maanantai 24. maaliskuuta 2014

Kuka käyttää kirkon ääntä aina? Juha Molarin vastaus Seppo Häkkisen esitelmään

Teologian tohtori, Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen avasi 25. helmikuuta 2014 Joensuussa esitelmällään Karjalan teologisen seuran järjestämän Kirkko myrskyn silmässä –symposiumin. Mikkelin hippakunnan piispa jätti jälkeensä näyttävän esitelmäpaperin, jota koristi uhkea piispallinen symboli. Hän ilmoitti vastaavansa kysymykseen: ”Kuka käyttää kirkon ääntä tänään?
Piispa Seppo Häkkisen esitelmä kokonaisuudessaan
Karjalan teologisen seuran sivuilla pdf-muodossa.


Jo väitöskirjassaan Ihanne ja todellisuus Seppo Häkkinen käsitteli kirkon jäsenyyteen sitoutumista, millaista sitoutumista kirkko odottaa jäseniltään ja miten todellisuudessa kirkon jäsenyyteen sitoutuminen toteutuu. Kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut, julkinen uskonnonharjoitus vähentynyt ja kirkon uskoon tunnustautuminen heikentynyt. Häkkinen toteaa, että sitoutumisen näkökulmasta Suomen evankelis-luterilainen kirkko elää teologisen ideaalin ja sosiologisen empirian jännitteessä.

Piispallinen esitelmä Joensuussa elää tuossa samassa ideaalin ja empirian jännitteessä, paitsi nyt empirian paine on noussut piispankin päähän. Häkkinen avaa ongelman muistaen, että pastori, tietokirjailija Jaakko Heinimäki  oli kritisoinut Iltalehdessä 11.7.2013, että ”Räsänen ei ole kirkon ääni”. Häkkinen havahtuu ongelmaan, kun näkee minun puolestaan kirjoittavan jo samana päivänä ärhäkän blogin otsikolla ”Jaakko Heinimäki ei ole kirkon tai kristinuskon ääni”. Häkkisen mukaan nuo kaksi kirjoitusta paljastavat kirkon ääneen liittyvän dilemnan. Kuka voi käyttää kirkon ääntä? Kenellä on oikeus lausua kirkon kanta?

Ennen kuin arvioin seikkaperäisemmin Seppo Häkkisen suhdetta esittämääni linjaan, jonka mukaan homoavioliittoa tukeva Heinimäki ei ole kirkon tai kristinuskon ääni, niin teen selväksi, että Seppo Häkkinen ei edusta kirkkoni ääntä. Olen jo syksyllä 2011 vaihtanut luterilaisen kirkon pappisvirasta Venäjän ortodoksisen kirkon seurakuntalaiseksi. Olen kertonut kirkkokunnan vaihdoksesta ainakin Venäjän valtiollisella televisiokanavalla RT (Russia Today)[1] ja Venäjän hallituksen virallisessa lehdessä Russkie Vesti[2]. Jälkimmäisessä mediassa olen selvittänyt myös joitakin teologisia perusteita. Poliittisen painostuksen rinnalla yhtenä syynä oli vuosikymmenien aikana kokemani havainto, että Venäjän ortodoksisen kirkon ääni on Kristuksen ääni niin kuin Pyhässä Raamatussa on kirjoitettu, kun taas Suomen evankelisluterilaisen kirkon ääni vaihtelee kulloisenkin mielipideilmapiirin mukaan. Tämä havainto tuntui alkuaan yllättävältä, koska luterilaiset ovat tavanomaisesti moittineet ortodoksista kirkkoa siitä, että tämä asettaa tradition Raamatun rinnalle, kun taas luterilaisilla olisi ”Yksin Raamattu” pyhin auktoriteetti. Kuitenkin näyttää käytännössä juuri päinvastaiselta: ortodoksinen ja kristikunnan yhteinen traditio kirkkoisistä ja apostolista isistä alkaen ei kumoa tai muuta Pyhää Raamattua, vaan pikemmin suojelee sen ymmärtämistä. Sitä vastoin luterilainen tulkinta on jäänyt vaihtelevien poliittisten tuulahdusten uhriksi. Tämän seurakuntalainen näkee ja kuulee yksinkertaisessa uskossa ja hartaudessa siinä, kun Venäjän ortodoksisen kirkon piispat ja papit pitävät hartautta ja opetuspuhetta, niin nämä toistuvasti selittävät ja vetoavat Raamattuun. Sitä vastoin luterilaiset piispat ja papit löytävät lähinnä selityksensä sille, miksi Raamattua ei sovi ymmärtää ja tulkita niin kuin siinä lukee, jos ylipäätänsä käsittelevät Raamattua.

Edellä mainittu apostolisten isien ja kirkkoisien tradition merkittävyys Raamatun tulkinnan tukena tulee jossain määrin ymmärretyksi Gadamerin kritiikissä historiatonta tulkintaa vastaan. Teosten tulkitsijoiden tulisi kehittää kykyään rekonstruoida kysymys, johon teos itse on ollut vastaus, kun teos syntyi dialogiin oman historiansa kanssa. Tulkinta muodostuisi dialogissa menneisyyden ja nykyisyyden välillä.  Tietysti Gadamerin esittämissä näkökohdissa on ongelmansa, mistä tutkimushistoria tietää paljon keskustelua. Hirsch määritti tulkitsijan tehtäväksi paljasta, mitkä ovat olleet kirjailijan kirjoittamishetken konventiot, merkitystä tulisi valvoa. On vaikea kokea, että evankelisluterilaisen kirkon piispainkokous ja kirkolliskokous olisivat mitenkään innostuneet merkityksen valvonnasta, profeetallisen ja apostolisen ”yksityisomaisuuden” puolustamisesta. Tietysti voidaan sanoa, että Hirschin absoluuttinen objektiivisuus on illuusio, tulkitsija ei ole vapaa esiymmärryksestä. Hirschin ihanne oli kuitenkin suojella muinaisen kirjoittajan tavoitteita vääriltä tulkinnoilta. On valitettavan vaikea havaita, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispainkokous tai kirkolliskokous olisi omaksunut tai edes tuntisi läheiseksi tuollaista Hirschin määrittämää ihannetta. Tässä näkyy myös se ero, mitä on Raamatun tulkinta ilman traditiota (luterilainen kirkko) ja tradition sisällä (ortodoksinen kirkko).

Seppo Häkkinen luettelee esitelmässään koko joukon luterilaisen kirkon vallanpitäjiä, Martti Simojoki, Mikko Juva ja Jukka Paarma, jotka ovat jo ennen häntä pohtineet sitä, kuka käyttää kirkon ääntä. Häkkinen tunnustaa evankelisluterilaisen tulkintahaasteen: ”Kirkon opetuksessa ylimpänä auktoriteettina ovat Jumalan pyhä sana sekä sitä tulkitsevat kirkkomme tunnustuskirjat. Tämä ylin auktoriteetti todetaan selkeästi sekä kirkkolain että kirkkojärjestyksen ensimmäisessä pykälässä. Kirkon äänen – ollakseen kirkon ääni – on perustuttava näihin auktoriteetteihin. Kun Raamatun sanaa ja tunnustuskirjojen opetuksia tulkitaan ja sovelletaan tämän päivän elämään, silloin on kyse kirkon kannanotoista uskon ja opin kysymyksissä, siis kirkon äänen käyttämisestä” (Seppo Häkkinen).

Häkkisen ja nykyisen luterilaisen piispallisen problematiikan ytimessä on tämä Raamatun sanan ja tunnustuskirjojen opetuksen ”tulkinta ja sovellutus tämän päivän elämään”, ”siis kirkon äänen käyttäminen”. Kun luterilainen oppi on lähtenyt Pyhästä Raamatusta ja sen auktoriteetista, niin tämän ”tulkinnan ja sovellutuksen” avulla on nähtävästi tuotu varsin poikkeuksellisia sisältöjä ikään kuin kirkon ääneksi. Häkkinen selvittääkin tätä jälkimmäistä mahdollisuutta välittömästi edellisen toteamuksen jälkeen sillä, että kuka käyttää kirkossa valtaa. Hän löytää Lutherilta irralleen reväistyn sananparren ”uskon yhteisestä tietoisuudesta”, jonka hän sittemmin samaistaa kirkolliskokoukseen, joka on todellisuudessa poliittisten puolueiden ja vaalien avulla koottu mielipiteiden joukko. Häkkinen myöntää, että ”kirkon äänen käyttämisestä ei luterilaisuudessa ole löytynyt yksiselitteistä vastausta”, mutta lisää, että ”silmämääränä on kuitenkin oltava lojaalius tehdyille päätöksille ja saavutetun konsensuksen, kirkon yhteisen ratkaisun arvostaminen”.  Häkkinen ei määrittele teologista perustelua tuolle jälkimmäiselle lyhyelle heitolle, joka kuitenkin muodostaa lopulta pitkän esittelyn jälkeen sosiologisen empirian yliherruuden.

Jossain määrin enemmän teologian tohtori, piispa Seppo Häkkinen olisi voinut avata dilemnaa arvioimalla luterilaisen teologian näkökulmasta Martti Lutherin raamattuteologian suhdetta kirkolliskokousten käyttämään valtaan. Luterilaisen teologian lähtökohtana on ollut, että Pyhää Raamattua ei sovi väittää epäluotettavaksi, koska silloin alkaisi yleinen pakeneminen oman inhimillisen minän puolelle. ”Irti Raamatusta” –liike on modernissa protestanttisuudessa yleinen haaste. Silloin kaikki opit ja lait ovat enää ihmissydämen lippaassa. Modernissa protestanttisessa teologiassa niin kuin evankelisluterilaisen kirkon suomalaisessa käytännössä on ollut havaittavissa, että papit ja piispat eivät juuri tahdo ammentaa ja ojentaa kristillistä oppia pyhästä Raamatusta, vaan jonkinlaisesta enemmän tai vähemmän hurskaasta itsetajunnasta. Martti Luther käytti Raamatusta ilmaisua ”Jumalan kirja” (WA 12, 362), josta yksin, viimeiseen päivään asti, kristillinen oppi kaikkine osineen on ammennettava ja jonka mukaan se on ojennettava. Luther muistutti kaikkia pyhän Raamatun lukijoita, erityisesti teologeja: ”Sinun täytyy suhtatua Raamattuun niin, että ajattelet Jumalan itsensä siinä puhuvan” (Saarnoja 1 Moos. kirjasta 1527, WA 12, 440).


Sinänsä taitavassa pohdiskelussaan yhtäälle ja toisaalle piispa Seppo Häkkinen ei erityisemmin painokkaasti tuonut esille, että ainoa Kirkossa sallittava oppi on pyhän Raamatun doctrina divina. Luther opetti: Ecclesia Dei non habet potestatem condendi ullum articulum fidei: Jumalan seurakunnalla ei ole valtaa laatia ainoaakaan uskonkohtaa.  Häkkisen oikopolku piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen ylivaltaan yli kirkon Pyhän Raamatun tapahtuu erikoisen perusteettoman loppuheiton avulla, kun hän vaatii ”lojaaliutta tehdyille päätöksille”. On varsin ristiriitaista luterilaisen teologian kannalta, että luterilainen piispa vetoaa kirkkoon, kirkolliskokouksiin, synodeihin tms., tavalla joka kyseenalaistaa yksittäisen kristityn oikeuden ja velvollisuuden käyttää Raamattua kirkon ylimpänä auktoriteettina ja äänenä: Raamatun mukaan ei kristillisellä kirkolla ole mitään omaa oppia ilman Kristuksen sanaa. Milloin kirkko ei pysy Kristuksen sanassa, se ei pysy uskollisena tehtävälleen, vaan lavertelee, kuten Luther sanoi ”Plaudert”. Sellaisia opettajia, pappeja ja piispoja, jotka eivät opeta Kristuksen oppia, ei pidä kohdella edes uskonveljinä. Näin Luther kirjoitti Erasmusta vastaan: ”Mitä kirkko voi ratkaista sellaista, mitä ei ennalta olisi Raamatussa ratkaistu?” (WA 18, 604).  

Kirkollinen yksimielisyys on vähintäänkin oudosti määritelty piispa Seppo Häkkisen esitelmässä. Roomalaiskatolisessa käytännössä on esiintynyt piispa Häkkisen yksimielisyyden heitto teologisesti ehkä hiukan enemmän artikuloidusti, mutta vanhat luterilaiset opettajat ovat viitanneet siihen, ettei mitään Kirkon yksimielisyyttä ole ilman Raamattua. Häkkisen linjalle on historiallisesti päästy sellaisen näppäryyden avulla, kun kirkollisen vallankäyttäjät ovat perustelleet valtaansa selityksellä, että Raamattu tulisi selkeämmäksi vasta sen valon ansiosta, joka säteilee kirkolliskokousten avulla. Luterilainen oppi on lähtenyt sitä vastoin siitä, että Raamattu on selkeä: kaikki kristityt lukevat Raamattu, kaikki kristityt ovat myös velvolliset Raamatun perusteella arvostelemaan totuutta ja harhaa.  Julkisen saarnaviran jumalallinen järjestys ei ole suinkaan asetettu sitä varten, että pyhä Raamattu ei olisi selkeä, vaikka Häkkisen argumentaation rakenne näyttäisi ainakin välillisesti rakentuvan tuollaiselle pohdiskelulle. Pikemmin julkinen saarnavirka on asetettu sitä varten, että nämä paimenet virkansa puolesta Raamatulla opettavat, varottavat, nuhtelevat ja lohduttavat.

[1] Juha Molari/RT: I chose the Russian church. http://rt.com/op-edge/church-finnish-lutheran-roc/

[2] Мой путь к Православию http://rosvesty.ru/2110/za-rubejom/8740-yuha-molari-moy-put-k-pravoslaviyu/


Kirjoittaja:

 Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html