keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Venäjä-keskustelu on liiaksi täyshullujen houretta Suomessa

Matkustelin ensimmäiset kerrat itärajamme suuremmalla ja mahtavammalla puolella perestroikan ja glasnostin aikana. Teologisen tiedekunnan opiskelijat kävivät tapaamassa Arvo Survoa ja Maria Kajavaa Petroskoissa.  Sittemmin olin myös kirkkoherrana vihkimässä erästä diakonia papiksi ja kirkkoherraksi Venäjällä piispa Kuukaupin rinnalla. Tietysti en ollut 80-luvullakaan sokea neuvostoliittolaisen yhteiskunnan sulkeutuneisuudelle ja valvonnalle. Pienen kirkon piti soittaa kellojaan kirkon sisäpuolella, jotta virallinen ateistinen ideologia ei tulisi häirityksi.

90-luvun puolen välin jälkeen matkustin autollani itsenäisemmin Pietarissa, kun satuin löytää sieltä vaimonkin. Tai itse asiassa syntyisin hän oli kauempaa suuresta Neuvostoliitosta, mutta kaupalliset opintonsa ja työnsä hän oli tehnyt Leningradissa, esimerkiksi maineikkaassa kansainvälisessä Astoria-hotellissa.  Kokemuksena Venäjä oli alusta alkaen erilainen kuin suomalaisen median avulla rakennettu suomalainen kansalaistaju loi pelkoja ja kuvitelmia Venäjästä ja Pietarista.

Olin 90-luvulla erityisen tarkkaavainen, minne pysäköin autoni yön ajaksi Pietarissa. Paras oli pysäköidä vartioidulle alueelle. Rahojani en levitellyt avarasti katukuvassa. Tietysti Venäjäkin oli silloin erilainen: meikäläisen Citroen XM saattoi olla vielä ihan hyvä auto sikäläisittäin, kun reilu vuosikymmenen myöhemmin on jo myönnettävä, että Pietarin autokanta on mennyt laadussa ja hintatasossa hurjasti ohi meikäläisen autot ja ostokyvyt niin kuin ylipäätänsä keskivertosuomalaisen autokannan. Suomalaisittain oli tietysti jännää kävellä ensimmäistä kertaa kansainvälisessä megapolissa, jossa ei jokaisella torilla ole älykästä levittää markkojaan ja rupliaan holtittomasti. Koskaan ei kukaan ole varastanut minulta mitään Venäjällä.

Vuosituhannen vaihteessa sain seurakunnan työtovereilta vakavia ja ankaria varoituksia, ettei uutta vuotta saa viettää Venäjällä, koska siellä voivat ydinpommit räjähdellä vuosituhantisen tietokoneongelman johdosta. Eivät räjähtäneet uudenvuoden vietossamme. Muistan kyllä vähän aikaisemmin sen koskettavan ja järkyttävän tunteen, kun Khattabin johtamat terroristit räjäyttivät Moskovassa kerrostalot ja iskivät samoihin aikoihin myös muualle. Olin Venäjällä siihen aikaan. Tunnelma oli vakava. Senkin tähden sitä pahemmalta tuntui se irvokkuus ja täyshullujen houreet, joita sain lukea Suomessa mainittujen tapahtumien selityksiksi.  Oikeastaan silloin ensimmäistä kertaa voimakkaammin tajusin, miten hulluja suomalaiset ovat kollektiivisesti Venäjä-asiassa. Aiemmin luulin, että he ovat hulluja vain satunnaisina yksilöinä. Sittemmin syyskuussa 2004 sain kohdata venäläisen median avulla järkytyksen Beslanin koulukaappauksesta, mutta siihen aikaan en vielä tiennyt, että tuohon pahuuteen vihkiytyneet henkilöt tulisivat vielä joskus minua vastaan Helsingin ydinkeskustassa.

Kaikenlaista suurempaa ja pienempää sain kokea ”Venäjä-kysymyksen” johdosta näiden vuosien aikana. Tutustuin myös Zhirinovskin asiamieheen Suomessa George Paileen, joka ei antanut kaunista kuvaa suomalaisten ja Suomen UM:n Venäjä-tuntemuksesta ja –tahdosta. Pailen mukaan olin aivan varmasti Suomen erityisten poliisiviranomaisten seurannassa, jota nämä eivät kyllä koskaan itse tunnustaisi.

Olin suomalaisessa suuressa ammattikorkeakoulussa Heliassa yksi niistä harvoista opiskelijoista, joka uskaltautui erikoistua Venäjään opinnoissaan ja jopa lähteä Venäjälle vaihto-opintoihin sekä työharjoitteluun. Itse asiassa tunnetun suomalaisen Venäjä-matkoihin erikoistuneen matkatoimiston Lähialuematkat muuan pomo kertoi, että minä taisin olla yksi niistä harvoista, joka siihen aikaan ja jo varhemmin uskaltautui itsenäisesti matkustaa Pietariin eikä pysähtynyt autolla vain Viipuriin.

Pietarissa kohtasin ensimmäistä kertaa myös sittemmin kohudosenttina tunnetun, mutta siihen aikaan vielä väitöskirjaansa valmistelevan tutkijan Johan Bäckmanin, mutta en tavannut häntä useampaa kertaa, koska halusin viettää omaa riippumatonta elämää kaikista suomalaisista tarkkailijoista ja analyytikoista. Pietarissa järjestelin pitkäikäisimmän suomalaisen Venäjä-sanomalehden joitakin toimia lehden jakelusta, työntekijöistä aina artikkeleihin ja sidosryhmäsuhteisiin saakka. Kävin lehden asioilla monissa hienoissa paikoissa ja kirjoitin useita satoja artikkeleita Venäjään liittyvistä teemoista. Näkökulmani oli erityisesti kaupallinen, missä nimissä aloin entistä rohkeammin moittia suomalaisten outo russofobista menoa ja politikointia. Pietarin valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa sain käydä keskusteluja yhtä hyvin kansainvälisten opiskelijoiden kuin sikäläisten opettajien kanssa.

Kun tulin Pietarista ja sen opinnoista, työharjoittelusta ja opinnäytetyön teosta satunnaisesti Helsinkiin, pääasiassa kuljin niillä venäläisillä ”turistibusseilla” joita kauhisteltiin ja joiden tähden mediassamme peloteltiin suomalaisia, niin itse asiassa minua pelotti paljon enemmän astua venäläisestä turistibussista Helsingin rautatieaseman edustalle kuin lähteä yölliseen aikaan Ligoskiy prospektille noutamaan yllättäen saapuneita tuhansia sanomalehtiä. Suomi tuntui oudolta, ihmiset näyttivät kummilta ja pelottavilta, mutta Venäjällä oli vapaa ja helppo elää.

Suomeen palattuani olin uudistunut ihminen. Tämän myönnän.  Minua pelottaa enemmän täyshullujen suomalaisten politikointi kuin Venäjän pyrkimykset ja Putinin suunnitelmat. Jo opinnoissani Heliassa saatoin muutamia kertoja kirjoittaa raporttini niin myönteisesti Putinin menestyksestä, että opettajat olisivat ehkä tahtoneet kuulla enemmän ”suomalaista näkökulmaa”. Sain kuitenkin aina loistavat arvosanat.

Suomeen palattuani havaitsin, että pienistä paikallislehdistä valtakunnalliseen mediaan saakka turmeli outo russofobinen perverssi tendenssi. Ehkä ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Veikko Saksin ja Kari Silvennoisen sekä Pro Karelian outoihin menoihin, sillä olinhan tutustunut Silvennoiseen jo oikeusjuttujeni avulla, joissa hän puolusti minua sinänsä kunniallisesti, vaikka sai sittemmin vaatimuksestani asianajajaliitosta varoituksen vaatimuksestani. Ns. kirkon (virallisesti: Suomen evankelisluterilainen kirkko) päättäjien henkilö- ja järjestösuhteet tuohon perverssiä sadistista tendenssiä markkinoivaan Pro Karelian lahkoon tulivat kuin itsestään julki, monet piispoista kuuluu jopa mainittuun poliittiseen lahkoon, joka esimerkiksi kiistää Suomen virallisia valtiosopimuksia Pariisin rauhansopimuksesta alkaen ja valtiorajoista alkaen.


Vain vähän aikaa Pro Karelia –konfliktin jälkeen kohtasin Kavkaz Center –ongelmat, kun Pohjan silloisena kirkkoherrana työskentelin Mikael Storsjön kotikulmilla ja lapsuuden maisemissa. Storsjö oli tuonut laittomasti Suomeen henkilöitä, joilla oli kiinteät suhteet terroristipäälliköihin Shamil Basayev ja Doku Umarov (molemmat jo edesmenneitä ja kärjistyvät ikuisessa helvetillisessä tulessa ilman ainuttakaan neitsyttä).  Minulla oli noiden laittomasti tuotujen henkilöiden maahantulohaastattelut, joissa nämä tyypit avoimesti tunnusti ainakin osan suhteistaan. Lisätietojen avulla oli muodostettavissa kokonaiskuva siitä rikollisesta toiminnasta, johon Storsjö sekoittui. Luonnollisesti maahantulojen järjestäminen palveli myös Kavkaz Centerin tarpeita ja tarkoitusperiä. Kavkaz Center on YK:n turvaneuvoston tuomiolla sanktiolistalle sijoitettu verkkosivusto ja –keskus. Mielestäni Kavkaz Center on perkeleen palvelua, sen työntekijät ovat saatanallisten henkien vallassa. Tuollaisen ajatuksen esittäminen on luonnollisesti Suomessa ns. kirkon viranhaltijalle sopimatonta jopa vapaa-aikana, koska kirkon tuomiokapitulin pappisedustajien mukaan mainittu terroristisivusto edusti ”tshetsheenien ääntä”. Mielestäni tuo sivusto ei ole koskaan edustanut ”tshetsheenien ääntä”, vaan se on edustanut aina bandiittijohtajien propagandaa. Eikä ainoastaan propagandaa, vaan sivusto on verkostoitunut pahuuden järjestelyihin monella tavalla uusnatsiyhteistyöstä alkaen rahoitusjärjestelyihin saakka, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoista käy ilmi. Lausuin nämä näkemykseni myös muutamalle venäläiselle medialle, mistä eivät suomalaiset tykänneet lainkaan – ei myöskään Heidi Hautala ja Eva Biaudet, jotka molemmat tekivät rikosilmoitukset minua vastaan. Hautala jopa kirjoitutti Euroopan parlamentin puhemiehen avulla kirjeen Venäjän duuman puhemiehelle Boris Gryzloville.  Hautalan ja Biaudetin rikosilmoitukset eivät menestyneet oikeudellisesti, mutta kyllä ne vauhdittivat osaltaan sitä, että tuomiokapituli pisti minut pois virasta ja lopulta itse vaihdoin Venäjän ortodoksisen kirkon jäseneksi.



Konfirmaatio Venäjän ortodoksisessa kirkossa oli kirkollisen elämäni huippu. Moskovasta oli paikalle yllättäen lähetetty eräs sotilaspappi, joka onnitteli minua yksityisesti heti ehtoollisen vieton jälkeen.  Olen kertonut Venäjän ortodoksiseen kirkkoon kääntymisestä ainakin Russia Today –kanavalla ja Venäjän hallituksen virallisessa lehdessä. Pääasiassa olen ollut vaiti erilaisista suurista asioista ja jutellut lähinnä luotettavien ystävien kesken. Toki olen joskus satunnaisesti kommentoinut joissakin venäläisissä medioissa tapahtumien kulkuja ja tilanteita (ks. linkkejä ja leikkeitä: http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html).

Venäläiset lähimmät vaikuttavat suhteeni ovat tulleet ihmissuhteiden avulla, kulttuuri-ihmisten tuntemisen kautta. Olen järjestänyt useampia konsertteja venäläisille oopperatähdille, mutta sittemmin lähinnä tukenut pienissä asioissa näitä konsertteja, kun työttömänä omat resurssit ovat jääneet vähäisiksi. Näiden hienojen ihmisten perheenjäsenissä on akateemikkoja, joiden kanssa olen pitänyt useamman konferenssin ja julkaissut artikkeleita Venäjän presidentin tiedeakatemiassa.  Pyöreän pöydän palaverissa kuulijoita ovat olleet Venäjän rajavartio- ja tullilaitoksen jatko-opiskelijat, muut panelistit ovat olleet mainitun akatemian professoreita tai Pietarin finanssi- ja ekonomiyliopiston rehtoria tai vastaavia osaavia ihmisiä. Siksi olen kokenut erikoiseksi suomalaisen tilanteen. Suomessa Arja Paananen ja Arto Luukkanen sekä Hanna Smith muodostavat merkillistä kansallista tajuntaamme suoranaisesti  russofobisen informaatiosodan maksettuina renkinä ja piikoina, jollei jopa sisäsyntyisesti täyshulluina hourujensa esittäjinä. Arto Luukkasta luulin maltillisemmaksi mieheksi, vaikka tunsin toki hänen intomielisyytensä jo Savonlinnasta peruskouluvuosista alkaen, mutta sittemmin hän näyttää innostuvan, mitä rajumpaa ja hullumpaa voi esittää Venäjän Kremliä ja Putinia vastaan.

Minä en ole koskaan ollut mikään kommunisti- ja Neuvostoliitto –romantikko tai –ihailija. Peruskoulu- ja lukiovuosina tilasin yhteiskunnallisen tietoisuuden syventämiseksi Neuvosto-Karjala ja Neuvostoliitto –lehtiä, mutta millään muodoin en uskonut propagandaa sokeasti. Olin pikemmin hyvin kriittinen. Sitä vastoin nuo monet tämän päivän russofobit vaikuttavat enemmän sellaisilta, joilla ei ole koskaan ollut realiteettitajua. Realiteettitajua on syventänyt myös venäläinen vaimo, joka neuvostoliittolaisessa sotilaskaupungissa kasvaneena tyttönä näki ja koki aidosti plussat ja miinukset silloisessa järjestelmässä sekä Venäjän synnyssä kommunistisen sulkeutuneisuuden jälkeen.


Ukrainan operaatiot ovat selkeästi alkaneet jo vuosia sitten länsimaisten tiedustelupalvelujen operaatioina. Tämä oli hyvin tiedettävissä ja ennakoitavissa. Jo vuosi sitten itsekin kirjoitin Ukrainan merkittävyydestä länsimaisille tiedustelupalveluille ja poliittisille pelureille, kun arvioin Euraasian Unionin syntyä ja Amerikan Yhdysvaltojen strategista tavoitetta alueelle. Muistelen, että julkaisin sellaisen venäläisen artikkelin myös Venäjän hallituksen virallisessa lehdessä vuosi tai pari sitten. Venäjälläkin on ymmärretty ja arvioitu vakavasti, ettei länsimaisen median tyhjänpäiväisen puheen avulla Kremlin analyysia muuteta. Erkki Tuomiojan ja Carl Haglundin puheet ovat jopa loukkaavia ja ala-arvoisia. Ne on ehkä kuultu Moskovassa, mutta ainakaan laajemmissa piireissä ei edes tiedetä, kuka on joku Carl Haglund. Mitä se merkitsee, mitä joku Haglund lausuu? Vielä vähemmän liikenneministeri Merja Kyllönen merkitsee yhtään mitään Venäjällä valtaosalle poliitikkoja. Mitä se merkitsee, jos joku Merja ei tule käymään Venäjälle?  Edes valtaosa suomalaisista ei osaa lausua Merja Kyllösen nimeä, jos kysytään, mikä on Suomen liikenneministerin nimi.

Olen yllättynyt, että olen pelkän rehellisen elämäni johdosta joutunut niinkin kauas oppositioon Suomen vallitsevasta poliittisesta vallankäytöstä ja ulkopoliittisesta linjasta. Paavo Väyrynen olisi ollut sopiva Suomen tasavallan presidentiksi, sillä hänen johdollaan Suomi ei olisi aiheuttanut itselleen vahinkoa EU-politiikallaan Venäjän vastustajana.  Sauli Niinistö on poliittisella töksäyttelyllään ajanut itsensä provinssi-pressaksi tai jopa vasalli-pressaksi, joka ei kykene Suomen itsenäisen ulkopolitiikan paimentamiseen nykyisessä Euroopassa.  Provinssi- ja vasalli-pressa ei ole hyväksi Suomen kansantaloudelle ja menestykselle.

Venäjällä olen saanut pääasiassa hyvää ymmärrystä osakseni. Lähinnä Pussy Riotin Pjotr Verzilovin ja Aleksei Navalnyin suusta ovat tulleet ikävät sanat minua vastaan. Myös Kavkaz Centerin muutama uusnatsipartneri on kirjoittanut Venäjällä törkeästi minua vastaan. En olisi kuitenkaan uskonut, että Suomessa joutuu niin absoluuttisen syrjäytetyksi ja yksinäiseksi (ja jopa köyhäksi) kuin olen joutunut vain russofobisen syrjinnän ansiosta. Tuskin kukaan voi väittää, ettei minulla olisi työkykyä ja työtä varten koulutusta tai osaamista kolmenlaisten kovien koulutusten tähden: väitöskirjassa tutkin ääriliikkeiden psykohistoriaa, liiketaloudessa tein opinnäytetyön suomalaisen huonekalutehtaan markkinointistrategiasta Venäjällä, informaatioteknologiassa tutkin kokonaisvaltaisen hallintajärjestelmän ERP toimivuutta Venäjän markkinoilla.

En suinkaan tuomitse, että kaikki suomalaiset asiantuntijat lausuisivat pelkkää hullujen houretta Venäjän suhteen. Esimerkiksi olen monta kertaa kokenut tyytyväisyyttä Pekka Sutelan ilmaisua kohtaan. Jo vuosia sitten tein hänelle haastattelut sanomalehteä varten. Tietysti jokaisella ihmisellä on omat erityiset korostuksensa, emmekä voi kaikkea aina toisen sanoista allekirjoittaa. Sama on sanottava Paavo Väyrysestä, jota voin vilpittömästi kunnioittaa, vaikka jälleen en voi jokaista yksityiskohtaa allekirjoittaa. Keijo Kerhosen kanssa olen keskustellut puhelimessa (en koskaan kasvotusten). Voin hyvin kokea, että Keijo Korhonen oli aivan oikeassa välittäessään suomalaisille Urho Kekkosen neuvon: Hanki ystävät läheltä, viholliset kaukaa. Hänen mukaansa ”Venäjän kalvamisesta on tullut Suomessa median ja poliitikkojen mielihuvi. Naapurin nilkkaan käydään kuin rakkikoira”.


Minä totean omasta puolestani, että hullujen hourintaa en tahtoisi yhtään enemmän kuulla Suomen ulkoasiainministeriössä ja valtioneuvostossa sekä valtamediassa. Varmasti Suomen osa olisi sielullisesti, kulttuurisesti ja aineellisesti terveempi, jos Suomi vapautettaisiin EU:sta Euraasian Unionin jäseneksi. Itse asiassa Suomi palaisi tällöin takaisin ikään kuin keisarillisen Venäjän yhteyteen, joka on Suomen synnyttänyt ja antanut kasvaa täysi-ikäiseksi. Suomen hulluus on vasta myöhempää syntyä. 

Ps.

Toki ei sovi unohtaa, että Esko Aho puhuu ja toimii myös älykkäästi ja Suomen edun mukaisesti Venäjän suhteen.


Kirjoittaja:

 Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html