sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Suomalainen Putin-fobia ja proletaari-isän pojan harrastusedellytykset Suomessa

Neymar da Silva Santos Junior siirtyi Santosin joukkueesta Barcelonan joukkueeseen. 24.5.2013 Santos ilmoitti tarjouksistaan, joita se oli saanut Neymarin uudeksi joukkueeksi. Maailman media kertoi kaikkinaiset yksityiskohdat jalkapallotähden seurasiirrosta. Minun poikani ei ole jalkapallotähti eikä ole kasvamassa sellaiseksi. Siitä huolimatta havaitsen vanhoissa seurakavereissa ja erityisesti vanhemmissa pohdiskelua ja jopa väärää epätietoisuutta niistä syistä, jota johtivat poikani seurasiirtoon joulukuun lopulla 2013. Olen laittanut seurasiirron vireille Palloliiton PalloVerkon avulla. Näitä pienen ihmisen asioitahan ei ole mediassa kerrottu, joten poistan nyt vielä kerran epätietoisuutta tällä blogi-kirjoituksellani.




Vastaan ensimmäiseen epätietoiseen kyselyyn, johon sain melko suoran viitteen sähköpostissa, että kukaan ei ole ”houkutellut” poikaani siirtymään toiseen seuraan. Kymmenen vuotta vanhat tavanomaiset pikkupojat (jopa suuremmat lapsitähdet) saavat potkia palloa ihan rauhassa eikä missään seurassa saalisteta näitä poikia joukkueisiinsa. Kuten vanhassa seurassamme tiedämme hyvin, niin pojallani on myös erittäin – jopa mahdottoman  – pitkä matka sellaiseksi todelliseksi taituriksi, jollaisia saatetaan isommalla iällä houkutella ja kutsua seuroihin. Vanhan seuran valmentaja – minun näkemykseni mukaan – opasti  juuri oikealla tavalla ja oikeisiin asioihin, joissa poikani tulisi jalkapalloilijana kehittyä. Poikani voi hyvin aloittaa yhä uudestaan alimmalta portaalta ihan rauhassa ja opetella jalkapallon perusasioita sekä säilyttää näin terveellisesti jotain liikuntaa elämässään.

Siirtoon ei ole syynä myöskään joidenkin iloisten ja reippaitten vanhempien innokkaat ”poliittiset mielipiteet”, joita he lausuivat mahdollisesti Venäjä- ja Putin-kriittisesti. Tiedän jo hyvin aikuisena suomalaisena miehenä, että en voi mitään sille, jos ja kun elän Suomessa että nuo kummalliset käsitykset ovat varsin äänekkäitä. En ole pienimmässäkään määrin ”Putinin asiamies”, ihmettelen ylipäätänsä miksi sellaisia väitteitä on esitetty minusta.  Venäjän presidentti ei tarvitse ketään suomalaista puolustajaa eikä hänellä olekaan suomalaista ”äänitorvea”. En ole koskaan ollut yhteydessä mihinkään venäläiseen vaikutusvaltaiseen tahoon, vaan olen aina elänyt pienimuotoista perheen isän elämääni. Kai joidenkin suomalaisten mielestä lausun uhkarohkeasti ja ”itsetuhoisesti” vähäosaisuudestani huolimatta Suomessa Putin-myötämieliseksi tulkittavia ajatuksia keskusteluissa toisten yksittäisten ihmisten kanssa, jotka ilmaisevat samanaikaisesti toisenlaisia ajatuksia. Joskus käytän todellakin demokraattista vapauttani ja ilmaisen korjaavia näkökohtia, kun suomalaiset yksittäiset ihmiset rakentavat aivan outoja vastakkainasetteluja, joissa Suomen ystävyys samaistetaan Putin-vihamielisyyteen. Mielestäni realismia olisi nähdä, että Putin on presidenttinä jopa parempi Suomen ystävä kuin valtaosa suomalaisia politiikkoja, jotka sekoittaisivat mahdollisuuksiensa mukaan Suomen vaaralliseen ja tappiolliseen transatlantiseen seikkailuun tai EU-fanatismiin. Joka tapauksessa en koe mahdollisesti satunnaisesti kuultuja kriittisiä Putin-kommentteja mitenkään liittyväksi siihen, että poikani vaihtoi toiseen jalkapalloseuraan!  Vetäytyminen taivaaseen olisi kai ainoa paikka, jossa ei ole Putin-kriittisyyttä, koska siellä on kaikki jo vihdoin yhtä, totuudellista ja erimielisyydet ovat kaikonneet. Tiedän ja hyväksyn hyvin, että ei ainoastaan Suomessa, vaan myös Venäjällä käytetään demokraattista oikeutta arvostella presidenttiä ja kaikkia poliittisia vaikuttajia.

Tietysti yhteiskuntamme rakenteellisella ja eetoksellisella tasolla suomalainen Putin-kriittisyys oli syynä sille, että poikani vaihtoi jalkapalloseuransa paikalliseen seuraan: isän työttömyys on seurausta suomalaisesta Putin-fobiasta – kuten moni on sanonut ja varottanut, että Putin-ihailija ei saa Suomessa töitä  – ja isän työttömyyden johdosta pojan harrastuksiin ei ole siis riittäviä taloudellisia resursseja. Suomalainen Putin-fobia vaikuttaa todellakin, mutta ei niin suoraan kasvoista kasvoihin kuin jalkapalloseurassa tietyt vanhemmat ovat ennättäneet aiheettomasti pelätä.

Pohdimme jalkapalloseuran vaihtoa koko menneen vuoden ajan niin kuin seurakaverit voivat ehkä muistaa. Tämä nykyinen lopullinen päätös toimia siirron hyväksi ratkesi pari viikkoa sitten, kun poika oli tutustunut jo uusiin pelioloihin ja nähnyt vanhoja kavereitaan uusina pelitovereina. Siirtymistä hidasti näinkin paljon se, että poikani piti kovasti entisen jalkapalloseuransa mukavista kavereista. Aiemmat suunnitelmat siirtymiseksi eivät päätyneet toteutukseen tuosta inhimillisestä syystä ja kiintymyksestä vanhaan seuraan.

Minulla on isänä se epäkiitollinen olotila, että köyhyyteni ei ole vähentynyt, vaan kurjistunut kuukausi kuukaudelta. Taloudellinen tilanne saneli rajoitukset kuljettaa poikaa Ilomäkeen ja muualle jalkapalloharjoituksiin. Julkinen liikenne olisi tarkoittanut pojalle noin 2 (kaksi) tuntia bussissa istumista harjoituksiin menoa ja paluuta varten, joten julkinen liikenne ei olisi ollut taloudellisena ratkaisuna käyttökelpoinen. Myös omalla autolla kului harjoitusmatkoihin ruuhkien ja useiden liikennevalojen tähden hyvinkin tunti tai yli per jokainen harjoituspäivä.  Tietysti minua ärsytti sekin, että Helsingissä on liian monella ihmisellä tapana ajaa autolla käsittämätöntä alinopeutta, kuudenkympin alueella ajetaan 45 km/h, millaiset hidasteet olivat kaiken muun lisäksi vastenmielisiä, kun kuljetin poikaa ripeästi paikasta toiseen harrastusten perässä.


Katselin syksyllä poikaani ja totesin vanhempana koulun joulujuhlan saavuttua tyytyväisenä, että lukuvuodesta selvittiin kelvollisesti. Poika ei ollut liian pahasti uupunut, kun hän oli koulun joulunäytelmässä Joosefin roolissa. Selvisimme kelvollisesti jouluun ja teemme parhaamme, jotta kevät olisi parempi ja onnistuneempi. En pidä hyvänä tulevaisuutta varten sitä, että läksyt tehtäisiin myös jatkossa korkeintaan (!) kymmenessä minuutissa, vaikka kokeista tulisikin kymppejä. Siinä oppii pahan tavan, joka johtaa myöhemmin ongelmiin. Poikani joulutodistuksessa kaikki arvosanat olivat nyt yhä edelleen kiitettäviä. Pistin kuitenkin merkille joulukuussa, että poikani osaaminen ei ollut minun arvioperusteiden mukaan riittävää: urheiluharrastus ei sinänsä ole liiallinen rasitus, mutta harrastukseen liittyvä matkustaminen oli vienyt parhaan energian tärkeiltä asioilta ja kehittymiseltä. Suomalainen peruskoulu ja lukio ovat sen verran kevyesti rakennettu, että niissä täytyisi säilyä loppuun saakka kympin tai vähintään kiitettävän linja silloin kun on riittävästi energiaa kotiläksyjen tekoon. Poikani älköön toistako minun typeriä virheitä, kun urheilin itseni uuvuksiin ja tein läksyni vain välitunnilla – tai joskus pitkän matematiikan ja fysiikan laskusuoritukset suoraan taululle, kun nuo tehtävät tuntuivat liian tylsiltä ja vähäpätöisiltä lukiolaisen mielestä. Kotona pitää keskittyä kouluun – ja arvostaa helppojakin tehtäviä! Urheilullinen ja muu uupuminen johtaa väärään happamuuteen kouluvelvollisuuksia kohtaan. Ehkä koulu ei näytä riittävän haasteelliselta, kun suomalainen koulu on sitä mitä se on, mutta siitä huolimatta asiat täytyisi tehdä kunnioittaen ja paneutuen.

Älköön lapsistani tulko niin tyhmiä ja oppimattomia kuin millaiseksi minä jäin koulutehtävien laiminlyöntien vuoksi. Haluan urheiluharrastukseen liittyvällä siirrolla mahdollistaa riittävän energian kotiläksyjen tekoon. En halua, että koulutodistuksessa alkaisi joskus näkyä jopa sellaisia numeroita 8 tai muita vastaavia heikompiakin suorituksia, parempi jos ei edes numeroa 9 näkyisi siellä useampaa kertaa.

Jalkapalloseuran siirrossa ei ole kyse”suorituskeskeisestä” ajattelusta, jollaiseksi edellä kuvattu ”arvosanoihin” liittyisi vaatimus voidaan ehkä tulkita väärin. En ymmärrä arvosanoja ”vaatimuksena”, vaan todistus on niin kuin peili, joka heijastaa elämän tasapainoisuutta, helppoutta ja levollisuutta: haluan kiireettömän tasapainoisen lapsuuden ja nuoruuden pojalleni, jolloin luonnostaan todistukseen tulevat kiitettävät numerot niin kuin toistaiseksi on voinut tulla. Kympit eivät ole vaatimus, vaan ne ovat ilmaus helposta elämästä – ja kympin puute ilmaisee happamaa suhtautumista ja henkistä väsymistä, jonka syy pitäisi välittömästi selvittää lapsen edun parhaaksi. Jos urheiluharrastukseen liittyvät matkat alkavat kuluttaa henkistä ja fyysistä energisyyttä, on mahdollista, että voimavarat omistautua kiireettömään kotiläksyjen suorittamiseen alkavat vähentyä eikä kymppejä enää tulisi todistukseen. Näin sellaisia alustavia merkkejä syksyllä, kun yllättäen päätin kysellä pojaltani uskonnon tai ympäristöopin detaljeja: nuo yksityiskohdat eivät olleet riittävän hyvin hallussa, vaikka opettajan kokeet eivät vielä tuoneet ilmi puutteita. Pidän entistä enemmän tärkeänä, että poikani kehittyisi argumentoimaan täydellisillä venäjänkielisillä lauseilla, mutta hyvien venäjänkielisten lauseiden oppiminen vaatii enemmän harjoitusta kuin koulutyöskentely nykyisellään suoranaisesti ”pakottaa”. Jos lapsen elämä ei ole helppoa, niin tämä kaikki luonnollinen oppiminen ei pääse toteutumaan ja läksyihin aletaan suhtautumaan happamasti.

Urheiluharrastuksessa arvostan lapsen terveyttä ja hyvinvointia yli kaiken. Nämä näkyvät myös siinä, että lapsi kehittyy, mikä on lapselle normaali biologinen prosessi. En havainnut, että poikani olisi urheilullisesti sanottavasti kehittynyt syksyn 2013 aikana. Pikemmin poikani oli lisääntyvässä määrin väsynyt.  Ymmärrän, että kahden lajin harrastaminen samana päivänä voi tehdä lihaksen niin väsyneiksi kuin viime keskiviikkona poikani sanoitti tunteekseen: ”Jalat ja kädet ovat kuin riippuvat lihasuikaleet, pelkää muusia ja velliä”. Hän oli uinut kovan harjoituksen Mäkelänrinteessä, kellolla oli otettu aikaa 50 metrin täysivauhtisesta uinnistakin, ja sitten reilun tunnin kuluttua alkoi ulkona Ilomäessä jalkapalloharjoitukset (90 min), joihin saavuimme pelailemaan 15 minuuttia etuajassa. Tämä onnistui vielä jotenkin, kun vein pojan koulusta uimahallille ja uimahallista jalkapallokentälle, josta harjoituksen jälkeen kotiin. Tämä ei olisi lainkaan onnistunut, jos poikani olisi kulkenut yksin julkisilla liikennevälineillä. Hän olisi ollut sellaiseen matkustamiseen myös liian väsynyt. Nyt hän tuli todella myöhään kotiin koulupäivän jälkeen, vielä myöhemmin hän olisi tullut julkisilla kulkuvälineillä. Luen kehittymättömyyden ja tietyn energisyyden puutteen juuri kokonaiskuormituksen syyksi: kahden tunnin koulumatkan lisäksi harjoituksiin liittyvät matkat hidastivat kehittymistä.

Terveyden ja hyvinvoinnin kannalta olisi tärkeää, että lapset voisivat sateiden ja lumien saavuttua harjoitella jalkapallokuplassa tai vähintään lämmitetyllä tekonurmella. HJK:n ”keskuskomitean” päätöksen mukaan kaupunkiosajoukkueet eivät saa harjoitella lähiseurojen lämmitetyillä tekonurmilla, jolloin poikani olisi joutunut harjoittelemaan tulevankin talven liukkaalla ulkokentällä, josta meillä on jo parin vuoden märkä kokemus. Sellainen lämmittämätön ulkokenttä rajoittaa teknistä kehittymistä niin kuin on ollut havaittavissa joukkueen taidoista: harhautukset ja pallon käsittely kokonaisuudessaan ei kehity riittävän teräväksi ja vauhdikkaaksi puolen vuoden surkean märkä- ja jää-kauden ansiosta.  Pahimmissa tapauksissa liukkaus voi aiheuttaa niveliin vääntymisiä, myöhästyneitä taklauksia toisten jalkoihin jne.

Pääasiallinen syy oli luopua ”liian suurista unelmista” (HJK:n brändi-nimestä) ja jäädä alhaiseen realismiin, jonka köyhä proletaari-isä voi vielä suoda pojalleen eri harrastusten mahdollistamiseksi. Ehkä pelkkä jalkapallo olisikin voitu säilyttää HJK:ssa matkakuluista ja matka-ajoista huolimatta, mutta silloin voimavarojamme ei olisi ollut enää uintiin, painiin, hiihtoon yms. Koska kyse ei ole pikkupojassa Neymar-luokan tähdestä, niin haluamme säilyttää säännöllisen monipuolisen aktiivisen liikuntaharrastuksen myös muiden lajien hyväksi sekä kiireettömän koulutyöskentelyn.  

En haluaisi, että lapseni jäisivät niin oppimattomiksi kuin minä itse olen jäänyt, joten tuen ratkaisuja, joissa lapseni saisivat ainakin paremman onnistumisen elämälleen opintojen ja harrastusten kautta. Kyse on erityisesti älykkäästä ajankäytöstä. Sellainen älykäs ajankäyttö on mahdollista köyhän isän pojalle vain silloin, jos ja kun harrastukset ovat aivan kodin tuntumassa: nyt minulla köyhänä proletaari-isänä ei ole taloudellisia edellytyksiä kuljettaa yksityisautolla poikaa harjoituspaikalta toiseen. Velkatilini on mennyt jo äärimmilleen noiden kuljetusten johdosta! Köyhän isän työllistyminen ei olisi mitenkään edes auttanut pojan harrastusmahdollisuuksia, jos silloin pojan olisi pitänyt itse kulkea julkisilla kulkuvälineillä harrastuspakasta toiseen, mikä olisi tarkoittanut jopa paria tuntia lisää menetettyä aikaa bussissa istuen!  Vain isän sopiva aamusta alkava virka-aikaan tapahtuva työ olisi voinut tehdä mahdolliseksi vanhan ohjelman kokonaisuudessaan kyydityksineen. Sellaiseen työpaikkaahan minua ei tunnetusti haluta työllistää suomalaisen Putin-fobian tähden, kun minut on kummallisesti leimattu pro-Putin -ihmiseksi, vaikka olen täysin itsenäinen realisti, Suomea isänmaallisesti rakastava mies.

Otetaan siis vähän rennommin ja pelatkaamme pihapelejä, harrastakaamme kodin tuntumassa kaikkia mukavia juttuja, kun poikakin on vasta 10+ -ikäinen.  Neymarit ja Messit ovat sitten kokonaan ihan toisen luokan asia.




Kirjoittaja:
Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html