torstai 31. tammikuuta 2013

Venäläisäidit moittivat suomalaista koulukirjallisuutta alatyyliseksi ja sivistymättömäksi



Lasse on paras hitaissa. Hän tietää, miten halata salaa ja ettei tyttöjä saa pidellä peffasta kiinni”. (s. 8)

Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin kirja ”Lasse lukutoukka” on suunnattu koulunkäyntiä aloitteleville lapsille.























Kirja kuuluu Suomen opetushallituksen lukusuosituksiin toista luokkaa käyville lapsille (8-9 vuotta vanhat). Opetushallitus on Helsingissä toimiva opetusministeriön alainen keskusvirasto, joka vastaa esi- ja perusopetuksen, aamu- ja iltapäivätoiminnan, lukiokoulutuksen, ammatillisen peruskoulutuksen, aikuiskoulutuksen, vapaan sivistystyön ja taiteen perusopetuksen kehittämisestä.



Tämä teos on osa sitä kirjallisuutta, jota lukien lapset voivat suorittaa lukudiplomin suomenkielessä. Jacobssonin ja Olssonin kirja oli itse asiassa kirjalistan ainoa teos, joka löytyi kovan etsinnän jälkeen kirjastosta. Kirjastonhoitaja tunsi ammattilaisena kirjan ja osasi myös suositella sitä. Näiden herrojen kirjoja on myyty Suomessa ja Ruotsissa jo yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirjailija Anders Jacobsson on luonnehtinut itseään ”liberaaliksi anarkistiksi”.

Alkusivujen peffa-fantasioiden jälkeen kirja etenee samalla alatyylisellä linjallaan. ”On vaarallista tasapainotella puomilla, koska saattaa pudota ja satuttaa pippelinsä. Silloin se muuttuu siniseksi ja suureksi kuin ilmapallo. Lasse ei tahdo ilmapalloa kalsareihinsa. Se näyttäisi törpöltä. Tavallinen pippeli on parempi” (s. 11).

Kirjailijat käyttävät koululaisille suunnatussa kirjassa voimakkaita sanoja, jotka pienet koululaiset pitävät kirosanoina.  Kirjan lukenut pikkupoika ja hänen äitinsä kokivat, että kirja nimenomaisesti tahtoo kehittää lapsissa alapäähän ja kiroiluun liittyvää sanavarastoa. Kirjan kertomuksessa Leena osoittaa äitiään ja sanoo, että ”näen edessäni itse pirun” (s. 17). Sara härnäsi ääneen: ”Paskapää ei muista” (s. 23). Oppilaat työskentelivät itsekseen luokassa: ”Tavallisesti opettaja kiertelee tarkistamassa, että kaikki työskentelevät eivätkä vain kaivele nenäänsä, kirjoita HELKKARI pulpettiinsa tai nuku korvalappustereot korvilla” (s. 28).

Kirjan eräs kappale kertoo, että ”APINAA OKSETTAA” (s. 34).  Toinen kappale kertoo paholaisesta. Jokke ja Lasse suunnittelevat koulun ullakon paholaisen – inhottavan olennon – ruokkimista verellä. Joken mukaan he ”voivat leikata pienen haavan omiin sormiin ja valuttaa verta pulloon”. Tätä verta pojat tarjoavat paholaiselle. Lassea kuitenkin pelottaa veren luovuttaminen.  Paholaisen metsästyksen aikana pojilta pääsee kirosanoja: ”Mitä hittoa???” (s. 63).  Paholainen paljastuu tällä kertaa vahtimestariksi.

Väkivaltaiset mielikuvat toistuvat kappaleessa ”Lasse löytää puukon”, jossa pojat pitävät terävää pukkoa ojossa ja iskevät ilmaan: ”Käykää päälle, viholliset! Kimppuun vain!” Tämän jälkeen pojat miettivät murhan suorittamista: ”Hän murhaa vihollisen oikealla puukolla. Näkymätön vihollinen kuolee puukoniskuihin. Näkymätön veri virtaa!” (s. 91).  Pojat toteavat puukosta, että ”se on noiduttu, kirottu puukko. – Olet kirottu puukko!” (s. 93). Kirjailijat toteavat, että aivan kuin puukko kirkuisi: ”Saan Lassen leikkimään murhaajaa!” Murhaan liittyvien mielikuvien kehittelyt päättyvät siihen, että ”Lasse kumartuu opettajan puoleen ja kuiskaa: - Minulla taitaa olla kakkahätä, opettaja”. (s. 96).  Kamppailu puukon kanssa jatkuu kuitenkin vielä tämänkin jälkeen.

Jacobsson ja Olsson kertovat hautajaisista, jotka rinnastetaan ”ällöttävään vanhaan sukkaan” ja ”sukkaan varastoituneeseen jalkahikeen”, kunnes ”sukka kuoli”.  Niin sukalle toimitetaan hautajaiset, pojat ristivät kätensä ja rukoilevat, että Jumala ottaa vastaan sukan, vanhat kalsarit tai nenäliinan. Kun on kyse oikeista hautajaisista, kirjan sankari Lasse ehdottaa lauluansa hautajaisiin: ”Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika. Hetken kestää elämä ja sekin on synkkä ja ikävä. Hei tonttu-ukot hyppikää, nyt on riemun raikkahin aika”.  Kappale päättyy siihen, että sukka istuu pilven reunalla ja soittaa harppua Jeesuksen kanssa (s. 51).

Pippelistä ja kakasta kirjoittaminen jatkuvat vielä toistuvasti teoksessa. ”Melko tuttu haju alkaa levitä saunaan. Lassen maha on lakannut kuplimasta. – Mikä täällä lemuaa? – Minun pieruni, Lasse sanoo ja alkaa virnuilla. – Hyi hitto! Sehän haisee palaneelle sukalle! – Minusta se haisee pannarille, Lasse nauraa” (s. 104).

Kirjan päätösluvun otsikko on teoksen hengelle kuvaavasti ”Lasse ja pissäläiskä” (s. 112).  Tämä kirjan päätösluku tiivistää kirjan kielellisen ilmauksen tarinaan kakkapökäleestä: ”Olipa kerran kaksi kakkapökälettä, jotka juttelivat kadunkulmassa. Silloin ripuli kulki ohi. Terve kaverit! sanoi ripuli. – Mitäs te teette? Toinen kakkapökäle kääntyi ripulin puoleen ja sanoi: Kuule! Me ei puhuta vetelien tyyppien kanssa” (s. 112).

Kaksi venäläistä äitiä koki kulttuurishokin poikiensa suomenkielisen kirjallisuuden tähden. Äitien keskustelu oli äänekästä ja vauhdikasta. Heidän huolensa voi ymmärtää siitä historiallisesta tilanteesta käsin, että heidän omassa lapsuudessaan neuvostokansa oli maailman lukenein kansa. Näillä äideillä oli hyvä muisto oman aikansa venäläisestä (neuvostoliittolaisesta) koulusta eivätkä he eläneet koululaitoksen romahduksessa 1990-luvulla. Natalia muisti, että he lukivat Neuvostoliitossa pieninä koululaisina Gogolin, Pushkinin, Tolstoin ja muiden teoksia lapsia varten. Pushkinin kalastajakertomus ja monet sadut, Gogolin pietarilaisia tarinoita ”Päällystakki”, ”Nenä”, ”Nevski Prospekt” ja ”Dikankan iltoja” sekä monet muut olisivat äitien mielestä kirjallisuutta, jota sopisi tarjota yhä edelleen heidän lapsiensa sivistyksen edistämiseksi. Nyt ruotsalaiskirjailijan suomennetut kakkapökäle-, pippeli- ja pierujutut eivät vastaa venäläisäitien käsitystä sivistyneisyydestä. 

Opetushallituksen kirjalistan tarkempi selaaminen osoittaa, että sieltä löytyy toki myös Zachris Topeliuksen kolme teosta, joita ei kuitenkaan kirjastossa ollut tarjolla pojan lukutehtävää varten.  Ehkä listalla olisi myös muitakin sopivampia teoksia, jos onni olisi ollut myönteinen kirjastossa. Tällä kertaa satunnaisotos tarjosi erittäin suositun ruotsalaisen lastenkirjan, jota opetushallitus suosittelee Suomen koululaisille. Tätä kirjaa oli myös tarjolla kirjastoissa. Opetushallituksen kirjaluettelossa ei ollut yhtään venäläistä teosta, joka olisi käännetty suomeksi.

Äidin ystävänainen (myös venäläinen) muisti toistakin kovaa kohtaloa, kun venäläinen päiväkerho-ohjaaja puki nuorimman poikansa ensimmäistä koulupäivää varten Suomessa. Pojalla oli parhaat vaatteet. Kukka oli opettajaa varten. Ensimmäisen koulupäivän jälkeen suomalainen opettaja lähetti viestin kotiin: älä ikinä lähetä kukkia, älä pue lapsiasi juhlavaatteisiin. Tämä venäläinen poika itki kotona: ”Minä olin ainut, jolla oli kukat ja hienot vaatteet”.

Molemmilla äidillä oli jopa ylireagointia: he epäilivät, että sivistymättömyyden ja ala-arvoisen kirjallisuuden avulla haluttaisiin Suomessa kasvattaa kansa entistä tyhmemmäksi, jotta johtajat saavat pitää voittamansa vallan, kun ei ole ajattelevia kansalaisia. Ilmeisemmin Neuvostoliitossa saatu Leninin oppi oli tässä suhteessa sisäistetty. 28. elokuuta 1918 Vladimir Lenin lausui kuuluisan puheensa koulutuksen hyväksi: ”Työläiset janoavat tietoa, koska he tarvitsevat tietoa voittaakseen. Tieto on ase taistelussa vapautuksen puolesta”.





. . . . . . . .









Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 40 684 1172; +358 44 275 8284
Venäjän ortodoksisen kirkon jäsen
Teologian tohtori, BBA
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html