maanantai 18. marraskuuta 2013

Arvokas elämä syntyy arvoista

Proletariaattimme pienenä yksilönä, ryysyköyhälistömme säälittävänä ihmispolona, pitkäaikaistyöttömänä vanhenevana miehenä minun ei pitäisi tunnustaa luokkataistelutietoisten teoreetikkojen järkytykseksi, että minä elän arvokasta elämää, koska arvokas elämä syntyy arvoista. Tunnustan kuitenkin totuuden: arvokas elämä on mahdollinen köyhälle isälle, ja itse asiassa köyhyydessä olen löytänyt arvokkaan elämän aivan erityisellä tavalla!

Pekka Himasen tutkimuksessa esitelmöity apokryfinen käsite ”Arvokas elämä” on saanut moitteita silläkin perusteella, että arvokkaaseen elämään ei kaikilla olisi muka rahaa. Monet olisivat liian köyhiä Suomessa arvokasta elämää varten. 

Juha Molari Venäjällä Gagarinin
kaupungissa elokuussa 2013,
jolloin jokapäiväinen lenkkeily
pojan kanssa teki hyvää myös
minulle itselleni.
En osaa arvioida, kuinka moni aikuinen työkykyinen ja –haluinen mies tai nainen ansaitsee Suomessa vähemmän kuin minä työmarkkinatuen reilun 500 euron verran kuukaudessa. En saa työmarkkinatuen lisukkeeksi mitään sosiaaliviraston toimeentulotukea enkä mitään asumistukea tai muutakaan. Minulla ei ole mitään varallisuutta pankkitileillä, sijoituksissa tai omistusasunnoissa eikä missään muuallakaan. Olen vain varaton, joka tänä aamuna antoi pojalleen kukkaronsa viimeiset kaksi euroa: pojalla oli koulua varten yksi välipalalappu, mutta yhdellä 50 sentin arvoisella lapulla ei saa riittävästi välipalaa. Ajattelen tyhjentäessäni kukkaroni viimeisistä kolikoistani, että ruoka se pitää vahvana kasvavan pojan.  Lisäksi annoin bussilippua varten 2,80 €, kun havaitsimme, että pojan bussikortti oli mennyt vanhaksi. Koko kuukauden lippua en voinut ostaa nyt aamulla eikä siihen olisi minulla ollut rahaakaan.

Nuo muutamat eurot minulle säästyivät eilispäivän uimahallimatkasta. Kävin kymmenen ja neljä vuotta vanhojen poikieni kanssa uimahallissa, koska olin saanut aamulla 10 euroa rahaa sitä matkaa varten. Isä meni poikien kanssa uimaan, kun äiti meni töihin siivoamaan. Työttömänä jouduin maksamaan meistä kaikista yhteensä 5,60 €.

Uimahallissa katselin, että olin yksi harvoista isistä lasten kanssa. Siellä oli kai yksi isä uimassa lapsen ja vaimonsa kanssa. Heillä oli aivan pieni sylivauva. Mahdollisesti paikalla oli myös eräs isoisä lapsensa kanssa. Mutta missä olivat kaikki ne vähätuloiset, keskituloiset tai hyvätuloiset isät sunnuntaina, kun oli vapaapäivä arvokasta elämää varten? Onko niin, että koko itäisestä Helsingistä löytyi sunnuntaina keskipäivällä vain yksi tai kaksi isää, jolla oli varaa uida lastensa kanssa?

Tietysti kysymykseni on hiukan ivallinen, koska tiedän, että monilla isillä olisi varaa uimahallissa käyntiin. Kun minä työskentelin vanhassa virassani, en edes virallisina vapaapäivinä ymmärtänyt riittävästi lähteä rakentaa arvokasta elämää lasteni kanssa, vaan uimahallimatkat ja monet sellaiset lasten kanssa harrastamiset jäivät äidin innon varaan. Olinhan minä tietysti satunnaisesti viemässä poikaani silloin venäjänkielisen Spartak-seuran jalkapalloharjoituksiin, mutta muu vapaa harrastaminen jäi tarpeettoman vähäiseksi. En ole lainkaan vakuuttunut, että keskipalkkaisena miehenä minulla olisi ollut arvokkaampi elämä kuin nyt ryysyköyhälistömme surkeana ihmispoloisena. Nyt minä saan lasteni kanssa sellaisia ikimuistoisia kokemuksia, joita ei voi rahalla riittävän korkeaksi arvioida. Sitä paitsi olen ihan vakuuttunut, että kaikki Suomen isät eivät voineet olla sunnuntaina varatut työn velvollisuuksiin, vaan kyse on unohdetuista perhearvoista, kun nämä eivät tule uimahalliin lastensa kanssa.

Illalla kuuntelin jalkapalloseuran tiettyjen vanhempien pohdiskelua talviharjoituspaikaksi lapsille. Kummastelin mielessäni, että minä kaikista köyhin olin valmis sijoittaa parikymmentä senttiä enemmän per harjoituskerta lapseni harjoituspaikan laatua varten, jotta hän voi talvella harjoitella tekonurmella sisätiloissa, kun vakavaraiset vanhemmat tahtovat säästää nuo sentit ja suositella lapsia harjoittelemaan ulkotilassa talvikelissä – myös liukkaalla kelillä ja pakkasella - jalkapalloa. Mistä pitää säästää ja mihin pitää sijoittaa? Onko kyse arvokkaasta elämästä? Mikä on meille arvokasta?

Minulle arvokas elämä muodostuu nykyään varattomana, mutta luottotietoisena - mutta ei luokkatietoisena - miehenä siitä, että syntyy loistavia unohtumattomia kokemuksia pienten lasteni kanssa. Keskiviikkona käyn tällä viikolla taas kerran noutamassa poikani koulusta, tarjoan koulun välipalan jälkeen toisen välipalan automatkalla uimahallille, jossa hän opettelee kilpauintitekniikkaa. Emme syö ennen uintia kovin paljon, koska emme mene uinnin jälkeen jalkapalloharjoituksiin, jonne yleensä kuskaan hänet uinnin jälkeen. Silloin pitäisi tankata energiaa vähän enemmän jo ennen uintia. Ylihuomenna keskiviikkona lähdemme hiihtämään. Hiihdämme yhdessä. Pojalla on uudet hiihtokengät ja sauvat. Opettelemme tietysti myös tekniikkaa. Olen hiihtänyt nuorempana sen verran kilpaa, että voin hyvin ohjata häntä parempaan osaamiseen. Mutta tärkeää on yhdessä harrastaminen. Perinteinen ja luistele kehittävät kehon hallintaa erinomaisesti, ne täydentävät kaikkea muuta liikunnallisuutta. Myös kestävyysominaisuudet parantuvat. Kivikon sisätiloissa hiihtokerta maksaa reilun kympin, mutta viiden kerran lipulla hiihtämisen kertakustannus jää kohtuulliseksi. Vesisateella ja muulla surkealla kelillä  emme mene ulos urheilemaan, vaan hiihdämme sisätiloissa: hiihtäminen tekee keholle ja mielelle paljon parempaa kuin yrittäisi sietää surkeaa ulkoilmaa vaikka surkeasta ulkoilmasta ei tarvitsisi maksaa mitään tai se olisi ainakin vähän halvempaa. Työttömällä miehellä on tämä edellytys sijoittaa työmarkkinatuesta pieni summa lasten harrastamiseen laadukkaissa oloissa. Kyse on tahdosta ja arvoista! Nämä yhteiset harrastushetket ovat hienoja elämyksiä, niissä rakentuu päivittäin sellainen perustava yhteys, jota minä kutsun hyväksi arvokkaaksi elämäksi pikemmin kuin tiettyjä kuukaudessa saatavia euromääriä voisi kutsua "hyväksi arvokkaaksi elämäksi".

Tänään koulupäivän jälkeen on pojalla jalkapalloseuran harjoitukset, mutta nyt minulla ei ole varaa ajaa häntä harjoituksiin henkilöautolla: bensaa ei ole riittävästi eikä ole varaa ostaa bensaa, sillä vasta keskiviikkona saan työmarkkinatuen. Bussilla ja metrolla en voi mennä, koska minulla ei ole HKL:n lippua enkä matkusta ”pummilla”. Tietysti voisin antaa pojan mennä illalla yksin harjoituksiin ja tulla sieltä takaisin. Varmasti hän osaisi. Harjoitukset päättyvät kuitenkin sen verran myöhään, että olen mielellään hänen seuranaan, kun pimeällä hän saapuu kotiin. Kuka koskaan voi ennustaa, mitä kolhuja sattuu myös harjoituksissa, kun harrastus on sen verran fyysinen?

Niin köyhyys ei ole myöskään tänä iltana arvokkaan elämän este, vaan pikemmin mahdollistaja. Polkupyörällä matka kotoa harjoituksiin ei olisi mahdottoman pitkä. Niin ajaisimme polkupyörällä varmasti varhain syksyllä, mutta nyt marraskuussa keli voi olla jo aika kylmä, erityisesti paluumatkalla tiet voivat olla liukkaat ja tuulenpuuskat yllättävät. Karttaa katsoen ratkaisu on hyvin apostolinen: voin keveästi hölkätä poikani kanssa harjoittelupaikalle 4 km ja jalkapalloharjoitusten jälkeen 4 km takaisin kotiin. 8 kilometriä kevyttä hölkkää ja välillä mahdollista kävelyä ei ole yhtään mikään ongelma 10 vuotta vanhalle pojalle, joka tahtoo harrastaa jalkapalloa. Myös isälle tuo luonnollinen liikunta on oikein terveellistä. Tänään köyhyyteni ”pakottaa” meidät tähän arvokkaaseen harjoitusmatkaan hölkäten ja kävellen – isä ja poika yhdessä. Kesän lopulla Gagarinissa juoksimme tuollaisen harjoitusmatkan melkein joka aamupäivä ja joka iltapäivä (kaksi kertaa päivässä), kun menimme mummolasta kosmonautti Gagarinin koulun jalkapallokentälle ja juoksimme takaisin. Silloin oli kostea helle, mutta nyt on mukava raikas syyssää.

Harjoitusmatkan juokseminen ei ole pelkkää juoksua yhdestä paikasta toiseen, vaan se on isän ja pojan yhdessä juoksemista, jossa voi kuunnella toinen toista, puhua ja katsella asioita. Autoon siirretyt vanhemmat ja lapset kiitävät penkkiin vyötettyinä ohi toistensa, ympäröivät paikat ja hetket ilman että tuskin ennättävät havaita toisiansa, kun vanhempienkin pitää keskittyä muihin autoihin ja kaikkeen liikenteeseen. Ehkä lapset voivat istua autossa ja pelata samanaikaisesti älypuhelimellaan.

Kävin tänään maanantaina niin sanottua suurenomaisen tärkeää "omaa aikaani" varten juoksulenkillä hyvällä kunnallisella kuntopolulla metsässä. Juoksin noin 10 kilometriä. En voi kehua voimiani, jotka ovat vielä hyvin puutteelliset noin kuukauden juoksutauon tähden, joka syntyi nivelsiteen repeämän johdosta. Tunsin raikkaassa syyssäässä suurta mielihyvää. Tunsin kehoni tarvitsevan tätä lenkkeilyä. Ehkä vähitellen pääsen taas hyvään kuntoon. Juoksulenkin aikana näin tällä keskeisellä kuntolenkillä yhden kävelevän keski-ikäisen miehen ja yhden naisen, jonka ikää en osaa arvioida. En tiedä, ovatko kaikki itähelsinkiläiset aikuiset työssä, mutta ainakaan aamulla ei kovin moni ollut lenkkipolulla, joka ei olisi edes maksanut mitään meille työttömille. Tämä juoksulenkki oli sitä arvokasta laatuaikaa aikuiselle ihmiselle, joka tahtoo huolehtia terveydestään ja kunnostaan.

Perjantaina kävin poikani kanssa pelaamassa sulkapalloa Myllypuron hallissa. Hinta ei ollut mahdoton työttömällekään, työläiselle summa olisi aivan mitätön. Sulkapallo oli ihan hauskaa liikuntaa kimmoisuuden kehittämiseksi. Muutenkin se on kivaa liikuntaa, parempaa kuin istua vain television ääressä. Sulkapallon jälkeen venyttelimme ja juoksimme aitoja. Minä olin vielä toistaiseksi pidättyväinen aitajuoksussa, koska nivelsiteeni oli vasta tervehtynyt, mutta en ollut varma sen kestävyydestä. Poikani juoksi useamman kerran. Löysimme jopa hänen ikäluokalle oikeat 60 cm:n matalat aidat, kun hän on yleensä juossut 70 cm:n aitoja. Niin nuo korkeammat kuin nämä matalammat aidat menevät hyvin keveästi yli. Aitojen välin laitoimme juuri oikeaksi ja pystytimme suoralle kaikki aidat. Katselin isoa hallia enkä nähnyt muita isiä poikiensa tai tyttöjensä kanssa. Missä on arvokasta elämää kokevat isät ja äidit? Eikö koko itäisessä Helsingissä tai mahdollisesti koko Helsingissä löydy niin varakasta isää tai äitiä, että voisi harrastaa lapsensa kanssa sulkapalloa tai aitajuoksua tai jotain muuta urheilua tuossa salissa? Ehkä vanhempia oli eteisessä saattamassa valmentajien ohjaamia harjoituksia varten, kun heidän lapset olivat vielä alakouluikäisiä, mutta en katsonut eteistä. Mahdollisia isiä ja äitejä oli kyllä siellä myös yksinään harrastamassa kuntosalissa ja muita lajeja, mutta eivät lastensa kanssa. Sitäkö se arvokas elämä on?

Väitän, että lähes aina köyhälläkin suomalaisella olisi riittävästi rahaa harrastaa lastensa kanssa sekä mahdollistaa tällä tavalla molemmille arvokas elämä. Kyse on arvokkaasta vähävaraisuuden suunnittelusta arvojen mukaisella tavalla. Lauantaina minulla ei ollut tuota puuttuvaa kympin euroakaan, jonka olisin tarvinnut uimahallia varten. Niin menin kahden poikani kanssa leikkipuistoon, jossa nämä kiipeilivät raittiissa ilmassa kiipeilytelineillä. Näin leikkipuistossa ilmeisemmin pari äitiä sekä yhden toisenkin miehen. Tuo toinen mies oli venäläinen isoisä, joka oli tullut leikkipuistoon tyttären tyttären kanssa. Ilmainen leikkipuisto ja raikas syyssää eivät kutsuneet isiä arvokkaaseen elämään sen monilukuisemmin. Ihan varmasti tälläkin alueella olisi ollut tuhansia isiä, joiden lapsille olisi ollut arvokasta mennä leikkipuistoon isänsä kanssa lauantaina keskipäivällä. Tietenkään en kuvittele, että kaikkien isien aina pitäisi olla siellä, missä minä juuri silloin olen, vaan kerron vain hämmästelevän hiljaisuuden, kun en tiedä, mitä isät tekevät arvokkaan elämänsä puolesta lastensa seurassa. En näe heitä juuri missään.

Arvokas elämä syntyy arvoista, joita myös työssäkäyvät vanhemmat voisivat paremmin kunnioittaa ja palauttaa perheensä jokapäiväiseen elämään, jos eivät antaisi kaikenlaisten korvikkeiden ja jopa aikuisten käyttöön tarkoitettujen ”nautintoaineiden” pettää vanhemman sydäntä kaikkein arvokkaimmasta.




. . . . . . . .

Juha Molari Юха Молaри
GSM+358 40 684 1172
Työtön Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)