torstai 21. helmikuuta 2013

Haastettu kirkko ja Jumalan valtakunta


Henrik Perret oli kirjoittanut pääkirjoituksen Suomen teologisen insituutin[1] Kulmakivi-lehteen 1/2013. Otsikko oli ”haastettu kirkko”.[3] Sain tänään postissa STI:n Kulmakivi-lehden. Valitettavasti en ole voinut maksaa kannatusmaksua STI:lle, sillä opiskelijahintaa en voi maksaa, koska en ole opiskelija. Vuositukijäsenmaksu 35 euroa on nykyisellään hyvin haasteellinen, vaikka sitä ei moni voi ehkä uskoa todeksi. Pitkäaikaistyötön kamppailee päivittäin sen kanssa, miten selviää laskuista ilman että mikään maksu menisi ulosottoon. Olen selvinnyt, mutta selviytyminen on tarkoittanut luopumisia. Eilen peruutin matkavakuutuksen. 90 euron matkavakuutukseen en löytänyt enää rahaa.

Henrik Perret 8.2.2013. Pääkirjoitus: Haastettu kirkko. Kulmakivi 1/2013: 2-3

Kaiken kaikkiaan minulla on myönteinen suhtautuminen Suomen teologisen instituutin toimintaan. Pidän sitä erittäin tarpeellisena. Arvioin kuitenkin pääkirjoitusta hiukan. Tarkoitukseni ei ole moittia pääkirjoitusta, vaan koen pääsihteerin kirjoituksen innoituksena, jonka tähden tein muutamia lisäkysymyksiä käytettyihin opittuihin käsitteisiin, joita teologit käyttävät vallitsevasta tilanteesta. Pääkirjoitus olisi tarpeeton, jos se ei herätä pohdiskelua.

Henrik Perret kutsuu vallitsevia aikoja sanoilla ”nämä hajaannukset ajat”. Ilmeisemmin hän viittaa siihen teologiseen ja a-teologiseen moninaisuuteen, jonka vallassa evankelisluterilaisessa kirkossa ei ole enää mitään teologista minimiä, jota papeilta voisi olettaa vilpittömäksi uskontunnustukseksi. Dosentti Timo Eskola kertoi tuollaisesta hajaannuksesta vastineessa professori Heikki Räisäsen luentoon. Eskolan artikkeli on julkaistu STI:n kotisivulla: Vastine Räisäsen luentoon/blogikirjoitukseen ’Kirkon raamattu-ongelman juurilla’.[2]

Henrik Perret ilmoittaa, että ”voimme tietenkin toivoa, että usko Kristukseen olisi se asia, joka yhdistää kaikkia”. Tämän jälkeen Perret aloittaa kirkon haasteen käsittelyn: ”Kirkkoonkuulumisprosentti on vuosien mittaan vähentynyt melkoisesti. Vuonna 2012 kuului kirkkoon 76,4 % kansasta, mutta alueelliset erot ovat suuria. Helsingissä kirkkoon kuului vain noin 60 % väestöstä. On seurakuntia, joihin kuuluu vain noin 50 % eli vain noin joka toinen” (Perret 8.2.2013). Perret ei luota kirkkoonkuulumisprosenttiin, vaan kysyy myös jumalanpalveluksiin osallistumisia ja todellista kristillistä vakaumusta. ”Kristinuskon tulevaisuus maassamme on suuren haasteen edessä”, arvioi Perret.

Perret viittaa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksiin, joiden mukaan usko kirkon keskeisiin opinkohtiin on vähentynyt merkittävästi. Hänen mukaansa tärkein johtopäätös kaikesta tästä on, että kirkon olisi oltava ”missionaarinen kansankirkko”, kuten Miikka Ruokanen oli ilmaissut STI:ssä pidetyssä seminaarissa.

Missionaarinen tehtävä antaa myös STI:lle tärkeimmän haasteen: ”kouluttaa ja varustaa teologeja niin, että he voivat ruokkia Kristuksen lampaita. Silloin lähetystehtävästä, evankeliumin julistamisesta kaikille luoduille tulee tärkeää” (Perret).

Perret ilmaisi näkemyksiä ja visioita, joihin on hyvin oikeamielistä yhtyä pääasiassa. Yksityiskohdilla on kuitenkin myös merkitystä. Näkemysten ja visioiden kehittelyssä käsitteiden merkittävyys ja teologinen harkinta saisivat näkyä entistä selvemmin.

Teologien kouluttajien ja pappien puheissa on sopeuduttu leväperäiseen kielenkäyttöön, jota media käyttää arvioidessaan kristittyjä ja pakanoita. Tämän leväperäisen kielenkäytön mukaan myös Perret ilmaisee kristinuskon tulevaisuutta sillä perusteella, miten moni ihminen ”kuuluu kirkkoon”. Hän ei kuitenkaan todellisuudessa kirjoita teologina ”kirkosta”, vaan veronmaksua perivästä hallinto-organisaatiosta evankelisluterilainen kirkko Suomessa (ja ehkä Suomen ortodoksinen kirkko). Näiden prosenttilukuja seurataan toistuvasti ja arvioidaan kristittyjen määrää pakanuuden kasvaessa. Näillä prosenttiluvuilla ei ole kuitenkaan mitään yhteyttä jälkimmäiseen arvioon kristinuskon ja pakanuuden suhteen osalta.

Evankelisluterilainen kirkko ei ole ”Kirkko” sanan teologisessa merkityksessä, vaan se on yksi organisaatio, jossa on monia kristittyjä, mutta myös monia luopioita, jotka eivät ole syystä tai toisesta lopettaneet kirkollisveronmaksua. Ennen kaikkea jää huomaamatta, että lukuisat kristityt eivät kuulu tälläkään hetkellä edellä mainittuun evankelisluterilaiseen kirkkoon, jonka myös Perret toteaa elävän hajaannuksen aikaa, mitä tulee uskon sisältöön. Helluntalaisia on ilmeisemmin moneksi ryhmäksi. He eivät kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon, mutta tuskin on sanottava, että he olisivat pakanoita, vaikka uskovatkin kasteesta ja joistakin seikoista hiukan eri tavalla kuin luterilaiset, ortodoksit ja roomalaiskatoliset. Venäjän ortodoksinen kirkko on jäsenmäärältään pieni yhteisö, muutaman tuhannen ihmisen seurakunta, jonka toiminta koskettaa kuitenkin huomattavasti suurempaa joukkoa kristittyjä Suomessa. Jumalanpalveluksiin osallistuu satoja ihmisiä joka viikko.

Niin palaamme alkuperäiseen haasteeseen. Voimme tunnustaa oikeaksi kristittyjen missionaarisen tehtävän Suomessa, jossa usko kirkon keskeisiin opinkohtiin on vähentynyt merkittävästi. Ja tässä tarkoitetaan kirkolla apostolista, yhteistä kristinuskonnon perintöä.  Sitä vastoin teologien olisi aiheellista omaksua kirkosta vähemmän sosiologis-byrokraattinen merkitys. Silloin evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumisen arvokkuutta ja kuulumattomuuden haastetta ei enää pidettäisi minään arviointikriteerinä. Ymmärrän, että evankelisluterilaisen kirkon jäsenyyden seuraaminen on kiinnostavaa monille teologeille, koska kyse on leivästä (ansainnasta). Teologiasta ei jäsenyydessä ole kysymys.

Jumalan valtakunta pitäisi vapauttaa erityisesti kirkollisveroa keräävien organisaatioiden jäsenrekistereistä. Tämä vapautuksen teologia edellyttää teologeja, jotka ymmärtävät puhua kristinuskosta ja Jumalan valtakunnasta ja arvioida tilastoja ilman ansaintaan liittyvää kirkonjäsenyys-yhteyttä.  Ehkä pitäisi perustaa kaste- ja ehtoollisyhteisöjä, joiden uskonmalli on klassisen kristinuskon mukainen, mutta joiden toiminta ei rakennu ansainnan ja veronkeruun logiikalle: niin kristityt pääsevät vapaaksi kirkollisveroa keräävien organisaatioiden jäsenrekisteristä ja teologit vapautuvat kansankirkon jäsenyyteen sidotusta pakanuusmittareista.  

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Myönnän, että kirkko syntyi eräässä merkityksessä jo UT:n aikakaudella, mutta en tunnista silloista kirkkoa oikeudellisena subjektina ja järjestäytyneenä organisaationa rinnasteiseksi meidän kirkko-organisaatioittemme kanssa. On anakronistista – väärin eri aikakausien käsitteet yhdistävää – käyttää samaa sanaa ”kirkko” tai ”seurakunta” silloisesta kristillisestä yhteisöstä ja nykyisestä organisaatiosta sekä ylläpitää mielikuvaa, että puhuisimme samasta asiasta. Jeesus ja apostolit eivät perustaneet järjestelmää, jossa maistraatissa olevan kalenterivuoden ensimmäisen päivän jäsenrekisteritiedon mukaan määräytyy ihmisen kirkollisverovelvollisuus ja tuo maksaminen on sidottu ihmisen tuloihin sikäli kuin tulot ovat verottajan tiedossa. Näillä jäsenrekisteritiedoilla arvioidaan kuitenkin nykyään ”kirkon” tulevaisuutta ja haasteita sekä pakanuuden mahdollista kasvua. Eikö olisi jo yksinkertaisesti tunnustettava, että evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumisprosentti pitäisi unohtaa kokonaan, kun arvioidaan kristinuskon tulevaisuutta Suomessa? Eihän monet luterilaisista piispoistakaan ole teologisessa merkityksessä enää muuta kuin uus-pakanoita, kristinuskosta luopuneita ansiotuloa nauttivia virkailijoita.

Perheeni on taustansa vuoksi Venäjän ortodokseja, joten halusin samaan seurakuntaan, koska Venäjän ortodoksisessa kirkossa voin saada Herran ehtoollisen (aterian) eikä tuossa seurakunnassa teologian tärkein missio ole gay-oikeuksista puhuminen. Myös Raamattu on Jumalan sanaa. Venäjän ortodoksit pitävät Raamattua Jumalan sanana kunniassa avoimemmin kuin Suomen kansankirkko, jossa Raamattu on valitettavasti tipahtanut muistoesineeksi. Lisäksi pidän siitä, että rippi on oikea ja varsinainen synnintunnustus, kuten Venäjän ortodoksisessa kirkossa. En halua nähdä ja kuulla, että rippi vesittyy merkityksettömäksi loruksi. Ripin yhteys Kristuksen ainutkertaiseen sovitustyöhön ja ehtoollisen sakramenttiin on ollut Venäjän ortodokisessa kirkossa elävää käytäntöä ja liturgiaa, mikä pitäisi luterilaisen teologian mukaan olla yhtä todellista myös luterilaisessa kirkossa. Valitettavasti luterilaisen ihmiskuvan ja syntiopin epäluterilainen vesittyminen on tuhonnut elävän liturgian ja jumalanpalveluksen useissa tapauksissa ns. luterilaista kirkkoa. Näihin haasteisiin vastaaminen on teologian ydinaluetta, mutta jäsenmäärä evankelisluterilaisessa organisaatiossa ei ole kirkon ja kristinuskon mittari.

Viitteet

[1] Suomen teologinen instituutti http://www.teolinst.fi/
[2] Timo Eskola: Vastine Räisäsen luentoon/blogikirjoitukseen ’Kirkon raamattu-ongelman juurilla’ http://www.teolinst.fi/index.php/115-blogi/473-vastine-raisasen-luentoon-blogikirjoitukseen-kirkon-raamattuongelman-juurilla
[3] Henrik Perret 8.2.2013. Pääkirjoitus: Haastettu kirkko. Kulmakivi 1/2013: 2-3.






. . . . . . . .









Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 40 684 1172; +358 44 275 8284
Venäjän ortodoksisen kirkon jäsen
Teologian tohtori, BBA
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374

EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html