perjantai 18. tammikuuta 2013

Kaappari-elokuva on rohkea kuvaus 1970-luvun Suomesta ja syrjäytyneen miehen tuskasta


Aleksi Mäkelän Kaappari-elokuvan (Solar Films) ensi-ilta oli kiehtova kokemus lähes tyhjässä suuressa salissa Finnkinon tiloissa tänään päivällä. Kiinnostavinta oli odottaa loppukohtausta, että kaappari Aarno Lamminpartaan kodin pihalla lumipalloja heittävät pojat tulevat näkyviin. Siellä minunkin poika heitteli lumipalloja 1970-luvun vaatteissa.


Elokuvan epäonnistunut osuus oli poliittinen mauttomuus, nykyään tavanomainen tapa eli tuolloisen ajan ”suomettuneisuuden” naljailu, jonka mukaisesti silloista poliittista johtoa ei säästetä yhtään missään, keksitään monenlaista irvailua tuolloisia poliittisia päättäjiä vastaan. Tietysti tämäkin huumori naurattaa, kun elää oman aikamme aatevirtauksessa ja imee vallitsevasta hengestä ne asiat, joille ”meidän” on juuri nyt sopivaa nauraa. Minulle on käynyt hyvin pahasti, koska en ole näitä ”meitä”, vaan olen ”heitä”, jotka eivät irvaile aivan vallattomasti 1970-luvun päättäjiä vastaan. 

Mielestäni elokuva on syrjäytymisensä, riittämättömyytensä ja osattomuutensa kanssa kamppailevan ihmisen kuvaus tuon lentokonekaappaus episodin avulla. YLE luonnehtii Kaapparia ”elokuvalliseksi mahalaskuksi”  Elokuvassa on epäilemättä mauttomuuksia 1970-luvun poliitikkojen kuvauksissa, mutta valitettavasti toistaiseksi elokuvakriitikot eivät ole oman sopuisan toimeentulonsa ja asemansa harhassa löytäneet kosketusta ihmisenä olemisen tuskallisuuteen. YLE väittää nimenomaisesti, että elokuva on vain ”mäkelämäinen äijäkomedia”, jossa on ”hiukan jännitystä ja tosielämän taikaa”, mutta ”se ei ole myöskään tutkielma taloudelliseen ahdinkoon ajautuneen miehen mielestä tai siitä maailmasta, jossa hän elää”. Kyllä minä talousahdingossa elävänä miehenä koin paljonkin tunteita tuon toisen miehen tuskan tähden. Esko Rautakorpi (YLE, kriitikko) ei löytänyt jostakin syystä ”tutkielmaa” ahdinkoon joutuneen miehen tunteista, mutta mahdollisesti Eskon pitäisi selvittää enemmän myös sitä, miksi hän oman aikamme toimittajana ei tunne sitä tunnetta kuin hän olisi ehkä toivonut löytävänsä elokuvan aikana. Onko puuttuvan empatian ongelma myös toimittajassa itsessään?

Elokuvassa työttömyyden ja työllistymisensä kanssa kamppaileva Aarno Lamminparras käy kamppailua itsensä ja läheistensä kanssa siitä, miten hän voisi olla merkityksellinen ihminen. Hänellä on tarve osoittaa merkittävyytensä, erioikeuksia hän etsii suurellisella käytöksellään esiintyen jopa Suojelupoliisin ihmiseksi. Nämä etuoikeudet ovat kuitenkin lähinnä paikan etsimistä jonossa, pientä etuilua, kun mies on itse sisäisesti pienuutensa pelkoa vastaan kamppaileva kertaalleen jo aiemmin tuomittu mies. Tätä miestä ei ole kuvattu elokuvassa läpeensä pahaksi: hän tahtoo hyvää SOS-lapsikylälle ja sotaveteraaneille (Kaunialan sotavammasairaalalle). Elokuva on tässä kohtaa uskollinen todellisen kaapparin elämälle.

Niin järkyttävää kuin onkin, niin koin jotain sielullista yhteenkuuluvuutta surkeutensa kanssa kamppailevan Aarno Lamminpartaan kanssa, jota näytteli vanha luokkakaverini Kari Hietalahti. Minäkin olen menettänyt menestymisen mahdollisuudet. Äsken bensa-asemakin päätti, ettei valitse minua töihin, vaikka minulla oli kokemus ja koulutus paras, vaan päätettiin valita joku hyvin paljon vähemmän osaava henkilö ”sopivuuden” perusteella. Se kokemus tietysti ärsytti minua. Tunsin jo valmiiksi juuri oikeaa ärtymystä, kun menin elokuviin: niin sain pohtia kaapparin sielunmaisemaa syvempää kuin vain pinnallisesti, oikeudellisesti ja moralistisesti. Miksi YLE ei antanut ilmoitusta Esko Rautakorven potkuista esimerkiksi muutama tunti ennen kuin Esko lähtee elokuva-analyysinsä tekoon? Siinä tunnetilassa olisi tullut erilainen näkökulma väitettyyn puuttuvaan ”tutkielmaan” ahdinkoon ajautuneen miehen mielestä. Ehkä Eskokin olisi nähnyt, että elokuvassa on humoristisesta toteutuksesta huolimatta itse asiassa runsaasti ”tutkielman” mukaista aineistoa.

Minun kokema yhteenkuuluvuuden tunne oli jonkinlaista ”epäonnisuuden” kokemusta suomalaisessa yhteiskunnassa, joka yhdistää itse asiassa kymmeniä tuhansia suomalaisia tälläkin hetkellä (mutta ei yhdistä Eskoa meihin onnettomiin). Emme kuitenkaan ryhdy kaappariksi, vaikka sisäinen tutkiskelu paljastaa vihaa, proletariaatin halun yhtyä vallankumoukseen paremman maailman puolesta. Tämän kaapparin tuskaisuus ja epätoivoisuus on tarpeellista tulla myös ymmärretyksi ja puhutuksi julkisuudessa: pelkät historialliset ja poliittiset aspektit eivät tee elokuvasta hyvää tai huonoa.  Kyseisen tuskan elokuvallisessa ja taiteellisessa esittämisessä ei Kaapparin humoristinen asenne ole toimivin konteksti, mutta synkkämielisyyden rakentaminen koko elokuvaa läpäiseväksi vuoropuhelun muodoksi olisi tehnyt toteutuksesta tarpeettoman raskaan ja ehkä sopimattomalla tavalla kaapparin ”apologian”, jollaista ei tietenkään ole aiheellista tehdä.

Elokuvassa on neljä poliitikkoa irvailujen kohteena: tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen, pääministeri Kalevi Sorsa, ulkoministeri Paavo Väyrynen sekä liikenneministeri.

Elokuvassa liikenneministeri on höpsähtänyt nainen, joka ei ymmärrä kieliä eikä tunne itseään päätöksentekijäksi, vaan tarvitsisi kaikkeen Kekkosen, Sorsan tai Väyrysen päätökset.  Lehdistötilaisuudessakin hän on varsin ulkopuolinen, vaikka tahtoo seurata tilanteen kehittymistä ja tiedottaa siitä. Kun kansainvälinen lehdistö kyselee englanniksi tai ruotsiksi, hän ei ymmärrä kysymyksiä. Oli saanut sanottavaksi muutaman sanan ”vieraalla kielellä”, mutta ei ymmärtänyt sanottavaansa. Ulkomaisista kysymyksistä selvisi siten, että lehdistötilaisuus lopetettiin kesken kysymysten.

Todellisuudessa tuolloin liikenneministerinä oli SKDL:n ja Suomen Kommunistisen Puolueen Veikko Saarto.  Veikko on mies, hän ei ole höpsähtänyt nainen. Saartolla ei ollut mitään akateemista koulutusta kielitaitonsa kehittämiseksi. Ennen loistavaa poliittista uraansa ja Kelan johtajan paikkaa hän oli toiminut puuseppänä ja kirvesmiehenä. Hän oli kuitenkin hyvin kykenevä, toimekas mies. Ihmisen toimeliaisuutta ei tunnetusti – etenkään tuon sukupolven miehissä ja naisissa – mitata oppiarvojen mukaan: rikkailla suvuilla olivat lapset saaneet käydä kouluja, köyhien lapset eivät saaneet opiskelumahdollisuuksia. Mielestäni ajankuvan olisi voinut ilmaista elokuvassa tyylikkäämmin ja syvällisemmin, paremmin oivaltavasti, kuin nyt farssimaisessa piikittelyssä ja mauttomassa naljailussa silloisia poliitikkoja vastaan. Silloisten ihmisten heikohkoa kielitaitoa voi tuoda esille ajankuvauksena, mutta siinäkin voisi olla kunnioittavampi, jolloin elokuvan kiinnostavuus voisi jopa lisääntyä.

Joulukuun alussa 1974 Urho Kaleva Kekkonen koki hyvin raskaan surun, kun Sylvi Kekkonen kuoli. Vuonna 1975 Kekkonen isännöi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen (ETYK) Helsingissä. Tapahtuma oli Kekkosen uran eräs huipentumista, mutta huippuhetken jälkeenkään ei romahtaminen ollut aivan rajua, vaikka Kaappari-elokuva antaa ymmärtää Kekkosen jo aivan avuttomaksi vanhukseksi. Vuonna 1978 Kekkonen valittiin neljännelle kaudelleen presidentiksi. Hän voitti vaalit selvästi vastaehdokkaastaan, mm. Kristillisen liiton Raino Westerholmista (Rainon tunnen hyvin 1980- ja 1990-luvulta Pihlajamäen kirkon monista seurakuntatapahtumista, joissa itse toimin seurakuntapastorina). Kekkosen kunnon heikkous ilmeni useamman kerran vasta vuonna 1980 ja sen jälkeen. Ylen elävässä arkistossa on televisiohaastattelu, vaalihaastattelu, jossa Kekkonen kertoo tammikuussa 1978 hyvin pirteästi Kokoomuksen asemasta ja vitsailee kuudennesta kaudestaan. 

Aarno Lamminparras kaappasi Finnairin Caravelle-lentokoneen 30. syyskuuta vuonna 1978. Elokuvassa kaappaus on sijoitettu pitkälleperjantaille maaliskuulle, elokuva on fiktiivinen historiakuvaus, joka vain pohjautuu historiallisiin tapahtumiin.  Todellisessa elämässä kaappauksen hetkellä presidentti Urho Kekkosen vieraana olivat Zimjanin ja Stepanov eikä Kekkonen kaatuillut koiransa kanssa ymmärtämättä maailman menosta yhtään mitään. Vähän aiemmin Kekkonen oli käynyt valtiovierailulla Neuvostoliitossa, 17. syyskuuta 1978 Petroskoissa. 11. huhtikuuta Kekkosen terveystarkistuksen tulokset olivat hyvät. Sitä vastoin elokuvassa esitetään Urho Kekkonen koiriensa kanssa linnansa pihalla toilailevaksi, raivoavaksi seniiliksi, joka ei ymmärrä, mitä puhelimeen pitäisi edes puhua. Häntä hoitavat ihmiset vain suojelevat presidenttiä pahemmalta. Elokuvassa Kekkonen on reaalisista tapahtumista täysin eroon harhautunut vanhusriepu. Mielestäni tämä kuvaus Kekkosesta on valitettavan johdonmukainen sen mauttoman irvailun kanssa, jota yleisemminkin oman aikamme ”taiteen” ja ”kulttuurin” edustajilla on kykyjensä mukaisesti vain mahdollista esittää 1970-luvun suomalaisista poliitikoista. Vaikka en odota, että elokuvaa olisi rakennettu tosikkomaiseksi dokumentiksi, reportaasiksi, niin mielestäni valittu mauttomuuden-tekniikka ei osoita suurta taiteellista kyvykkyyttä ja haasteellisuutta.

Elokuvan mukaan ulkoministeri Paavo Väyrynen lauleskelee venäläisille vierailleen ja soittaa balalaikkaansa. Väyrynen selittää poissaoloaan jälkikäteen, että hän lauloi erinomaisesti niin kuin hän kaikessa muussakin on aivan erinomainen. En oikein usko, että elokuvan ja käsikirjoituksen tekijät ovat tässä kohtaa nähneet suuremmin vaivaa tapahtumien ajanmukaisen kuvauksen toteuttamiseksi. Vallitsevan nykyisen hengen mukaisesti on löydetty helppo tie naljailla 1970-luvun poliittista johtoa.

Pääministeri Kalevi Sorsa nautiskelee tukholmalaisessa hotellihuoneessa ja antaa luvan kaapparin ampumiseen.  Sorsa kuoli vuoden 2004 alussa.  Elokuvantekijät eivät ole keskustelleet Sorsan kanssa tapahtumien kulusta. 

Elokuvan on ohjannut Aleksi Mäkelä, käsikirjoittajat ovat Mika Karttunen ja Elias Koskimies Lauri Puintilan romaanin perusteella. Pääosissa näyttelevät kaapparia Kari Hietalahti ja lentokapteeneita Aake Kalliala ja Jussi Vatanen. Peruskoulun ja lukion aikana Kari Hietalahti oli samalla luokka Savonlinnan Talvisalossa. Juttelimme muutaman sanan myös elokuvan kuvausten aikana, kun poikani oli avustajana. Mielestäni Hietalahti pelasti elokuvan, hän on elokuvan ehdoton karismaattinen tähti, joka kantaa koko elokuvaa. Aake Kalliala oli todella loistava kaapatun lentokoneen kapteenina: katsojana koin, että hänen taitonsa ilmaista sanottavansa ja tunteensa loi toistuvasti hienon elämyksen. Siksi kannatti maksaa elokuvalippu.

Tietysti edellä mainittu kriittisyyteni ärsyttää toisia katsojia enemmän kuin toisia. Mielestäni historialliseen pikkutarkkuuteen ei pidä kuitenkaan sortua, kun katsoo fiktiivistä elokuvaa. Tietysti muutokset kertovat elokuvantekijöiden arvomaailmasta ja nämä muutokset ovat sen vuoksi kiinnostavia. Elokuva on kuitenkin monessa muussa seikassa kiinnostava muistuma menneisyyteen: vaatetukset, puhelimet ja yhteydet ylipäätänsä, liikenne, suomalaisten niukka kansainvälisyys tulivat tietysti esille elokuvassa hauskasti ja korostuneesti. Kun ymmärsi elokuvan tositapahtumien varassa tapahtuneeksi innostuneeksi fiktioksi, niin sen katsominen oli poikkeuksellisen nautittavaa suomalaiseksi elokuvaksi. Toiminta ei pysähtynyt, katsoja jaksoi seurata elokuvaa koko ajan. Historiaa kuvaavan elokuvan uhka on muuttua tylsäksi dokumentaatioksi, mutta huumori oli tämän elokuvan perusta aivan alusta loppuun saakka. Tietysti poliittinen naljailu ärsyttää, koska huumori ei ole aina yhtä onnistunutta kuin toisinaan, kaikki vitsit eivät ole tunnetusti täydellisiä.

Elokuva on edellä mainituista kriittisistä lausunnoista huolimatta hyvin suositeltava: vanhempien sopisi viedä myös oman aikamme nuoret Kaappari-elokuviin. Tuota aikakautta eläneenä ihmisenä koin hyvin aiheelliseksi niin itselleni kuin omalle pikku polvelle palauttaa tietoon silloisen suomalaisen yhteiskunnan ajankuvaus tämän elokuvan avulla. Sain tunteen, että minä elin tuota aikakautta, vaikka vuonna 1978 en kokenut (olin 14 vuotta vanha poika) tuota lentokonekaappausta kovinkaan kiinnostavaksi asiaksi.  Siihen aikaan tärkeämpää oli minun kokemuksissani juokseminen ja urheiluharjoittelu.  Elokuvan aikana monta kertaa hymyilin, koska sain tunteen, että sellaista se oli silloin. Siksi olen iloinen, että poikani sai nähdä minun nuoruuteni yhteiskunnasta erään kuvan tässä elokuvassa.







. . . . . . . .






Juha Molari Юха Молaри


GSM +358 40 684 1172; +358 44 275 8284
proletariaatti

Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html