keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tänään isä itketti poikaansa jalkapallokentällä ja kentän jälkeen



Olenko liian innokas isä, kun itketin poikaani jalkapallokentällä ja sen jälkeen? Poika on vain 10 vuotta vanha. Ottaako isä poikansa jalkapalloharjoituksen liian vastuullisesti, kun aiheuttaa 10 vuotta vanhan pojan itkut jalkapalloharrastuksen tähden?



Kävin noutamassa poikani koulusta kello 14:15, sillä bussilla hän olisi saapunut kotiin vasta 15:30. Koulumatka on niin pitkä. Matkalla olisi ollut monta bussin ja metron vaihtoa. Olimme reilussa 10 minuutissa kotona. Sanoin, että nyt voimme pelata reilut puolituntia jalkapalloa. En halunnut antaa poikani pelata kauemmin jalkapalloa, sillä aurinkoisella + 20 C säällä omaehtoinen harjoittelu olisi voinut tulla liian raskaaksi, koska vähän ajan kuluttua hänellä on kuitenkin jalkapalloseuran juoksulenkki ja jalkapalloharjoitus.

Niin me juoksimme tekonurmella noin 15-20 kertaa 60 metriä rennosti ja tyylikkäästi, lepotaukona oli kävely takaisin. Pojan jalassa olivat piikkarit, joista olin ottanut tällä kertaa piikit pois. Kerroin jo heti ennen harjoittelua ja toistin monta kertaa harjoituksen aikana, että tällä juoksuharjoittelulla on kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin harjoittelussa keskitytään siihen, että opimme juoksemaan rentoutuneesti ja vapautuneesti, kun juoksemme suhteellisen vauhdikkaasti. Monta kertaa kehotin häntä, että nyt ei saa juosta täysillä, vauhtia pitää hidastaa, pitää keskittyä juoksun rentoon vauhtiin. Joka ei opi juoksemaan rennosti vauhdikkaasti, ei opi juoksemaan ikinä kovaa.

Juoksuharjoituksen toinen tarkoitus oli hapenoton kehittäminen aina lihassolujen tasolla tässä oikeassa vauhdissa. Maitohappoa ei ennätä kertyä 60 metrin matkalla, mutta vähän hengästyttää. Kokemuksestani tiedän, että tällaista harjoitusta 60-150 metrin matkalla kävelypalautuksella voi toistaa jopa 50-100 kertaa. Juoksu kehittyy huomattavasti, kuntokin parantuu, mutta harjoitellessa ei syödä nopeusominaisuuksia eikä juosta itseä ”jäykäksi”. Liian usein otaksutaan, että nopeus ja hapenotto kehittyisivät vain ainoastaan, kun juostaan ”täysillä”.  Joskus pitää toki juosta täysillä, mutta usein pitää opetella juoksemaan rentoutuneesti vauhdilla, jotta voisi oppia juoksemaan entistä nopeammin. Tämän haasteen näen erityisesti pojassani, mutta nyt on kesä aikaa opetella.

Ennen juoksuja ja juoksujen jälkeen oli luonnollisesti hyvät venyttelyt. Itkut eivät alkaneet vielä tämän harjoituksen jälkeen. Sen jälkeen poika teki omasta ilosta pomputteluja, laukauksia pomputtelusta ja potkuja hiukan pitemmältä matkalta (noin 20 metristä maaliin, jossa itse olin maalivahtina). Erityisen mieltynyt hän oli harjoitukseen, jossa minä maalivahtina syötin suhteellisen hyvällä vauhdilla maata pitkin pallon hänelle 10-15 metrin päähän, josta hänen piti nopeasti kääntää pallo ja potkaista jalkapallokentän sivulla olevaa rauta-aitaa vastaan, josta kimposi voimalla paluupallo hänelle, jotta hän potkaisi sen nopeasti maaliin.

Nyt alkoi pojan mielen synkistyminen. Hän oli kovin iloinen näihin harjoituksiin asti, itse asiassa iloisempi kuin koskaan tänä vuonna aiemmin jalkapallokentällä! Ja se on paljon! Aloin puhua, että nyt on jo kulunut huomattavasti enemmän kuin 30 minuuttia, nyt on mennyt jo 45 minuuttia, lopulta oli kulunut jo 60 minuuttia omissa harjoituksissamme. Meidän oli aika lähteä kotiin syömään. HJK:n juoksulenkkiin olisi vain 3 tuntia aikaa, joten nyt oli viimeinen hetki syödä oikea ruoka. Myöhemmin syöty vahvempi ruoka kävisi vatsaan juoksun aikana.

Poikani ei olisi tahtonut mitenkään lähteä kotiin. Auringonpaiste, hyvä tekonurmikenttä ja erityisesti jalkapallo tuottivat niin paljon nautintoa, että hän muuttui aivan itkeväksi, vastarinta oli todella kovaa. Hän olisi tahtonut ottaa osaa isompien jalkapalloilijoiden peliin samalla kentällä. Teinit ja nuoret aikuiset pelasivat jalkapalloa. Poikani olisi tahtonut mukaan peliin ja pelata yhtä menoon aina HJK:n harjoituksiin nämä seuraavat 3 tuntia. Minä kielsin pelaamisen. Liika on liikaa. Minulla on vanhempana myös ikävä vastuu estää poikaani pelaamasta silloin, kun hän tahtoisi itseään uuvuttaa väärään aikaan, vaikka hänen energiansa näyttäisi tällä hetkellä ehtymättömältä.

Ajattelin kieltäessäni jalkapallon myös sitä, että maanantaina poikani näytti väsyneeltä. Sunnuntaina olimme juosseet maastossa suhteellisen pitkät lenkit ja pelanneet pitkät ajat jalkapalloa kentällä. Maanantaina juoksimme maastossa suhteellisen reippaalla vauhdilla 2-3 kilometriä, mukana oli todella kovavauhtisia jaksoja. Lisäksi pojalla oli illalla myös seuran jalkapalloharjoitukset. Tiistaina aamulla hänellä oli kaksi tuntia urheilua koulussa. Koulun jälkeen pelasimme jalkapallo kotikentällä 75 minuuttia ja sitten illalla oli vielä 90 minuuttia seuran jalkapalloharjoittelua. Näin tiistaina illalla, että poikani nopeus ei ollut ihan parhaassa kunnossa, juoksu oli jäykkää. Sen tähden pidin tärkeänä rajoittaa liikuntaa tänään, jotta illalla jalkapalloharjoitukset sujuvat laadukkaammin ja huomisen omatoimisen jalkapalloilun jälkeen torstaina hänellä riittäisi energiaa ja nopeutta itse jalkapallo-ottelua varten.

Tällä kauhealla tavalla isät kokevat itsensä vastuullisiksi ja saattavat poikansa itkuun jalkapallon tähden: isät estävät poikiaan pelaamasta liikaa jalkapalloa. Joskus on aika syödä ja juoda, rentoutua, suojautua kovalta auringolta, jotta toisessa hetkessä olisi edes kohtuullisesti energiaa jalkapallopeliä varten! Isän velvollisuutena on tuo ikävä toimi kieltää poikaansa, jos hän tahtoisi pelata liikaa väärällä hetkellä.

Tänään oli kaunis päivä, joten en ihmettele ollenkaan, että poika tunsi itsensä onnelliseksi ja tahtoi nauttia hienosta urheilusta upealla kentällä hyvässä säässä. Lopulta itkettyään ja protestoituaan aikansa poika rauhoittui. Ensin hän otti nokkahuilunsa ja soitti erästä kappaletta. Sitten hän kävi keinuun pitkälle ja kuunteli korvakuulokkeet korvilla Youtuben videoita. Olin tyytyväinen: rentoutuminen oli alkanut!





 Teologian tohtori, BBA
 EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
 СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html