lauantai 8. joulukuuta 2012

Sukuvika jos suksi ei luista

Pääsiäinen 1988, Juha Molari ja  rauhallinen hiihtoretki lapissa. Tänään
8. joulukuuta 2012 kävin pojan kanssa hiihtämässä: aivan sama erinomainen
ulkoasu oli edelleen päälläni, mutta sukset, sauvat, hiihtokengät ja
myssy olivat jo päivittyneet uudemmiksi. Parempaa ulkoasua en ole
löytänyt näiden 24 vuoden aikana urheiluliikkeistä.
Sanotaan, että sukuvika, jos suksi ei luista. Luulen, että terveet elämäntavat ja liikunnallisuus opitaan perheissä. Isälläni suksi luisti varsin kovaa, vaikka metsurin työ rajoitti hiihtämiseen omistautumista. 

Paikallinen suurhiihtäjä Viljo Vellonen – Rumfordin MM-hiihtojen mitalisti, Falumin MM-kisojen Suomen edustaja 50 kilometrillä sekä moninkertainen Suomen mestari, Salpausselän kisojen voittaja jne. sai tunnustaa jo tunnustettuna mestarihiihtäjänä, että nuori metsuri hiihti viisikymmentä kilometriä tai muut hiihtokisat joskus nopeammin kuin hän, kun kilpailut käytiin kotikulmilla. Voittomarginaalit olivat joskus aivan reilut. Isäni kutsuttiin myös valtakunnalliselle hiihtoleirille, mutta hän ei lähtenyt, koska koki tarpeellisemmaksi ansaita rahaa metsätöissä. Miten sitä olisi siihen aikaan selvinnyt, kun ei olisi rahaa mistään tullut, jos olisi vain hiihdellyt. Kävin sittemmin isäni kanssa Laitaatsillassa Viljo Vellosen luona, sillä hän lupasi antaa minulle joitakin harjoitteluohjeita. Seurasin niitä neuvoja puolisen vuotta. Pääperiaate oli harjoittelussa silloiseen tapaan runsas liikkuminen: sain ohjeeksi kävellä jopa 20–40 kilometriä päivässä mäkisessä maastossa.

Itse opin terveen liikunnallisuuden kotoa. Nuorena hiihdin myös satunnaisesti kilpaakin, vaikka kilpahiihto muodostui vaikeaksi sen jälkeen, kun sain 14 vuoden iässä silmälasit. Nämä lasit jäätyivät kilpailuissa. Niin siirryin juoksuharrastukseen luontevasti. Saavutin muutamia piirinmestaruusmitaleita – myös mestaruuksia – hiihdossa nuorena omassa ja vanhemmissa sarjoissa. Vielä nuorena aikuisenakin kävin hiihtämässä Savonlinnan joukkueessa maakuntaviestissä, vaikka en enää itse asiassa harrastanut hiihtoa. Hiihtäjiä oli niihin aikoihin kilpailuissa useita kymmeniä, jopa toista sataa. Suhteellisen menestyksellisesti vahvistin myös urheiluseurani viestijoukkuetta valtakunnallisissa mestaruuskisoissa, vaikka emme mitaleille päässeet: Jyväskylässä ankkurina nostin joukkueeni sijoituksen sijalta 11 lopputulokseen 5, eikä mitalikaan ollut enää kaukana. Matka loppui valitettavasti vähän kesken, jotta olisin se mitalin hankkinut itselleni ja joukkueellemme. Varusmiehenä pataljoonan mestaruuskilpailuissa jouduin tietysti hiihtämään komppanian viestihiihtojoukkueessa ankkurina ja edustamaan pataljoonaa myös valtakunnallisissa sotilasmestaruushiihdoissa – mitä edustajan osaa en kyllä itselleni pyytänyt, koska varusteeni eivät olleet enää riittävät kilpahiihtoon. Pataljoonan ampumahiihtomestaruuskilpailuissa hiihdin noin 5 minuuttia nopeammin kuin kukaan muu kilpailija, mutta ammunnan epätarkkuuksien tähden jäin lopputuloksissa neljänneksi. Rynnäkkökivääri ei ollut minun, vaan sotilasmestarin kivääri enkä tuntenut sitä riittävästi. Näkö oli se pahin ongelmani silmälasi- ja piilolasiongelmien vuoksi.

Tänään kävin tekemässä "uroteon" työttömän miehen näkökulmasta: käytin 220 euroa hiihtovarusteiden ostoon pojalleni. Summa on lähes puolet työttömän miehen peruspäivärahasta! Poikani sai uudet Fisherin sukset ja suksisiteet. Lisäksi ostin luistovoiteen ja kaksi pitovoidetta. En ostanut aivan kaikkein kalliimpia tuotteita, sillä rahani eivät olisi riittäneet 700 euron suksiin! Minä sain pienenä poikana aivan parhaat sukset, mitä kaupassa oli. Isäni oli töissä, minä en ole nyt töissä. Vanhoja suksivoiteita on jonkin verran, mutta uusiakin tarvitsin. Vuosi sitten ostin mainiot sauvat pojalleni, hiihtokengät ovat vanhempaa laadukasta perua. 

Omat varusteeni ovat muutama vuosi vanhempaa vuosimallia, mutta aidot kilpahiihtovarusteet kokonaisuudessaan. Ostin pari vuotta sitten uudet sukset, siteet, sauvat ja hiihtokengät. Varusteet ovat kehittyneet huomattavasti niistä päivistä kun itse hiihdin 1970-luvulla pikkupoikana. Silloin tulivat vasta ensimmäiset muovipohjasukset ja lopulta lasikuitusukset. Kenkäni olivat siihen aikaan Adidaksen kärkimonot, joissa hiihtokengät kärjessä oli sellainen eteenpäin ulkoneva ”läppä”, joka kiinnitettiin siteeseen. Nykyään kengän malli on jalostunut huomattavasti.

Poikani kanssa kävin myös hiihtämässä: tänään hiihdimme vain 4-5 kilometriä. Käymme noin 2-3 kertaa viikossa hiihtämässä, mikä luo perustan hiihtotaidon kelvolliselle oppimiselle vähitellen, kun kyse ei ole kuitenkaan mistään kilpahiihtotaidosta. Tämän lisäksi pojallani on 3 jalkapalloharjoitusta ja 1 uintiharjoitus viikossa.  Huomenna poikani harrastaa erästä liikuntaa omatoimisesti aamuvarhain parin tunnin verran sitten iltapäivällä hän käy jalkapalloharjoituksissa ja illalla menemme vielä hiihtämään noin 5 kilometriä. Itse pyrin käymään jokainen arkiaamu hiihtolenkillä. En ehkä hiihdä pitkiä lenkkejä, mutta maastossa hiihdettävät 10-20 kilometriä sopivat työttömän aamupuhteeksi aivan riittävästi. Hiihdän perinteisellä tyylillä. Osaan luisteluhiihdonkin, mutta luisteluhiihdon nousu tuli vasta oman nuoruuteni jälkeen eikä se ole sen vuoksi samalla tavalla sytyttänyt sydäntäni. Minulla on myös luisteluhiihtoa varten omat sukset, sauvat ja hiihtokengät.

Eräs hävytön parjaaja on kirjoittanut joitakin päiviä sitten, että elämäni olisi ”ylhäisen keskiluokkaisen” elämää, minä muka vain ”esiintyisin” köyhänä työttömänä miehenä. Millaista pitäisi olla siis köyhän työttömän elämä? Pitäisikö se olla itsesäälissä kurjistelua, toimettomuutta ja liikkumattomuutta? Minun elämänvakaumukseeni ja persoonallisuuteeni ei kuulu sellainen synkistely, vaan haluan nähdä jokaisen elämäntilanteen mahdollisuuksien näkökulmasta: nyt työttömyys on mahdollisuus käydä hiihtämässä aamuisin, kun työväki lähtee työpaikoille ansaitsemaan toimeentuloa itselleen ja verotuloja meidän työttömien elättämiseksi. Jonkun mukaan toimeliaisuus ja liikunnallisuus ovat ”ylhäisen keskiluokan” elämää. Minusta hyvää elämää ei voi täysin riistää köyhyydenkään avulla: hyvä elämä on myös asennekysymys.

Lisättäköön vielä, että en missään tapauksessa suunnittele mihinkään hiihtokilpailuun osallistumista. Suksi ei sittenkään luista niin kovasti tässä vaiheessa, vaikka yli 50 vuotta vanhojen veteraanien hiihtokisat houkuttelevat jo muutaman vuoden tuntumassa! Voisin olla kova sana niissä!





. . . . . . . .

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha