perjantai 19. heinäkuuta 2013

Alakerran kaunis venäläinen nainen teki itsemurhan

Miehenä olen kovin kriittinen naisten ulkonäköä kohtaan, toisin kuin omaa ulkonäköäni kohtaan. Tänään sain tietää, että olen arvioinut tuota naista lähinnä silmillä, mutta en ole tiennyt mitään henkilön mielen ahdistuksesta. Tästä nuoresta aikuisesta venäläisestä naisesta saatoin usein todeta silmämääräisesti, että hänen kehonsa oli poikkeuksellisen kaunis, solakka ja hyvämuotoinen, kaunis iho ja kauniit kasvot. Selluliittia ei näyttänyt olevan hänen pitkissä säärissä, kun hän asteli pihamaalla kauniissa lyhyessä hamessaan niin kuin vain pitkäsäärinen hoikka nainen voi astella. Noin 170 cm pitkä kaunis venäläinen nainen asui ”naapurina”, samassa talossa kuin minäkin mutta kerrostalon alakerrassa. Näin ulkoinen oli minun arvioni tuosta ihmisestä.

Tänään sain kuulla vanhemmalta naiselta alaovella, että tuo kaunis venäläinen nuori nainen oli tehnyt itsemurhan eilisiltana. Valitettavasti ihmisen kauneus ei suojele kärsimykseltä, jota hän mielessään on kantanut.

En ole juuri koskaan ollut juttusilla kyseisen venäläisnaisen kanssa. En viitsinyt mennä juttusille, kun itse olen jo vanhempi mies, en ole komeakaan enkä ole muutoinkaan hyväosainen. Sanoin ehkä joskus vain pihalla venäjäksi ”hyvää päivää”. Ajattelen, että kauniit ihmiset tahtovat jutella kauniiden ja onnistuneiden ihmisten kanssa. Me vähäosaiset emme häiritse kauniita ja onnistuneita ihmisiä. Niin itsesäälini esti näkemästä ja kuulemasta tuon ihmisen mahdollisia kärsimyksiä.

Minä tiesin hänen avioituneen muutamia vuosia sitten, synnyttäneen lapsen, sittemmin tämän naisen äiti asui hetken heidän luonaan, kunnes nuoren äidin oma äiti kuoli. Äidin kuolemasta alkoi nuoren venäläisnaisen alamäki: hän joi yhä enemmän ilmeiseen masennukseensa. Ulkoisesti juominen ei vielä muuttanut häntä mitenkään alkoholisoituneen näköiseksi. Lopulta tuore avioliitto ei kestänyt, vaan mies valitsi kauniin vaimonsa sijaan tavanomaisemman näköisen naisen ja muutti sen luokse asumaan. Pieni lapsikin lähti äidiltä isän ja tämän vanhempien hoitoon, kun kauneus ei ilmeisemmin riittänyt voimavaraksi mielen kärsiessä surusta. Mitään tuosta tragediasta en osannut tietää enkä arvata. Minulle riitti vain ”hyvää päivää”.


Tietenkin jälkikäteen tuntuu siltä, että olisi pitänyt edes joskus kysyä, ”mitä sinulle kuuluu” ja tarkoittaa todella oikeasti hyvää kysymyksellä. Minun on joskus aika vaikea ymmärtää, miten herkästi ihmiset menettävät koko elämänsä halun niin kuin tuo nuori äiti. Nyt pieni alle kaksi vuotta vanha lapsi elää elämänsä ilman oikeaa äitiä, tuskin pieni lapsi koskaan muistaa omaa äitiään, paitsi voi katsella joitakin videoita ja valokuvia. Tietysti lapsen menetys isän hyväksi on koskenut kovasti sen jälkeen kun oma äiti oli juuri kuollut ja mies lähti toisen naisen perään. Minun on kuitenkin kaikesta huolimatta vaikea tuntea, että mikään tappio olisi riittävän iso syy itsemurhalle. Naapurin vanha nainen kertoi, että tuo nuori nainen oli vanhaan tapaan hirttäytynyt. Kai elämässä pitäisi silti olla usko pieniinkin mahdollisuuksiin, vaikka koko perhe oli jo menetetty? Ei kai vähän yli 20 vuotiaan ihmisen elämässä ole vielä riittävästi nähty ja ymmärretty? Jos tuska on suuri, niin älkää kuitenkaan luopuko elämästänne, vaan menkää läheisten luo, jutelkaa, antakaa ajan kulua ja odottakaa, että jotakin toivottavaa ilmaantuu elämää varten. Rukoilkaa silloin kun on vaikeaa, sillä Jumala kuulee rukoukset.