lauantai 22. maaliskuuta 2014

Napoleonin tappiosta 200 vuotta – onko Länsi oppinut mitään Venäjä-vihamielisyyden epätoivoisesta kohtalosta?

Koko Venäjä lukee tällä hetkellä länsiliittouman Venäjä-vastaista hyökkäystä ihmetellessä myös Napoleonin historiaa siitä, mitä tapahtui 200 vuotta sitten. 





Myös koululaispoikani sai tänä aamuna tehtäväkseen äidiltään, että lauantain vapaapäivän aikana hänen täytyy lukea venäjäksi artikkeleita Napoleonin Venäjä-taisteluista. Urheillakaan ei voi angiinassa, joten vapaa-aika sopii käyttää sivistyksen hyväksi. Noita artikkeleita poika sai luettavakseen venäläisestä neljännen luokan koulukirjasta, jota luetaan Venäjällä kouluissa, ja joistakin aikakauslehdistä. Keittiön pöydällä oli poikaa varten tuore venäläinen aikakauslehti, jonka kaikki 200 sivua on omistettu Napoleonin historian käsittelyyn.

Suomessa ei valitettavasti koululaisille opeteta historiaa. Mahdollisesti Suomella ei ole niin paljon historiassa muistettavaa, että ala-asteella tarvitsisi jo opetella historiaa. Tietenkin jotkut Raatteen tien taistelut ovat suomalaisittain paikallista merkittävää historiaa, mutta maailmanhistorian isojen linjojen kannalta nuo taistelut ja tarinat ovat periferiaa. Suomalaisilla ilmenee tämän perifeerisyyden tähden toistuvasti perspektiivissä ongelmia, kun yksittäiset detaljit nousevat suomalaiskansallisiksi identiteettimääritelmiksi, mutta niitä ei osota tai tahdota sitoa osaksi laajempia mittasuhteita.



200 vuotta sitten 30.–31. maaliskuuta 1814 käytiin Napoleonin kohtalon kannalta ratkaiseva Pariisin taistelu, kun vähän aiemmin Napoleon oli torjuttu Moskovassa. Toisella puolella oli Ranskan keisarikunta Napoleonin johdolla ja toisella Venäjän, Itävallan ja Preussin joukot.  Keisarillisen Venäjän luonnollisia osia olivat Suomen suuriruhtinaskunta, Baltia, Ukraina, Krim ja Kaukasian laajat alueet. Geopoliittisesti nämä alueet ovat edelleen Venäjän aluetta, riippumatta siitä ovatko nämä jonkun nimisten kansallisten valtiollisten parlamenttien ja hallitusten ”johdossa” sekä millaisia ”sankaritarinoita” paikalliset ihmiset kehittävät oman merkittävyytensä perusteeksi. Geopoliittisesti laajemmissa mittasuhteissa määrittyvät edelleen näiden alueiden kohtalot.





Keisari Napoleonin oli luovuttava kruunusta ja lähdettävä maanpakoon juuri 200 vuotta sitten. Edellisvuonna 1813 oli Napoleonin täytynyt vetäytyä hyökkäyksestään Venäjälle ja Moskovaan. Napoleonin tappiollisen Venäjä-sodan jälkeen Aleksanteri I ja Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III halusivat hyökätä Ranskaa vastaan. Lopulta Napoleonin oli pakko luopua vallasta ja mentävä maanpakolaiseksi Elballe.  

Napoleon I Bonaparte oli hyökännyt vuonna 1812 Venäjälle ilman sodan julistamista, kun Venäjä oli sanoutunut Aleksanteri 1:n johdolla irti Britannian saarrosta.  Venäjä oli päättänyt suojella enemmän maansa taloutta kuin noudattaa Napoleonin poliittista tahtoa. Venäjän maaperällä 24.6.1812 Napoleon ennätti jo huutaa voitonvarmana sotilailleen: ”Venäjän hetki on koittanut – kohdatkoon Venäjän kohtalonsa! - - - Marssikaamme eteenpäin! - - - Tällä kertaa hankimme rauhan sellaisilla takeilla, että se kerta kaikkiaan tekee lopun Venäjän kohtalokkaasta sekoittumisesta Euroopan historiaan viidenkymmenen viime vuoden aikana”.

Nimenjoen yli Venäjää vastaan Napoleon marssitti jopa 450 000 hurjaa ja pelättyä sotilastaan, joiden joukossaan oli yli kaiken pelätty keisarillinen kaarti, ”50 000 kuolematonta”.  Venäjää vastaan käytiin silloin mahdilla ja voimalla! Keskeisen osan Napoleonin valtavasta armeijastaan muodostivat Ranskan joukot, mutta mukana oli myös kymmeniä tuhansia sotilaita vasallimaista. Napoleon tahtoi mennä Moskovaan ja täällä sanella ehdot koko maailmalle.  

Venäjällä muistetaan tällä hetkellä tuota Ensimmäistä Isänmaallista sotaa, Napoleonin ja Venäjän keisarikunnan välistä sotaa. Toinen Isänmaallinen sodan Neuvostoliitto joutui käymään sitä vastoin Hitlerin Saksaa ja tämän liittolaisia (ml. Suomi) vastaan.

Napoleonin aloittama sota päättyi Venäjällä Napoleonin armeijan lähes täydelliseen tuhoutumiseen. Aiemmin keisari Aleksander I oli allekirjoittanut mannermaasulkusopimuksen, mutta Napoleon ei hyväksynyt Aleksanderin sanouduttua irti tuosta sopimuksesta. Sulkusopimuksen seurauksena Venäjän ja Ruotsin välille oli syntynyt taisteluja, jotka saatiin päätökseen Haminan rauhansopimuksessa 17. syyskuuta 1809. Silloin sopimuksessa Ruotsin ja Venäjän välillä laskettiin myös perusta suomalaisuuden synnylle ja olemassaololle: ”suomalaiset” vapautettiin uskollisuudenvalastaan Ruotsin kruunulle ja Ruotsi sitoutui noudattamaan mannermaasulkusopimusta.  Sittemmin Venäjä siis sanoutui irti tuosta mannermaasulkusopimuksesta, jonka jälkeen Napoleon iski Venäjää vastaan. ”Suomi” on saanut syntynsä Ruotsin ja Venäjän välisellä sopimuksella. Joskus Suomi on onnistunut pienellä paikallaan paremmin ja joskus huonommin geopoliittiseen viisauteen ja pitkänäköisyyteen.

Napoleonin ja Aleksanteri I:n välisten suhteiden selvittelyt synnyttivät myös paikallisia järjestelyjä, joina tunnetaan myös Suomen synty ja sen muuttuneet rajat.   Lappeenranta, Hamina, Savonlinna ja Viipuri olivat olleet hyviä vanhoja keisarillisen Venäjän raja-alueita, kun rajan läntisellä puolella oli ollut enemmän tai vähemmän uhkaava Ruotsi.  Vuonna 1801 Napoleonin vastaiseen koalitioon ei kuulunut vielä Venäjän keisarikunta, jonka alueisiin kuuluivat myös ns. Vanha Suomi, Baltia, Ukraina, Krimi jne. mutta tämä Napoleonin ja Venäjän keskinäinen välienselvittely alkoi vähän aikaa myöhemmin.

Keisarillisen Venäjän osana ns. Vanha Suomi oli saanut syntynsä jo paljon aiemmin, kun Ruotsin revanssinhaluinen hattupuolue oli aloittanut sodan Venäjää vastaan vuonna 1741. Tuolloin noiden revansistien hyökkäys Venäjää vastaan pakotti Venäjän turvallisuuden vuoksi toimenpiteisiin, joita ruotsalaiset keksivät kutsua ”pikkuvihaksi”.   Ruotsin vihamielisyydet Venäjää vastaan saatettiin kuitenkin päätökseen Turun rauhassa jo vuonna 1743, mistä muodostui myös ns. Vanhan Suomen kannalta lähtökohta. Tällöin Etelä-Karjala, Kymenlaakso ja Savonlinnan seutu vapautuivat Venäjän osaksi. Nämä alueet ja Laatokan Karjala ja Karjalan kannas tunnetaan sittemmin ”Vanhana Suomena”.  Vanhan Suomen alue muodosti Pietarin kuvernementin Kymenkartanon provinssin, kunnes se muodosti vuonna 1744 Viipurin ja Käkisalmen provinssin kanssa Viipurin kuvernementin.  Nämä alueet ovat yhä edelleen 2000-luvullakin väestönsä (merkittävässä osin venäläiset immigrantit) ja alueellisten kehitystarpeidensa vuoksi sidoksissa Venäjään kiinteämmin kuin muu osa Suomea tai mitä Suomen pääkaupunkiseutu osaa edes kunnioittaa ”Vanhan Suomen” kulttuurihistoriaa ja kehitystarpeita.  ”Vanha Suomi” on Suomen Transnitria, joka tahtoisi sitoutua entistä enemmän Venäjään, mutta jonka kehitystä pääkaupunkiseutu käsittämättömästi häiritsee. Esimerkiksi ”Vanhan Suomen” alueella olisi aivan luonnollista kunnioittaa maahanmuuttajaväestön ja kantaväestön halua venäjän opiskeluun sen sijaan että pakkoruotsia opetettaisiin tuollakin alueella!






Venäjän osana ”Vanhan Suomen” ortodoksinen väestö vapautui Ruotsin vallan aikaisesta syrjinnästä: ortodoksit saattoivat harjoittaa uskontoaan vapaasti ja Laatokan luostarit käynnistivät uudestaan toimintansa. Venäjän ansiosta Vanha Suomi sai olla monikansallinen ja alueella suvaittiin useita uskontokuntia (toisin kuin Ruotsin valtakunnassa samaan aikaan). Pietarin kaupungin ostovoima auttoi Vanhan Suomen kehittymistä ja alueen talous monipuolistui kun Pietariin rahdattiin elintarvikkeita, rakennustarvikkeita ja polttopuita. Venäjä sanoutui irti myös Ruotsin kaltaisesta merkantilistisesta talouspolitiikasta ja niin Vanha Suomen talouskehitys vauhdittui. Erityisesti Vanhan Suomen sahateollisuus kukoisti.  Sittemmin Haminan rauhansopimuksella pääsivät Vanhan Suomen yhteyteen ja keisarillisen Venäjän alaisuuteen myös laajat uudet ”läntiset” alueet, joista muodostui yhdessä Suomen suuriruhtinaskunta. Suomi oli noussut ensimmäistä kertaa kansakuntien joukkoon.

  ”Länsi” määrittelee jälleen asetelmiaan Venäjän suhteen siinä, miten ”Länsi” hyväksyy, suvaitsee ja tukee Kiovassa natsivallankaappauksen suorittanutta ukrainalaista ryhmittymää.  ”Länsi” katselee läpi silmien, kun natsivallankaappausryhmän hengessä ja suojeluksessa on turmeltu synagogia, kielletty venäjänkielisten lasten ja perheiden kielelliset oikeudet sekä hakaristein turmeltu kommunistisen puolueen toimistoja ja koko puoluekin on ennätetty kieltää.

Moninaisia määritelmiä tehtiin Ensimmäisen Isänmaallisen sodan aikana ja aattona, niin määriteltiin myös Toisen Isänmaallisen sodan aikana ja aattona. Nämä ”lännen” ja Venäjän väliset määritelmät ovat aina koskettaneet myös Suomea ja Suomen kohtaloa. Suomi on saanut niissä syntynsä, rajansa ja muotonsa.  Surullista on havaita, että Suomen johto ei ole kyennyt asemoimaan geopoliittista paikkaansa, vaan on jättäytynyt Venäjä-vastaiseen blokkiin, mikä on epäilemättä kohtalokasta Suomen menestykselle. Jo Ukrainan kriisin edellä ”Länsi” oli monella tapaa yrittänyt ”valloittaa ja hajottaa” Venäjää tukemalla suoranaisesti protesteja Venäjän duuman vaaleja ja presidentin vaaleja vastaan sekä monella muulla ”värivallankumouksellisella” menetelmällä. Suomi on ollut virallisesti väärällä puolella – venäjävihamielisessä rintamassa - noissakin liittoumissaan.

Kirjoittaja:

 Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html