilisuhteessa hoitajaansa. Lacan osoitti tällä tavalla kritiikkiä egopsykologiaa ja Hartmannia vastaan sekä kuvitelmaa egon yhteydestä [8] Noita näkemyksiä hän piti liian yksinkertaistettuina, pelkistettyinä. ”Ihminen ei voi koskaan tuntea itseään täydellisesti tai tulla täysin tunnetuksi. Myös hänen analyysinsä on periaatteessa loputon”, psykonayysistä tohtoriksi väitellyt Henwig Schwall – kirjallisuuden ja filosofian lehtori Brysselin ja Leuvenin yliopistossa, Leuvenin erään tutkimuskeskuksen johtaja  on tehnyt johtopäätöksensä.[9]

Tamperelainen kirjailija ja kirjallisuusarvostelija Saara Kesävuori on väitöskirjassaan arvioinut Lacanin peilimallia. Kesävuori kirjoittaa: ”Jacques Lacan kutsuu erästä lapsen psyyken kehityvaihetta imaginaariseksi peilivaiheeksi. Lacan tarkoittaa imaginaarisella peilivaiheella tilannetta, jolloin lapsi ei vielä pysty tekemään eroa subjektin ja objektin välille. Tätä peilivaihetta elävä lapsi löytää itseltään puuttuvan fyysisen eheyden omasta peilikuvastaan. Yksilö identifioituu näkemäänsä peilikuvaan, jossa on kuitenkin yksilön kannalta jotakin erillistä. Lapsi tunnistaa peilikuvassa ykseyden, jota ei omassa ruumissaan koe. Yksilön minä rakentuminen on Lacanin mukaan narsistinen prosessi, joka jatkaa pelivaiheen aloittamaa, imaginaaristen tunnistusten tekemistä. Tunnistusten avulla yksilö pitää yllä fiktiivistä käsitystä yhtenäisestä minuudesta, johon on mahdollista samastua”.[10]

Kesävuoren ansiokkaan väitöskirjan menetelmää soveltaen voitaisiin siis ajatella, että peilin paikalle asettuu hypoteesina media. On ajateltavissa, että toimittaja ja muu mediapersoona osin, tietoisesti tai tiedostamatta, identifioituu kirjoittamaansa tai luomaansa mediatapahtumaan tai tuotokseen, joka on siis peilikuva hänen tavoittelemasta ”jostakin”. Tässä peilikuvassa, media tapauksessa, on se ykseys, jota mediavaikuttaja ei mahdollisesti omassa itsessään koe. Näiden hypoteesien ja ongelmien kautta päädytään vähitellen mediassa toimivien henkilöiden omaelämäkerrallisten elementtien psykoanalyyttiseen jäljittämiseen. Olisiko mahdollista, että hajoittamalla oman persoonallisuutensa eri osia mediatapahtumiin toimittajat pyrkivät joko tietoisesti tai tiedostamatta tekemään ideologisesti määritellystä ja nimetystä ilmiöstä jotakin, joka muodostaa peilisuhdetta henkilön omien imaginaaristen identifikaatioiden kanssa?

Vieraantumisen ensimmäinen vaihe tapahtuu jo ennen syntymää, kun ihminen menetti kohdussa kaksineuvoisuutensa. Ihmiseen jää muisto menetyksestä, puute. Syntymän jälkeen alkaa lapsen eriytyminen ja jakautuminen välittömästi. Puolen vuoden iässä lapsi alkaa tajuta eron itsensä ja toisen välillä, mutta ei suhteessa äitiin, vaan hahmottamaansa omaan kuvaan peilissä. Peilissä lapsen fragmentaarisuuden kokemus ruumiista näyttäytyy ideaalikuvana. Isä tulee kuitenkin äidin ja lapsen väliin. Lapsi on siirtynyt symboliseen järjestykseen ja kielen maailmaan. Mutta jos isän tuleminen äidin ja lapsen väliin on poikkeuksellinen – tai jos isän tuleminen muuttuu poikkeavaksi myöhemmässä vaiheessa. Miten symboliseen järjestykseen ja kielen maailmaan siirtyminen voi sen jälkeen muodostua suojaavaksi idealistista narsistista kuvaa vastaan? Ihmisen asettuessa julkisuuteen – ihan sama onko se omasta tai muiden tahdosta – hän joutuu väistämättä psykologisten arvioiden kohteeksi niin omasta kuin muiden toimesta eikä tuolloin lapsen, äidin ja isän välillä rakentuvien symbolisten järjestysten ja peilikuvien merkitykset ainakaan vähene, ehkä poikkeavuudet pikemmin korostuvat. Julkisuuden henkilö on edelleen lapsi, vaikka hän olisi saanut olla julkisuudessa vuosikymmenet ja vaikka hän ”hallitsisi” julkisuutta. Jos julkisuudessa ilmeneekin voimakas halua rikkoa ja särkeä peilejä, niin silloin on aiheellista epäillä, että lapsen tunne peilikuvastaan äidin silmissä ja siirtymisestä symboliseen maailmaan isän rinnalla on kovin katastrofinen, rasittunut ja terapiaa tarvitseva.  

Epäselväksi jää, mitä venäläissuomalaisen mediaseminaarin järjestäjät ovat ilmeisen tarkoituksellisella lacanilaisella peiliviittauksella tahtoneet pohdittavaksi toimittajien ammatillisen työkyvyn parantamiseksi ja ammatillisten verkostojen kehittämiseksi.




Viitteet

[1] Sanalla ”russofobinen” en ilmaise mitään johdonmukaista aatteellista yhteisöä tai salaliittoa tai länsimaista fasistien ja semifasistien järjestäytynyttä armeijaa 2000-luvulla, vaan ilmaisu on pelkkä epätarkka ilmaus moninaisille toimittajille, jotka kirjoittavat toistuvasti huolestuneiksi tulkittavia uutisia Venäjästä sekä sen poliittisesta ja valtiollisesta järjestelmästä. En kiistä, ettei länsimaista propagandaa harjoitettaisi Venäjän valtiota vastaan myös kokonaisvaltaiseksi ja järjestäytyneesti, mutta en oleta, että kaikki ovat niin selvästi jäseninä amerikkalaisten ja brittien propagandakoneistossa. Monet suomalaistoimittajista tuntevat aidosti nautintoa Venäjällä ja venäläisten parissa, erityisesti venäläiset viihde- ja kulttuuririennot tyydyttävät näiden henkilöiden janoa ja muita menohaluja, mutta he ovat siitä huolimatta taipuvaisia tulkitsemaan Suomen historiaa ja toimia johdonmukaisesti sinivalkoisena viattomuutena, kun taas Venäjä tulkitaan ainaiseksi uhkaavaksi voimaksi. Vähemmässä ovat ne rasistiset russofobit, jotka tahtovat rodullisesti ja kansallisesti tulkita venäläiset viidenneksi kolonnaksi, joka vyöryisi Suomeen turvallisuuspoliittiseksi uhkaksi. Sellaisia esittävät henkilöt ovat harvemmin aidosti väitteisiinsä uskovia russofobeja, vaan pikemmin toimivat viakkaasti propagandistisina pelottelijoina.

[2] Ks. Jacques Lacan 1977. The Mirror Stage as Formative of the Function of as I as Revealed in Psychoanalytic Experience. Teoksessa: Ecrits, käännös A. Sheridan. London. Tavistock Publication. Donald W. Winnicott 1967. Mirror-Role of Mother and Family in Child Development. Teoksessa: P. Lomas (toim.), The Predicament of the Family: A Psycho-analytical Symposium. London: Hogart Press and the Institute of Psycho-Analysis. Juhani Ihanus 1995: 74. Toinen. Kirjoituksia psyykestä, halusta ja taiteista. Jyväskylä: Gaudeamus. Adam Phillips 1997. The Mirror Stage. Jacques Lacan and biography. Saatavana www-muodossa: http://slate.msn.com/ia/2977. Michael Brown 1998. Why the Photographer Does Not  See: Lacan, the Object petit a and the Gaze in Antonioni’s Blowup. The Other: the Online Journal of the SFSLS. Joel Dor 1998: 93–109. Introduction to the Reading of Lacan. The Unconscious Structured Like a Language. Lacanian Clinical Field. Other Press: New York. Raymond Barglow 2001. Silently the Wolves are Watching: An Essay on the Lacanian Gaze. The Other: the Onlince Journal of the SFSLS. John Haber 2003. Who Is Jacques Lacan? Saatavana www-muodossa: www.haberarts.com/ lacan.htm

[3]  Anthony Easthope 1999: 125–127. The Unconscious. London & New York: Routledge.

[4] Lars Gustafsson 2001: 19. Merkillinen vapaus. Suom. Erik Rosendahl. Helsinki: Loki-kirjat.

[5] Tarja Laine 1997. Samasta toisin: Subjektiivinen ääni ja empatia (dokumentti)elokuvassa. Lähikuva, s. 2-3, 82–96. Turun elokuvakerho IY:n jäsenlehti.

[6] Raymond Barglow 2001. Silently the Wolves are Watching: An Essay on the Lacanian Gaze. The Other: the Onlince Journal of the SFSLS.

[7] Johannes Myyrä 2004: 45. Päästä meidät pahasta. Sivut 42-53 teoksessa: M.-L. Heinonen, J.Myyrä, V. Räkköläinen, P. Siltala & T. Välkki (toim), Rohkeus totuuteen. Martti Siiralan juhlakirja. Helsinki:Therapeia-säätiö

[8] Bruce Fink 2004: 45–46, 150. Lacan to the Letter. Reading Écrits Closely. Minneapolis: University of Minnesota Press.

[9] Henwig Schwall 1997: 127. Lacan and the Bible. Literature and Theology 11, no. 2. An International Journal of Theory, Criticism and Culture. Oxford University Press.

[10] Saara Kesävuori 2003: 45–46. Oidipus oli mies. Psykohistoriallinen elämänkerta Eila Pennasesta vuoteen 1952 saakka. Tampereen yliopiston humanistisen tiedekunnan väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 931, Tampere. Html-osoite: http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5671-8.pdf


 . . . . . . . .



Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 44 275 8284
työtön
Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html