keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Painajaisuni (kirkollinen, luterilainen), aamuyöllä 6. helmikuuta 2013


Aamuyöllä 6. helmikuuta näin seuraavan painajaisunen.

Painajaisuni

Olin luterilaisten pappien kokouksessa kirkon seurakuntasalissa, josta laskeuduimme ruokatauolle, joka oli aamupala.

Eräs korkea-arvoisimmista papeista, jonka nimi jääköön tässä mainitsematta vaikka mielessäni tunnistin hänet, esitteli – tai liki esitelmöi – ruokatilaan mentäessä jumalanpalvelusteologiaa. Silmiemme edessä aukeni iso sali, jossa oli punainen tiililattia, paljon penkkejä ja paljon tyhjää tilaa. Tuossa konserttisalia muistuttavassa paikassa lähellä ruokapöytiä hän halusi luoda mieliimme kuvan katedraalimaisesta jumalanpalvelusteologiasta ja liturgiasta. Itse en osallistunut keskusteluun, mutta joku kysyi jotain. 

Lopulta tämä vanhempi pappismies otti valkoisen liidun ja piirsi konserttitilaa muistuttavan kirkkotilan punaiselle tiililattialle katedraalimaisen rakennelman, jonka oli määrä auttaa pappia kuvittelemaan mielessään tilan merkityksen. 

Siinä lattialle hahmotellun liitupiirustuksen lähellä oli tavanomaiseen luterilaiseen tapaan seurakuntasali: menimme ottamaan lautasillemme valmiiksi laitettuja voileipiä, joissa oli kauniisti juustot ja salaatit päällä. Mennessäni ottaa laitettuja voileipiä tiesin, että olen sydämessäni ortodoksi. 



Pohdin kiinnijäämisen uhkaa: jos nämä luterilaiset havaitsevat, että sydämeni uskossa olen ortodoksi. Olin ilmeisemmin luterilaisen papin vaatteissa ja söin voileipiä.

Tulkinta

Jo nähdessäni tämän unen ymmärsin ja koin samanaikaisesti sen syvemmät ulottuvuudet, ajattelin uneni aikana symboliikan sisältöä ja sen sisällyksettömyyttä. Tämä unen aikana jo tapahtunut symboliikan eri ulottuvuuksien ajattelu teki unesta merkityksellisen ja poikkeavan.  Tein uneni aikana jo tulkintaa kokemuksen merkityksestä, vaikka unessani en tiennyt, että olen unessa.

Tietysti uni käsitteli kutsumukseni menettämisen surua, mutta tämä käsittely oli monipuolinen.  Vaikka kutsun untani painajaisuneksi, niin tunne ei ollut sinänsä ahdistava, vaan itse asiassa painajaismaisuus on unessa nähdyn ja koetun hämärissä, rauhallisissa, seesteisissä sävyissä. Mitkään voimakkaat sanat ja tilanteet eivät rikkoneet tunnelmaa: painajaismaisuus tuli lempeydestä ja pappien hyvinvoinnista, jonka koin ristiriitaiseksi todellisen kristillisen uskon kannalta.

Painajaisunessani olin luterilaisten pappien kokouksessa niin kuin olen ollut kymmenien vuosien aikana kymmeniä kertoja. Vaatetuksesta en muista mitään erityistä, se oli pappiskokouksille tyypillinen hillitty, ilmeisemmin osalla oli ns. pappien arkiasu (tummapuku ja ”sokeripala”). Naispappeja en muista unestani.

Uneni painajaismaisuus ei tullut siis pääasiassa edes pappisviran muistamisesta ja siten eräänlaisesta kaipuusta, vaikka uni oli mahdollisesti myös surua menetetystä toimeentulosta. Toimeentulon kaipuu liittyi ilmeisemmin myös pappien voileipien syöntiin: papit söivät valmiiksi tehtyjä voileipiä kokouksen lopussa. Olimme itse asiassa menossa noutamaan leipiä ja nostimme leivät jo tarjottimille: olimme leipää syöviä pappeja. Minäkin koin vatsassani nälkää ja halua syödä. Unessani ajattelin kiitollisuudella, että minä saan syödä meille tehtyjä voileipiä, kun liian usein minun täytyy ankarasti miettiä, mihin minulla on enää varaa, voinko syödä edes tätä tai tätä.

Painajaisunen terapeuttinen ja samanaikaisesti tuskainen kokemus oli jo unen aikana ymmärtää, että vanhemman pappismiehen valkealla liidulla hahmotteleva katedraalimainen tilahahmotelma ja –kuva oli pappien mielen kuvittelua (mielikuvitus) varten, mutta tuo tila oli itsessään todellisuudessa tyhjähkö, arkinen punainen tiililattia, jossa oli jonkin verran penkkejä luterilaisen kirkkotilan tavoin. Nämä penkit eivät olleet kiinteitä, tila oli konserttitilaksi tai mihin muuhun tarkoitukseen tahansa sopiva iso tila, jota nyt kuviteltiin jumalanpalveluteologiasta käsin.  

Olin siis pappi luterilaisten pappien kokouksessa saadakseni syödä leipää, mutta tunsin ja näin, että kirkkotila oli pelkästään liidulla piirretty lattialle mielikuvitusta varten. Papit kutsuttiin mielikuvitukseen liki tyhjässä tilassa punaisella tiililattialla ja isossa huoneessa. Minä tunsin, että uskoni on kuitenkin ortodoksi: siinä minä söin valmiita voileipiä, niin kuin olen syönyt kymmeniä kertoja pappien kokouksissa.  Mietin sitäkin, miten moni muu ottaa tässä paikassa ensisijaisesti voileivät kuin pitäisi totena mielikuvituksen, joka oli juuri hahmoteltu valkealla liidulla punaiselle tiililattialle. Painajaismainen tuntemus oli voimakkaasti siinä, miten elämälle vieras ”teologinen mielikuvitus” oli luterilaisten pappien keskustelujen aiheena, sisällyksetön ja aineeton mielikuvitus, elämästä vieraantunut kokoontuminen, jonka varsinainen juhla olivatkin ne kauniit leipäpalat, mutta kukaan ei puhunut ja tunnustanut avoimesti rakkauttansa voileipiä kohtaan. 

Kaikilla oli hillitty käytös eikä kukaan kiirehtinyt ahneesti ja häiritsevästi tarjoilupöytään: kaikki oli siistiä ja sivistynyttä, vaikka kaikkien halu oli ensisijaisesti tarjoilupöytään, lattialle oli kylläkin innokkaasti selitetty ja piirretty mielikuvitus katedraalimaisesta jumalanpalvelustilasta. Kuva oli nimenomaisesti katedraalimainen piirros, kuten jo unessa havaitsin. Miten upea rakennelma valkealla liidulla, mutta miten pelkistetty alvaraaltomainen pelkistetty tyhjä tila todellisuudessa! Liitupiirros tyhjässä tilassa antoi perustelun ja keskustelun aiheen - ammatillisen harrastuneisuuden ja selityksen tapahtumalle, jotta sen turvissa nämä papit siististi, kukaan ketään tönimättä, kävivät noutamassa pitopöydästä voileivät.

Minä en ollut kuitenkaan enää luterilainen uskossani enkä oikeudellisestikaan. Minä olin saapunut noiden pappien kokoukseen vain syömään valmista leipää ja pelkäsin, että minun oikea uskoni tulee ilmi, sillä minä en oikeasti saisi olla täällä. Ehkä joku havaitsee myös sen, että minä näen tyhjän punatiilisen alvaraaltomaisen tilan siinä, missä piti mielien kuvitella katedraalia. Ehkä joku havaitsee senkin tunteeni, miten teeskentelevältä koko kokoontuminen tuntui. Se oli sellaista jumaloppinutta sipsuttelua pikkukengissä pukupäällä. Tässä tilassa siisteihin pukuihin pukeutuneet, sivistyneesti käyttäytyneet luterilaiset pappismiehet tunsivat vatsassaan halua voileipiä kohtaan, mutta perustelivat tulemisensa elämästä ja Jumalasta vieraantuneella liitupiirroksella punaiselle tiililattialle, jonne kokouksen vetäjä hahmotteli mielikuvituksen tilan katedraalimaisesta jumalanpalveluteologiasta ja –käytöstä. Kukaan ei mitenkään osoittanut vähäistäkään silmäniskua ja katseen himokasta kohotusta leipiä kohtaan, vaan kaikki olivat täydellisiä jumalopillisia sipsuttelijoita leipiensä luo, joita he kuitenkin oikeasti tahtoivat.

Köyhälistön unet ovat sitä että jos saisi syödäkseen. Tietysti leipien näkeminen ilmaisi köyhän huolta jokapäiväisestä leivästä, tulevaisuuden leivästä. Uni oli alitajuisuudessa syntynyt rukous Taivaan Isälle, että hän antaisi jokapäiväisen leivän minullekin. Leivän syöntiä en kokenut miellyttäväksi tyhjään tilaan mielikuvituksellisesti kuvitellun teologian avulla. Leivän pitäisi olla oikeasti työllä ansaittua leipää, reilua leipää, ei mitään teeskennellen ja sievistellen mielikuvituksen varassa perusteltua leipää. 

Vatsani ei sinänsä ollut oikeasti nälkäinen viime yönä: olin myöhään illalla syönyt jäätelökakut ym. vieraaksi saapuneiden venäläisten ystävien kanssa. Ehkä vieraiden saapuminen muistutti jälleen kerran köyhyydestäni ja sen taustoista.






. . . . . . . .









Juha Molari Юха Молaри
GSM +358 40 684 1172; +358 44 275 8284
Venäjän ortodoksisen kirkon jäsen
Teologian tohtori, BBA
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte-profiili http://vk.com/id157941374
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри (коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html