tiistai 19. marraskuuta 2013

Russofobit kätkevät suomalaisten samanlaisuutta venäläisten kanssa

Tilanteeni on hyvin absurdi. Kouluissani ja opinnoissani menestyin aina erittäin hyvin, olin tunnollinen tehtävissäni. Kaikki koulu- ja opiskelutoverit sekä opettajat voivat varmasti vahvistaa tämän seikan persoonastani. Kaikesta huolimatta olen pitkäaikaistyötön mies riippumatta siitä että olen kirjoittanut satoja työpaikkahakemuksia ja soittanut useisiin työpaikkoihin.

Kuvassa Juha Molari elokuussa 2013 Moskovassa,
taustalla ns. Kreml. Mieleni on valoisa ja levollinen,
koska suomalaismiehenä voin tuntea
 niin ruumiin, hengen kuin mielen puolesta
oloni kotoisaksi Venäjällä.
Myös ammattikorkeakouluopinnoissani liiketaloutta ja informaatioteknologiaa varten osoitin osaamisen ja oppimisen vasta muutama vuosi sitten. Muutamat kurssi- ja ryhmäkaverit selviytyivät opinnoistaan vähemmän kunniakkaasti, ”osallistuin” heidän tehtäviensä laadintaan sellaisella panoksella että opintoviikot olisivat voineet tulla yhtä hyvin minulle kuin heille, mutta heillä on nyt riittävästi töitä ja minä olen pitkäaikaistyötön mies.

Kun Pietarissa Finecin opiskeluvuotena (Pietarin valtiollinen finanssi- ja ekonomiyliopisto) minä ja yksi toinen suomalainen opiskelija menimme yliopiston järjestämään joulujuhlaan saksalaisten ja kiinalaisten opiskelijoiden kanssa, niin muut suomalaiset opiskelijat lähtivät kauden päättäjäisiin Striptease-baariin ja jättivät koulun juhlat väliin. Ehkä se perustava asia kansainvälisyyden koulutuksesta jäi minulta saavuttamatta juuri tuosta epäsuomalaisesta käytöksestä johtuen, sillä nyt edes Venäjä-kauppaa käyvät yritykset eivät työllistä minua. Sanottakoon vielä, että nuo striptease-baarin suomalaiset puhuivat huonompaa venäjää kuin minä, itse asiassa opiskelivat alemmassa tasoryhmässä.

Työelämässäkin olen osoittanut tunnollisuuden ja ahkeruuden. Malmin seurakunnassa työtoverit muistavat aivan varmasti yhä edelleen, että meitä oli muutama sellainen pappi, joka ei tahtonut sanoa ”ei” työtehtäville. Vapaa- ja vuosilomapäivinäkin ajattelin työpaikan etua jopa liian kuuliaisesti. Tämä oli erityisen totta kirkkoherrana Pohjan seurakunnassa. Muistan eräänkin ikävän kerran: vuosilomani aikana oli tullut seurakunnalle hautauspyyntö, jota varten keskeytin vuosilomani etuajassa ja ajoin Pietarista Pohjaan hautajaisiin. Toimitin hautajaiset ja muistotilaisuuden. Kenenkään ei tarvinnut tietää, että olin vuosilomalla. Kotiin lähtiessä pysäytin autoni kirkon lähellä liian lyhyeksi ajaksi stop-merkille ja sain poliisilta yli 300 euron sakon. Olin ajanut noin 600 kilometriä omalla kustannuksella hautajaisiin lomapäivänä ja sain vielä yli 300 euron sakon. En koskaan etsinyt ”hyvitystä” tuolle menetetylle lomapäivälle.

Kuuliaisuus omalletunnolle ja oikeusvaltion demokraattisille oikeuksille johti minut siihen, että rukoilin vapaapäivänäkin kansainvälisenä merkkipäivänä sen puolesta, jotta YK:n kansainvälisesti määräämät sanktiot olisivat totta Suomessakin ja Beslanin hirvittävän terroriteon puolustelu päättyisi. Tarkoitan Beslanin koulusurman muistopäivää, jota vietimme Helsingin tuomiokirkon lähettyvillä. Tuo kristillinen kuuliaisuuteni pappisviran kutsumukselle, omatunto ja oikeusvaltion periaatteet väärennettiin kuitenkin Espoon tuomiokapitulin toimesta epärehellisesti ikään kuin ”virkatehtävän laiminlyönniksi” kun tuota tapahtumaa he tulkitsivat erikoisen akrobaattisen apokryfisen laintulkintansa avulla, jossa sana alkoi tarkoittaa ihan toista kuin kirjoitetun tekstin ymmärtäminen olisi valtaväestön ja pääasiallisesti lainoppineidenkin keskuudessa. Ihminen, joka on moraalisesti vastuullinen, ei suinkaan ole laiminlyömässä virkaansa ja rikkomassa pappiskutsumusta, vaan juuri täyttämässä kirkkolain vaatimuksia.  Toistettakoon vielä, että kuuluisa rukoushetki Beslanin terroriteon uhrien hyväksi tapahtui tuomiokapitulin hyväksymänä virallisena vapaapäivänä, joka minulla oli myönnetty kirkkoherran virasta. En ollut siis laiminlyömässä jotain muuta samanhetkistä tapahtumaa.

”Poliittiseksi” väitetty kunnioitukseni ja arvostukseni Venäjää ja venäläisiä kohtaan leimasi valitettavasti minut niin julkisessa mediassa kuin kirkon virallisissa asiakirjoissa valheellisesti ”Stalinin tekojen puolustajaksi” ja ”Venäjästä saarnaavaksi papiksi”. Sellaiset väitteet eivät tietenkään olleet totta.  Yhtä valheellisia olivat kaikki muut väitteet ja perustelut, joissa osoitettiin minun sopimattomuus, esimerkiksi sillä perusteella, että en asuisi edes Suomessa vaan Venäjällä. Myönnän sen, että Venäjällä en ole koskaan kohdannut mitään outoa, kummallista ja pelottavaa. Elämäni on ollut aina tavanomaista, kun olen ollut Venäjällä. Tunnen ikään kuin saapuvani takaisin kotiin, kun menen Venäjälle. Ehkä se on kuin Tuhlaajapojan paluu kotiin, kun (selväpäinen) suomalainen saapuu Venäjälle (en tarkoita siis niitä ”nelijalkaisia suomalaisturisteja”, jotka tuntevat Venäjästä ainoastaan vodkan ja vodkan). Kukaan ei ole tuottanut koskaan mitään uhkaa minulle, kun olen tavannut ihmisiä Venäjällä; kukaan ei ole koskaan painostanut juomaan mitään alkoholia Venäjällä, vaan vastaustani ”en juo alkoholia” on aina kunnioitettu ymmärtäväisesti ja ongelmattomasti (paitsi erään kerran eräs vähän päihtynyt venäläismies meni hysteeriseksi eräässä baarissa koska en juonut alkoholia; niin hän kuulutti kovaan ääneen, että olisin agentti. Ravintolan omistaja poisti tuon häiritsevän venäläismiehen).  Venäläiset viranomaiset ovat aina palvelleet ystävällisesti ja asiallisesti, kun minulla on ollut jotain pientä asiaa heille, kuten rajatarkastukset tms.

Juoksulenkki tänä aamuna kello 8:00. Kymmenen kilometrin
juoksulenkki pikkuisessa sadesäässä oli ihan kiva kokemus. 35 vuotta
vanha juoksijan sadease suojasi pahimmalta kastumiselta.
Työttömyys ei merkitse elämän rappeutumista, vaan
tervehenkinen elämä jatkuu vapauden turvin, jota vain
köyhyys rajoittaa.
Eilen kuulin sattumalta puolituttujen aikuisten suomalaisten miesten ja naisten keskustelua. En osallistunut keskusteluun, koska vasta tulin taka-alalle näiden puhuessa. Minun osallistuminen olisi nostattanut tunteita. Eräs oikein värikäs ja reilu mieshenkilö tunnusti häpeilemättä, että hän ihailee Saksaa ja kaikkea mikä Saksaan liittyy, mutta vihaa ja halveksii Venäjää.  Ehkä tuo jäi yhteen lauseeseen, jota hän on toistanut yhä uudestaan eri yhteyksissä. En kuunnellut sen enempää, koska minä koin muut asiat tärkeämmäksi. Sen havaitsin, että Venäjä ei ollut mitenkään luonnollinen aihepiiri edeltävään keskusteluun, mutta siitä huolimatta tuon miehen piti lausua halveksuntansa Venäjää vastaan. Kukaan aikaihmisistä ei välittänyt tunnustaa vastavuoroisesti, että hän ei kuitenkaan vihaa Venäjää.

Suomalaisten Venäjä-vihassa on luultavasti jossain määrin samoja tekijöitä kuin arabien ja juutalaisten keskinäisessä ”vihassa”: molemmat ovat tosiasiallisesti historiallisesti, kulttuurisesti, geneettisesti jne. niin läheisiä toisilleen, että he ratkaisevat vihallaan oman erityisyytensä toista hyvin samanlaista vastaan.  Matti Klingen kanssa olen tietysti samaa mieltä siinä, että russofobiassa on kyse myös hyvin pitkälle huonosta lukeneisuudesta, minkä vuoksi Suomen itsenäistymisen jälkeinen russofobinen propaganda juurtui valitettavan hyvin suomalaisiin.

Suomalaiset ovat hyvin etäisiä ruotsalaisista ja saksalaisista, vielä etäisempiä amerikkalaisista, mutta Suomi ja suomalaiset voisivat aivan hyvin integroitua osaksi Venäjää ja venäläisiä. Tietysti vuosikymmenien (ei vielä vuosisatojakaan) aikana on tullut kulttuurisia pieniä detaljeja, jotka näyttävät erilaisuuttamme: suomalaiset naiset kävelevät tuulipuvuissa ja lenkkareissa, venäläiset naiset lyhyissä hameissa ja korkeakantaisissa kengissä. Suomessa kirjallinen kulttuuri on tosi lyhyttä, jos Juhani Ahoa voi edes kulttuuriksi julistaa. Tiedän, että monien venäläisten silmissä suomalaiset ovat vasta äskettäin siirtyneet metsäläisistä soiden ja korpimetsien asukkaista pikkuriikkisiin kyliin ja sieltä pikkuriikkisiin kaupunkeihin, joista suurin on Helsinki. Helsinki on myös pientä ydinkeskustaa lukuun ottamatta metsien keskelle rakennettujen kylien verkosto (näitä kyliä kutsutaan Suomessa ”lähiöiksi”). Muistan hyvin moskovalaisen tutun, jonka mukaan Helsinki loppuu Sörnäiseen, minkä jälkeen alkaa maaseutu ja kylät. Nämäkään erot eivät ole muuta kuin hetkellisiä tuulahduksia. Helsinkikin alkaa kasvaa yhä enemmän yhtenäiseksi, vähän niin kuin Moskova laajenee Tuvan maaseuduille saakka, kunnes ne ovat yhtenäinen osa pääkaupunkia niin kuin Suomessa Kulosaari, Malmi, Itäkeskus, Herttoniemi ja muut menettävät maaseutumaisen historiansa ja tulevat osaksi pääkaupunkia jopa ulkomaisten turistien silmissä. Yhä useammat suomalaiset pukeutuvat myös tyylikkäästi eurooppalaisittain niin kuin venäläiset tunnetaan tyylikkäästä eurooppalaisesta pukeutumisesta. Venäläisten silmin suomalaiset ovat pienisilmäisiä ihmisiä, joilla on lyhyeksi jääneet sääret. Myös nuo kasvojen ja vartalon erityispiirteet voisivat tulla osaksi Venäjän kansojen suurta moninaisuutta, ne eivät ole mikään este hyväksynnälle. Liian monet suomalaiset ovat avioituneet samankylän ja naapuritalon tytön tai pojan kanssa vuosisadasta toiseen korpien eristämässä maassa, minkä tähden tiedetään suomalaisten geeniperintö hyvin riskialttiiksi, Suomessa on aikuisten ja lasten psyykkisiä ongelmia on enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tämäkin suomalaisten erityispiirre tunnetaan Venäjällä ja se leimaa jossain määrin suomalaisia, jota arvioidaan vähintään alitajuisesti sen mukaan, onko hän tavallinen suomalainen vai ihan terve suomalainen. Kaikesta huolimatta suomalaisiin suhtaudutaan Venäjällä erityisen ystävällisesti - niin kuin siskoihin ja veljiin. Monet venäläiset saapuvat Suomeen ja ostavat mökkinsä sinisten järvien rannoilta, mikä lisää assimiloitumista pelkäävien pienten suomalaisten huolta identiteettinsä säilymisestä noiden samanlaisten mutta suuremman kansan saapumisesta meidän luoksemme. Suomalaiset eivät pelkää venäläisiä ”heikäläisten” erilaisuuden, vaan samanlaisuuden tähden. Pieni tahtoo erottautua olemassaoloaan varten. Minun itseni ja tulevaisuuteni puolesta ei olisi mitenkään ikävää tai haitallista, jos koko Suomi lakkaisi itsenäisenä valtiona ja liittyisi Venäjän Federaatioon sekä myöhemmin Euraasian Unioniin: minä en suojele identiteettiäni alkeellisen erottautumis-defenssin avulla.

Suomessa on suomalaisen kantaväestön lisäksi ruotsinkielistä väkeä, joka tuntee asemansa yhä enemmän haasteelliseksi, koska venäläisväestön painoarvo kasvaa huomattavasti Suomessa. Niin sanotut suomenruotsalaiset ovat saaneet nauttia erityisasemasta, jonka suojelemista varten on psykologisten lainalaisuuksien mukaista sekin, että Huvudstadbladet (”Höplä”) lienee maailman russofobisin sanomalehti – paitsi jos Baltiassa ja Georgiassa on pahempia lehtiä.  Höplän tähtiä ovat ne suomalaiset tai suomenruotsalaiset taistelijat, jotka hyökkäävät Venäjän Federaatiota vastaan. Pieni ruotsinkielinen porukka pelkää Suomessa privilegioidensa puolesta, jos ja kun venäläisväestö kasvaa määrällisesti suuremmaksi ja poliittisesti merkittävämmäksi kuin RKP:n kannattajajoukko. Heidän perimmäinen huoli ei ole Suomen itsenäisyyden asia, itse asiassa tuossa porukassa on paljon niitä, jotka ovat olleet valmiit myymään itsenäisen Suomen Natolle ja milloin mihinkin vieraan vallan puuhasteluun.

Suomeen muodostuu kuvatussa historiallisessa tilanteessa absurdi ilmapiiri. Suomi valtiovaltana yhtäällä leikkii jonkinlaisten naamareidensa avulla naapuruutta ison Venäjän vieressä, mutta koko ajan primitiivisesti kamppailee sen kanssa, että meitä on Suomessa niin vähän ja me olemme niin merkityksettömiä.  Tuossa leikissä on luonnollisesti erilaisia yksilöitä ja toimijoita, kaikki eivät koe elämäänsä kuvatun pelkistyksen mukaisesti aivan yksi yhteen. Ne harvalukuiset suomalaiset yksilöt, joilla otaksutaan olevan sympatioita Venäjän valtiollisten intressien ja eetoksen puolesta, koetaan todella vastenmielisesti Suomessa, terve harkinta ja älyllisyys katoavat.




. . . . . . . .

Juha Molari Юха Молaри
GSM+358 40 684 1172
Työtön Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)