sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Miksi yli 90 % perheistä oli venäläisiä liikuntaseikkailupuistossa Helsingissä?

Iltapäivän liikuntaseikkailupuisto oli hyvä jatko aamupäivän loistavalle liikunnalle. Aamupäivän auringossa olin käynyt poikani kanssa harjoittelemassa jalkapallokentällä ”pujottelujuoksua pallon kanssa”, kovia laukauksia nopean kuljetuksen päätteeksi, pallon nopeaa syöttämistä toinen toiselle, pallon vastaanottoja suhteellisen kovien syöttöjen jälkeen niin että pallo ei karkaa sekä pikajuoksua ja venyttelyä. Kahden tunnin verran ei mitään kauhean raskasta harjoitusta, sillä huomenna on mahdollisesti jalkapallopeli, jossa on syytä olla nopeutta ja energiaa. Parempi, jos nopeutta on enemmän kuin koskaan aiemmin. Jalkapallopotkut onnistuivat tänään sunnuntaiaamuna ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin, joten päivä alkoi senkin vuoksi hyvin aurinkoisesti.

Aamulla jalkapallokentällä olivat minun poikani sekä kolme muuta poikaa, joiden äidinkieli näytti olevan viro. Tämä oli vapaata harjoitteluaikaa jalkapallokentällä. Nuo kolme poikaa harjoitteli itsenäisesti. Ehkä päivän kuluessa kentälle tuli urheiluseuran harjoitukset ja muitakin harjoittelijoita. Emme viettäneet keskipäivää tai iltaa jalkapallokentällä, koska olimme jo harjoitelleet aamulla onnistuneesti ja päätimme tehdä illalla jotain muuta.

Iltapäivällä menin neljävuotiaan ja kymmenenvuotiaan poikani kanssa HopLop- liikuntaseikkailupuistoon Kivikkoon.  Varoittelin jo etukäteen vanhinta poikaani, että tämä ei hypi trampoliinilla jalkojansa väsyneiksi toisin kuin edellisellä kerralla: täytyy varata energiaa ja nopeutta huomiseen päivään. Liikuntaseikkailupuistossa olimme kello 18–20. Tämän kahden tunnin aikana pojat kiipeilivät ja temppuilivat kaikkea kivaa puistossa.  Molempien poikien hiukset kostuivat hiestä. Kun illalla syö vahvan aterian, niin maanantaina on taas energiaa runsaasti.

Minun mielestäni liikuntaseikkailupuisto on oikein hyvä leikkipaikka liikunnallisten valmiuksien hoitamista varten. Siellä Kivikon HopLop:ssa tein mielenkiintoisen laskutehtävän: kuinka monen perheen isä tai äiti on venäläinen. Laskusuoritus tarkentui koko ajan pienistä havainnoista. Eräässä vaiheessa kuulin, että eräs tukevahko isä ja äiti puhuivat erinomaisen hyvää englantia, mutta lopulta heidän poikansa meni kauas ja äiti pyysi pikkupoikaa venäjäksi, että ”tule tänne”. Sitten siellä istui kolmen äidin ryhmä, joista yksi näytti vähemmän venäläiseltä, mutta hänkin osoittautui ihan venäjää puhuvaksi venäläiseksi. Eräs äiti kulki pienen kaksi vuotiaan poikansa perässä ja tämäkin äiti puhui venäjää. Nuori pariskunta kuherteli keskenään ja ainakin nainen puhui venäjää, miehen puhetta en kuullut. Yläkerrassa valvoi lastansa mies, joka oli sekä ilmetty venäläinen mies että hän puhui venäjää. Lopulta lopputulos oli 12-1: venäläisiä 92 % ja suomalais-somaleita 8 %. Kahdestatoista perheestä ainakin toinen jäsenistä oli venäläinen, ehkä useimmiten molemmat. Tiesin, että erään lapsen äiti oli venäläinen ja isä puolalainen, mutta useimmiten molemmat olivat venäläisiä. Itse asiassa pääsääntöisesti paikalla oli vain venäläiset isät tai äidit. Minä laskin omatkin lapseni tähän kahteentoista perheeseen, koska lapsillani on Venäjän kansalaisuus ja venäjä äidinkielenään, puhuin myös pienimmän kanssa tällä kertaa venäjää.  Yksi perhe ei ollut todennäköisesti venäläinen, sillä kaksi tummaihoista poikaa tuli suomea puhuvan miehen kanssa paikalle. Kaksitoista vuotta vanha poikani kisaili näiden tummaihoisten poikien kanssa liikuntaseikkailupuistossa. Heillä oli tosi kivaa yhdessä. Lisäksi paikalla oli yksi tietokonemies, mutta hänellä ei ollut mukana lapsia, vaan ainoastaan tietokone ja WLAN-yhteys liikuntaseikkailupuistossa.

Vastaava suhdeluku 12-1 on tullut myös useamman muun henkilön kokemana ulkona leikkipuistoissa. Onko käynyt niin, että kantasuomalaiset ovat menettäneet hedelmällisyytensä? Minun selitys on kuitenkin häijympi. Tietysti näkemykseni on pelkkää spekulaatiota. Olen innokas kuulemaan parempia selityksiä, onko kulttuurisia eroja perheiden välillä.

Olen aivan varma, että valtaosa kantasuomalaisista perheistä on erittäin tervehenkisiä ja hyviä.  Mutta minulle on kasvanut kokemuksen myötä tuntuma, että venäläisille perheille on tyypillistä tukea lastensa kaikkinaista aktiivisuutta, aina pitäisi olla ”jotain tekemässä”. Joidenkin suomalaisten perheiden mielestä saattaa tuntua jopa siltä, että venäläiset perheet korostavat lasten ”kehittämistä” aivan kohtuuttomasti. Mielestäni kyse on kulttuuri- ja sivistyserosta, vaikka tietenkään kaikki venäläiset perheet eivät panosta samalla tavalla lastensa ”kehittämiseen”.

Kymmenenvuotias poikani on käynyt noin puolivuosikymmentä venäläistä kieli- ja kirjallisuuskerhoa, jossa alkuaan äidit tahtoivat, että omat lapset artikuloivat logopedin opastuksella venäläiset kirjaimet täydellisesti. Sittemmin lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo tuntuvasti ennen kouluun menoa. Koululaisille opetettiin venäläisen oppijärjestelmän mukaisesti venäläisen kielen sääntöjä, sillä Suomessa on parhaissakin venäläisissä kouluissa äidinkielen (venäjän) opetus huomattavasti jäljessä siitä, mitä Venäjällä opetetaan sen ikäisille lapsille. Samanlainen kehitystä tukeva asenne on myös lasten liikunnallisia tai muita ominaisuuksia kohtaan.

Tietysti harrastaminen jo sinänsä on ”kiva juttu”, mutta harrastamiseen liittyy venäläisessä kulttuurissa kovin helposti myös ajatus nopeammin, korkeammin ja pitemmälle: harrastamiseen liittyy tahto hyvään ja parempaan laatuun. Jalkapalloa ei potkita vain harjoituksissa, vaan myös jokaisten harjoitusten jälkeen ylimääräistä tunnin verran ja kotona vielä paljon enemmän. Muistan venäläisen jalkapallovalmentajan, joka osoitti temperamenttisesti jo viisi vuotta vanhoille pojille, että kotiin pitää lähteä nukkumaan, jos harjoittelu ei maistu vakavasti. Ajatus tavanomaisen keskinkertaisuuden ihanuudesta ja siihen tyytymisestä ei ole mitenkään luonteenomaista niiden venäläisten keskuudessa, joita itse tunnen: monet tahtovat parempaa, jopa aivan parasta, mikä ei ole kuitenkaan mitenkään muita vastaan tai muita alistavaa. Suomalaisena ”kulttuurina” – aika paljon myös vastenmielisenä – olen kokenut sen, että tahdotaan järjestelmällisesti tyytyä keskinkertaisuuteen. 

Se, joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa. Niin surkeasti käy vain Suomessa, että parempi on jättää paremman yrittäminen kokonansa häpeän tai pettymyksen pelossa. Suomalainen mielenlaatu on ”tyytymistä” mataliin oloihin. Suomessa isät ja äidit vastaavat usein ”jo etukäteen”, että ei meidän tai koko porukan kenestäkään lapsesta voi kehittyä mitään suurempaa ”menestyjää”, vaan harrastusten avulla parasta on pitää vain lapset poissa kadulta ja pahoista tavoista. Venäläinen katsoo menestyviä eri tavalla – oppimisen näkökulmasta, voitaisiin sanoa  jopa ”benchmarking” (esikuva-analyysi/vertailuanalyysi), kun venäläiset hakevat omille yhdenvertaisille lapsilleen parempaa polkua parempaan tulokseen. Lähtökohtainen ajatus ei ole enää tyytyä ”jo etukäteen” mataliin oloihin. Ehkä ei tule mitään huippua eikä ole sellaisen pakkoakaan, mutta paremmin voi aina tehdä. Venäläinen uskaltaa astua rohkeammin voittajan rinnalle ja tuntea oikeuden oppia yhtä hyväksi – tai paremmaksi. Eikä siinä katajaan kapsahda, jos ei voittajaksi koskaan itse pääsekään.


Olisiko mahdollista, että venäläisten perheiden syvä sielullinen ja kulttuurinen tajunta tehdä jotain hyvää taas tänään sunnuntai-iltana lapsillensa johti heidät liikuntaseikkailupuistoon, mutta sellainen tajunta ei ollut pakottava voima suomalaisissa perheissä Helsingissä? Numerot 12-1 kertovat varmasti jostain kulttuurillisesta ilmiöstä.



. . . . . . . .

Juha Molari Юха Молaри
GSM+358 40 684 1172
Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html