keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Paula Risikko tekee vilpillisiä ideologisia kytkentöjä ”osallistuvan sosiaaliturvan” nimissä työvoimapolitiikkaan

Taas viime päivinä on mielipidemittausten voimalla vahvistettu Kokoomuksen ja Suomen hallituksen sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikon unelmaa ”osallistuvasta sosiaaliturvasta”. Ministeri on väittänyt jo kauemman aikaa, että suomalainen sosiaaliturva passivoi ja lamaannuttaa.[1] Risikko on ärähdellyt, että vastikkeettomasta sosiaaliturvasta täytyisi päästä eroon.[2] Ministerin näkemykset ovat outoa ideologista hömppää, jolla on vain ilmeinen popularistinen kantokyky. Nyt ideologiselle hömpälle on saatu ikään kuin popularistinen kantokyky Ylen mielipidemittauksen avulla.

Muutama päivä sitten entinen viherravintoloitsija Heidi Hautala liittyi rikkaiden YLE-kyselyn ”Pirstoutunut Suomi” -tulokseen, jonka mukaan sosiaalituet passivoivat ihmisiä. Hautalan mukaan suomalainen sosiaaliturva ei kannusta ihmistä ottamaan omaa vastuuta.[3]

Käsitteiden tasolla Risikko ja Hautala liikkuvat popularistisella tasolla, mikä on nähtävissä siitäkin, että he eivät yksilöi, mitä tarkoittaa "oma vastuu", "passiivisuus" tai "lamaantuminen". Meikäläinen vähäosainen käy melkein yhtä useasti paskalla ja on sillä tavalla vastuullinen hygieniastaan kuin Risikko ja Hautalakin, mikäli he eivät kärsi jostain ummetuksesta ja ole vielä passiivisempia. Meikäläinen myös syö ruokaa ja juo vettä. Meikäläinen on aktiivisesti päivittäin mukana lasten harrastuksissa ja koululäksyissä. Mitä on tuo "lamaantuminen" ja "passiivisuus"? Enkö minä muka pese omia vaatteitani ja ole aivan siisti ihminen? Risikon ja Hautalan käyttämät leimaavat sanat tulisi ensinnäkin yksilöidä ja määritellä käsitteellisesti, jotta sen jälkeen voisi saada ymmärrystä, millaisina ali-ihmisinä he pitävät meitä köyhiä ja vähäosaisia. Käsitteiden määrittelyn avulla paljastuu myös niiden käyttäjien arvostukset siitä mikä on tärkeää ja mikä ei. Erityisesti kiinnostavaa on kuitenkin noiden käsitteiden käyttö kansantalouden ongelmien kuvauksena nykyisessä Suomen tilanteessa.

Paula Risikon ei voi olettaa ymmärtävän juuri mitään kansantaloustieteestä, kuten hänen popularistisesta esityksestään käy ilmi. Ministeri ilmeisemmin sekoittaa kansantaloustieteen aivan peruskäsitteetkin: työvoiman kysyntäkäyrän ja työn tarjontakäyrän. Ongelma selittyy taustoilla: Risikko on opiskellut terveystieteitä ja erikoistunut siinä sairaanhoitajan työn nykyisiin ja tuleviin kvalifikaatiovaatimuksiin.  Kun ministeri Risikko esittää työvoimapolitiikkaan liittyviä kytkentöjä sosiaaliturvan nimissä, hän puhuu ideologisena populistina ilman asiantuntijuutta ja omakohtaista ymmärrystä. 

Entinen viherkauppias Heidi Hautala ei ole tietenkään Ananda Marga-joogayhteisössä  ja kasvissyöjänä oppinut ymmärtää kansantaloutta, mutta häntä ei saa leimata vain noiden edellä mainittujen avulla: liian usein unohdetaan, että Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteiden opinnoissa on ollut aina vahva kansantalouden painotus. Siksi Hautala ei lausu vastaavia outoja käsityksiään tietämättömyyttään, vaan pikemmin merkillisessä pahassa tahdossaan.




Kuvassa on Juha Pekkarisen ja Pekka Sutelan perusoppikirjan ”Kansantaloustiede”[4] kaaviot työvoiman tarjontakäyrästä ja työvoiman kysyntäkäyrästä.  Heidi Hautala on opinnoissaan ilmeisemmin lukenut ja tutkinut vaikeampiakin kansantaloustieteen käyriä, kun taas Paula Risikko ei ilmeisemmin ymmärrä näistäkään yhtään mitään.

Rajatuottavuuskäyrä muodostaa työvoiman kysyntäkäyrän. Sinänsä alhainen palkkataso on yksittäiselle yritykselle edullinen, mutta se ei aina ole edullinen kaikille yrityksille kokonaisuutena. Työvoiman tarjonta on toinen kysymys kuin työvoiman kysyntä, jota ilmaisee alaspäin laskeutuva käyrä. Juuri Risikko ja Hautala vaikuttavat samaistavan nämä kaksi seikkaa toisiinsa. Työvoiman tarjonta on riippuvainen kotitalouksien päätöksistä. Työhön käytetystä ajasta saadaan korvauksena palkka. Vapaa-aika on hyödyke itsessään, minkä vuoksi vaihtoehtoisesti on maksettava, jotta ihminen luopuu vapaudestaan.  Niin on ollut tähän saakka paitsi ehkä muinaisessa maaorjuudessa, jossa vapaus oli vain ns. vapaiden privilegio.

Monia epäilyjä on esitetty, että työvoiman tarjontakäyrä olisi taaksepäin kääntyvä, jolloin välttämättömien tarpeiden tyydyttämisen jälkeen palkan nousu ei enää lisää työn tekemisen intoa, mikäli nämä ihmiset ovat innostuneet vapautensa ja perheensä hyvästä olosta sinänsä. Niin sanottu ”osallistuva sosiaaliturva” tarkoittaa sitä, että työn tarjontakäyrä siirretään alkavaksi suoraan y-akselilta ihmisten joutuessa pakosta töihin ilman että työstä saadaan toimeentuloa, joka tyydyttäisi välttämättömät tarpeet. Työ ei tuo silloin mitään lisää toimeentuloon, vaan pikemmin riistää yksilöiden vapauden, jonka korvaus on palkka ollut perinteisesti. Ilmaisen työn tarjonta muuttaa työvoiman tarjontakäyrän poikkeavaksi, mutta ideologisella päätöksellä on myös vaikutuksia työvoiman kysyntäkäyrään. Voidaan hyvinkin epäillä, missä määrin ilmaisen pakkotyövoiman tarjonta tukee pienipalkkaisten työsuhteiden säilymistä, jos ja kun nämä työt on hoidettavissa ilman palkanmaksun velvoitetta.  Työvoiman kysyntäkäyrä muuttaa muotoansa perinteisesti oletetusta alaspäin laskeutuvasta käyrästä siten, että nollapalkan jälkeen käyrä seuraa jonkin aikaa x-akselia, kunnes käyrä hypähtää ylöspäin siinä tilanteessa, jossa työntekijästä koettava lisäarvo lasketaan yrityksessä sen verran hyväksi, että hänestä kannattaa maksaa jo palkkaa toivomatta ilmaista ”aktivoitua sosiaalista työvoimaa”.

Risikon ja Hautalan popularistiset sosiaalitukia syyllistävät lausunnot ovat ongelmallisia siinä, että niissä sekoitetaan työvoiman tarjontakäyrä ja työvoiman kysyntäkäyrä. Tällöin annetaan ymmärtää, että työttömät olisivat passivoituneet ja syrjäytyneet työvoiman tarjontakäyrään negatiivisesti vaikuttavien sosiaalitukien seurauksena, vaikka työttömyyden ongelmaan tulisi etsiä ratkaisua kokonaan toisella mittarilla: työvoiman kysyntäkäyrän avulla. Risikko ja Hautala eivät kysy sitä todellista kysymystä että miksi Suomessa ei ole kysyntää työvoimalle, vaan he sepittävät popularistisesti mehukkaan tarinan passiivisista työttömistä. Itse kukin tahtoo olla hiukan parempi kuin kaikkein heikoin, kuten markkinatutkimukset tietävät ihmisistä, joten työttömän potkiminen ja syyllistäminen vaikuttaa sopivan, kun syyllisiä etsitään suomalaiseen kansantaloudelliseen huonoon toimintakykyyn. Todelliset kysymykset olisivat päättäjien kannalta enemmän uhkaavia: miksi kymmenet tuhannet työnhakijat joutuvat hakemaan työtä vuosikaudetkin, mutta suomalaisilla yrityksillä ja yhteisöillä menee niin heikosti, että työnhakijoita ei tahdota työllistää? Työttömien syrjäytymisen ja passivoitumisen uhkakin lieventyisi huomattavasti, jos päättäjät kykenisivät työvoiman kysyntää lisääviin ratkaisuihin. Silloin syntyisi itse kussakin vähäosaisessa työttömässä toivoa paremmista mahdollisuuksista.

Katselin juuri Ylen lähettämää dokumenttia Hitleristä. Tämä syyllisti juutalaiset ja kommunistit pahoinvointiin, jota mahdollisesti saksalaiset kokivat. Risikon ja Hautalan ratkaisua ei voi pitää sen vastuullisempana ratkaisuna, vaikka toistaiseksi suomalaisia työttömiä ei ole kuljetettu työleireille eikä meistä köyhimmistä ole toistaiseksi tehty saippuaa rikkaiden puhtauden turvaamiseksi. Ongelma on juuri siinä, että syyllisyyttä varten keksitään tarina pahasta: tällä kertaa – sikäli kuin ei Venäjää ja Putinia nimetä uhkaksi niin - Suomessa kansantaloutamme uhkaavaksi pahaksi tekijäksi keksitään ”passiiviset työttömät”, joita suomalainen sosiaaliturva on lamauttanut. Ehkä myös euron ja EU:n romahtaminen ovat sittemmin näiden samojen suomalaisten passiivisten työttömien syytä? Popularistinen ideologinen ratkaisu vierittää tuon tarinan ja myytin rakentelun avulla syyllisyyden ja vastuun pois niiltä päättäjiltä, joiden tehtävänä olisi ollut edistää Suomen menestyksellistä elinkeinopolitiikkaa ja ulkomaankauppaa. Upea tarina uppoaa liiankin hyvin mieliin, jolloin selkeää faktaa ei edes silmäillä: Suomessa ei ole ongelmana, ettei työttömiä työnhakijoita olisi tarpeeksi, vaan työttömille työnhakijoille ei ole tarjolla riittävästi työpaikkoja.

Slovenialainen kulttuurikriitikko ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek on kutsunut haamuksi sitä, kun ideologiaa rakennetaan täyttämään todellisessa olevaa aukkoa. Haamu piilottaa alussa tukahdetun.[5] ”Fiktioittensa” varjolla – käyttäen popularistisesti vetoavia kertomuksia passivoivasta sosiaaliturvasta – Risikko ja Hautala tahtovat vieraannuttaa meidät todellisen kohtaamisesta tietynlaisen ideologisen ohjauksen mukaisesti tarjottuun uudenlaiseen itsestäänselvyyteen. Todellisuudessa heidän tarjoama popularismi on vain haamuna peittämässä alussa tukahdetettua aukkoa.





[1] Helsingin Sanomat/Annina Huhtala 4.8.2013. Risikko: Sosiaaliturva passivoi ja lamaannuttaa. http://www.hs.fi/kotimaa/a1375579158863

[2] Ilkka 4.8.2013. Risikko: Vasikkeettomasta sosiaaliturvasta päästävä eroon. http://www.ilkka.fi/uutiset/maakunta/risikko-vastikkeettomasta-sosiaaliturvasta-paastava-eroon-1.1437289

[3] YLE 7.1.2014. Rikkaat ja pienituloiset Ylen kyselyssä: Sosiaalituet passivoivat ihmisiä. http://yle.fi/uutiset/rikkaat_ja_pienituloiset_ylen_kyselyssa_sosiaalituet_passivoivat_ihmisia/6995504

[4]  Jukka Pekkarinen – Pekka Sutela. Kansantaloustiede, 2000, s. 89-90.

[5 ]  Slavoj Žižek 2004. Passion in the Era of Decaffeinated Belief.




Kirjoittaja:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html