sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Suomalainen ”tiikeri-isä” ohjaa lastansa parempaan menestykseen

En tiedä, olenko minä suomalainen tiikeri-isä, kun esitän "vaatimuksia" jalkapalloilevalle pojalleni? Mielestäni elän lajin luonteen ja kilpailun periaatteiden mukaisesti, kun tarjoan "ratkaisuja" sisäsyntyisten vaatimusten käsittelyä varten.


_ _ _ 

Jalkapallossa on talvisarja alkanut. Minä itse en pelaa jalkapalloa, mutta poikani pelaa. Pojan pelaaminen koettelee myös minun mielenmalttiani. Tappion ja epäonnistumisen hyväksyminen on ollut minulle aina erityisen vaikeaa. Tietysti olen pohtinut sitäkin, että onko minun vähäosaisuuteni ja köyhyyteni eräs tärkeä tekijä kriittisyydelleni, joka ilmenee pojan harrastuksen arvioinnissa. Tuollainen vastaus olisi helppo kehitellä, kun näkee yhtäällä isän marginalisoituneeksi pitkäaikaistyöttömäksi mieheksi ja toisaalla tietää isän ”moittivan” poikaansa epäonnistuneista suorituksista jalkapallo-ottelussa tai harjoituksissa. Torstaina ”moitin” poikani harjoitusten heikkoa toteutusta ja sunnuntaina moitin paria seikkaa jalkapallo-ottelun jälkeen.


Tästä kohdasta - jossa valokuvaaja seisoo -
ilmassa kova ”kanuuna”
maalin kattoon yläripaa hipoen,
20 onnistunutta potkua
jalkapallo-ottelun jälkeen lisäharjoituksena
Minun persoonani on valitettavan johdonmukaisesti aina ollut voittoa vaativa jo aivan pienestä pojasta alkaen, jo niin kaukaa kun itse olin aivan pieni poika. Eikä minunkaan isä ”vaatinut” minulta voittoa, vaan pikemmin oli väsynyt siihen, että minä suutun tappion jälkeen. Voitin 10, 12 ja 14 vuoden iässä useita hiihtokilpailuja kymmenien sekuntien tai jopa usean minuutin erolla toiseksi tulleeseen kilpailijaan. Siihen aikaan kilpailijoita saattoi olla useita kymmeniä kussakin sarjassa. Voitin myös juoksukilpailuja tuossa iässä. Aina en kuitenkaan voittanut. Tappioita oli vaikea hyväksyä. Juoksukilpailuissa muistan jättäneeni viimeisellä kierroksella useamman kerran kilpailun kesken, kun toinen juoksija meni ohitse. En hyväksynyt itselleni mahdollista hopeaa, joka olisi vain häpeä. Minua ei kiinnostanut se, että meidän takana saattoi olla vielä useita kymmeniä juoksijoita. Sittemmin nuorena pappina tiesin testien ja harjoitteluni perusteella, että olin usein ihan ”kilpailullisessa” kunnossa, mutta en kuitenkaan niin hyvässä, että olisin 90-luvun alussa voinut päästä Suomen maajoukkueeseen. En nähnyt mitään syytä kilpailla lainkaan tuollaisessa tilanteessa, kun myös pappisvirka rajoitti melkein kaikkien viikonloppujen käyttöä. Itse asiassa kesäisin minulla ei ollut koskaan vapaita viikonloppuja. Ei ollut mitään syytä taistella vapaita viikonloppuja, kun voittamiseen ei ollut edellytyksiä. Pelkkä hyvä suoritus ei ole syy kilpailla aikaihmisellä. Lasten kanssa on tietysti vähän eri juttu: he ovat vasta kasvamassa urheiluun, joka voi olla myös elämäntapa ilman kilpailua.


En tietenkään vaadi, että ”on pakko” voittaa ja menestyä, mutta niin kauan kuin harjoittaa jotain urheilua harrastuksenaan, ”on pakko” tehdä laadukkaasti työtä kehittymisensä ja oppimisensa hyväksi. Urheilun luonteeseen kuuluu, että voittoa ja menestystä kuuluu ja täytyy tavoitella. Pelkkää kivaa osanottoa ei tavoitella urheilussa. Pelkkä osanotto ei ole kivaa. Suomalainen urheilumaailma on nykyään muuttunut pehmeäksi, jossa voiton tavoittelusta ei ole lupa ääneen puhua, vaikka sitä oikeasti halutaan. Tilanne on vähintäänkin epäterve, jossa siitä ei saa puhua ääneen ja avoimesti, mitä kuitenkin salaisesti tahdotaan. Niin salattu kaipuu voittoon muuttuu häpeäksi. Minun mielestäni tyytyminen tappioon pitäisi tulla häpeäksi!


Olen kuullut monia populaaripsykologisia lausahduksia siitä, että pitäisi vain ”kannustaa” ja ”kiittää”. Niin voi tietysti olla ”keskimäärin”, jos keskimääräistä lasta on edes olemassa. Olen katsonut psykologisten teorioiden ja selitysten taakse keskimääräistä perusteellisemmin, kun olen väitöskirjaani varten lukenut satoja teoksia lapsen mielen rakentumisesta. Kävin poikani kanssa katsomassa myös muutaman ottelun, jossa Suomen paras juniorijoukkue pelasi. Kyllä oli aivan helppo kuulla ja havaita, että vanhemmat pohtivat aivan aidosti pelaamisen ongelmia, he uskalsivat olla kriittisiä. ”Voitto” oli oikeasti heidän päämääränsä eikä vain ”kiva osanotto”. Minun mielenlaatuni on enemmän tuollainen. Siellä pelataan voitosta ja menestyksestä eikä katsella koko ajan yhdenvertaista tai reilua minuuttimäärää, jossa kaikki pelaisivat riippumatta onnistumisesta.


Niin minä valitettavasti luulen, että voiton kunnioittaminen on minulle oireellista jo paljon pitemmältä ajalta kuin nyt vasta työttömyyden päivistä alkaen. En voi kuitenkaan vakuuttaa, kumpi olisi ennen: minun ”vaatimukset” poikani suoritusta kohtaan vai hänen ”tyytymättömyys” epäonnistuneen suorituksensa jälkeen. Olisi varsin yksinkertaistettua väittää, että ”vaatimukset” tulevat vain isän ”moitteen” perusteella. Itse harrastin juniorina urheilua ja tiedän, että ”vaatimukset” tulevat urheilevan lapsen omasta mielestä. Tätä kertovat itse asiassa monet psykologiset luonnehdinnat lapsen mielestä ja vaatimuksista itseään kohtaan. Sitä keski-ikäisen ihmisen tapaa vähätellä tappiota kutsutaan vasta ns. depressiivisen kauden tulokseksi ihmismielessä: en tahtoisi nähdä, että urheilijamme ovat lapsesta alkaen depressiivisiä! Nyt on myös merkittävästi erilaisia kulttuureja ja toimintatapoja siinä, kuinka kohdata ja käsitellä mainitut ”vaatimukset” ja vaatimusten jälkeiset ”epäonnistumiset”.


Olen useamman kerran mennyt liiallisuuteen pahoissa sanoissani, joilla olen moittinut poikaani heikon suorituksen jälkeen. Silloin voidaan puhua myös perusteettomasta moitteesta. Hän ei ole kuitenkaan lamaantunut. Niin pitkälle ei pidä mennä moitteissa. Valtaosin on poikani itsekin tiedostanut ongelmansa. Usein hän tiedostaa ongelmansa ennen kuin olen sanonut sanaakaan. Monta kertaa olen auttanut häntä tiedostamaan ongelmansa. Heikkolaatuisen tai keskinkertaisen suorituksen ja pettymyksen kohtaaminen ei ole aina ja välttämättä sellaista kiva, kiva – puhetta, vaan pettymys saa olla aitoa ja korjaavat suoritukset kehittäviä. Vanha antiikkinen viisaus kertoi siitä, että erään puoskarin luo tuli sairas ihminen, mutta tuo puoskari vain nauratti sairasta ihmistä, kertoi pelkkiä kaskuja ja vitsejä. Sitä vastoin lääkärin luo tullut sairas ihminen saattoi kokea kivuliaan operaation, mutta oikean lääkärin luona sairas ihminen tuli terveeksi. Liian usein lasten urheilukasvatusta hoidetaan niin kuin puoskarit, naurattaen ilman että tautia parannetaan.


Tänään poikani ei ollut ihan valmis otteluihin, mikä ei ollut yllätys minulle, kun näin hänen kamppailevan päivän mittaan äitinsä kanssa. Rauhanomainen keskittyminen puuttui. Ottelussa hänen syötöt menivät lähes poikkeuksetta omille pelaajille, erään kerran syöttö meni vastapuolelle kun keskimies oli tarpeettoman passiivinen kun syöttö oli tulossa hänen jalkaansa. Mutta muut ratkaisut olivat valtaosin tarpeettoman passiivisia, ”peruttelevia” aina varman päälle. Kerran hän syötti onnistuneesti eteenpäin keskikentälle vapaalle pelaajalle, josta oma pelaaja syötti heti eteen maalintekijälle. Poikani pelasi molemmat ottelut kokonaisuudessaan keskinkertaisuutta hiukan heikommalla tasolla, mutta ilmeisesti niin riittävästi, että sai pelata koko ottelut. Hän ei hävinnyt kaksinkamppailutilanteita. Kerran hän sai valmentajalta käskyn potkaista vapaapotku. Valmentaja luotti hänen, koska tiesi laukaukset koviksi. Valitettavasti tuo vapaapotku ei ollut sillä tasolla, johon poikani pitäisi keskimäärin aina pystyä. Kova potku meni neljän metrin päässä olevan muurin sivusta varsin matalalla maalin edustalle, josta vastapuoli sai pysäytettyä sen eivätkä omat pelaajat ennättäneet taistella palloa eteenpäin maaliin. Ottelujen jälkeen kysyin monta kertaa, miksi vapaapotku oli niin surkea. Ehkä kysyin tarpeettoman montakin kertaa! Tietysti eräs syy oli lähellä oleva muuri, mutta sekin on vain tekosyy. Toinen syy oli totuttua kovempi pelialusta, erityisen lyhyt tekonurmi. Kaikesta huolimatta potku olisi saanut olla niin hyvä kuin poika myös itse odotti itseltään. Niin kotimatkalla minä annoin pojalleni tehtäväksi laukoa vastaavasta kohdasta 20 kovaa vapaapotkua maalin yläkulmaan ennen kuin hän tulee sisälle kotiin.  Pallon pitää lähteä niin kuin ”tykin suusta”. Menimme heti ottelun jälkeen kotipihalle jalkapallokentälle – ja teimme yhä uudestaan tuon saman vapaapotkun lukuisia kertoja!


Ottelussa hän antoi kovan, mutta liian matalan vapaapotkun. Tästä valokuvan (ks. yllä) kohdasta pitäisi tehdä maali myös muurin yli maalin yläkulmaan. Poikani pelasi myös muuten liian passiivisesti vaikka toki välttävästi tänään. Kotikentällä tehdyt kaikki vapaapotkut eivät onnistuneet pelin jälkeen riittävän hyvin, että olisin kelpuuttanut ne: vain onnistuneet laskettiin tuohon 20 vapaapotkuun. Lopussa alkoi onnistua liki jokainen: ilmassa kova ”kanuuna” maalin kattoon yläripaa hipoen. Muut eivät kelvanneet. Lisäksi kysyin, miksi hän ei ottelussa tuonut useampaa kertaa palloa ylös pakkina, ”ottanut tyhjiä” pois, vaikka siihen oli tilaisuus. Hän kysyi, että olisinko halunnut häneltä enemmän ”rohkeutta”, mutta minun mielestäni kyse ei ole ”rohkeudesta”, vaan peliälystä ja tilanteen lukemisesta. Oikeastaan tuon yhden kerran hän teki melkein oikein ja siitä oli tuloksena keskuskenttämiehen syötön välityksen jälkeen kärkipelaajan tekemä maali. Kun peli siirtyy vastapuolelle, sieltä on paljon pitempi matka vastustajalla tulla taas pahantekoon. Tämä seikka on tosi tärkeä tajuta etenkin tilanteessa, jossa on syytä pelätä pelikavereiden menettävän palloja kamppailutilanteissa.

 


Kun suoritus ei jossain tilanteessa onnistu tarpeeksi hyvin, niin minun mielestäni ei ole hyvä jättää poikaa tai ketään pelaajaa flegmaattisesti tyytymättömyyteen, vaan on opeteltava tuo kyseinen suoritus yhä uusien toistojen avulla. Mitä aiemmin epäonnistunut suoritus toistetaan onnistuneena, sen parempi. Siksi menimme jo heti pelien jälkeen tänään jalkapallokentälle. Emme tietenkään liioitelleet, vaan keskityimme yhteen asiaan, jota toistamme taas uudestaan huomenna ja ylihuomenna. Huono suoritus on sallittua yhden kerran, mutta huonosta suorituksesta pitää oppia pois.
 
Lauantaina heti pelin jälkeen etsimme onnistunutta vapaapotkua. Sunnuntaina aamupäivällä opettelimme eroon pelissä nähdyistä ja koetuista puutteista 2 tuntia jalkapalloa harjoitellen. Jalkapallon aamupäiväharjoituksen jälkeen poikani meni sovitusti ystävänsä luo, kun tämä ystävä oli saanut valmiiksi tämän päivän viulunsoiton harjoitukset. Hän harjoittelee viulunsoittoa 3-5 tuntia joka päivä. Menestystä on tullut kotimaasta ja ulkomailta kilpailuista. Totesimme poikani kanssa automatkalla tuon ystävän luo, että itse asiassa jalkapalloakin pitäisi harjoitella niinkuin viulunsoittoa 3-5 tuntia joka päivä. Meidän harjoituksemme ovat olleet vielä vähäisiä, tänään vasta 2 tuntia ja ehkä illalla tunti lisää. Kun harjoittelua on säännöllisesti 5 tuntia päivässä, niin hyviäkin tuloksia voisi alkaa näkyä.


Kahden jalkapallo-ottelun ja meidän lisäharjoituksemme jälkeen poikani meni lauantai-iltana huoneeseensa omaan rauhaansa, söi pikkuisen annoksen jäätelöä ja laittoi korvakuulokkeet päähänsä. Kävin kysymässä lopulta, mitä musiikkia hän ylipäänsä kuuntelee. Kumpikaan vanhemmista ei itse asiassa tiedä pojan musiikin kuuntelusta ja mausta. Hän kuunteli Vivaldia, jota hän omien sanojensa mukaan kuuntelee puhelimen nettiliittymällä VKontakten kautta aina, kun tahtoo rentoutua. En itse tunne Vivaldia, mutta ei se kai paha ole rentoutumiseen. Tasapainoinen ja onnellinen poika meni ajoissa nukkumaan sen jälkeen kun oli kuunnellut Vivaldit.


Olisi kai minunkin tietysti hyvä oppia, että en ”moiti” poikaani liiallisesti huonolaatuisen (tai keskinkertaisen) suorituksen jälkeen. Pitäisi säilyttää mielenmaltti, hengittää pitemmän aikaa rauhallisesti, ja vasta oman tyyneyden tilassa käsitellä ottelun menestystä ja epäonnea. Tietysti keskustelemme aina myös onnistumiset. Ilo ei ole suinkaan kadonnut, vaan harjoitteluinto on vain lisääntynyt. Torstaina seuran jalkapalloharjoitusten 90 minuuttia jälkeen peliinsä tyytymätön poikani meni vielä kotikentälle harjoittelemaan jalkapalloa 60 minuutin ajaksi. Minä kannustin myös silloin siihen, että epäonnistuneet potkut eivät saa jäädä viimeiseksi suoritukseksi, vaan on parempi toistaa onnistunut suoritus useamman kerran.


Tämän blogin linkissä on esitelty kiinalaisen professorin Amy Chuan tiikeriäiti-kirja (suom. Tiikeriäidin taistelulaulu). Tuo kirja kertoo kiinalaisesta kasvatuksesta. Teos on professorin kiinnostava ”itsekriittinen” tarkastelu kasvatuksesta menestyksen tekijänä.[1][2][3] Kiinalainen kasvatusmenetelmä vaatii onnistumista ja onnistumista varten paljon harjoittelua. Siinä ei ole kaiken keskuksessa ”kannustava kiva yhteinen juttu”. Kiinalaisen kasvatusmenetelmän vaarallisuus on tietysti siinä, että lapsen menestys on kunnia-asia koko suvulle. Minun on varottava, että pojan kehitys ja tappio eivät olisi oman vähäarvoisen egoni vaatimusten heijastamista. Mielestäni tekeminen voidaan ottaa kiinalaisella vakavuudella, kun on kyse harjoittelusta, mutta suvun ja vanhempien kunniaa ei pidä sitoa lapsen onnistumiseen tai tappioon. Menestystä saa tavoitella ilman suurta häpeää.


Amy Chua on useasti muistuttanut, että hänen kasvatuskirjansa on elämänkerrallinen, ei kasvatustieteellinen ohje. Hän käsittelee siis kulttuurillista ilmiötä, josta voi jotain ottaa opiksi, mutta jota ei pidä käsittää ehdottomaksi ohjeeksi. Hänen kohuteostansa on tulkittu usein väärin ikään kuin hän antaisi kovat kokemukset oikean kasvatuksen määräyksiksi. Amy Chua kertoo perusteet, miksi kiinalaiset vanhemmat kasvattavat menestyksekkäämpiä lapsia kuin länsimaiset vanhemmat.[2][3] Keskimääräisesti kiinalainen vanhempi on ankarampi siinä, että lasten tulee harjoitella saavutuksensa hyväksi. Erään tutkimuksen mukaan kiinalaiset vanhemmat käyttivät 10 kertaa enemmän aikaa lastensa kehittämiseen kuin länsimaiset vanhemmat.[3] Saavuttaakseen hyvää, täyty tehdä työtä: harjoittelu ei ole aina ”hauskaa”.[3] Itsekin muistan venäjän kielen oppitunneilta Pietarista, että ryhmäämme saapui kiinalainen tyttö, joka ei osannut oikeastaan yhtään venäjää. Kun saimme opeteltavaksi Pushkinin erään pitkähkön runon, niin tuo kiinalainen tyttö opetteli runon seuraavaksi päiväksi ulkoa, vaikka ei ymmärtänyt venäjästä juuri mitään. Me suomalaiset ja saksalaiset ihmettelimme ahkeruutta!


Kiinalaisessa kasvatuksessa vanhempien kunnioittaminen on erittäin suuressa arvossa toisin kuin länsimaisessa kasvatuksessa.[3] Länsimaiset vanhemmat ovat äärimmäisen huolestuneita siitä, miten heidän lapsensa tuntevat mahdollisesti epäonnistumisessaan, mutta kiinalaiset vanhemmat eivät murehdi tuota kysymystä. Länsimaiset vanhemmat eivät oikeastaan uskalla edes lastensa kanssa tavoitella menestystä, koska ovat niin neuroottisia epäonnistumisen tunnetta vastaan. Kun länsimaiset vanhemmat pelkäävät aiheuttaa ”murhetta” lapselle epäonnistumisen johdosta, niin kiinalaiset vanhemmat teettävät lapselle lisää harjoituksia, jotta suoritustaso parantuu kiitettäväksi. Kiinalaiset vanhemmat uskovat, että heidän lapsensa voi saavuttaa menestyksen, mutta tämä menestys on kiinni vanhempien kasvatuksen laadukkuudesta. Mielestäni useimmiten länsimaiset vanhemmat ovat tulleet liian ”pehmeiksi”, mikä ei ole suinkaan lempeyttä, vaan lapsi voi kokea pehmeyden laiminlyönniksi tai välinpitämättömyydeksi. Lasta, joka tahtoo menestyä, olisi autettava työn ja harjoittelun avulla menestykseen.


Kun näen suoritukseensa tyytymättömän poikani, niin valitettavasti minä myös moitin lisää samasta asiasta. Jos yritän "lepyytellä" ja "selitellä", hän suuttuu, koska tietää kriittisesti syyn tyytymättömyyteensä. Suoritus ei ole onnistunut. Olen havainnut, että kiitos voi joskus onnistua keskinkertaisen suorituksenkin jälkeen, kun hän on itseään soimannut: heti kohta pelattavassa seuraavassa ottelussa poika on voimakas ja vapautuneen iloinen parempaa suoritusta varten. Paras tapa olisi aina etsiä "ratkaisu", jonka avulla hän voi korjata tyytymättömyyttä aiheuttaneen ongelman, epäsuorituksen. Silloin epäonnistuneesta suorituksesta saa tuntea rakentavaa vihastumista, en ota pois pojan vihastumista ja vähättele sitä suuttumista, mutta poispääsy on tarjolla onnistuneen harjoituksen avulla. Tämä on valtaosin toimintatapani, vaikka olen myös liian kova sanoissani.


En ymmärrä mitään ”kannustusta", joka on tyhjä abstraktio, epäselvä käsite. Etenkään poikani urheilumotivaatiossa ei ole ongelmaa. En oikeastaan tiedä montakaan urheilevaa lasta, jolla olisi motivaatio-ongelmaa. Kannustusta ei tarvitse siinä suunnassa ikään kuin suojellen ”motivaatiota”. Niin sanottu kannustaminen ja jälleen kannustaminen epäonnistumiseksi koetun suorituksen jälkeen itse asiassa syö sitä kallisarvoista motivaatiota, uskoa omiin kykyihin. Epäonnistumisen ja pettymisen kokeminen eivät ole siis motivaation puutetta. Mitä siis kannustaa? Oikeastaan ainoa kannustamisen tapa on aidosti hyväksyä surkea tunne ja hyväksyä suoritus riittämättömäksi laadultaan - vähättelemättä. Oikeaa kannustamista on ohjata kehittää taitoja paremmiksi. Torstaina jo tuntuvasti seuran jalkapalloharjoitusten jälkeen – kotipihalla noin kello 20:20 - minä KÄSKIN, että pojan TÄYTYY lähteä jo vihdoin sisään, kun hän oli tunnin harjoitellut jalkapallopotkuja seuran harjoitusten jälkeen.  Tänään ottelujen jälkeen minä puolestaan KÄSKIN, että teet 20 onnistunutta vapaapotkua kotikentällä, ja vasta sen jälkeen menemme sisälle.


Olen kuullut väitteitä, että kiinalainen kasvatusmalli ei missään tapauksessa soveltuisi länsimaiseen kristilliseen kasvatusperinteeseen, mutta todellisuudessa vanhempien kunnioittaminen ei ole mitenkään erityislaatuisesti vain kiinalainen perinne, vaan se on yhtä hyvin juutalainen ja kristillinen traditio antiikista alkaen pitkälle uuteen aikaan saakka, vaikka sittemmin länsimaisessa yhteiskunnassa vanhempien kunnioitus on tavalla tai toisella kokenut ”inflaation”.  Kiinalainen vaativa ja harjoituksiin ohjaava vanhemmuus liittyy kiinteästi vanhempien kunnioittamiseen. Nämä eivät toimi ilman toinen toista.


Mitään yhtenäistä kristillistä kasvatusperinnettä ei ole edes olemassa, ja vielä vähemmän tuo kristillinen kasvatusperinne olisi samaistettavissa postmodernin länsimaisen feministis-humanistisen ”kannustamis-ideologian” kanssa, jota erheellisesti kutsutaan nykyään ikään kuin kristilliseksi kasvatukseksi. Vanhempien kunnioitus on vanhastaan kristillisessä traditiossa ilmaissut myös kaikkien muiden käskyjen ja opettajien kunnioittamista ja noudattamista, sen sijaan että seuraisi kaikenlaista omalakisuutta ja anarkistisuutta. Apostoli Paavalin kirje Kolossalaisille antaa yhteiselämän ohjeeksi, että ”lasten tulee totella kaikessa vanhempiaan, sillä se on Herralle mieleen” (Kol. 3:20). Sama opetus on selvä myös Siirakin kirjassa (3:3-4), joka oli varhaiskirkollista pyhää opetusta. UT:n Efesolaiskirjeessä toistuu tuo sama kehotus: ”Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen” (Ef. 6:1). Kristilliseen opetusperinteeseen on aina kuulunut tuon kehotuksen rinnalla myös isille muistutus, että lapsissa ei saa kuitenkaan herättää vihaa (Ef. 6:4). Kasvattaminen kunnioitusta edellyttäen on hoidettava vanhemman sellaisella viisaudella ja rakkaudella, että lapsessa ei herää kapina ja viha. Lapsen on saatava tuntea, että ohjaavat harjoitukset syntyvät yhteisen pyrkimyksen puitteissa, vanhempi ei toimi lasta vastaan vaan tämän hyväksi. Vanhempien kunnioitus toteutui antiikista uudelle ajalle saakka länsimaisessa kristillisessä lastenkasvatuksessa enemmän sen suuntaisesti kuin kiinalainen ”tiikeriäiti” ilmentää kuin nykyisen feministishumanistisen koodiston mukaan.


En tiedä, olenko minä suomalainen tiikeri-isä, kun esitän "vaatimuksia" jalkapalloilevalle pojalleni? Mielestäni elän lajin luonteen ja kilpailun periaatteiden mukaisesti, kun tarjoan "ratkaisuja" sisäsyntyisten vaatimusten käsittelyä varten.

Viitteet:

[2] WIkipedia: Battle Hymn of the Tiger Mother. http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_Hymn_of_the_Tiger_Mother
[3] The Wall Street Journal 8.1.2011. Amy Chua: Why Chinese Mothers Are Superior.  http://online.wsj.com/news/articles/SB10001424052748704111504576059713528698754