tiistai 13. marraskuuta 2012

Pappi ei himonnut Jussi Parviaisen vaimoa


Elokuvaohjaaja Jussi Parviainen kirjoittaa lennokkaasti mutta virheellisesti kaiken muun ohessa 9. marraskuuta 2012: ”- - - homovastainen pappi ystäväni Juha Molari, joka siunatessaan minut ja Saanan Uimosen avioliittoon, himoitsi samalla Saanaa. Näin hän kirjoitti blogissaan”.

Kuva: Jussi Parviaisen epätarkka kirjoitus hänen blogissaan 9.11.2012.

Jussin kirjoitus sisältää paljon moninaista epätarkkuutta ja väärää tietoa, jota Jussi ei ole tarkoittanut pahatahtoiseksi vaan ainoastaan osaksi hänen lennokasta tyyliään. Taiteilijat ovat lennokkaita ja vauhdikkaita myös kirjallisessa ilmaisussaan.

Papit puhuvat kauniisti sulhasista ja morsiamista

Valitettavasti minua vastaan kirjoittavat myös tietyt pahantahtoiset yksinkertaiset tyypit, joille Jussi tarjosi huolimattomuudessaan ”sopivan” työvälineen loukkaavien tekstien muotoiluun.  Kyllä Saana Parviainen (Uimonen) varmasti osaisi nuorena naisena tulkita rehdimmin kuin Jussin lennokkaat sanat, että pappi ei osoittanut mitään himokkuutta koskaan häntä kohtaan, kauniit sanat eivät ole himoa. Mielestäni en ole koskaan tuntenut himoa kenenkään morsianta kohtaan, mutta tietysti olen tunnistanut useita kauniita naisia.

Minä en ole kokenut mitään eroottista mielenkiintoa Saana Uimosta (Parviainen) kohtaan missään hetkessä. Tuo nuori nainen on vain samanikäinen kuin kaksi minun lapsistani. Minä tunnistan ja tunnustan oman ikäni sekä koen sen mukaisesti luonnolliset haluni - ja niihin haluihin eivät kuulu kiinnostuksen noin nuoriin ihmisiin. Se ei olisi laitonta, kun kyse on avioliittoon laillisessa iässä olevista ihmisistä, mutta minä olen minä omissa tunteissani. Tunnen jopa vastenmieliseksi tuollaiset ajatukset, joita Jussi kirjoittaa. En ole koskaan tuntenut pienintäkään eroottista unelmaa Jussin morsiamen, vaimon tai nykyään jo ex-vaimon johdosta. 

Papeilla – ja ainakin minulla – on tapana vilpittömästi lausua kohteliasta ja kaunista hääparista, pikemmin jotain hyvää kuin pahaa: kun lausun kaunista Saana Uimosen ulkonäöstä, tämä ei tarkoita mitään omakohtaista mielenkiintoa tätä nuorta naista kohtaan, jne. Liityn sanoissani siihen tunnetilaan, jota julkisuudessa esiintyneet sulhanen ja morsian tahtovat tuntea.  Olen myös oppinut monien vuosien aikana venäläisten kanssa, että on aivan luvallista sanoa hiukan rohkeammin myönteistä toisen älystä ja kauneudesta kuin mitä suomalaiset lausuvat perinteisesti. Hyvät sanat eivät ole yhtään mitään pois keneltäkään.


Takapuolessani ei ole Mikko Heikan kengänkuvaa


Mitä tulee piispa Mikko Heikankengänkuvaan takapuolessa”, niin siinäkin Jussi Parviainen on epätarkka. 

On sinänsä totta, että piispa Mikko Heikka johti Espoon tuomiokapitulia, joka päätyi ensimmäiseksi varotuksiin minua vastaan, koska kutsuin - vapaa-ajan esitelmässäni -ProKarelian hanketta ”sadistiseksi perverssiksi tendenssiksi”, kun mainittu poliittinen revansistinen lahko näytti The Soviet Story –propagandafilmiä ympäri Suomea.  ProKarelian puolesta Veikko Saksi ja Kari Silvennoinen kantelivat minua vastaan, mikä riemastutti Espoon tuomiokapitulin vuosituhantiseen innokkaaseen tutkimustyöhön minua vastaan.


Kuva: taiteilija Johannes Heinosen tulkinta tapahtuneesta.
Heikan johtama ryhmä rankaisi samalla minua venäläismielisistä saarnoistakin, sillä olin viisi vuotta ennen Espoon hiippakuntaan saapumista kertonut eräässä saarnassa monen muun ohessa Dostojevskin Rikos ja rangaistus –teoksen loppuratkaisusta: uskonnollisesti ylpeä seurakunta karkotti keskuuteensa saapuneen, Jumalaa etsivän rukoilijan. Heikan jengin mukaan ProKarelia olisi ei-poliittinen kansalaisliike, jota eivät papit saa arvostella julkisesti. Mainittakoon, että mainittuun perverssiin lahkoon kuuluvat myös muutamat piispat! Tuomiokapituli esitti myös paheksuntansa, että olin antanut tukeni Rimma Saloselle ja hänen liittymiselle Venäjän ortodoksiseen kirkkoon.


Kun tuomiokapituli kuulusteli minua mainitun määritelmän "sadistinen perverssi tendenssi" johdosta, niin tuomiokapitulin ulkopuolella oli monikansallinen mielenosoitus. Toistin tuon saman määritelmän tuomiokapitulissa ja nauhoitin myös lauseeni kapitulissa. Tuomiokapitulissa jännitys kohosi koko ajan, kunnes he kysyivät tuon suuren kysymyksen: Oletko sitä mieltä, että ProKarelialla on sadistinen perverssin tendenssi. Niin minä lausuin: Olen sitä mieltä. Silloin ilmeisemmin muutama henkilö repäisi paitansa ja totesi, että tässä ei tarvita enää tutkimista. Muistan sen purkautuneen jännityksen tuon tunnustukseni jälkeen: en saanut edes jatkaa lausettani ja selitystäni loppuun, vaan tuomiokapituli tunsi kuulleensa jo tarpeeksi. He tunsivat piston sielussaan, kun tulivat määritellyksi perverssien ryhmittymään.




Kuva: Suomalaiset, virolaiset ja venäläiset ihmisoikeusaktivist protestoivat
Espoon tuomiokapitulin despotismia vastaan.

Venäjän kristittyjen konferenssi tuomitsi Suomen luterilaisen kirkon edellä mainitun päätöksen. Puheenvuoron antoi Moskovan patriarkaatin pappi Filipp (Филипп Рябых). Pariisin Venäjä-kulttuurikeskuksesta professori Jean-Pierre Arrignon ja Venäjän kulttuurikeskuksen presidentti Iréne Commeau vetosivat Euroopan Unioniin kansalaisten ihmisoikeuksien kunnioittamisen puolesta, koska Espoon tuomiokapituli oli menetellyt kyseenalaisella tavalla edellä mainitussa tilanteessa.


Tämän jälkeen Mikko Heikan johtama tuomiokapituli päätti virasta pidättämisestä, koska olin heidän mukaansa "rikkonut pappisviran velvollisuudet", sillä rukoilin Tuomiokirkon portailla virallisena vapaapäivänäni Beslanin kouluterroriteon kansainvälisenä muistopäivänä. Rukoilin rinnatusten ortodoksien ja muslimien kanssa, jotta Beslanin kouluterroriteon kaverit eivät saisi mainostaa terrori-iskuja Venäjän ja Pohjois-Kaukasian väkeä vastaan. Espoon tuomiokapitulin mukaan tämä rukous oli papille aivan sopimatonta, koska heidän mukaansa Kavkaz-Centeriä tulee pitää laillisena toimintana. Samanaikaisesti  YK:n turvallisuusneuvosto liitti Kavkaz-Centerista kuvauksen pakotteisiin, joilla määrätään kielletyiksi Al-Qaidaan liittyvät terrorijärjestöt, kuten Kaukasian emiirikunta ja terroristi Doku Umarovin bandiittiryhmät. Tällä tavalla Espoon tuomiokapituli oli valinnut partikulaarin, perverssin sadistisen tendenssin jälleen toistamiseen, minkä tähden minun oli mahdotonta jatkaa perverssien "yhteisössä". Sehän olisi yhtä hävytöntä kuin ryhmäseksiorgioihin osallistumista!

Kuva: Mielenosoitus Moskovassa Suomen suurlähetystön edustalla

Piispa Mikko Heikka ei antanut mitään ”kengänkuvaansa takapuoleen”, eikä se pikkuriikkinen mies edes pystyisi juridisessa tai fyysisessä merkityksessä, vaan hän teki ainoastaan itsestään maailman kuuluisimman suomalaisen piispan.  

Koin moraalisesti paheksuttavaksi ja ala-arvoiseksi Espoon hiippakunnan tuomiokapitulin vilpillisen, valheellisen menettelyn. Tuo moraalinen paheksuntani vahvistui samanaikaisten muiden havaintojen johdosta: näin selvästi, miten Mikko Heikka ei ole lainkaan mikään teologi sanan kunnioitettavassa merkityksessä, vaan pelkästään uskontopoliittinen peluri, jonka viimeisin pelihimo iski homoseksuaalisuutta tukevan ”raportin” kyhäilyä varten. Tuossa ”raportissa” ei ole mitään rehellistä tutkimuksellista asennoitumista, vaan pelkästään aineiston röyhkeää manipulointia – sitä samaa sain kokea tuomiokapitulin raporteissa minua vastaan.

Mikko Heikka on ollut minua vastaan homoseksuaalisuuden arvioinnissa ilmeisemmin jo varhaisesta 1990-luvusta alkaen, kun hän vaikutti tuolloin Helsingin hiippakunnan tuomiorovastina ja Ari Saukkonen Seta-järjestöstä teki kantelun minua vastaan. Piispa Eero Huovinen ei vienyt kantelua tuomiokapitulin käsittelyyn, vaan keskusteli kanssani asianmukaisesti ja tyylikkäästi, mikä sanottakoon Eero Huovisen kunniaksi ja eroksi Espoon tuomiokapitulin menettelyyn, jossa pyöriteltiin kantelupapereita monissa instansseissa ja lehdistössä kuukausien ajan kunnes sain itse tietää mitään asiasta. Ja kaiken jälkeen papereissa luki mitä sattui - tai tarkemmin sanoen, mitä Espoon tuomiokapituli tahtoi lausua. 

Lähtöni Espoon hiippakunnasta ei kuitenkaan liittynyt teknisesti mitenkään mainittuun aihepiiriin, eikä edes Heikan kengänjälkeä jäänyt, vaan päätin lopulta omatoimisesti vaihtaa Espoon tuomiokapitulin epäkristillisen hallintomentaliteetin – joka oli jo siinä vaiheessa vapautunut Heikan piispuudesta – kristilliseen seurakuntaan, kun minut konfirmoitiin pyhässä voitelussa Venäjän ortodoksisen seurakunnan jäseneksi. Minä menin Helsingin keskustaan maistraattiin ja ilmoitin eroni luterilaisesta veronmaksuorganisaatiosta. Otin yhteyttä Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja kävin asianmukaisen keskustelun ortodoksisesta uskosta. Minun takapuolessa ei ollut kenenkään kengänjälki, vaan Venäjän ortodoksisessa kirkossa 30.10.2011 Pyhän Hengen kosketus ja jälki voideltiin Pyhässä mirhalla voitelussa  otsaani, silmiini, sieraimiini, suulleni, korvilleni, rinnalleni, käsilleni ja jaloilleni. Minä luovuin evankelisluterilaisesta kirkosta, koska tuo järjestelmä oli ainakin Espoon tuomiokapitulissa osoittanut luopuneensa totuudellisuudesta, profeetallisuudesta ja apostolisuudesta. Niin minä rukoilin konfirmaatiossa kääntymystä ortodoksiksi.

En ole "homovastainen", vaan olen vakaumuksellinen kristitty

Mitä tulee ”homovastaisuuteen”, niin tuossakin asiassa Jussi Parviainen kirjoittaa tarpeettoman lennokkaasti. Kun arvioi Jussin blogin tekstejä, niin voi havaita, että Jussi kirjoittaa huomattavasti enemmän homoudesta kuin minä, olen reagoinut muutaman kerran ajankohtaiseen keskusteluun.  

Minun työtovereina on ollut ainakin Malmin seurakunnassa ja Pohjan seurakunnassa myös homoseksuaaleja hengellisen  työn työntekijöinä. Useimmiten on käynyt siten, että nämä ihmiset ovat kokeneet työtoveruuden seurassani myönteisenä ilman että olisivat joutuneet syrjinnän kohteiksi. Ymmärtääkseni Pohjassa työtoveri jopa kirjoitti jotain minun hyväkseni Irja Askolalle tai jollekin toiselle henkilölle Espoon tuomiokapituliin, kun samanaikaisesti minua oltiin erottamassa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kuka olisi ollut Pohjan seurakunnan viranhaltijoista valmis manaamaan laulaen tai huutaen homot aivan mahdottoman syvään helvettiin, joten oli turvallisinta pitää nämä työntekijät erossa toistensa kohtaamisesta. Minun määrittäminen ”homovastaiseksi” antaa väärän viestin toiminnastani, jota olen harjoittanut pikemmin siinä tarkoituksessa, että konflikteja ei syntyisi seurakunnan työntekijöiden välille.

Minun väitetty ”homovastaisuuteni” on oikealla käsitteellä määriteltynä puhtaasti ja vain: Raamattuun uskollista pitäytymistä kristillisessä uskossa. Olen pyydettynä kirjoittajana analysoinut raamattuteologisia linjoja ja traditioita muutamissa julkaistuissa teoksissa, esimerkiksi varsin mittavasti kirjoituksessa ”Ihminen on kulttuurinsa tuote – homoseksuaalisuus antiikin pakanuuden, juutalaisten ja Paavalin teksteissä” (Syntyjä syviä. Erilaisen homoseksuaalisuuden näkökulma. Osumakustannus Oy 1995).  

Historiallisen katsauksen teko antiikin dokumentteihin ja pitäytyminen raamatullisessa kristillisyydessä, niin kuin kristillinen traditio on opettanut mainitussa asiassa nämä kaksituhatta vuotta, ei tee minusta mitään ”homovastaista pappia”. Oikea käsite on vilpitön, väärentämätön kristillisten varhaisten dokumenttien lukijana. Menettelen siis toisin kuin Mikko Heikan naurunalainen ”työryhmä”, joka keksi kaikki marginaaliset selitykset niiden tulkintojen puolesta, että homoseksuaalisuus näyttäisi lopulta aivan kristilliseltä valinnalta. Mielestäni tutkimusta pitää tehdä siten, että antaa dokumenttien itse vaikuttaa tulokseen.

Mitä tulee filosofi Sokrateen homouteen, niin elokuvaohjaaja Jussi Parviainen on osittain oikeassa, mutta vain epätarkasti. Lisäksi Hellaksen historian lukeminen ei ole kylläkään mikään oikea lähde asian selvittämiseksi. Meille ei ole säilynyt aitoa Sokratesta, vaan ainoasta spekuloitu Sokrates, josta ensisijaisimmat lähteet ovat Platonin tekemiä pohdintoja Sokrateesta. Platonin Pidot eli Symposium (juomajuhlat) kertoo Agahtonin kutsuista. Juomajuhlilla pidettiin puheita rakkauden jumalan, Eroksen, kunniaksi. Sokrates osallistui juomajuhliin. Sokrates pitää puheen ja samaistaa ihmisen pyrkimyksen kohti parempaa ja kohti kuolemattomuutta eroottiseen haluun.

Sokrateen puheen jälkeen seuraa kuitenkin välikohtaus, jonka perusteella on arvioitu sittemmin Sokrateen homokäyttäytymistä puoleen ja toiseen. Seurueeseen ilmestyy juopunut Alkibiades kumppaneineen. Sokrateen ja Alkibiadeen välille synty jännite. Aikansa naljailtuaan Alkibiades pitää puhen ruumiillistuneen Eroksen, Sokrateen, kunniaksi. Alkiabiades kertoo rohkeasti, miten hänellä on homoseksuaalinen suhde Sokrateen kanssa. Hän kuvailee Sokrateen miltei yli-inhimillisen lujaksi ja kestäväksi ihmiseksi ja tilittää syvää seksuaalista rakkauttaan. Päihtynyt Alkibiades on aktiivinen osapuoli. ”Luulin aikoinani, että Sokrates oli toden teolla minun nuoruudenkukoistukseni lumoissa, ja pidän sitä kovasti onnellisena sattumana. Ajattelin nimittäin, että minun tarvitsee vain antautua Sokrateelle saadakseni kuulla kaiken, mitä hän tiesi. Olin siihen aikaan kovasti ollakseni kauneudestani” (Pidot 217a).

Alkibiades oli jo nuoruuden parhaassa kukoistuksessa oleva mies: ”- - - olin siis hänen kanssaan kahden, ja oletin tyytyväisenä, että hän heti alkaisi puhua minulle sellaisia, mitä rakastuneet miehet pojille puhuvat, kun pääsevät näiden kanssa erilleen muista. Mutta, mitään sellaista ei tapahtunut: hän vain keskusteli kanssani tuttuun tapaansa koko päivän ja lähti sitten pois. Sen jälkeen kutsuin hänet voimisteluharjoituksiin kanssani ja voimistelin yhdessä hänen kanssaan päästäkseni sitä tietä tulokseen. Niin hän sitten urheili ja painikin usein kanssani ilman, että ketään muuta oli paikalla. Ja miten kävi? En päässyt puusta pitkään”.

Näiden Agathonin juomajuhlien aikaan eli noin 415 eKr, Alkibiades oli 35-vuotias. Tämä keskustelu Sokrateen ja Alkibiadeksen välillä on herättänyt kommentointia jo antiikissa: Bion Borysthenes (335-245 eKr) kysyi, kuinka pitäisi elää. Bio itse oli kalakauppiaan ja prostituoidun (hetaira) poika, joka esitti hyviä rajuja tulkintoja lähes kaikista asioista. Hän kirjoitteli myös siitä, miten naismainen passiivinen rooli olisi homosuhteessa jalompi kuin aktiivinen miespukkijan rooli.  Diogenes Laertios on kertonut, että Bion syytti Sokratesta ankarasti. Bion julisti, että Sokrate oli hullu, koska tunsi halua Alkibiadeehen mutta pidättäytyi homosuhteesta (”jos tämä ei olisi hullu, ei hänen toimintansa olisi mitenkään ymmärrettävää”). Tämän jälkeen Bion vastasi surkuttelevalle Alkibiadeelle, että hän itse poikuudessa vei miehiä heidän vaimoiltaan, mutta nuorena miehenä hän vei vaimoja näiden miehiltä.

Kun Platonin ja Diogenes Laertioksen tekstiä arvioidaan jälkikäteen, täytyy muistaa nämäkin teokset vain välillisiksi todisteiksi, ne eivät ole ongelmattomia todisteita. Niissä kirjoitusten henkilöt ihmettelevät, pitäisikö vai eikö pitäisi vältellä homosuhdetta. Sokrates on noiden kirjoitusten välttelevä osapuoli. Silloinen yhteisö ei näytä hyväksyvän Sokrateen pidättyneisyyttä.

Platonin teos Faidros liittää teoksen nimihenkilön Faidroksen ja Sokrateen homoeroottiseen keskusteluun, mutta teos ei paljasta Sokratesta itse homoeroottisesta toiminnasta. Faidros viettelee Sokrateen kävelyretkelle, koska tahtoo keskustella homoeroottisesta rakkaudesta, josta myös reettori Lysias oli kirjoittanut. Lähtökohta ei ole homoeroottiselle keskustelulle Sokrateen tahto, vaan Faidroksen pyrkimykset. Faidros ja Sokrates suuntaavat matkansa Ateenan muurin ulkopuolelle idylliselle seudulle. Joen rannalla he lepäävät kesäpäivän helteessä. Platon on kuvaillut ympäristön erityisen otolliseksi kahden miehen väliselle homoseksuaaliselle suhteelle, jopa Platonin mukaan Sokrates intoutuu kertomaan vanhemman miehen rakastumisesta nuorempaan poikaan: ”Vanhempi mies ei halua erota nuoremman seurasta vapaaehtoisesti päivällä eikä yöllä, vaan hän tottelee vastustamatonta pyydettä, joka häntä johtaa- - - Rakastaja toivoo myös, että hänen rakastettunsa on niin kauan kuin mahdollista aviottomana, lapsettomana ja kodittomana, koska haluaa saada niin pitkän ajan kuin mahdollista suloisesti nauttia pyyteensä tyydytystä” (Faidros 240a).

Tämä Faidros on jo keskustelutilanteessa varsin oppinut mies. Hän esittää Lysiaan puheen, jonka mukaan on parempi antaa rakastamattoman kuin rakastavan henkilön vietellä itsensä. Sokrates ei ihastu Lysiaan oppiin, vaan hänen mukaansa rakkaus on synnynnäinen halu: ”Se, että rakkaus on halua, on selviö kaikille”. Sokrates viittaa tuossa lauseessa myös ”synnynnäiseen nautinnonhaluun” (Faidros 237d). Platonin tekstissä on tuossa kohtaa sana ”epithumia” (halu), jota apostoli Paavali käyttää Roomalaiskirjeessä moittien sitä, miksi eräät ovat kääntyneet luonnollisesta luonnonvastaiseen sukupuolisuhteeseen. Paavalin mukaan noissa ihmisissä on syntynyt ”himo” (halu).  Mitä tulee Platonin teokseen Faidros, niin tämä sisältää Sokrateen filosofisen pohdiskelun, joka tarjoaa moraalittoman valtatien homoseksuaaliselle toiminnalle niille henkilöille, joilla on tuollainen ”halu”, mutta teos ei paljasta luotettavasti Sokrateen omia haluja. Oikea Sokrates jää edelleen Platonin kielenkäytön taakse peitetyksi.

Homoseksuaalisuus on Raamatussa sivuteema. Olisi eriskummallista, jos se olisi Raamatussa nykyistä enemmän esillä. Mielestäni Raamattua ei ole oikein määritelty, jos se määritellään ”homovastaiseksi”, niin kuin ei ole myöskään oikein määritellä raamatulliseen uskoon pitäytyvien kristittyjen vakaumusta ”homovastaiseksi”, sillä kyse on pikemmin ja ensisijaisesti siitä, että Raamatussa ilmenee usko Luojaan. Luomisuskon eräs marginaliteetti on kysymys homoseksuaalisuudesta. Raamatun moninaisista sovellutuksista ja erilaisista historiallisista tilanteista löytyy johdonmukainen kielteinen kanta homoseksuaalisuuteen. Apostoli Paavalin kirjoittaman Roomalaiskirjeen 1. luku on vain pieni osa Paavalin todisteluketjua ihmiskunnan syntisyydestä ja uskonvanhurskauden puolesta. Se on kuitenkin siinä varsin selvä lenkki ja kelpaa yhä edelleen tuomitsemaan ne himot ja teot, joihin Jumalan viha kohdistuu ja jotka ovat johdattamassa ihmistä kadotukseen.  Samanaikaisesti Paavali on ilmeisemmin olettanut ja nähnyt, että homoseksuaalisten himojen kanssa taistelleet ihmiset ovat saaneet kääntymyksen ja uskon myötä oikeuden päästä Jumalan kutsumien ja hänelle rakkaiden pyhien joukkoon. Apostoli Paavalin kirje roomalaisille tarkastelee homoseksuaalisuutta luomisen näkökulmasta. Jumala ei luonut homoa, vaan Jumala loi heteron: homoseksuaalisuus ei ole sopusoinnussa Jumalan luomisjärjestyksen kanssa, se on yksi syntiinlangenneen ihmiskunnan ja pahan himon ilmentymistä. Apostolien ja kristillisen uskon mukaan kristitty ei saa antautua pahan himon valtaan niin, että noudattaisi sen haluja. Perinteisesti ”himo” on kuulunut keskeisesti kristillisen syntiopetuksen käsitteistöön.  Paavali on roomalaiskirjeen alun paheluettelossa painottanut homoseksuaalista himoa ja siitä seuraavaa luonnonvastaista sukupuolisuhdetta. Syy painotukselle on ollut ajankohtaisessa tilanteessa: homoseksuaalisuus oli suuressa kunniassa alueella, jossa Paavali teki lähetystyötä ja josta hän kirjoitti kirjeensä roomalaisille. Erityisesti näin oli Korintissa. Myös suomalaisessa nykyisessä keskustelussa tulisi kristillisten kirkkojen palauttaa homokeskusteluun pohdinnat ihmiskuvasta, moraalisen päätelmän rakenteista ja kristillinen teologinen käsitteistö kokonaisuudessaan alkaen ”himosta”. Evankelisluterilainen kirkko on ollut tunnetusti kyvytön kristilliseen teologiseen keskusteluun ajankohtaisista aiheista. Kyse on kristillisten kirkkojen uskollisuudesta evankeliumille ja apostoliselle perinnölle – tai hengettömyydestä ja uskottomuudesta, joka ilmenee haluttomuudessa edes säilyttää kristillisen kirkon ulkoiset tuntomerkit ja traditionaaliset käsitteet.

. . . . . . . .



Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 44 275 8284
työtön
Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html