torstai 20. kesäkuuta 2013

”Helsinki Cupiin valmistautuminen” etenee

Pienen elämäni oikeastaan melkein ainoaksi osaksi on tullut tukea pienen poikani harrastuksia. Niin tällä kertaa on alkanut operaatio ”Helsinki Cupiin valmistautuminen”. Tässä operaatiossa ei tarvita mitään agenttitaitoja, ei mitään korkeampaa akateemista tutkimusta, eikä oikeastaan merkittävästi rahaakaan. Myös tällainen pieni ihminen voi olla isä, joka auttaa poikaansa jalkapallotaitojen kehittymisessä.

Huolestuvaisuuteen taipuvaiset liikunnallisesti rajoittuneet vanhemmat säikähtävät jo näitä ennakkoasetelmia, sillä onhan pelättävissä, että pitkäaikaistyöttömyydessään turhautunut, riittämättömyyttään kokeva isä purkaa lapseensa menestyspaineet ja juoksuttaa pienen lapsen uuvuksiin saakka.

Vastaan jo etukäteen varoituksia ennakoiden, että pullaan ja pulloon rakastuneiden miesten ja naisten ei pidä ylipäätänsä lukea tätä blogiani, sillä en minäkään tykkää teistä. Vastenmielisyyden tunne on ihan molemminpuolinen!

Koululaispojat kymmenen vuoden iässä ja vanhempana voivat ja heidän pitääkin liikkua todella paljon. Tätä voi kysellä mistä tahansa suhteellisen menestyneestä jalkapalloseurasta Suomesta ja erityisesti ulkomailta. Mitä minä harrastan poikani kanssa jalkapalloa, on runsasta vain joidenkin silmissä, mutta se on hyvin tarpeellista kehittymistä varten harrastuksensa ja elämän hyväksi. Harrastuksesta saa enemmän nautintoa, kun sitä myös enemmän oppii. Perustakin saa kehittyä vahvaksi, jotta voi tavoitella sitten loistavia suorituksia. Liikuntaa tarvitaan paljon jo harjoituksissa, kun itse ottelu kestää tunnin verran. Siinä riittää paljon juoksemista!

Minä ihmettelen hiukan motivaatiopulmia, joita olen kuullut joillakin jalkapalloilevilla pojilla. Mistä motivaatio syntyy? Se syntyy onnistumisen lupauksesta. Kukaan ei ole tänään täydellinen, ei edes ylihuomenna, mutta onnistumista varten on saatava realistinen lupaus ja kehittyminen työskentelyn avulla tuota onnistumista varten. Kun työskentely antaa pojalle tai tytölle mahdollisuuden luontevasti elää isän ja äidin rinnalla päivittäin, tuntea heidän ihailua ja kunnioitusta mutta myös onnistumisen lupausta varten saatuja ohjeita ja kritiikkiä, niin lapselle paremmaksi oppiminen harjoittelun avulla tulee osaksi elämäntapaa.

Ymmärrän poikana kasvun mieheksi myös siten, että siinä saa olla fyysisiä kamppailuja ja fyysisiä tavoitteita, jopa voimakasta rohkaisua kamppailun puolesta, kun samanaikaisesti ei unohdu lempeys, myötätunto, kunnioitus ja läsnäolo lapsen elämässä.  Monilla isillä ja äideillä ei ole lainkaan riittävää tietämystä siitä, miten runsaasti urheileva lapsi tarvitsisi liikunnallista harrastusta kehittymisen tukemiseksi. Siksi kirjoitan tätä päiväkirjaani, jotta silmät avautuisivat.

Maanantaina poikani pelasi aamulla jalkapalloa kanssani tunnin verran. Tämä oli sellaista venyttelyä, potkuja, muutamia harhautuksia ja kevyttä nopeusharjoittelua. Päivällä poikani teki kotona myös puolen tunnin kohtuullisen venyttelytuokion, johon sisältyi myös etunojapunnerruksia ja vatsalihasharjoitus (kevyt). Maanantai-iltana hänellä oli jalkapallo-ottelu (60 min), jota edelsi puolen tunnin verryttely. Ottelussa tuli onneton lievä aivotärähdys pallosta tulleen kovan iskun seurauksena: silmissä näkyi kahtena, ei oksentanut mutta oksetti, päätä särki, tasapainoaisti ei ollut kunnossa. Hiukan tarpeettoman nopeasti poika pyydettiin takaisin kentälle, vaikka hänen näkö- ja tasapainoaisti eivät olleet vielä kohdallaan. Kaikki meni lopulta ihan kelvollisesti ja pääkin selvisi ottelun kuluessa.

Maanantain iskun johdosta tiistaina aamulla emme menneet lainkaan jalkapallokentälle, vaan tyydyimme venyttelemään. Hiukan piti hillitä fyysistä kuormitusta iskun jälkeen. Tiistaina illalla oli 90 minuuttia kestävät jalkapalloseuran harjoitukset, joihin poikani otti osaa normaalisti. Olin määrännyt hänelle ”pukkauskiellon”.

Eilen keskiviikkona jalkapalloilua kertyi hyvässä aurinkoisessa säässä kolmessa eri harjoituskerrassa yhteensä 5,5 tuntia sekä kotona venyttelyä vähän yli puoli tuntia. Aamulla kävimme harjoittelemassa harhautuksia, potkuja, potkujen vastaanottoa sekä nopeutta. Päivällä poikani pelasi helteessä veer cupia (kaikki vastaan kaikkia) muita jalkapalloilevia ”kylän” poikia vastaan. Mukana oli myös HJK:n 03 edariryhmän äskettäin jättänyt poika, joka osasi roiskia kovia potkuja, mutta energisyys ei riittänyt pelissä ja kamppailussa, jossa poikani ja Käpän 02-sarjan pelaaja kamppailivat vuorotellen voitosta. 02 tarkoittaa vuonna 2002 syntynyttä, 03 tarkoittaa vuonna 2003 syntynyttä. Illalla pelasimme edelleen uudemman kerran jalkapalloa, kun aurinko ei enää kuumottanut pahasti.

Tänään torstaina olen käynyt poikani kanssa jo maastojuoksulenkillä suhteellisen mäkisessä maastossa. Osan matkasta kuljetimme jalkapalloa, osan juoksimme ilman palloa. Ylämäessä ei ole hyödyllistä juosta tällä tavalla totisesti suoraan ylös, mitä itse harjoitan videossa:

Juoksimme tämänkin ylämäen ylös, mutta välillä tulimme sivuttain saksihypyssä vasemmalta puolelta, välillä oikealta puolella, teimme 360 asteen käännöksen kesken rinteen ja tällaisia pieniä pyörähdyksiä ylämäkeen nousun aikana. Ne luovat voimaa ja ketteryyttä jalkoihin sekä vahvuutta nivelsiteisiin, mitä jalkapalloilija tarvitsee. Tarkoituksena ei tietenkään ole juosta jalkoja jäykäksi totisella mäkijuoksulla, vaan rakentaa voimaa, nopeutta ja ketteryyttä!

Maastojuoksua ja pientä vesisadetta varten meillä oli kelvolliset ulkoiluvaatteet. Ja mikä tärkeintä, mieliala oli juoksulenkin aikana ja sen jälkeen iloisempi ja elämänmyönteisempi kuin ennen juoksulenkkiä! Ennen juoksulenkkiä myös venyttelimme. Mielestäni venyttely on tärkeää, jotta harjoituksesta tulee oikeasti jotain hyötyä kasvavalle lapselle, jonka tarkoituksena ei ole hölkätä ns. laihduttamista varten!

Maastojuoksu on sopivaa kestävyysharjoittelua lapsellekin, koska maaperä on vaihteleva eikä ole yhtä kova kuin asvaltti.  Maastojuoksu ei jää tämänkään torstain ainoaksi harjoitukseksi, vaan illalla käymme hyvien venyttelyjen jälkeen tekemässä nopeuskestävyysharjoituksen juosten ja harjoittelemassa harhautuksia sekä pujottelua jalkapallokentällä. Nopeuskestävyysharjoituksena on pallon kuljettaminen 40 metriä reippaasti ja kävely takaisin lähtöpaikalle. Tätä toistetaan esimerkiksi 5-30 kertaa, mutta meille riittäneen 10 kertaa (täytyy tarkkailla intoa ja tilannetta).

Maastojuoksun harjoitukset palloa kuljettaen ja ilman palloa ovat ohjelmassamme torstaisin, perjantaisin (juhannusaattona) ja lauantaisin. Näihin päiviin sisältyy myös toinen jalkapalloilukerta illalla. Sunnuntaisin pelaamme pari-kolme kertaa jalkapalloa kentällä, mutta emme käy juoksulenkillä. Maanantaisin, tiistaisin ja keskiviikkoisin on jalkapalloseuran harjoitukset iltapäivällä. Niihin harjoituksiin kuljemme polkupyörällä (20 km per harjoituskerta). Lisäksi aamulla käymme etsimässä nopeutta ja rentoutta lihaksiin jalkapallokentällä.

Näen poikani fyysisen ja teknisen kehityksen, joka on varsin nopeaa. Nämä kaksi-kolme viikkoa ennen Helsinki Cupia sekä ottelujen jälkeen neljä viikkoa Venäjällä urheilun parissa merkitsevät erittäin voimakasta edistystä harrastuksessa. Onnistumisen ilo ei ole sekään kiellettyä, vaan ihan nautittavaa. Näen toivottuja kehityksen merkkejä, jotka ovat tulleet runsaan harrastamisen seurauksena. Ei ole yllätys, jos pian myös muutkin näkevät tämän kehityksen. Kehityksen avain on isän mahdollisuus osallistua pojan rinnalla tämän elämään: työt ja velvollisuudet eivät rajoita isää silloin kun poika tarvitsee isän läsnäoloa ja osallistumista!

Menestys ei ole pakkomielle, mutta pidän oikeana urheilussa, että onnistumista ja menestymistä sopii ja pitää tavoitella, pelkkä osanotto ei ole aivan ainoa hyödyllinen kehittävä asia urheilua harrastavalle lapselle.

Miksi siis omia harjoituksia urheiluseuran harjoitusten lisäksi?

Pojastani on selvästi havaittavissa, että hänen mielialansa on myönteinen ja iloinen, kun hän on käynyt urheiluharjoituksessa, vaikka itse harjoituksen aikana saattaisi olla pahantuulisuutta (erityisesti kotona). Hän itsekin toivoo ohjelmaa, jotta kesäpäivä olisi mielekäs. Hän tahtoo myös jalkapalloilusta laadukkuutta: joskus seuran harjoitusten jälkeen hän on kiirehtinyt itsenäisesti kentälle, koska tunsi, ettei harjoituksissa ollut tarpeeksi ohjelmaa. Eilen illalla hän oli hyvin tyytymätön, kun eräs poika pelasi tarpeettoman laiskasti, kun tämän pojan piti puolustaa ja poikani harhauttaa hänet potkua varten. Kun tuo poika vain kaatuili, niin harhautukset olivat liian helppoja. Lopulta poikani oli äkäinen laadutonta jalkapalloilua kohtaan.

Jalkapalloseuran 2-3 harjoitusta viikossa on varsin niukasti itse lajissa kehittymistä varten, harjoitukset ovat vain virikkeitä, joita itse voi kehittää ja toistaa kotioloissa. Joskus yhteisharjoituksissa on vauhtikin liian kevyt. Esimerkiksi juoksulenkkimme juoksemme sillä intensiteetillä, että se käy hengästyttää, mitä hengästymistä voi kyllä tietysti rauhoitella.

Nyt kesän aikana poikani ei valitettavasti pääse kreikkalaisroomalaisen painin harjoituksiin, koska seuralla ei ole kesällä näitä harjoituksia. Juuri eilen iltapäivällä poikani tuskaili kaverinsa kanssa, kun he eivät ole käyneet moneen viikkoon painiharjoituksissa. He miettivät, että pyytävät valmentajan painiharjoittelua ohjaamaan, vaikka seuralla ei olisi järjestettyä vuoroa. Olen samaa mieltä, että selän notkeuden ja ketteryyden kannalta painista olisi runsaasti hyöty myös kesällä jalkapalloilevalle pojalle.

Uintivalmennus on myös päättynyt kesän ajaksi. Uintiharjoittelu loi enemmän jäykkyyttä selkään kuin notkeutta eikä sen jatkumisella olisi edes hyötyä kesän muita harrastuksia varten. Sinänsä peruskuntoa uintikin loi. Joskus keväällä ja syksyllä oli aika rankkaa, kun parikymmentä kertaa altaan päästä päähän nopean uinnin jälkeen piti laittaa jalkapallovarusteet ja kiirehtiä suoraan jalkapalloharjoituksiin.

Tietysti minä rohkaisen isiä ja äitejä, että kesäloma ei olisi vain rantamökillä grillaamista, vaan jokapäiväistä suhteellisen runsasta urheilua lapsen kanssa. 5-10 kilometrin maastojuoksulenkki noin 10 vuotta vanhan pojan kanssa ei vie paljon aikaa, mutta se antaa vanhemmalle ja lapselle paljon enemmän. Liikunta pitää olla myös säännöllistä ja älykästä. Tällaisena työttömänä isänä uskallan sanoa, että työttömät isät ja äidit eivät voisi käyttää päiväänsä paremmin kuin harrastaessaan lastensa kanssa. Tämä yhdessä harrastaminen antaa elämäniloa sekä vanhemmalle että – mikä tärkeintä – lapselle. Lapsen omakuva rakentuu hyvin pitkälle vanhempien silmissä näkyvästä kuvasta. Jos lapsi ei edes näe vanhempien silmiä tämän poissaolon tähden, mitä oikein lapsen mieleen voi rakentua? Millä lapsi täyttää tyhjän?


Olen paremmin alkanut saada kokea isänä olemisen merkittävyyttä nyt kahden nuorimman lapsen kanssa. Olen samanaikaisesti muistanut entistä paremmin, miten paljon minun oma isäni käytti voimavarojaan ja aikaansa minun hyväkseni.





. . . . . . . .

 Juha Molari Юха Молaри GSM +358 40 684 1172; +358 44 275 8284
Työtön Teologian tohtori, BBA
 EMAIL juha.molari-ÄT-mail.ru (-at-= @)
 СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html