perjantai 25. lokakuuta 2013

”Kirkastettu sydän” (1943), kirkkoherra Väinö Havas ja isänmaallinen Juha Molari

Taulussa on oikeaan uskoon kääntynyt,
parannuksen tehnyt Juha Molari.
YLE TV 1 näytti perjantaina 25.10. kello 13 aikaan vuodelta 1943 Ilmari Unhon ohjaaman "Kirkastettu sydän" –elokuvan. Elokuva perustuu kirkkoherra Väinö Havaksen elämänkertaan. Tuossa isänmaallisessa elokuvassa työläiset pyysivät anteeksi vanhoja uskomuksiaan ja harhojaan. Nämä työläiset tulivat lopulta oikein isänmaallisiksi, jopa lapset kääntyivät oikein hyviksi ja lähtivät Suojeluskuntaan tuossa tilanteessa "kun ryssä hyökkää", kuten elokuvassa sotilas juoksi ilmoittamaan. IKL:n oikeistoradikaali Ilmari Unho on elokuvan myötä suomalaisen eetoksen loukkaamaton kasvattaja, kun me pitkäaikaistyöttömät avaamme tyhjän päivämme sivistykseksi Suomen yleisradioyhtiön kanavan TV 1. Väinö Havas oli Kokoomuksen mies, Suur-Suomen hyväksi henkensä uhriksi antanut Hengen mies, mutta ei kuitenkaan tiettävästi IKL:n jäsen.

Alueviestin toimittaja Erkki Petman saapui isänmaallisena profeettana – hiukan niin kuin Unhon elokuvan kirkkoherra - Vaasaan keväällä 2012. Petman kirjoitti 18.5.2012 laajan katsauksen Anton, Rimma ja Paavo Salosen tapauksen käsittelystä hovioikeudessa ja sen ympärillä. Tuossa jutussaan isänmaallinen Petman kasvatti minuakin, jonka tilanteen hän määritteli suorastaan ”katastrofaaliseksi” työttömyyteni johdosta. Petman opasti minua oikeussalin odotustilassa että minun pitäisi ottaa ”lusikka kauniiseen käteen ja pyytää anteeksi”.[1][2] Tämä Erkki Petman ja vaatimus anteeksipyynnöstä Pyhälle Isänmaallemme tuli mieleeni, kun sain mahdollisuuden katsoa Suomen yleisradioyhtiön suuressa ymmärryksessä lähettämää elokuvaa ”Kirkastettu sydän”. Tuo elokuva kertoi isänmaallisesta kirkkoherrasta, joka antoi oman elämänsä uhriksi isänmaamme hyväksi sotarintamalla. Elokuva on omistettu suomalaisille äideille, jotka jäivät leskiksi ja jotka kasvattivat orvot lapset kunniallisuuteen.

Kuva Leningradin piirityksen museon
kokoelmasta Pietarista
Minä tunnustan, että en ole aiemmin ymmärtänyt Mannerheimin päiväkäskyä Suomen äideille ja sen pyhyyttä.[3] Minä olen luullut, että aseet ja oma veri eivät vie taivaaseen. Miten olen voinut luulla tuollaista Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jossa pyhistä pyhintä on sotilaiden uhrin kunnioittaminen ja palvonta – sekä tietysti tuossa samassa Hengessä piispallinen yhteystyö ProKarelian kanssa oikeudenmukaisuuden saattamiseksi. Minä en ole osannut arvostaa oman elämän uhraamista ja uhrautumisen vaatimusta pyhäksi, jonka alaisuuteen pitäisi alistaa koko kansa rippikoulun, manipulaation ja painostuksen voimallakin. Olenhan minä nähnyt useita rippileirejä, joissa vanhat papit laulattivat isänmaallisia lauluja, kun nostattivat aamulla Suomen liput salkoon. Ja minä en tehnyt sitä! Olisihan minun pitänyt silloin joskus ennen tietää, että muinoin Olavi Paavolainen oli aivan oikeassa, kun hän kertoi luterilaisten pappien suorastaan pitävän suomalaisia valittuna kansana: pappien pitää suorastaan hihkua innosta Mannerheimin miekantuppikäskyä. Mannerheimin sotilaallisen lähetyskäskyn asettaminen kirkkoon loi Suomen kansan sodalle uhriuttavan ja kirkollisen autuaallisen merkityksen: suomalaiset äidit uhrasivat rakkaat poikansa kansallisen yhteyden alttarille. Olisihan minun pitänyt tietää sanattomasta viestinnästäkin, että Mannerheimin uhrien veri on tärkeämpi luterilaisen kirkon alttarin näkökulmasta kuin Kristuksen veri ja ruumis, kun tuo Kristuskin on elänyt jo hirvittävän kauan sitten – jos papit sitä edes uskovat – jo 2000 vuotta sitten. Juuri siksi luterilaisten kirkkoherrojen pitäisi puhua jouluna ja pääsiäisenä suomalaisten sotilaiden uhrista kansankuntamme autuuden hyväksi (apupapit voivat puhua sitten melkein mitä tahansa). Olisihan minun pitänyt tietää, mutta minä vähäosainen en ymmärtänyt tunnustaa edes Pohjan seurakunnassa suuren edeltäjäni, AKS-kirkkoherran Tuure Liskin viisautta: omaiset antavat sotasankarina kuolleessa pojassaan ”sodan alttarille nuoren elämän, mutta Jumala kutsuu nuoren soturin iankaikkiseen kotiin”. Ja mitä minä tein: Tammisaaressa upseerien yllennystilaisuudessa pilasin ajattelemattomasti SS-natsin perillisen vilpittömän onnen vanhoista natsisuunnitelmista, kun kerroin ihan yksinkertaisena vuoropuheluna vilpittömänä ilonaiheena, että minun appiukon isä oli sitä vastoin Smolenskin alueen poliisipäällikkö ja natseja vastaan menestyksellisesti taistelut partisaanipäällikkö, joka sai sittemmin useita palkintoja sankaruudestaan ja marssi Voitonpäivän paraatissa. 

Eihän voi olla niin, että suomalaisella kirkkoherralla on mielessä partisaanien sankaruus:


Ilmari Unhon elokuvassa ”Kirkastettu sydän” mestarillisesti kasvatettiin kansaa luterilaiseen uhrautumiseen sodan alttarille ikuista vihollista - ryssää - vastaan. ”Ryssä” lausuttiin ”ryssäksi” ihan kaunistelematta. Niin jo vuonna 1944, ja niin taas uudestaan suomettumattomasti Suomen valtion yleisradioyhtiön avulla vuonna 2013. Elokuva päättyy siihen, että uhrinsa antanutta kirkkoherraa jäivät kaipaamaan ruustinna ja pojat. Voiko ihminen antaa enää sen suurempaa palvelusta Jumalalle kuin kuolemalla ryssää vastaan sodassa? Ja tuon palveluksen suuruutta vain syventää leskien ja lasten kaipaus kuolleiden isiensä tähden. Mutta kuolleen sankaruus on surua suurempi, minkä tähden leski vuodatti vain yhden kyyneleen urhean kirkkoherran kuoleman johdosta.

Tämän elokuvan ”Kirkastettu sydän” ympärillä on sen ryssävihan ja militantin isänmaallisuuden johdosta kohuttu vuosikymmenet suomettuneisuuden vuosikymmeninä, jolloin ei uskallettu lausua julki autuaallista ihanuutta kuolla sodassa venäläisiä vastaan. Tietysti kohu on ollut ihan ymmärtämätöntä suomettuneisuutta: vanhan ajan Kansan Uutiset ärähti vuonna 1975 elokuvan esitystä 30 vuoden esityskiellon jälkeen. Nykyään Kansan Uutiset ovat sentään vilpittömästi innoissaan kaikenlaisten värivallankumouksellisten, anarkistien, sateenkaariväen ja Pussy Riotin tukena Venäjän valtion yhtenäisyyttä vastaan. Nykyään Kansan Uutiset on sentään kääntynyt siihen samaan isänmaalliseen taisteluun Suomen ikuista vihollista vastaan niin kuin jo kyseisen elokuvan vasemmistolaiset työläiset, jotka kääntyivät vanhoista harhoistaan urhollisiksi sotureiksi ja Suojeluskuntien innokkaiksi kannattajiksi. Nykyään Vasemmistoliiton ja ProKarelian välillä ei ole enää mitään eroa siinä, mitä tulee Venäjän uhkaan.

Tänään minäkin katsoin tuon elokuvan. Tämä oli työttömän valmistautumista työllistymiseen moraalisen parannuksen ja kasvatuksen avulla. Nyt minä ymmärrän, että minun on autuaallista  kuolla sodassa Suomen puolesta.[4] Niin minä löysin aidon suomalaisen isänmaallisen hengen.

Aina täysin oikeassa oleva Peter von Bagh kertoo, että tämä elokuva on upea suomalainen klassikko.[5] Savon Sanomat arvioi pari vuotta sitten 27.4.2011 aivan käsittömättömän ymmärtämättömästi, että ”nyt kun änkyräisänmaallisuus on jälleen muotia, propagandaelokuva Kirkastettu sydän (1943) sopii hyvin maan henkiseen ilmapiiriin”.[6] Jos Savon Sanomat olisi tutkinut kansankunnan kohtaloa vakavammin, olisi sen täytynyt havaita, että ruustinna kohtasi kunniakkaan uhrinsa nöyrästi, itki vain kerran miehensä kuolemaa. Tämä ei ole militanttia henkeä, vaan Suomen kansan kovaa kohtaloa!

Veli-Markku Kortelainen on Hymy-lehdessä 2007 [7] kertonut Kirkastettu sydän –elokuvan taustoista: lestadiolaisen herätysliikkeen kuuluisa kirkonmies, kansanedustaja Väinö Havas kuoli jatkosodan alussa vihollisen luotiin. Väinö Havas on Suomen kansan ainoa kansanedustaja, joka on kaatunut sotarintamalla. Mies oli Kokoomuksen kansanedustaja – ja voidaan uskoa, että kuinka moni Kokoomuksen kansanedustaja ja ministeri olisi yhä edelleen valmis antamaan henkensä uhriksi Isänmaan ja sen kansalaisten hyväksi.

Kirkkoherra Havas [8]palveli isänmaallisessa kirkollisessa ristiretkessä kapteenin virassa. Kapteeni Havaksen komppania sai Suvilahdessa vastaansa vihollisen panssarit. Uljas ja urhoollinen Havas ohjasi hämärässä yössä alikersantti Väinö Sokan panssarintorjuntakiväärien osumia seisten, mutta pian Sokka huomasi, että kapteeni oli saanut kuolettavan luodin suoraan sydämeen. Kirkkoherra, kapteeni Havas antoi sydämensä ikuiseksi uhriksi. Kirkkoherra Väinö Havas oli kuollessaan vasta 43 vuotta vanha. Hän oli taistellut jo 17 vuotta vanhana Suomen isänmaan vapauttamiseksi punaisista, minkä jälkeen jatkanut suomalaisjoukkojen Pohjan poikien riveissä vääpelinä ja päällikkönä Viron vapaussodassa. Ja tämä kansakuntamme suuri kirkkoherra ja hengen mies osallistui myös Aunuksen retkiin yrittäen laajentaa Suomen rajoja Tarton häpeärauhaakin paremmaksi, vapauttaakseen koko suomensukuisen heimon bolshevismin rutolta.  Sortavalasta Väinö Havas löysi morsiamensa ja vaimonsa, jonka kanssa hän tuotti isänmaan hyväksi 10 lasta. Havas palveli talvisodassa, joka pyhyytensä vuoksi kirjoitetaan usein isolla etukirjaimella Talvisota, kun taas Raamattu ja Jumala kirjoitetaan usein pienillä etukirjaimilla. Talvisotaan Havas lähti, vaikka ei olisi ollut pakko. Jatkosotaan Havas lähti omasta tahdostaan, jotta itään Suomi ja Saksa saisivat lopullisen ratkaisun. Suomen evankelisluterilainen kirkko ylistää ikimuistoista Väinö Havasta hänen suurista teoistaan. Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallisen virsikirjan virret 169, 291, 301, 344, 438 ja 574 ovat syntyneet Valkoisten sotasankarin, Aunuksen vapauttajan ja Jatkosodan urhean sotasankarin jalosta hengestä.

Kun virressä 169 Suomen evankelisluterilainen kirkko laulaa ”monen ristin alle uupumisesta” ja ”maahan vaipumisesta”, niin vuonna 1938 evankelisluterilainen kirkko piispoja myöten ja erityisesti Havas olivat valmiit uupumaan taistelun ristin alla – ja taisteluja varten etsimään vapaussodan eksyneet punaiset parannuksen tielle. Virressä 291 Väinö Havas auttaa uskon veljiä vapauteen tunnontuskista, synninpäästö karkottaa tuskat pois, jos jollakin uskonveljellä on yöllisissä painajaisissa tuskana vuoden 1918 tapetut naapurit tai Aunuksen raiskatut naiset. Jopa tämä minun perinteinen lempivirteni 301 ”Kirkasta oi Kristus” tarjoaa ehdottomasti Jeesuksen verellä rauhan noita kaikkia erilaisia tunnontuskia vastaan. Virressa 344 ”Maan ja taivaan Luojan” luvataan edelleen ”sielun rauhaa”.  Virsi 438 syntyi sodan vuonna 1940: Havas opasti kansakuntaa virren avulla, että täytyy jo ”karkottaa uhma ja huolettomuus, suoda palvelumieli ja uskollisuus”.  Virsi 574 syntyi isänmaallisen ristiretken ”jatkosodan” vuosina juuri ennen kuin Väinö Havas antoi sen suurimman isänmaansa hyväksi – henkensä: tuossa virressä Havas ylistää Suomen valitun kansan kunniaksi Luojan luomaa kaunista synnyinmaata, metsiä ja järviä. Suurta vihollista Neuvostoliittoa vastaan sankarillisesti Saksan rinnalla aseveljinä taisteleva Suomi tuntee  ”hellettä nääntyvää”, mutta ”huokaa toivossa”. Rohkeasti suomalaiset sotilaat käyvät ristiretkeensä pahaa vastaan, kun laulavat Havaksen virren sanoi: ”Annathan taivaassasi sen suven autuaan”. Kirkkoherra Väinö Havas nosti kätensä ylös panssaritorjuntakiväärin merkiksi ja antoi sydämensä Isänmaalle ja sai taivaallisen autuaan suven 21. elokuuta 1941 Suojärvellä.

Niin minäkin otan lusikan kauniisti käteeni ja tunnustan, että olen todella isänmaallinen suomalainen. Enkö jo vihdoin saisi työtä Suomessa ja työnteolla ansaita leipäni kalliissa isänmaassani?
Pohjan seurakunnan kirkkoherra Juha Molari, taustalla
pohjalaisten sankarivainajien muistoksi pystytetty muistomerkki,
"Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta 1939-1944".
Valokuva 26.6.2010. Valokuvan ottaja Petri Krohn.
Lähde Wikipedia.



[7] Hymy 19.9.2007. ”Sotaorvot elivät yksin surunsa kanssa”. http://www.hymy.fi/sotasankarit/sotaorvot-elivat-yksin-surunsa-kanssa
[8] Wikipedia. Väinö Havas. http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Havas