perjantai 31. toukokuuta 2013

Saksalainen rehellisyys ja jalkapallo

Esko Seppänen kirjoittaa 25.5.2013 Urheilulehdessä saksalaisen jalkapallon vahvuuksista.[3]  Seppäsen mukaan saksalainen järjestelmä perustuu ”rehellisyyteen”: ”Lapsen pitää ymmärtää kehityksen ja paremmuuden käsitteet jo aikaisessa vaiheessa. Lapsen pitää ymmärtää kilpailun merkitys urheilussa. Pikkujunnuille ei voitu enää valehdella. Mikäli olet heikoin lenkki, on auktoriteetin, opettajan, valmentajan todettava se ääneen. Tämä kasvaa luonnetta, mikä saa aikaan vilpittömän ja rehellisen kilpailuasetelman”.[3]

Esko Seppäsen tulkinta saksalaisesta menestyksestä on vain eräs tulkinta eikä saksalainen lapsi- ja nuorisovalmennus selitä kokonaan FC Bayern Münchenin menestystä, sillä joukkueessa oli lukuisia ulkomailta ostettuja tähtiä. Paras näistä ostetuista tähdistä oli mielestäni Franck Ribery, joka järjesteli molempia maaleja Dortmundia vastaan Mestarien liigan loppuottelussa Lontoossa. Peli päättyi 2-1.

Venäläistä valmennusta olen voinut katsoa myös vain muutaman persoonan kautta. Nämä valmentajat eivät valehdelleet pikkujunnuille, vaan antoivat vilpittömän ja rehellisen palautteen oppimista varten. Ulkopuolisen silmin ja erityisesti venäläistä kulttuuria tuntemattoman korvin palaute saattoi olla hirvittävän ankaraa, mutta pikkujunnut kokivat kuitenkin valmentajan rakastavan ja tahtovan heidän parastaan. Luultavasti sama on kyse saksalaisen järjestelmän rehellisyydessä. Heinäkuusta kaksi viikkoa ja elokuun alusta kaksi viikkoa poikani saa pelata Venäjällä Pietarissa ja Moskovassa jalkapalloa sikäläisten isompien jalkapalloilevien poikien ja nuorten miesten kanssa lähikentällä. Tuota peliä riittää periaatteessa vaikka varhaisesta aamusta myöhäiseen yöhön, jos tahto ja kunto riittävät. Ehkä hän saa myös tarvittavaa kovuutta, nopeutta ja pienpelien avulla pelinäkemystä, kun kesälomalla on aikaa tähän. Poikani on ilmaissut, että hän oikeasti tahtoo kehittyä; ja minun kilpailulliseen mentaliteettiin sopii oikein hyvin kehittymisen tukeminen sen sijaan että pelkkää osallistuvaa harrastamisesta painotettaisiin.

Suomalaista järjestelmää en voi myöskään tuntea kattavasti, vaan varmasti erot ovat huomattavat eri seurojen ja ihmisten välillä. Muutos ei ole myöskään aina ollut erityisen hyvä, kun Suomessa on vallannut yhä pehmeämpi palautekulttuuri. Kun 20-30 vuotta sitten yliopistolla olin tutkijaseminaarissa, niin siellä siihen aikaan palaute oli kovaa ja ankaraa, ihan oikeaa väittelyä. Olimme rehellisesti oikeassa tai väärässä, mutta asioista puhuttiin ääneen. Muistan erään kerran aikuisen naistutkijan poistuneen huoneesta ja ryhtynen itkemään, kun opponenttina olin aika tiukka. Jos ei kestä kriittistä keskustelua, miksi pyrkiä sitten yhtään mihinkään? Muutos näkyi sittemmin aikuisena opinnoissa, kun 2000-luvun Suomi lähti korkeakouluopinnoissa kehumisen periaatteesta ja unohti lähes kokonaan kriittiset palautteet. Tuo uusi periaate tuli myös yliopiston tohtoriseminaariin, minkä havaitsin myös opponenttina, käytännössä en voinut sanoa juuri mitään tiukkaa, kun siihen ei jätetty aikaa. Piti puhua kaunista! Kauniit puheet estävät myös totuudellisuuden kilpaurheilussa pienestä lapsesta alkaen. Sama maailma ja sama kulttuuri, vaikka eri pelit. Kauniit puheet turmelevat suomalaisen kilpaurheilun mahdollisuudet.

Nuoren pelaajan pelikäsityksen opettamisesta HJK neuvoo erityisen lempeästi: ”Peli antaa usein myös välittömän ja rehellisen palautteen: menikö esimerkiksi syöttö perille vai vastustajalle. Pelaajan on saatava tehdä ratkaisunsa itse. Tilanteen jälkeen valmentaja voi kertoa pelaajalle, oliko ratkaisu oikea vai väärä, jos pelaaja ei sitä itse ymmärrä.” [1]

Tietysti olisi hyvä, että edes tämä annettu viisaus toteutuisi käytännössä. HJK:n ohjeessa on hyvää ensimmäinen lause, jossa tiedetään, että peli antaa välittömän ja rehellisen palautteen. Jatko on kuitenkin tarpeeton kevennys: valmentaja ”voi kertoa pelaajille”, oliko ratkaisu oikea vai väärä. On aivan oikein, että pelaajan on saatava kehittyä rohkeudessa tehdä omia ratkaisuja. Autoritäärinen valmentaminen (johtaminen) luo itsenäiseen ajatteluun kyvyttömiä pelaajia, jotka vain katsovat koko ajan valmentajaa. Aktivoiva valmentaminen ei kuitenkaan saa johtaa palautteesta ja ohjaamisesta luopumiseen. Täytyy myös tarkistaa junnulta ja isommaltakin ihmiseltä, oletko ymmärtänyt. Myös pelinaikaista ohjaamista tarvitaan, jos ja kun nuori pelaaja ei ymmärrä parasta itsenäisesti. Juuri ohjaamisen avulla sekä tilanteen jälkeisessä selittämisessä luodaan edellytyksiä pelikäsityksen kasvulle. Lapsipelaajan ei pidä yrittää keksiä koko peliä uudestaan tyhjästä yrityksen ja erehdyksen avulla; peliä pitää riittävästi analysoida myös pelin jälkeen. Ainoa huolia ei saa olla, että nyt kritiikin jälkeen lapsen motivaatio loppuu ja hän lopettaa. Hitto jos lopettaa, niin mitään sellaisia pullapoikia ei pidä edes paapoa! Tietysti suosisin menetelmää, joka poistaa fantasiat ja kaunopuheisuuden lieveilmiöt: pelit pitäisi aika usein videoida ja uhrata pari-kolme tuntia heti seuraavan harjoittelupäivän aikana pelin katsomiseen analyyttisesti, jotta jokainen pelaaja ymmärtää hyvät ja huonot ratkaisut omilla silmillä. Se ei olisi hukattu harjoituskerta, vaan varsin kehittävä!

Eilen poikani ja hänen joukkueensa huonon pelin jälkeen annoin kovasanaista kritiikkiä heti pelin päätyttyä pojalleni. Joukkueemme muut vanhemmat olivat kauhuissaan kritiikistäni. En kuitenkaan puhunut heidän pojistaan, vaan sallin heidän kehittyä tahtonsa mukaan. On totta, että omaa köyhyyttäni ja katkeruuttani purin myös kritiikissäni, sillä köyhänä miehenä vaadin laatua peliin vastineeksi minulle isojen harjoittelumaksujen suorittamisesta. Minulle ne summat ovat suuri uhraus. Minä en enää vaikene tavanomaiseen suomalaiseen hyväosaiseen hiljaisuuteen, vaan hiukan antiikin kyynikkojen tavoin olen rohkea - joidenkin mukaan jopa häpeilemätön - suorapuheisessa parantavassa kritiikissäni. Ehkä tämä köyhä sosiaalinen tilanteeni luo rohkeuden puhua suoraan, mitä rohkeutta muilla ei ole: kyse on siis samasta suoraan puhumisen historiasta, jonka muinaiset kyynikot oppivat juuri köyhyydessään, kun hyväosaiset olivat orjallisia hiljaisia ja valheellisia. Kyse ei ole siis henkilökohtaisesta vihasta lasta vastaan (ei tietenkään), vaan henkilökohtaisen tilanteeni luomasta uudesta mahdollisuudsta reagoida toisin vallitsevassa tilanteessa kuin suomalainen tavallinen mykkyys. Poikani tietää kuitenkin minun myös kunnioittavan häntä samalla kun moitin liian pehmeitä pelikamppailutilanteita, liian hidasta liikkeelle lähtöä ja erityisesti tyhmää syöttöä oman maalivahtialueen keskelle. Se on absoluuttisen vaarallinen paikka syötettäväksi ikinä! Jos pakkina on kiire ottaa pallo maalivahdin syötöstä vastustajan prässätessä, niin vastaanotto pitää olla aktiivinen: ei voi vain seistä passiivisesti ja odottaa pallon vierivän jalkoihin, vaan pitää juosta palloa vastaan. Tuo ja nämä muut vastaavat ongelmat olivat ehkä jopa tyypillisempiä muiden pelaajien osalta tappiopelissä, mutta kritiikkini kohdistin poikaani hänen pelinsä osalta. Lisäksi annoin tuomion, että jatkossa hän kulkee polkupyörällä 20 km jalkapalloharjoituksiin itsenäisesti – ei mitään autokyytiä. Tuo vaatimus kuulosti kauhealta ehkä joissakin korvissa, mutta poikani ennätti jo lohduttaa heitä, että viime kesänä hän aina ajoi pyörällä nämä matkat harjoituksiin ja hän nauttii siitä. Tiedän, että pyöräily luo luonnollisena liikuntana reisiin tiettyä voimaa ja kuntoa, mitä tarvitaan pelissä. Poikani tahtoo kuitenkin kehittyä, joten pikemmin tuen kehittymistä. Lisäksi sovin, että äiti käyköön otteluissa, sillä minä en halua nähdä huonoa peliä. Sitten kun peli on pojan mukaan hyvää, voin tulla hänen kutsusta katsomaan. Pienpelejä täytyy omalla kentällä harrastaa runsaasti lisää sekä harjoitella nopeaa juoksua pallon kanssa ja pallon aktiivista vastaanottoa. Ehkä on myös niin, että suomalaisessa hempeyttä suosivassa tyttömaailmassa vain köyhyydestään katkeroitunut isä uskaltaa olla rehellinen kritiikissä, kun hyväosaiset jäävät hiljaisuuteen. Kritiikissä ei ole kyse mielipuolisesta suuttumisesta, vaan suorasta tiukasta kritiikistä, joka näyttää parin sekunnin arvion perusteella jopa luhistavan juniorin, mutta todellisuus on laajempi ja eikä kritiikissä unohdeta hyviä puoliakaan. Illalla ja tänä aamuna poikani on täysin innostunut ja motivoitunut.

HJK neuvoo aivan oikein, että ”Huippupelejä ja -pelaajia seuraamalla nuori voi imeä oppia ammattilaisten tavoista ratkaista erilaisia tilanteita. Tämän takia pelaajia tulisi pienestä pitäen kannustaa ottelujen katsomiseen.”[1] Myös HJK:n neuvo on oikea siinä, että pelikäsitys kehittyy pienpeleillä.[1] Sanat täytyvät vain muuttua käytännöksi. HJK:n aikuisten edustusryhmän peliä seuratessa näkee koko joukkueen intensiivisen peliasenteen ja tahdon syöttää pelaajalta toiselle, mutta junioreiden pelissä näkee vähemmän aktiivista toimintaa koko joukkueelta. Yksi tai kaksi on aktiivista, mutta muut vain katselevat maailman menoa kentällä. Tämä ongelma tulee siitä, että nämä pojat eivät ole keskenään pelanneet pienpelejä, joissa vaaditaan koko ryhmän aktiviteettia.

Myös espanjalaisen lapsi- ja nuorisovalmennuksen eroa Suomen malliin on yhä merkittävä, vaikka Suomessa on tuskin yhtä ja ainoaa tapaa valmentaa. Luultavasti Suomessa on parhaissa tapauksissa otettu mallia espanjalaisesta tai muiden suurvaltojen jalkapallovalmennuksesta. Yksi perusasia on, että espanjalaisessa valmennuksessa suositaan paljon pienipeliä, jolloin tähdätään tietoisesti pelikäsityksen oppimiseen laadukkaassa haastavassa kamppailutilanteessa. Suomessa ryhmät ovat joskus hyvin heterogeenisiä, jolloin kamppailutilanteista päästään harjoituksissa liian lempeästi ilman että joudutaan oikeasti kilpailullisesti kehittävään haasteeseen. Heikompien kanssa ei ole kovin hyödyllistä harjoitella, sillä niissä saattaa oppia harhaluuloon, että pehmeät otteet riittävät. Espanjassa ”harjoitusten aikana harjoituksia korjataan laadukkaammin, niihin puututaan hanakasti ja harjoitustempo on kovempi kuin Suomessa”.[2]

Monessakaan suomalaisessa junioriryhmässä ei riitä kahta kilpasarjalaista täyttä joukkuetta harjoittelemaan toisiansa vastaan, joten olisi hyvin hyödyllistä soveltuvin osin espanjalaista mallia pelauttaa kilpasarjalaisia pienpelissä toisiansa vastaan, ja haastesarjalaiset saisivat tyytyä keveämpään vauhtiin ja pehmeimpiin otteisiin.  Tärkeintä on tietenkin kehittymistä kannustava kamppailu, jolloin kamppailu ei tuhoa motivaatiota eikä lamaannuta kehittymisprosessia.

Espanjalaisessa mallissa nopeus-, voima- ja kestävyysharjoitusten yhteys jalkapalloon säilyy kiinteämpänä kuin suomalaisessa valmennuksessa.[2] Omasta puolestani katsoisin erittäin hyvänä, että pallon kanssa tehdään kestävyyslenkit ja pikajuoksut. Silloin pallo pysyy jalassa myös silloin, kun on kiire juosta kovaa.

Jatkossa siirryn siis toistaiseksi vähän kauemmaksi pojan otteluista ja harjoituksista seuran kanssa, koska vaadin ehkä tarpeettoman näkyvästi intensiteettiä, aktiivisuutta ja nopeutta. Kotioloissa tuen pojan jalkapalloilua näiden vauhdikkaampien periaatteiden mukaan, mutta antaa hänen rentoutua jalkapalloseurassa.







[3] http://www.urheilulehti.fi/jalkapallo/mestareiden-liiga/nyt-se-virallista-saksalainen-jalkapallo-vallannut-maailman

Jälkikirjoitus.

Tänään perjantaina kello 13-15 jalkapalloa kuumalla tekonurmikentällä poikani kanssa. Jalat palavat kuumuudesta ja pää kiehuu helteessä, vaikka kuinka vettä suihkuttaa päähän, kasvoihin ja niskaan. Enempää ei jaksa yhdellä kertaa. Nyt on päivettyneet posket kun lähdemme koulun päättäjäisjuhliin illalla! Kentälle menimme pojan tahdosta, kun harrastus on hyvä ja harrastus sopii olla myös kesäksi. Keskityimme nopeuteen pallon kanssa.