tiistai 5. marraskuuta 2013

YLE kysyy: Onko lasten urheilu mennyt liian vakavaksi?

Suomen valtiollinen yleisradioyhtiö YLE kysyy 4.11.2013 [4], onko lasten urheilu mennyt liian vakavaksi. Urheilun oikeusturvalautakunnan pöytäkirjan mukaan oululainen jalkapalloseura oli antanut kolmelle aikaikäiselle lapselle elinikäisen edustuskiellon isän ala-arvoisen käyttäytymisen johdosta.

Ylen keskustelussa paljastuu, että mainitusta jalkapalloseurasta joku toinen vanhempi voi kertoa oululaisen tapahtumien kulun: isä haastoi vastustajien kanssa riitaa, riisui paitansa uhoten näyttävänsä vastustajan vanhemmille. Korkean siviiliammattinsa turvin hän rohkeni uhota ja uhkailla myös seuran kokouksissa. [4]

Urheiluseurat voivat päättää luonnollisesti itse, pääseekö joku henkilö joukkueeseen. Kaikki eivät pääse kaikkialle. Se on urheilun perusperiaatteita. Oulun tapaus ei liittynyt siis siihen, onko lasten urheilu mennyt liian vakavaksi, vaan isä käyttäytyi äärimmäisen törkeästi. Tuota tapausta on virheellistä nostaa todisteeksi, että lasten urheilu olisi mennyt muka liian vakavaksi. ”Meitä isiä” on valitettavan moneksi, en minä itsekään ole kaikkein helpoiten rakastettava mies suomalaisten lajitovereiden silmissä.

Videossa poikani potkii Gagarin kaupungin kuuluisalle kosmonautille nimetyn koulun jalkapallokentällä heinäkuussa 2013. Gagarin kävi itsekin tätä koulua.

Minun mielestäni tiukemmassa – vakavammassa – valmennuksessa ei olisi mitään hävettävää, vaan päinvastoin usein pojat ja tytöt tarvitsisivat jopa tiukempaa ohjeistusta kuin nykyään suomalainen hento tapa on. 5-8  -vuotiaana poikani pelasi venäläisessä jalkapalloseurassa, jossa valmentaja antoi komennot sikäläisen temperamentin mukaan. Pojat pitivät valmentajasta. Edelleen meillä on hieno kaveruus tuon valmentajan kanssa, jota muutamat suomalaiset valmentajat ja vanhemmat kauhistelevat. Ihan pehmot eivät selviä jalkapallokentän kamppailuissa. Nykyään myös käskytys on suomalaisittain tiukkaa kreikkalaisroomalaisessa painissa, jota 10 vuotta vanhat jalkapalloilijat ja nuoremmatkin harjoittavat venäläisen valmentajan ohjeistuksessa. 100 etunojapunnerrusta tai vatsalihaksille ”linkkuveitsi”-liikettä tehdään, kun niin käsketään!

Suomalaisissa jalkapallojoukkueissa olen joskus aavistellut, että suomalaiset suhteellisen pehmeät valmentajat jo voivat herättää aina silloin tällöin muutamissa vanhemmissa kauhistelua ja protestia, jos valmentaja ehkä arvostelee pienen rakkaan kullannupun keskittymistä tai sijoittumista kentälle. Mielestäni siinä valmennuksellisessa moitteessa olisi hyvin paljon perää: jos jalkapalloharjoituksissa ei keskitytä harjoitteluun, vaan pelleilyyn, niin sopii lähteä kotiin pelleilemään. Niin jos venäläinen valmentaja kysyi 5 vuotta vanhoilta pojilta, kun näiden keskittymiskyky herpaantui harjoituksissa: ”Mene kotiin nukkumaan!”

Eilen maanantaina poikani pelasi 3 jalkapallo-ottelua. Sunnuntaina olivat harjoitukset. Lauantaina oli kaksi jalkapallopeliä, jotka poikani pelasi myös kokonaisuudessaan.  Jokainen päivä on ollut myös menneellä viikolla vähintään yhdet harjoitukset päivässä jalkapalloa tai uintia tai kreikkalaisroomalaista painia. Torstaina oli jalkapallon taitokoulun jälkeen vielä kreikkalaisroomalainen paini, jossa kuperkeikan ja kärrinpyörien lisäksi tehtiin siltoja, etunojapunnerruksia, vatsalihasliikkeitä ym. Tietysti tämä on kova kuormitus pienelle lapselle. Perjantaina oli jalat vähän kipeät erityisesti painin ansiosta. Siksi perjantaina olikin järkevää tehdä vain kevyt verryttely, koska lauantaina oli jo kaksi ottelua. En lainkaan unohtanut edeltävää kovaa kuormitusta eilen jalkapalloturnauksessa. Poikani teki jokaisessa ottelussa yhden maalin, mutta toisen ottelun maali hylättiin sääntöjen vastaisena. Ensimmäisen ottelun maalin hän ampui aika pienestä kulmasta vapaapotkusta: pallo lensi tolppaa hipoen maaliin. Kolmannen maalinsa hän teki katkaistuaan hyökkäyksen keskikentällä, minkä jälkeen syötti hyökkääjälle eteen ja tämä syötti takaisin maalin eteen, josta poikani sai ohjattua ulkosyrjällä pallon ohi maalivahdin maaliin. Mutta toisen maalin hylkäämistä poikani kiukkuili ottelun jälkeen, vaikutti vihoissaan vähän tönäisevän vastustajan pelaajaa, kun olin lähellä. Lopulta minun oli suoraan käskettävä: ”Turpa kiinni!” Ottelujen tuomioita ei itketä jälkikäteen eikä hermoilla, vaan turha valitus pitää lopettaa.  Urputtaminen ei kuulu urheiluun. Urheilussa pitää tehdä tulosta ja yrittää kehittyä paremmaksi. Ottelut ovat itsessään loistavia tehokkaita harjoituksia matkalla parempaan osaamiseen. Tietysti myös annoin kriittistä palautetta ensimmäisen ottelun virheistä, kun hän oli sijoittunut väärälle puolelle vastustajan pelaajaa. Sitä kritiikkiä en antanut tuon tyytymättömän hetken jälkeen, vaan aiemmin toisenlaisessa tilanteessa. Virheiden jälkeen ei pidä unohtaa ja ummistaa silmiä, vaan kestää virheiden käsittely ja kasvaa terveelliseen kovuuteen toimia seuraavissa tilanteissa eri tavalla. Rotatkin ja hiiret oppivat yrityksen ja erehdyksen avulla.

Onko se yli-innokkuutta, että lapsi harrastaa jokainen päivä viikossa ohjattua urheilua urheiluseuroissa sekä lisäksi vielä omatoimista urheilua kotikentällä?  Onko se yli-innokkuutta ja liiallista vakavuutta, jos otteluissa ja harjoituksissa havaittaviin virheisiin valmentaja tai vanhempi puuttuu tiukasti? Mielestäni oli aivan oikein, että joukkueen valmentaja huomautti erittäin painokkaasti puolustajia, jotta nämä eivät saa syötellä keskenään ottelussa. Muutamia kertoja olen ihmetellyt, että joku on ollut havaitsevinaan kriittisen sanan pojalleni, mutta en minä ole edes kiinnittänyt huomiota sellaiseen valmentajan sanaan. Mielestäni valmentajien tehtävä on antaa myös kriittistä palautetta. Ainakin poikani on tottunut siihen. Se kuuluu lajin henkeen ja kehittymiseen.

Mielestäni eräs perustava vaiettu piirre suomalaisessa juniori-urheilussa on suomalainen pehmeäksi tullut ilmapiiri. Minun nuoruuden sankari oli tietysti Juha ”julma” Väätäinen ja hänestä alkanut suomalainen voittokulku. Nämä sankarit antoivat esimerkin, jonka mukaan urheilijan täytyy kovasti harjoitella ja kamppailla. 40–50 kilometriä ei ole viikkoharjoittelua varten yhtään mitään, kun se on vain yhden hyvän päivän harjoitusmäärä aikuiselle. Nykyään ilmapiiri on muodostunut ylenmääräisen suojelevaksi ja pehmeäksi. Tämä ero on tulee hyvin näkyväksi, kun käyn keskustelua venäläisten kanssa urheilukulttuurista.  Jopa Suomen valtiollinen televisioyhtiö YLE kysyy, onko lasten urheilusta tullut liian vakavaa, kun pitäisi kysyä, onko pääosin suomalaiset vanhemmat liian pehmoja, jotta vanhemmat voisivat tukea ja hyväksyä urheiluvalmentajien kehittävät palautteet.

Hofstede selvitti IBM-tutkimuksessaan eri kansakuntien ja organisaatioiden välisiä kulttuurieroja survey-tutkimuksen avulla vuosina 1967–1973. Tutkimuksessaan hän sai vastauksia yli 116.000 72 eri maasta 20:lla eri kielellä. Hosfteden tutkimus kuului tentittäviin kirjoihin osana ammattikorkeakoulun tradenomitutkintoja, jonka sain valmiiksi keväällä 2004. Tuo tutkimus oli hyvin innoittava lukukokemus, koska se selitti tai oli ainakin viitteellinen niitä eroja kohtaan, joita pohdin matkatessani viikoittain Venäjän ja Suomen väliä. Tutkimuksen käyttökelpoisuutta toki häiritsi jo tuolloin se, että sen aineisto oli koottu jo yli 30 vuotta aiemmin. Tuskin on epäilystäkään, että suomalainen organisaatiokulttuuri ja Suomi ylipäätänsä ovat olennaisesti muuttuneet 30 vuoden aikana. Muutos on vähintään yhtä raju myös Venäjällä. Myöskään tutkimuksessa luotujen dimenssioiden oikeutus ei ole kiistaton: miten esimerkiksi individualismi ja kollektivismi pitäisi laittaa toistensa vastakohdiksi.[3] Joka tapauksessa Suomen on aavisteltu olevan skandinaavisruotsalaisen feministisen mallin lähimaastossa, mutta kuitenkin vähemmän feministinen, Suomessa olisi valtaetäisyydet esimieheen vähäiset.  Itse tentittävässä kirjassa ei ollut Suomea luokiteltu, mutta Ruotsi oli tullut tyyppi esimerkiksi feministisestä mallista, jossa pehmeästi sovitellaan, mutta jossa ei käsketä. Olisiko tästä kyse myös suomalaisessa yli-herkkyydessä urheiluvalmennusta vastaan?

Hofsteden mukaan kulttuuri ei ole perittyä, vaan se on opittua sosiaalisessa ympäristössä. Persoonallisuus on pinnallinen taso, joka perustuu geneettisiin tekijöihin ja yksilöllisiin kokemuksiin. Eri ihmisten välillä on merkittäviä eroja samankin kulttuurin sisällä. Kaikki suomalaiset eivät ole pehmoja, eivätkä kaikki venäläiset komenna ja käske värikkäästi.

Hofstede havaitsi IBM-tutkimuksessaan empiirisen aineiston avulla, että maiden välille oli luokiteltavissa viisi erottavaa ulottuvuutta. Valtaulottuvuuden sisältönä oli sosiaalinen eriarvoisuus, mikä näkyi johtaja-alainen asettelussa. Epävarmuuden välttäminen oli eräs ulottuvuus, mikä näkyi erilaisessa tarpeessa hallita epävarmuutta teknologialla, säännöillä ja rituaaleilla. kolmas ulottuvuus – yksilöllisyys ja kollektiivisuus – kuvaa tapaa, jolla ihmiset elävät ja toimivat yhdessä: joissakin kulttuureissa yksilöllisyys on siunaus, toisissa pahe. Neljännen ulottuvuuden – maskuliinisuus ja feminiinisyys – valossa valtiot ja kulttuurit erosivat siinä, että toisissa enemmän ”feminiinisesti” kiinnitettiin huomiota keskinäisiin ihmissuhteisiin ja muiden auttamiseen – kivaan yhteisoloon – mutta toisissa ”maskuliinisemmin”  tärkeämmäksi tulivat tavoitteet, ura ja tulokset. Viidentenä dimenssiona oli pitkän ja lyhyen aikavälin suuntautuminen: pitkän aikavälinen suuntautuminen keskittyy pitkäjänteisyyteen ja taloudellisuuteen, mutta lyhyen aikavälin suuntautuminen perinteiden kunnioittamiseen, kasvojen säilyttämiseen ja sosiaalisten velvollisuuksien täyttämiseen. Venäjän yrityksistä saadut kokemukset viittaavat autoritäärisen johtamisen tehokkuuteen johtamistapana: valtaetäisyys esimiehen ja alaisen välillä on Venäjällä suurempi kuin Suomessa.[2] Sitä vastoin tuossa tutkimuksessa ei havaittu merkittäviä eroja Suomen ja Venäjän maskuliinisuudessa, toisin kuin on yleensä otaksuttu kulttuurieroksi. Nämä kulttuurierot eivät sisällä arvoarvostelua siitä, mikä olisi ”hyvä” tai ”paha”.

Valtaetäisyys ja individualismi –dimenssioita arvioiden Suomi sijoittui individualismin ja kollektivismin välimaastoon vähäisen valtadimenssion vyöhykkseeseen lähelle Viroa, Saksaa, Norjaa ja Ruotsia. Saksan, Norjan ja Ruotsin asennoituminen individualismiin oli kuitenkin vahvempaa kuin Suomen.

Schwartzin ja Sagivin (1994, 1995, 2000) eräiden toisten kulttuuritutkimusten mukaan Ruotsi ja Suomi tulivat lähemmäksi egalitarismia, äärimmäistä tasa-arvoisuuden kulttuurivaatimusta, kaikkien yhtäläisyyttä, kun taas Venäjä oli jossakin määrin enemmän lähempänä sosiaaliseen verkostoon uppoutuneisuutta, vaikka tosi kaukana siitä, mitä Indonesia ja Singapore on tuossa ulottuvuudessaan. Suomessa on kulttuurisen koodiston mukaan suuri tarve vaatia, että ”kaikille yhtä paljon” palkintoa, huomiota, aikaa, kiitosta ja niin edelleen. Urheilun luonne on kuitenkin jossakin määrin erilainen.

Näiden ja muiden tutkimusten perusteella on luonnehdittu, että Suomessa on tärkeää vaatimattomuus ja itsehillintä, rentous, varovaiset ilmaisut, hiljaisuus. Suomessa ei saa puhua kovaa eikä intoilla.[1]

Johtamis- ja palkitsemistutkimuksissa on havaittu käyttökelpoiseksi viisaudeksi, että asioihin pitää puuttua ajoissa. Tietysti nopeasti puututtaessa on mietittävä myös, mitä sanoo, sillä huutaminen ei auta ongelman ratkaisussa. Kritiikissä ei pidä keskittyä persoonaan, vaan ongelmaan. Erityisesti Suomessa ollaan herkkähipiäisiä kuulemaan moitteita huolimattomuudesta: täällä tullaan vihaiseksi eikä ongelmaa ratkaista tuolla kritiikillä. Palautekulttuurimme pehmeä koodisto aiheuttaa varmasti jännitteitä siinä, miten junioreita tahdotaan ohjata parempaan urheilulliseen osaamiseen ja menestykseen.  Johtamis- ja palkitsemistutkimusten valossa näkisin tarpeellisesti reagoida asiallisesti korjaten ilmiöihin ajoissa, pikemmin heti kuin parin päivän kuluttua. Negatiivisen palautteen antaminen ei ole vielä ratkaisu edes pienelle pojalle, joka on itsekin pettynyt huonoon suoritukseensa: pettymyksestä täytyy etsiä aito ratkaisukeskeinen selviytyminen. Rangaistus ja moite kertoisivat vain sen, mitä ei saa tehdä, mutta ei sitä, mitä pitää tehdä. Siksi olen joskus käynyt ottelujen jälkeen kotikentällä poikani kanssa etsimässä ratkaisua, joka olisi pitänyt tehdä.  Joidenkin mielestä se on ”yli-innokkuutta”, mutta mielestäni se on vastaamista lapsen pettymykseen niin, että hän itse tietää ratkaisun olemassaolon. Pettymykseen hiljaisesti suostuminen olisi depressiivinen toimintatapa, masentava ja alistuva, mikä ei varmasti vahvista myöskään lapsen itsetuntoa. Tietenkään ei pidä luoda valheellista kuvaa, illuusiota, jonka mukaan nyt oltaisiin aivan parhaita. Todellisuus pohja syntyy vain siinä, että realistisesti uskalletaan tunnustaa ongelmat ja etsiä niihin harjoituksen avulla ratkaisua.

Viitteet:

[1] Tuulkki Haiko-Christoforou 2007. Kulttuurien aiheuttamat haasteet monikulttuurisessa johtamisessa. Kauppatieteiden osasto. Johtaminen ja organisaatio. Kandidaatin tutkielma. Lappeenrannan teknillinen yliopisto. S. 40.

[2] Seppo Niittymäki ja Lauri Tenhunen (toim.) 2010. Liiketoimintaverkostojen johtaminen Venäjällä. STROI-hankkeen loppuraportti. Hämeenlinnan ammattikorkeakoulu. S. 13.

[3] Ks. Mari Salo ja Saila Poutiainen. Hiljainen ja suora suomalainen? Käsityksiä suomalaisesta viestinnästä maahanmuuttajien perehdytys – ja työyhteisön monikulttuurisuusoppaissa. Teoksessa: Tea Seppälä (toim.) 2010. Näkökulmia monikulttuuriseen esimiestyöhön ja henkilöstöjohtamiseen. Helsingin yliopisto, Palmenia. S. 24-25.


[4] YLE Keskustelu 4.11.2013. Onko lasten urheilu mennyt liian vakavaksi? http://yle.fi/urheilu/keskustele_onko_lasten_urheilu_mennyt_liian_vakavaksi/6916565


. . . . . . . .

Juha Molari Юха Молaри
GSM+358 40 684 1172
Työtön Teologian tohtori, BBA
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html