lauantai 16. marraskuuta 2013

”Mitä kuuluu, Juha”, eräs venäläinen vaikuttaja kysyi

Juha Molari elokuussa 2013
Gagarinissa (Venäjä). Hän on Suomessa
jo liian vanha mihinkään työpaikkaan
siivouksesta, postinjakamisesta ja
puhelinmyyntityöstä alkaen.
"Mitä kuuluu, Juha", eräs venäläinen vaikuttaja kysyi torstai-iltapäivänä vähän ennen painiharjoituksia.  Tämä roteva mies hymyili jo kaukaa, kun näki minun ja poikani saapuvan. Hänen ystävällinen kysymyksensä ei ollut vain ohikiitävä merkityksetön kysymys ”Mitä kuuluu”, vaan hän halusi aidosti kuulla, mitä kuuluu (puhuimme venäjäksi).

Aloin vastata kertoen tavallista tarinaani: "Olen yhä työtön, vaikka...", mutta silloin mies keskeytti aivan heti. "Sinun työttömyytesi on Suomen politiikkaa, en minä tarkoittanut kysyä työllistymistä Suomessa, vaan mitä pojallesi kuuluu". Hänellä oli hyvin synkän realistinen käsitys Suomen poliittisesta tilanteesta eikä siksi työllisyyteni ollut kiinnostava kysymys, vastauksen hän jo tiesi. Kerroin tämän jälkeen hyviä uutisia poikani elämästä.

Raikas ulkoilma on ilmainen

Tänä lauantai-aamuna minun piti kuin pitikin vastoin lapsilleni antamaa lupausta perua päivän suunnitelmat. Ymmärtäväisenä miehenä päätin jo heti aamulla kello 7 tarkistaa pankin käyttötilini. Verkkopankki kertoi saldon täsmällisesti. Vaikka vielä toissapäivänä tilin saldo näytti 15 € plussaa enkä käyttänyt pankkitiliä lainkaan – eiliset pizzat ostin kukkaron kolikoilla – niin nyt käyttötilini oli 13 € miinuksella. Käyttötilini ei ole kuitenkaan luotollinen. Jotkut ostokset olivat menneet pankkitililtä viikon myöhässä vasta eilen. Ongelman olisin varmasti voinut ratkaista ongelmattomasti vippaamalla joiltakin tutuilta kympin tai parin, mutta tänään otin koko vastuun itse: siirsin visa-velkatililtä 15 € käyttötilille ja pankkikortti vapautui sulkemisen riskistä 3 € saldon ansiosta. Visa-velkatilille jäi tämän operaation jälkeen 3 € alle 5000 € velkarajakattoa. Lisäksi siirsin Joustoluotto-velkatililtä 15 € käyttötilille, joten käyttötilillä on nyt 18 €. Niin olo on hiukan turvallisempi, koska Hummerissani mittari jo hälyttää polttoaineen vähäisyyttä. Kymmenellä eurolla saan vähän polttoainetta, jotta voin viedä sunnuntaina poikani jalkapalloharjoituksiin, jotka ovat varsin kaukana. Lisäksi polttoainetta riittää sitten muuhunkin menoon alkuviikoksi. Minulla on kukkarossa kolikoita 1,25 €, joten rahani riittäisivät periaatteessa siihenkin, että menisin kahden poikani kanssa uimaan työttömän halpaan hintaan. Vaatekaappia varten uimahalli tarvitse 50 senttiä. Kahta poikaa varten tarvitsin siis vaatekaappeihin 1 euron rahaa, jotka saisin toki takaisin uinnin jälkeen. Nyt voisin vaihtaa nuo 1,25 € rahat 50 sentin kolikoiksi. Rahani ovat valitettavasti 5 sentin ja 20 sentin kolikkoina.  Lupauksen pitäminen pojille uimahallissa käynnistä olisi kuitenkin velkarahalla pidettyä kulutusjuhlaa. Vaikka kaikki on toiminut ihan hyvin jo kohta 3 vuoden työttömyyden ajan, minun täytyy olla huolellinen!

Uimahallisuunnitelman peruuntuminen ei masentanut lapsiani. Tänään sää on oikein kaunis ja me menemme ulos. Ulkoilma ei maksa mitään edes työttömälle isälle ja hänen lapsilleen.

Kirkkoherran yhteiskunnallinen suuri merkittävyys

Minun yhteiskunnallinen merkittävyyteni on luonnollisesti rajusti romahtanut jo kolme vuotta sitten. Sitä ennen minä kirkkoherrana puin päälleni upeat liturgiset kaavut ja saarnasin jumalanpalveluksissa Mikael Storsjön kotikylän viidelle mummolle ja yhdelle kanttorille, joka kuitenkin lähinnä tarkkaili omia näkyjään, joita hän koki messujen aikana. Joskus meidän piti politiikan edustajien kanssa laskea seppeleet ns. sankarihaudoille. Se oli kirkkoherran suurta merkittävyyttä, jollaisena minutkin olisi varmasti suvaittu.



Mikael Storsjö ja Jukka Mallinen, Kerkko Paananen, Islam Matziev[3], Pauli Saarinen, Matti Vesimäki, Hanni Hyvärinen, Heidi Hautala, Agneta Storsjö, Antti-Pekka Mustonen (”Tynkä-Karjalan Antti”), Veikko Saksi ja muut hengenheimolaiset ovat täsmällisesti etukäteen ja jälkikäteen painottaneet ainakin viiden vuoden ajan – muutamat heistä yhä edelleen lähes päivittäin – että minä – Juha Molari – olen onneton merkityksetön, marginalisoitunut ihmishylkiö, joka vain itse kuvittelee, että hänen näkemyksiään joku kuuntelisi. Onhan se kiistämätöntä, että neljän tonnin kuukausipalkalta ja virasta tiputtua pois 500 euron työmarkkinatuelle ihminen menettää kaiken osallisuutensa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Edes kaupungin sisäiset matkat eivät ole aina mahdollisia vähävaraisuuden tähden. Mikään media tai yhteiskunnallinen vaikuttaja ei ole kiinnostunut tuollaisen vähäosaisen satunnaisista mielipiteistä. Minun näkyvyyteni mediassa oli jo aiemmin niukkaa, mutta nyt se on täysin kadonnut. Myös kaikki suhteeni vaikuttaviin ihmisiin on häipynyt syrjään. Ne viimeisetkin niukat kontaktitkin jotenkin vaikuttaviin ihmisiin - Jussi Parviaiseen ja Johan Bäckmaniin - ovat jo yli vuoden takaa. Mitä siis tällainen Suomessa ja Suomen rajojen ulkopuolella täysin unohdettu ihminen enää edes elää, kysytään "vihamiesten" parissa melkein päivittäin. Mutta se onkin merkillistä, että elää ja on onnellinen!

Erityisesti Matti Vesimäki uskollisena tukijana Mikael Storsjön pyrkimyksille on taas uudemman kerran kirjoittanut, miten minua (Juha Molari) vihastuttaa sen todellisuuden kohtaaminen, että olen yhteiskunnallisesti merkityksetön, epäkiinnostava henkilö. Hänen mukaansa minun on mahdotonta alistua tuohon osattomuuteen ja siksi minä tahtoisin unelmoida, että minua niin monet henkilöt ja vaikuttajat seuraavat. Niin hän on julistanut totuuttansa noin 5 vuotta keskimäärin joka päivä. Koko porukka resitoi yhteen ääneen joka aamu ja ilta hartaudekseen (paitsi jos ovat päihteiden tähden autuaallisessa unohduksen tilassa tai muuten nousevassa juhlatunnelmassa): ”Etenkään pappisviran menettämisen jälkeen Molarilla ei ole sijaa eikä jakoa yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti merkittävään vuorovaikutukseen. Hänen mielipidettänsä ei kukaan kysy eikä ketään kiinnosta!” En tiedä kuinka moni heistä huutaa resitointinsa loppuun kiitokseksi Allah Akbar, mutta ymmärtääkseni kukaan heistä ei tunne eikä tunnusta sen enempää Jumalaa kuin Allahia.

Perjantaina tunsin itseni onnelliseksi

Juha Molari juoksi perjantaina aamulla juoksulenkin
täällä Pirkkolassa ja tunsi itsensä tosi onnekkaaksi. 
En minä itseäni voi kokea ihmishylkiönä, rutiköyhänä pitkäaikaistyöttömänä dissidenttinä onnettomaksi. Onnettomuus ja osattomuus eivät ole varallisuuden ja tulojen kanssa synonyymit. Pikemmin olen onnellinen ihmishylkiö! Tämän myös liikemies Mikael Storsjö tietää varsin hyvin niin kuin hän vastasi esitutkintakuulusteluissa laittoman maahantulon järjestämisestä, että hänen 2800 euron vuosiansionsa riittivät varsin hyvin kaikkien laittomasti maahantuotujen pakolaisten matkalippuihin niin kuin hänen henkilökohtaisiin kaikkiin muihinkin elinkuluihin. Minun reilut 500 euroa kuukaudessa työmarkkinatukea tekevät minusta kuitenkin kaksin verroin kovempituloisen miehen pitkäaikaistyöttömänäkin kuin liikemies Storsjö on ollut silloin toiminnan vuosinaan. Ehkä toinen seikka, mikä erottaa meidät, on syyllisyys: minulla ei ole syyllisyyttä, jonka tähden vainoharhaisesti kuvittelisin, että turvallisuuspalvelu pistää kuolleen pikkulinnun tarjottimen päälle tai että hajamielisyyttään jääkaappiin sijoitettu kirja olisikin joutunut sinne FSB:n toimesta. Sielun rikkinäisyys syyllisyyden ja muiden syiden tähden pistää mielikuvituksen liikkeelle Kavkaz-Centerin tuottajassa, mutta minä olen sitä vastoin köyhänä ihmishylkiönä onnellinen. Kavkaz Center on toiminnallinen osa YK:n turvaneuvoston sanktioimaa Al-Qaidaan linkittyvää terroristijärjestöä. Kavkaz Center on terroristien rahoitusmekanismi, rekrytointi- ja koulutusväline, informaatiosodan väline, operatiivinen ja rakenteellinen tekijä terroristi-iskuissa.[4]

Likainen omatunto tekee Kavkaz-Centerin kustantajan
Mikael Storsjön levottomaksi ja vainoharhaiseksi.
Minun tarjottimille eivät pikkulinnut kuole eikä minulla ole sisäinen sairas tarve kuvitella kaikenlaista. Minä voin katsoa suoraan silmiin ja vastata reilusti, mutta Mikael Storsjö aloittaa vastauksensa mumisten alavasemmalle maahan, minkä jälkeen hän heittää päänsä nopeasti ylös oikealle, leuka jää vähän ylös oikealle, koska ei halua kohdata levollisesti silmästä silmään. Tämä tuli ilmi YLE Femman filmissä ”Vaikuttaja: Minä, Mikael Storsjö” (keskiviikko 13.11.2013 kello 22). Kuka tahansa terapiakoulutuksen saanut ihmettelee kyseisen herran outoa kehonkieltä. Sitä vastoin minä köyhänä miehenä olen täysin levollinen. Hyvä omatunto antaa levon koko kehoon.

Ennen kaikkea tahdon vanhana pitkäaikaistyöttömänä ryysyköyhälistön ihmisenä todistaa onnellisuuden ja hyvän elämän puolesta. Eilen perjantaina kävin jälleen kerran Pirkkolassa aamulenkillä varhain aamulla kello 8 aikaan. Tietysti tämä kello 8 on varhainen aamu pitkäaikaistyöttömälle, joka saisi verovaroista saatavan työmarkkinatuen turvin nukkua vaikka koko aamun ja päivän rajoituksetta siinä missä työlliset ihmiset heräävät aamulla aikaisin töihin. Minä olin Pirkkolassa pururadalla juoksemassa kello 8 perjantaina aamulla, mikä on varhainen ajankohta tällaiselle joutilaisuudessa elävälle miehelle. En minä siellä pururadalla saarnannut viidelle hienolle mummolle enkä kenellekään muullekaan mitään, joten yhteiskunnallinen merkittävyyteni oli tietysti romahtanut. Ei siellä kukaan ihminen tullut minua edes kättelemään (luterilaisissa kirkoissa ei pappien käsiä suudella).

Aamulenkillä tunsin hienoa mielihyvää saada juosta ihan vapaasti kauniissa ilmassa hyvällä pururadalla. Kukaan ei ahdistanut minua mihinkään. Muistin todella köyhien autuuden tuolla pururadalla, kun juoksin ja mietin elämääni samanaikaisesti. Tunsin itseni jopa onnelliseksi, mikä on aika paljon sanottuna suomalaisena miehenä.

Onnellisesti aamulenkillä ajattelin, että nyt minä juoksen lenkkini, sitten menen suihkuun ja syön kiireettömästi aamupalan. Jo kello 12 aikaan koululaispoikani pääsee koulusta ja menemme yhdessä Myllypuron halliin pelaa sulkapalloa. Juoksulenkin jälkeen pakkasin huolella varusteet sulkapalloa ja aitajuoksua varten. Työttömänä pääsin 1,50 €:n hinnalla Myllypuron halliin. Saman summan maksoin pojastani. Pelasimme, venyttelimme ja juoksimme hallissa. Minä en nähnyt kenenkään yhteiskunnallisesti merkittävän isän urheilevan tuossa suuressa salissa poikansa tai tyttärensä kanssa. Illalla emme menneet pelaamaan jalkapalloa kotikentälle, vaikka olin hiukan miettinyt sellaista ohjelmaa. Keskiviikkopäivä oli näet niin raskas tälle koululaispojalleni, että näin aiheellisesti tarjota enemmän lepoa kuin rasitusta vielä perjantainakin.

Keskiviikkona muistin kiittää Luojaa johdatuksesta

Keskiviikkopäivä on perjantain ja torstain liikunnallisten päivien ohessa tavanmukaisesti aina sellainen tärkeä päivä, jolloin tunnen itseni yhä uudestaan onnelliseksi. Tunteeko moni pomo, työläinen tai virkamies itsensä keskellä viikkoa keskellä päivää onnelliseksi? Jos työttömien onnellisuutta voitaisiin verottaa, niin varmasti tämäkin lisäarvo pistettäisiin nautintoverojen piiriin, jos onnellisuus olisi jotenkin mitattavissa. Pekka Himanen määritteli Hyvän elämän sellaiseksi mittariksi, jota ihmisten pitäisi tavoitella. Luultavasti minä saan elää tätä hyvää elämää juuri vallitsevien mahdollisuuksien ja rajoitusten tähden. 

Muistan hyvässä onnellisuudessani niitä kiireisen yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisen kirkkoherran aikoja, jolloin saarnasin myös iltaisin Mariatalon ja muiden palvelutalojen sairasvuoteessa paikalle kuljetetuille mummoille ja papoille kovalla selkeällä äänellä Jumalan sanaa, koska muuten he eivät olisi kuulleet sanottaa. Nämä kohtaamiset olivat merkittäviä. Muistan yhä monia näistä ikäihmisistä lämmöllä ja kunnioittaen. Siitä huolimatta kärsin, koska samanaikaisesti lapseni olivat harrastuksissaan ilman minun tukeani. Kun tulin kotiin, oli jo nukkumaan käynnin aika. Nyt keskiviikkona kävin noutamassa poikani koulusta kello 14:15 niin kuin viikosta toiseen, sillä hänellä alkoi kilpauintivalmennus jo kello 15:00. Autossa poikani söi banaanin ja jugurtin. Hiukan oli aiheellista koulun välipalan lisäksi tarjota jo autossa syötävää, jotta koko iltapäiväksi olisi energiaa riittävästi. Uinnin jälkeen ei voi syödä erityisen paljon, sillä jalkapallossa juostaan sen verran paljon, että vatsa ei saa olla liian täysi. Katselin uintiharjoituksia, miten alkuverryttelynä iso poika määräsi uimareita 50 etunojapunnerrukseen, lukuisiin vatsalihasliikkeisiin jne. Ja uimarit tekivät verryttelynsä. Uintiharjoituksissa pojat ja tytöt uivat useita kymmeniä kertoja tuon 25 metrin altaan mitan. Ainakin selkää, kroolia ja sammakko uimarit harjoittelivat.

Uintiharjoitusten jälkeen poikani saapui uimahallin kahvilaan ja kertoi silminnähden todettavan tilanteen: hän on väsynyt uintiharjoituksista. Jalat ja kädet ovat aivan ”poikki”. Niin ostin pojan pyynnöstä Jaffa-virvokejuoman ja lihapiirakkaan. Lohdutin, että jalkapalloseuran puolentoista tunnin harjoitukset alkavat vasta tunnin kuluttua. ”Kun nyt istuimme rauhassa ja syömme”, rohkaisin minä poikaani joka mietti, miten jaksaa kohta pelata jalkapallo, ”niin jalat ja kädet palautuvat sen verran vahvoiksi, että jaksat jalkapalloharjoituksiin vähän myöhemmin”. ”Syö ja juo rauhassa. Laitamme jalkapallosuojat ja –kengät vasta myöhemmin”. Kun rauhoitin poikaani kiireettömyyteen, niin juttelimme hyvällä iloisella, hymyilevällä mielellä kaikista asioista. Tunsin taas syvää onnellisuutta, kun voin tällä tavalla tuoda aikaa ja rauhaa pojan harrastuksiin. Niin laitoimme jalkapallovarusteet ylle ja ajoimme jalkapalloseuran harjoituksiin nurmikentän laitaan. Poikani oli ensimmäinen harjoituksiin saapuneista pojista, joten hänellä jäi vähän aikaa potkia ja leikkiä pallon kanssa jo ennen harjoituksia. Valmentaja kertoi ymmärtäväisesti, että poikani ei tarvitse jäädä harjoituksiin, jos hän tuntee liian väsyneeksi itsensä – tai voi myös lähteä kesken harjoitusten tarvittaessa. ”Uintiharjoitukset ovat kova juttu”, hän arvioi harjoitusten rasittavuutta. Poikani kertoikin kesken jalkapalloharjoitusten juomatauolla, että jalat ovat täysin väsyneet jo uinnin perintönä. Hän kuitenkin halusi jatkaa harjoitukset loppuun saakka. Loppupelissä poikani sai tehtyä jopa neljä maalia. Kaiken kaikkiaan keskiviikko oli todella raskas päivä, kuten hän tunsi harjoitusten jälkeen illalla kotona, kun teki vielä koululäksynsä vähän ennen nukkumaan käyntiä. Minä tunsin omasta osuudestani, että osuuteni on mitätön yhteiskunnallisesti, mutta minulla oli mahdollisuus auttaa poikaani toimittamaan harrastuksensa. Yksin hän olisi ollut vielä paljon väsyneempi, aivan liian väsynyt.

Kiitin vilpittömästi Luojaa viisaasta johdatuksesta, joka ateistien ja ymmärtämättömien silmin näyttää ihan vastakohtaiselta, mutta jonka viisauden voi tuntea vilpittömässä sydämessä.

Pitkäaikaistyötön saa kaikkea riittävästi

Kun muuta laupeutta ei meikäläinen ihmishylkiöksi syrjäytetty pitkäaikaistyötön vanhus saa tässä Suomessa, niin minä tietysti ostan tummaa suklaata ja nautin terveellisesti [1] (suklaata on varaa ostaa vasta ensi keskiviikkona, kun työmarkkinatuki tulee pankkitilille). En minä tarvitse muuta kuin lapseni ja tummaa suklaata, jotta minulla on hyvä onnellinen elämä.

Kunnallinen hammashuolto saa kai kohta asiakkaan. Kaikki toimii hyvin loistavasti minua varten. Pitkäaikaistyöttömänä myös kunnallinen hammashuolto pelottaa rahankulujen vuoksi, sillä ei sekään ole meikäläiselle ilmaista. Nuo maksettavat kympit ja sataset ovat usein jopa mahdottomia. Mikään sossu ei ainakaan maksaisi hampaitani, jotka tahdon pitää hyvinä työmarkkinoita varten - estetiikasta ei niin väliä jo näin kauhean vanhana. Viime kerralla pääsin aika nopeasti hoitoon. Silloin päätin rahalaskelmien mukaan, että takahammas oli parempi ottaa halvasti kokonaan pois kuin alkaa maksaa paikkauksesta ja hoidosta. Toisin kuin julkisuudessa ovat nuo sotasankarit minua vastaan vuodesta toiseen väittäneet, niin minun hampaani ovat hyvässä kunnossa, sillä jopa työttömänä minä sijoitan hampaiden hoitoon aikaani ja muutaman kympin rahaa. Tunnen itseni hyvin iloiseksi aina, kun hampaat ovat taas käyneet vuosihuollossa.

Olen minä myös tietoinen työelämän kurjuudesta, työn orjista, jollainen minä en ole vapautettuna pitkäaikaistyöttömäksi dissidentiksi. Itse asiassa onneksi olen liian vanha lehdenjakajaksi [2](en saanut kutsua kolmen hakemuksenkaan jälkeen), vaikka lehdenjakaja ansaitsee vain 700-1400 €/kk (kirkkoherrana minun ansiotaso oli noin 4000 €/kk). Sitä summaa varten TE-keskus olisi maksanut melkein tonnin kuussa yritykselle Duuni-kortin ansiosta, mutta minua pidettiin lehdenjakajaksi liian vanhana - melkein viisikymppisenä.



[1] Iltalehti. Hämmentävä tuos: näin suklaa vaikuttaa vatsarasvaan. http://m.iltalehti.fi/terveys/2013111517728324_tr.shtml 

[2] Turun sanomat. Lehdenjakajan palkkapussin sietämätön keveys. http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/560196/Lehdenjakajan+palkkapussin+sietamaton+keveys

[3] Juha Molari 14.11.2013. Kavkaz Centerin administraattori. http://juhamolari.blogspot.fi/2013/11/kavkaz-centerin-administraattori.html

[4]  Security Council Committee pursuant to resolutions 1267 (1999) and 1989 (2011) concerning Al-Qaida and associated individuals and entities 1257/1989. http://www.un.org/sc/committees/1267/NSQE13111E.shtml  


. . . . . . . .

Juha Molari Юха Молaри
GSM+358 40 684 1172
Työtön Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html