torstai 15. marraskuuta 2012

Onko Suomessa enää yhtään Venäjän tuntijaa?


Tänään torstaina 15. marraskuuta 2012 ihmettelin MTV3-kanavan Huomenta Suomi –ohjelman aikana, että onko suomalaisten ns. Venäjä-tutkijoiden ja –tuntijoiden asiantuntemus todella niin heikkoa kuin Helsingin yliopiston tutkijan Hanna Smithin puheista saattoi saada vaikutelmaksi. Tai olisiko Smithin tarkoitus puhua vain harjoiteltua propagandaa suomalaiselle suurelle yleisölle, minkä tähden totuudellisuudella ja analyyttisyydellä ei ole enää sijaa tutkijan lörpötellessä. Eikö sellaisten omien tyhjänpäiväisten fantasioiden esittäminen julkisessa mediassa Helsingin yliopiston titteleiden kanssa ole omiaan mustaamaan arvostusta Helsingin yliopiston osaamista ja asiantuntemusta kohtaan? Miten Helsingin yliopisto voi sallia tuollaisten henkilöiden opetustoiminnan jatkumisen? En tarkoita rajoitetusti pelkkää venäjän kielen osaamista, jonka taitamisessa ainakin osa ns. Venäjä-tutkijoista ja –tuntijoista voittavat minut aivan varmasti, vaikka venäjän kielen osaamisessakin saattaa olla puutteita, koska nämä suomalaiset tutkijat eivät näytä tuntevan venäläistä mediaa ja siellä käytyä keskustelua edes vähäisessä määrin.



Olen kokenut turhautuneisuutta suomalaisten ”oppineiden” tyhjänpäiväisistä Venäjä-fantasioista. Usein olen yrittänyt uskoa ”parasta”, että Suomessa olisi yhä edelleen Venäjän tuntemusta, mutta suomalaisten joidenkin akateemisten ihmisten (Hanna Smith, Arto Luukkanen, Timo Vihavainen, Ilmari Susiluoto) ja tiettyjen poliittisten vaikuttajien (kuten Pertti Salolainen, Henrik Lax, Heidi Hautala) Venäjä-lausunnot eivät olisi sittenkään seurausta huonosta asiantuntemuksesta, vaan korruptoituneisuudesta: joku maksaa heille propagandan kehittelystä, tuottamisesta ja julistamisesta.



Mutta mitä on sanottava mediassa vaikuttavasta väestä (Jukka Mallinen, Jarmo Koponen, Kerkko Paananen, Ville Ropponen, Arja Paananen, Anna-Lena Laurén, Matti Posio, Pekka Hakala, Olli Nurmi, Kertin Kronvall, Kirsikka Moring, Erkki Petman, Anne Kuorsalo etc)?  Jos olen myöntynyt siihen, että Suomessa on asiantuntemusta, mutta suomalaiset ”Venäjän tuntijat” ovat korruptoituneet ja maksetut vilpillisyyden puolesta, silloin yliopistolaitos ja ulkoministeriö sekä suomalainen media eivät kuitenkaan osoittaudu sen jalommiksi. Olen pari vuosikymmentä yrittänyt ymmärtää vallitsevaa ongelmaa, mutta en ole löytänyt yhtä selittäjää valitettavalle ilmiölle.


George Paile moitti aiheellisesti 1990-luvulla Suomen hallintoa. Hän päätyi käsitykseen, että Suomessa ei ole ylipäätänsä osaamista: ”Korostaisin vielä, että Venäjä ei uhkaa millään tavalla Suomea. Ainoa uhka ja vaara Suomelle piilee siinä, että maan poliittisessa johdossa ei ole tällä hetkellä yhtään Venäjän tuntijaa, Suomen ulkoministeriössä ei myöskään ole yhtään Venäjän tuntijaa. Televisio ja valtalehdistö levittää usein hyvin virheellistä tietoa Venäjän oloista ja poliittisesta tilanteesta. Juuri tämä tietämättömyys voi olla vaaratekijä Suomelle” (George Paile). Tulin tuntemaan Pailen 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa hän olisi työllistänyt minut toimistoonsa, mutta en kuitenkaan ottanut työkutsua vastaan. 


Hanna Smith ei ole ainoa fantasioidensa lörpöttelijä, vaan julkisuudessa kaikenlaisia villejä mielikuviaan esittelevät toistuvasti myös Jarmo Koponen, Jukka Mallinen ja Arto Luukkanen. Hanna Smithin ajatuksenlentoa kuvasi tällä kertaa Huomenta Suomi –ohjelmassa unimaiset mielikuvat, että Venäjän hallinnossa olisi merkittävä valtataistelu, jossa Vladimir Putin yrittää keskittää valtaansa itselleen uudistushenkisiä voimia vastaan. Putinin keskityspolitiikka näkyisi äskettäisissä korkea-arvoisten viranomaisten ja poliitikkojen erottamisissa. En tiedä, mihin aikaan Huomenta Suomi –ohjelma oikeasti tehdään, mutta oliko Smith mahdollisesti edelleen uniensa näkijä ja selittäjä, jos aamu tuntui hänelle kovin varhaiselta?


Jarmo Koposen kirjoitus 13.11.2012 ei osoita myöskään minkäänlaista Venäjä-osaamista, vaikka Suomen ulkoministeriön entiseltä Moskovan suurlähetystön työntekijältä sopisi vaatia enemmän. Koponen rakentaa käsityksensä kulissien takaisesta, Putinille lojaaliutta vaativasta vallankeskittämisestä Venäjän puolustusministerin erottamisen ja kenraali Sergei Shoigun nimittämisen ympärille. Koponen tai kukaan muukaan suomalainen ”analyytikko” ei ole osannut arvioida erotetun puolustusministerin Anatoli Eduardovich Serdjukovin henkilöhistoriaa ja häneen liittyneitä pitkäaikaisia julkisia kohuja. 

Olen yhä enemmän alkanut otaksua, että Koposen ja Smithin sekä kumppaneiden mielikuvitukselliset väitteet ovat korruptoituneita, osa Lännen määrätietoista informaatiosotaa Venäjää vastaan. Venäjällä on aloitettu rikostutkinnat korruptioskandaaleista puolustusministeriössä, satelliittinavigaattorisysteemin rakentamisesta, APEC investointien johdosta ja Permin aluehallituksen pääministerin asiassa. Jos toimittajat olisivat seuranneet Serdjukovin elämänhistoriaa, niin olisi täysin merkillistä sen jälkeen antaa ymmärtää, että Putin olisi nyt raivaamassa liberaaleja voimia sivuun keskittäen itselleen valtaa. Pikemmin sopisi havaita, että Putin erotti tyttärensä appiukon korkeasta asemasta, koska paine korruptiosyytösten tähden oli aivan riittävä. Ja ennen kaikkea jo vuosien konteksti tulisi nähdä tapahtumille: Venäjän kehityksen ja kasvun eräänä esteenä on ollut korruptoituneisuus niin kuin venäläiset ja kansainväliset taloustutkimukset ovat yhdensuuntaisesti osoittaneet. Vladimir Putinin hallinto on lähtenyt modernisaation ja uudistusten toteuttajaksi puuttuen toimeliaasti kehityksen ja kasvun esteisiin. Venäjän presidenttiä ja hallitusta kiinnostavat erityisesti Venäjän kehitys ja talouskasvu. Niiden kestävä turvaaminen ja sen mukaiset rakenteelliset korjaukset ovat myös paras tae kaikkia poliittisia hyökkäyksiä vastaan.



Tämänhetkiset suomalaiset mielikuvakehitelmät, ikään kuin Venäjän yrityksestä käyttää ”lapsikiistaa” Suomen painostukseen, toistavat vanhoja tarinoita ja muotoja, joita Suomen ulkoministeriö on toistamiseen soveltanut eri tilanteissa. Ehkä suomalaisten toimittajien velvollisuutena olisi myös muistaa, että Suomen UM toistaa samaa puhekaavaa yhä uudestaan jo toista vuosikymmentä? Miksi niin ei tehdä?



Martti Backmanin toimittama MOT-ohjelma ”Inkeriläiset Suomeen – paluumuutto vai etninenpuhdistus?” näkyi TV1-kanavalla neljätoista (14) vuotta sitten. MOT kertoi maanantaina 28.9.1998 kello 20.00 Suomen ulkoministeriön ”huolestumisesta merkittävän venäläisvähemmistön synnystä Suomeen. UM:ssä on havahduttu siihen, että Suomen ja Venäjän välinen ns. ystävyyssopimus antaa Venäjälle oikeuden puolustaa Suomessa asuvien venäläisten etuja. Pelätään, että jossakin tilanteessa Venäjä voisi käyttää venäläisvähemmistöä samanlaiseen painostukseen, kuin mitä se harjoittaa Baltian maissa”. Suomen Pietarin pääkonsuli Osmo Lipponen myönsi tuolloin MOT-ohjelmassa kuvatun riskin. MOT-ohjelma ei liittänyt silloista pelkoa Johan Bäckmaniin, vaan tuolloiseen tuttuuni George Paileen: ”Pelkoa ei suinkaan lievennä se, että Tshirinovskin Suomen edustaja Georg Paile värvää menestyksellä joukkojaan juuri paluumuuttajien keskuudesta” (MOT). Suomalaiseen Venäjä-uutisointiin ja Ulkoministeriön ajattelun näkyvät liittyvän toistamisen kauhukuvat Venäjän mahdollisesta ”painostuksesta” ja Suomessa asuva joku henkilö, joka liitetään symboliksi tuosta kauheasta painostuskoneistosta. 1990-luvulla kauhea mies oli Georg Paile ja uhka tuli venäläisvähemmistön muutosta Suomeen. Nyt 2012 kauhea mies on Johan Bäckman ja uhka tulee venäläisten äitien äänen kuulemisesta. Minun kohtalokas osani on ollut tuntea molemmat henkilöt ystävällisesti ja kunnioittavasti - ja niin olen joutunut aina vaarallisesti ”väärälle puolelle”, vaikka edellä mainitut herrat eivät tiettävästi itse ole mitenkään olleet kavereita toisilleen. 


Kesällä 2006 kehittelin jopa vakavan tutkimushankkeen sen selvittämiseksi, miksi ja mistä suomalaiset Venäjä-toimittajat löytävät niin merkillisen kielteisen kokemusmaailman Venäjää vastaan. Tämä tutkimushanke myös julkistettiin, lähetin lukuisille tahoille haastattelupyynnöt ja tiedot. Journalistiliitto ja Suomen Pen saivat tiedusteluni, mutta en saanut koskaan vastauksia. Sain erään nimettömän vastauksen, mutta tutkimusta en voinut tuottaa, kun toimittajat eivät kertoneet minulle tunteistaan, joista he olivat avoimesti julistaneet koko suomalaiselle lukijakunnalle.



Eräänä innoituksena silloiseen tutkimushankkeeseen oli Kirsikka Moringin kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.5.2006 (C 4), jossa hän käsitteli journalistien viisumikieltoja Venäjälle.  Myös Journalistiliitto ja Suomen Pen olivat järjestäneet Venäjän oloja käsittelevän tilaisuuden. Totesin silloisten lehtikontaktieni puolesta, että tuolla lehdellä – johon kirjoitin –  oli jo siinä vaiheessa yli 10 vuoden kokemus toiminnasta Venäjällä, lehti oli levinnyt julkisesti konsulaateissa, suurilla messuilla jne. aina suuren Venäjän etäisimmille rajoille saakka. Vaikka nimeltä mainitsemattoman lehden päätoimittajaa ei voi mitenkään pitää Putin-myönteisenä, vaan kaukana siitä mikä on tyypillisistä suomalaisten lehtien päätoimittajille yleensäkin, niin kukaan viranomainen tai poliitikko ei ollut yrittänyt vaikeuttaa toimintaa, mikään venäläinen instanssi ei ollut häirinnyt myöskään kirjoitteluani. Sittemmin häiriköt tulivat aidosti suomalaisista kiihkoilijoista.


Epäilin tuolloin vuonna 2006 suomalaisten motivaatiota kun nämä kertoilivat outoja tarinoitaan Venäjää vastaan: suomalaisille olisi ehkä tyypillistä kriittisyys vallassa olevaa Venäjän päämiestä vastaan. Vanhan kristikunnan perillisinä toimittajat otaksuvat totuuden profeetan edellyttävän sellaista kriittisyyttä, että hänestä itsestään tulee marttyyriuden jalo uhri. Nyt jälkikäteen arvioin, että ehkä olin liian sinisilmäinen ja hyväuskoinen toimittajien antaumuksesta kristikunnan vanhaan profeetalliseen kaapuun. Vilpillisyys ja pahatahtoisuus olivat pikemmin hallitsevampaa kuin itselleen valitun marttyyrin rooli.



Vuoden 2006 tilanteessa muistin hyvin ajankohtaisesti, että toimittaja Anne Kuorsalo oli kirjoittanut hyvin ilkeämielisesti, erityisesti Journalisti-lehdessä (esim. toimittaja Andrei Babitskin kohtalosta). Marin alueen oppositioryhmiä tukevat ryhmät pitivät joulukuussa 2005 esillä Ville Ropposen viisumin hylkäämistä. Ropponen oli etsinyt Marin ja Mordovian alueen oppositiolle tukea Ilta Sanomissa, Kalevassa ja Voimassa. Aamulehden ja Kauppalehden kirjeenvaihtajana Venäjällä 1999–2001 toimineella Matti Posiolla on ollut ongelmia saada työviisumi.   Jostakin kummasta syystä nuo mainitut tyypit eivät pidä minusta, vaikka jo tuolloin halusin kuunnella heidän tarinaansa ja ymmärtää sielullisen tuskan syntyä.



Toimittaja Anne Kuorsalo, valtiotieteen tohtori Ilmari Susiluoto ja toimittaja Martti Valkonen kirjoittivat teoksen Salaisen poliisin valtakunta (Edita: Helsinki 2003), joka on sittemmin kaikkien osapuolten onneksi jo unohdettu: teos oli täynnä merkillisiä väitteitä. Kirjoittajien mukaan myös Putinin aikana valtiokoneiston toimintaa sävyttäisi FSB ja neuvostotyylinen salaisuuksien verho. Ihmisten liikkumista ja tiedonkulkua rajoitettaisiin. Yhteydenotoista ulkomaalaisiin pitäisi raportoida viranomaisille (s. 122). Väitteet eivät vastanneet todellisuutta. Susiluotoa olen sittemmin tavannut vain pari kertaa: hautajaisissa ja uimahallin saunassa. Molemmilla kerroilla hän on omatoimisesti nostanut esille nimen ”Johan Bäckman”.



Tuolloinen tutkimushankkeeni sai motivaationsa ja laajemmat puitteet niistä kovista kohtaloista, joista keskusteltiin maailmalla tiukasti kesän 2006 aikana. Kesällä 2006 oli maailman tiedotusvälineissä keskustelua Forbesin toimittajan Paul Klebnikovin murhasta, joka oli tapahtunut heinäkuussa 2004. Paul Klebnikov kirjoitti Hož-Ahmed Nuhajevista ankaran kriittisen kirjan, kappaleen otsikko oli ”keskustelu barbaarin kanssa”. Kirja ilmestyi 9. heinäkuuta 2004, samana päivänä Klebnikov murhattiin Forbesin toimituksen lähettyvillä Moskovassa. Minä ihmettelin, että miksi suomalainen media oli täysin avuton luomaan taustoja Klebnikovin elämälle ja hänen mahdollisille vihamiehille? Onko Venäjän tuntemus kadonnut Suomesta vai ovatko kaikki osaajat täysin korruptoituneita?



Syyttäjän mukaan tshetsheenimiehet Kazbek Dukuzov ja Musa Vakhayev olisivat ampuneet Klebnikovin tshetsheenijohtajan Khozh-Akhmed Nukhajevin (Hož -Ahmed Nuhajev; Хож-Ахмед Таштамирович Нухаев) käskystä. Klebnikovin kriittinen kirja Tshetsheniasta oli perustunut juuri Nukhajevin haastatteluun. Moskovan oikeus 6.5.2006 totesi kuitenkin miehet syyttömiksi. Syytettyjen asianajaja Ruslan Khasanov ylisti oikeuden voittoa. Sean McCormack Yhdysvaltojen ulkoasiainministeriöstä vaati Venäjän viranomaisilta tarmokkuutta tutkia kyseinen murha. Minua kiinnosti se suomalaisessa keskustelussa vaiettu seikka, että vuonna 1996 Klebnikov arvosteli Boris Berezovskia: toimittajan mukaan tämän toimeksiannosta olisi vuonna 1995 murhattu televisiotoimittaja Vladislav Listyevin. Klebnikov oli ensimmäinen amerikkalainen journalisti, joka murhattiin Venäjällä. Miksi suomalainen ”Venäjän tuntemus” vaikenee Berezovskin kieroista ja viekkaista toimista Venäjällä ja Kaukasiassa? Suomessa saattaisi olla jopa poikkeuksellista erityistuntemusta asian parempaa selvittämistä varten, koska Heidi Hautalan nykyinen poikaystävä on kuitenkin niin kiinteässä työyhteydessä Berezovskiin.



Berezovskin ja Khozh-Akhmed Nukhajevin yhteydet ovat olleet läheiset, kuten aiemmin Venäjän syyttäjävirasto oli saanut tietoon toisen rikosasian tutkinnan yhteydessä, erityisesti kenraali Gennadi Špigunin sieppauksen selvittämisen yhteydessä, kun kävi ilmi, että Berevoski rahoitti terroristeja maksamalla rahaa sieppausten vapauttamiseksi.  Sain tietyiltä tahoilta Iso-Britanniasta ja Amerikasta puolitoista vuotta sitten tiukat, vihaisiksi tulkittavat kysymykset ja huomautukset, koska olin kirjoittanut edellä mainittujen herrojen tästä suhteesta. Haluan korostaa taas uudestaan, että olen näissä blogi-pohdinnoissani vain julkisten tietojen varassa, kun kirjoitan Berezovskin ja Nuhajevin toimista: minun virkani ole toimia kenenkään syyttäjä tai rikostutkijana, minä en voi kerätä mitään oikeudellista näyttöä, olen pitkäaikaistyötön blogikirjoittaja. Sen sijaan vuonna 2006 olisin toivonut opiskelijana ja harrastetoimittajana ammattilaisten apua ja asiantuntemusta, että suomalaiset ammattitoimittajat olisivat edes selvittäneet jotain perusteellisempaa lukijoilleen Berezovskin ja Nuhajevin yhteistoiminnasta, kun käsittelevät tapetun amerikkalaisen toimittajan Klebnikovin kohtaloa. Valitettavasti Suomessa sai lukea silloin ja yhä edelleen vain Putin-kriittisiä kirjoitelmia, joita ammattitoimittajat olivat laatineet rahallista ansaintaansa varten. Sain vaikutelmaksi, että suomalaisten toimittajien kirjoittelussa on jotain pahasti pielessä: en osannut selvittää, onko vika rahoittajan voimakkaassa tahdossa vai toimittajien ammattitaidottomuudessa.



Muualla maailmassa oli paremmin tullut tietoon, että Berezovski oli käyttänyt rahojen siirrossa myös likaisia välikäsiä: hän teki Moskovassa suoranaiset liiketoimet kahden tšetšeenirikollisjengin kanssa, joita johtivat edellä mainittu Hož -Ahmed Nuhajev (Хож-Ахмед Таштамирович Нухаев) yhdessä Movladi Atlangerievin kanssa (Мовлади Атлангериев). Lisäksi Gruusian juutalainen, Komsomolin entinen virkamies, sittemmin upporikas TV-moguli Badri Patarkatsishvili lahjoitti vuonna 1999 Tšetšenian terroristiryhmien johtajalle 30 miljoonaa ruplaa hyökkäyksestä Dagestaniin. Badri on mitä läheisin liikekumppani myös tunnetulle Venäjän nykyjohdon vihaajalle, Lontoossa pakoilevalle upporikkaalle Boris Abramovitš Berezovskille (Борис Абрамович Березовский). Georgia Times –lehden toimittaja Jeffrey K. Silverman kutsui tammikuussa 2002 tekemässään jutussa miehiä osuvasti “läheisiksi liittolaisiksi” toisilleen: ”He ovat työskennelleet vuosia yhdessä ja ajattelen, että niin he tekevät myös nyt”. Badri oli vuodesta 1992 AvtoVAZ-ryhmän varajohtaja, sekä johti venäläistä ORT TV -kanavaa. Vuonna 1997 hän siirtyi öljyalalle ja oli järjestämässä Sibneft-öljy-yhtiön osakkeiden yksityistämistä. 



Tämä Hož -Ahmed Nuhajev toimi wahhabbilaisterroristiryhmän, tuohon aikaan Aslan Mashadovin johtaman ja sittemmin Doku Umarovin ”johtaman” Itškerian tšetšeenitasavallan (Чече́нская Респу́блика Ичке́рияn) ”varapääministerinä”. Itškerian tšetšeenitasavalta on saanut "tunnustuksen" ainoastaan terroristijärjestönä, sitä ei ole mikään valtio tunnustanut valtiolliseksi järjestelmäksi.  Nuorena miehenä Hož -Ahmed Nuhajev oli jo kahdesti tuomittu vankeuteen kiristyksestä, mutta hän pakeni vankilasta. Hän syntyi 1. marraskuuta 1954 Neuvostoliitossa Kirgisiassa. Grosnyissa hän sai suoritettua lukion ja lähti Moskovan valtionyliopistoon oikeustieteen opintoihin, mutta hänet erotettiin monien rikostuomioiden vuoksi. Vuodesta 1988 hän johti tšetšeenirikollisjoukkoa Moskovasta käsin, jossa hän tapasi Berezovskia vielä siihen aikaan. Maaliskuussa 1993 Hož -Ahmed Nuhajev sai lopulta 8 vuoden vankeusrangaistuksen kiristyksestä, mutta Groznyissä Johar Dudajev vapautti hänet, vuonna 1996 Hož -Ahmed Nuhajev korotettiin separatistien hallituksen varapääministeriksi. Hänen vastuualueensa oli houkutella Yhdysvaltojen ja Britannian investointeja "Kaukasian yhteismarkkinoille" ((Mainittakoon ohimennen asiaa vain kaukaa sivuavana seikkana, että Kavkaz-Centerin suomenruotsalaisen kustantajan entinen vaimo on saanut koulutuksensa Kaukasian öljykauppaa varten, mutta hän tuntee myös Kavkaz-Centerin entisen päätoimittajan, jolle hän vuokrasi äitinsä asuntoa)).



Vuonna 1997 Hož-Ahmed Nuhajev pakeni ulkomaille, jossa hän perusti yritykset Taronbridge Oy ja Tarondene Oy, josta ensimmäinen sai sitemmin nimen "Trans Caucasian Energy Company", jonka avulla hän järjesteli Tšetšeniasta varastetun öljyn rahanpesun. Firma ilmoitti tavoitteekseen saada haltuunsa Tšetšenian öljykentät. Jälkimmäinen yritys sai nimeksi Caucasus Common Market Ltd. ja sen puheenjohtajaksi Venäjän sisäministeriötä palvellut everstiveteraani Peter E. Suslov (Петр Евгеньевич Суслов).  


Hož-Ahmed Nuhajev oli huhtikuussa 1997 perustamassa Kaukasian-Amerikan kauppa- ja teollisuuskamaria (Caucasian-American Chamber of Commerce and Industry, KATPP), joka rekisteröitiin Washingtoniin. Mukana oli myös Jacques Attali, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankin entinen johtaja, josta tuli nyt kauppakamarin asiantuntija. Kesäkuun 27 päivä 1997 päätettiin Sveitsissä kansainvälisten foorumien yhteydessä tapaamisessa Kaukasian öljyn saaliinjaosta ja sovittiin "Kaukasian yhteismarkkinoista". Projektin sponsori oli lordi McAlpine, Margaret Thatcherin johtaman Goldsmithsin rahoitusyhtiön edustaja. Thatcher itse oli British Petroleumin Kaspianmeren öljyn saamisessa poliittinen asiantuntija. Lokakuun 13 päivä 1997 lordi McAlpine - Thatcherin asiamies - Aslan Mashadov ja Hož-Ahmed Nuhajev -Berezovskin asiamies - kirjoittivat Lontoossa aiesopimuksen pitkäaikaisesta vuokrasopimuksesta Tšetšenian öljyputkia varten. 



Boris Berezovskin PR-konsulttina on toiminut lordi Bell, joka oli aiemmin johtanut menestyksellisesti kolmet vaalikampanjat Margaret Thatcherin hyväksi. Suhde Thatcheriin on syntynyt kuitenkin jo paljon aiemmin. 14-19.3.1998 Thatcher järjesti juhlavan pidon Aslam Mashadoville, kun tämä vieraili Lontoossa. Isäntä oli virallisesti lordi McAlpine ja Imran Khan, molemmat öljybisnekseen paneutuneita henkilöitä. Thatcher toimii British Petroleum –öljy-yhtiön neuvonantajana erityisesti Tšetšenian asioissa. Tilaisuudessa vedottiin näyttävästi medialle lapsityön erikoistuneiden Camilla Carrin ja John Jamesin puolesta, jotta tuntematon gangsteri vapauttaisi heidät. Neuvottelut menivät onnistuneesti, kun Boris Berezovskin avulla englantilaiset vapautettiin syyskuussa 1998. Sieppaus oli tapahtunut Grosnyissa 4.7.1997. Tuolloin käytiin monia neuvotteluja eri kidnappausten ratkaisemiseksi. Tuolloin julkisuudessa moitittiin ankarasti, että Grancer telecomin työntekijät olisivat ehkä vakoilleet Tshetsheniassa Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Israelin hyväksi, mutta julkisuudessa esitettyjen juorujen ja syytösten puolesta ei esitetty mitään oikeudellista näyttöä. Mainittakoon sattumana, että nykyään Suomessa asuva, Kavkaz-Centerin eräs webmasteri työskenteli vuonna 1998 Englannissa Grancer telecomissa Thsetsen telecomin lähettämänä.


Kun nyt jälkikäteen mietiskelen suomalaisten toimittajien toistuvaa vaikenemista monista erilaisista ja laajoista oikeudellisista, historiallisista ja journalistisesti runsaasti keskustelluista teemoista ja taustatiedoista, niin olen entistä huolestuneempi Suomen ”Venäjän tuntemukselle”, jonka tuntomerkiksi on tullut lähinnä fantasiamaisten, yhä uusien Putin-kriittisten kehitelmien julkinen esittely. Mutta tarvitaanko fantasiamaisten negatiivisten pelkojen ja mörköjen rakenteluun yliopistoa ja ulkoministeriötä, eikö joku Habbo mielikuvitus-ryhmä tai Pullapupu-ryhmä olisi oikeampi paikka rikkaan mielikuvituksen kehittämiseen 1-2 –vuotiaille lapsille ja ilmeisen lapsenmielisille aikuisille?








. . . . . . . .



Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 44 275 8284
työtön
Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html