torstai 6. maaliskuuta 2014

Venäjä on ”sopiva itäinen uhka” länsimaisen poliittisen kriisin tarpeisiin

Terveisiä venäjänkielisen jalkapalloseuran FC Spartakin kreikkalaisroomalaisen painin harjoituksista, jota veti Moskovassa pari kertaa painoluokkansa mestaruuden voittanut venäläismies ja jota avusti tuleva uusi valmentaja, neuvostoliittolainen urheilumestari Sambossa.


Harjoituksissa juttelin kuitenkin enemmän kolmannen urheilumiehen kanssa, myös neuvostoliittolainen urheilumies, joka nyt rikastuttaa suomalaista urheilumaailmaa. He eivät ole itäisiä uhkia Suomelle, vaan tuovat lapsiemme ja perheittemme elämää iloa ja innostusta. Länsimainen mediamme ja länsimaisen yhteiskuntamme katastrofaalisen tilanteen tähden ”tarvitaan” kuitenkin nyt kummituksia ja aaveita itäisestä uhkasta, jonka pohdiskeluun halutaan johdattaa koko kansa köyhimmästä proletaarista ja vanhimmasta kylän mummosta alkaen. Muutenhan nuo ihmiset saattaisivat pohtia oman maamme omaa politiikkaa – tai oikeastaan niiden politiikkojen tekemättömyyttä.

Tänään minä – jo tosi vanha suomalaismies – venyttelin kipeitä reisilihaksiani kotona. Eilen ja toissapäivänä kävin juoksemassa kohtuullisen kuntopolkulenkin. Juoksin silloin vain seitsemän kilometrin lenkit. Juoksukuntoni on talven pitkän tauon tähden romahtanut heikoksi. Pitkä angiina (streptokokki) ja kaikki siihen liittyvät pakottivat talvella urheilutaukoon. Nyt aloittaminen tuntuu vaikealta.  Tänään katselin painiharjoituksissa murheissani, että olen jo vanha ja ennen kaikkea liian köyhä aloittamaan painiharjoituksia, vaikka tuollainen harrastus olisi niin terveellistä tällaiselle vanhenevalle ja rappeutuvalle miehelle. Onneksi minulla on oma nyrkkeilysäkki, jota voin hakata ja vähän saada liikuntaa ylävartaloon. Ja ainahan sitä voi tehdä etunojapunnerruksia ja ”vetää leukaa” rekkitangolla. Kuntosaleihin ei proletaarilla ole varaa. En kylläkään tiedä, onko liikunta tai joku muu seikka syyllinen siihen, että länsimaisen median tarjoamat kummitukset ja aaveet eivät oikein tartu minuun.

Viime viikon mäkijuoksuharjoitus teki lihakseni kipeäksi, hiihto ei helpottanut tilannetta. Edes pari lepopäivää eivät tehneet lihaksia kivuttomiksi. Nyt juoksen hitaasti kiiruhtaen ja lihaksia totuttaen taas rasitukseen. Huomenna perjantaina juoksen aamulla pienen juoksulenkin, iltapäivällä pelaan pojan kanssa sulkapalloa ja harjoittelemme aitajuoksua. Minäkin juoksen aitoja, mutta hiukan korkeampia kuin poikani. Unelmani olisi kuntouttaa itseäni niin, että voisin kesällä juosta veteraanikilpailuissa keskipitkiä matkoja. Nykykunnolla en lähde naurun alaiseksi kisoihin! Jos saan muutaman euron enemmän rahaa ensi viikolla, niin ostanen C- ja B-vitamiinit ja rautatabletit niin että hemoglobiini ainakin kohoaisi kevään lenkkeilyn aikana. Jos veriarvot ovat korkeat, niin juostessa saa myös paremmin happea! Oikeastaan nämä tällaiset harrastukset ovat minulle paljon tärkeämpiä kuin iltapäivälehtiemme, sanomalehtiemme ja televisiomme tarjoamat suuret uutiskuvat, joiden pohdiskelua kai pidetään jo kansalaiskunnon osoituksena.

Juoksu-urheilua varten olen saanut innoitusta eräästä entisestä kovasta maratoonarista, joka oli oman aikansa parhaita Suomessa. Se urheilullinen into todella koskettaa  ja kannustaa liikunnan harrastamiseen.  Eilen hän kertoi pitkät tarinat niistä urheilumatkoista, joita hän teki juoksukilpailuihin YYA-aikana Suomesta ystävälliseen Neuvostoliittoon. Nykyään ei ole enää tuollaista ystävällistä amatööri-urheiluväen kanssakäymistä valtioittemme välillä, paitsi siis aivan huippu-urheilijoiden tasolla KHL-jääkiekkobisneksen ja muun vastaavan ammattilaisuuden piirissä.

 Jos jaksan lähes päivittäin juosta lenkkini maaliskuun, huhtikuun ja toukokuun, niin ehkä kesäkuussa olen kilpailukelpoinen veteraanikilpailuja varten, kuten minun ikäisten kilpailuja kutsutaan. En kylläkään lähde juoksemaan kilpaa 1500 metriä jollakin 5 minuutin juoksutuloksella, koska se on hölkkävauhtia, vaan kyllä tuloksen pitää olla odotettavissa noin 4.15 aikaan, mikä olisi ihan hyvä tulos viisikymppiselle miehelle. Niin kovaa juoksee jopa vain tosi harva lukiolais- tai armeijapoikakaan.

Oma urheiluni on toivottavasti esimerkillistä pojalleni, jonka liikuntaa tuen mahdollisuuksieni mukaan.  Taloudelliset mahdollisuuteni ovat valitettavan rajalliset. Tärkein tehtäväni on toimia hänen huoltajana erilaisissa liikunnallisissa tapahtumissa, omat harrastukseni ovat aina toissijaisia. Usein liikun yhdessä pojan kanssa. Kevään tullessa lähdemme useamman kerran juoksulenkille heti koulun jälkeen ja juoksemme muutaman kilometrin jo ennen illan muita harrastuksia. Niin huomennakin ajattelen tietysti oman hyvän ketteryyden puolesta, mutta vielä enemmän pojan hyvää, kun pelaamme sulkapalloa ja juoksemme aitoja. Uskon hänen menestyvän hyvin aitajuoksussa, jos ja kun hän juoksee muutaman kerran kilpaa kesällä 60 metrin aitoja. Huomenna illalla on sitten vuorossa Helsingin Tarmon painit. Sielläkin paineissa valtaosa – niin kummallista kuin on keskellä Suomen pääkaupunkia – painin harjoittelijoista on tavalla tai toisella lähtöisin entisen Neuvostoliiton alueelta. Luultavasti nuorimmat ovat syntyneet Suomessa, mutta äiti tai isä tai ehkä molemmat ovat kotoisin Venäjältä.

Tänään olimme viimeistä kertaa venäjänkielisen seuran Spartakin paineissa, koska kovasti innoittava ja kannustava kreikkalaisroomalainen paini vaihtuu nyt Sambon harjoituksiin valmentajavaihdoksen johdosta. Uusi valmentaja on neuvostoliittolainen urheilumestari Sambossa ja varmasti osaa hyvin asiansa. Ainaki nuo erilaiset liikkeet tuntuivat olevan hyvin hänen hallinnassaan, kun hän avusti painiharjoittelussa pienimpiä. Poikani myös osasi sen verran hyvin joitakin asioita, että hän ohjasi valmentajan pyynnöstä joitakin pienimpiä (esim. seisoessa kaadutaan taakse päin käsien varaan siltaan). Olen yrittänyt houkutella ja kannustaa, että poikani jatkaisi nyt torstaisin Sambon harrastamisessa, vaikka hän itse on kiintynyt painiin.  Uusi valmentaja ei ole ainakaan mikään äksy ja kovasanainen, vaan hienosti käyttäytyvä ihminen, osaa harrastuksensa. Toisaalta pojallani on jo kaksi painiharjoitusta viikossa Helsingin Tarmossa, joten torstain vapautuminen paineista ei olisi välttämättä pahaksi, vaan joskus jopa eduksi. Mielestäni 11 vuotta vanhojen poikien ei pitäisi vielä lopettaa harrastuksia, vaan ainakin jatkaa seuraavat puolivuosikymmentä, jotta jotain todella vahvaa jäisi elämänikäiseen muistiin.  Venäläisestä ryhmästä myös sopivat kilpakumppanit ovat kadonneet, joten sekin hiukan harmittaa. Paini ainakin jatkuu Tarmossa. Luultavasti ainakin kuukauden verran opettelemme Sambon taitoja, sillä varmasti tuon ”intensiivisen painin” taitojen oppimisesta voisi olla ihan hyötyä. Jos Sambo ei sitten tunnu kivalta, niin onhan torstai-iltaisin jalkapalloseuran juoksulenkit. Kesän lähestyessä jalkapallon osuus saakin lisääntyä niin kuin epäilemättä tapahtuu, kun kotipihan tekonurmikenttä on jo sulanut vapaaksi lumista ja märästä.

Olen kaiken kaikkiaan onnellinen, että Neuvostoliitto on antanut Suomelle tällaisia suuria lahjoja kuin nämä jalkapallo-, paini-, uinti- ja sambovalmentajat, joita olen saanut tavata pojan harrastusten tähden.  Timo Vihavaisen ja muiden russofobien tavoitteiden mukaista olisi tukahduttaa kulttuurien ja kansojen välinen rikkaus ”Kreml-fobian” nimissä. Minä itse puhuisin pikemmin niistä suomi- ja eurooppatekoisista omista ongelmistamme, joiden korjaamista erityisesti meikäläiset rutiköyhät proletaarit ja pitkäaikaistyöttömät niin kuin monet köyhät mummot ja papat varmasti tarvitsisivat enemmän elämänsä ja ajatusten rikkaudeksi kuin mediassa tarjottavia ”ulkoisia uhkia”.




Juokseva vanha mies pohdiskelee myös maailman menoa, koska mitä muuta tyhjän päivän täytteeksi tekisi? Mediamme tarjoaa juuri tuota pohdiskeltavaa, jotta en koko ajan vain murehtisi omaa köyhyyttäni ja köyhän kurjistumista. Sehän on länsimaisen median antama ”bisnes”, että käsittelemme alitajuisia ja median luomia kauhukuvia Venäjästä Ukrainan kriisin avulla, sillä muussa tapauksessa – jos emme siis käsittelisi näitä varjoja ja kummituksia – niin voisimme säikähtää oman länsimaisen ihmisen elämän tyhjyyttä. Ja poliittisesti olisi vielä pahempaa, jos suuttuisimme länsimaisen yhteiskuntamme katastrofaaliseen tilaan sinänsä. Meitä vähäosaisia köyhiä ihmisiä on niin paljon, että meidän järjestykseen saattamiseksi on suotuisaa löytää ulkoinen myyttinen itäinen uhka, jonka pohtimiseen käytämme pitkät joutilaat päivämme. Huomenna – jos kaikki menee ajatusteni mukaan – saan pienen jutun blogiini siitä, miten Amerikka ja Eurooppa pelaa peliänsä Ukrainan ja Venäjän suhteen.  Kiitän jo etukäteen huomiosta, sillä olen havainnut yhä edelleen Facebookin sulkemisen jälkeen ja siellä linkittämisen päättymisen jälkeen, että tätä proletaarin blogia luetaan Suomen valtioneuvostosta ja eduskunnasta alkaen aina Amerikan ja Ukrainan erilaisiin akatemioihin saakka.

Jälkikirjoitus 7.3.2014

Tänään aamulla kävin juoksulenkillä niin kuin edellä lupasin ja suunnittelin. Sen totean juoksulenkin jälkeen, että juoksen paljon heikommin kuin puoli vuotta sitten ja erittäin paljon huonommin kuin vuosi sitten keväällä. Talven tauko romutti kuntoni. Ehkä myös ikääntyminen yhdessä heikon kunnon kanssa vaikuttaa sen, että vieläkään lihakseni eivät ole palautuneet voimakkaiksi viime viikon mäkijuoksun ja hiihdon jälkeen. Vaikka eilen pidin lepopäivän omasta urheilustani - paitsi mitä venyttelin kipeitä lihaksia - niin silti lihakset eivät ole vielä "valmiit juoksua varten". Kyse on tietysti myös aineenvaihdunnallisista muutoksista, jonka tähden näin kauhean vanhojen miesten lihakset eivät toivu rasituksesta niin nopeasti kuin nuoremmilla ihmisillä. Täytyy kiinnittää entistä enemmän huomiota sekä korkealaatuisen ravintoon (proteeni ja vitamiinit) sekä venyttelyyn, jotta rasituksen jälkeen tulee vahvistava palautuminen.

Tänä aamuna tasavauhtinen juoksu ei maistunut huonokuntoisilla jaloillani. Muutaman kilometrin hölkän jälkeen päätin, että juoksen reipasvauhtisesti ylämäkijuoksua hyvällä pururadalla. Niin juoksin 8 kertaa noin 150-200 metriä ylämäkeen tällä rinteellä, jonka pieni osa tallentui tähän valokuvaan. Alamäkeen kävelin. Loppumetreillä jaloista loppui kunto, jopa käsivarret muuttuivat kylmiksi ja jäykiksi. On aivan eri olo kuin kymmenen ja kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin olisin voinut hyvin juosta 40 kertaa vastaavan ylämäen!

Ylämäkijuoksun jälkeen hölkkäsin puolisen kilometriä, minkä jälkeen juoksin 8 kertaa melkein tasamaalla noin 150-200 metriä reipasvauhtisesti hyvällä tehokkaalla askeleella (niin kuin pystyin säilyttäen tekniikka ja ryhti kunnossa, kun en kuitenkaan ihan mitään ennätysvauhtia yrittänyt juosta). Lepotaukona oli kävellä takaisin tuo 150-200 metriä. Tässäkin alkoi loppumatkasta askeleesta loppua tehot! Tasamaan ensimmäiset metrit olivat tässä - polku menee hiukan ylös päin, mutta tämän jälkeen reitti kääntyy vasemmalle ja on reilummin tasamaata.

Pururata on todella hyvä jaloille. Tällaisella alustalla välttää pahimmat nivelvauriot. 

Päivällä sitten taas uudestaan juoksemaan, mutta toiseen paikkaan!

Jälkikirjoitus 2.

Pojan koulupäivän jälkeen menimme yhdessä Liikuntamyllyyn: ensin pelasimme kolme varttia sulkapalloa ja sitten harjoittelimme aitajuoksua. Juoksimme rinnatusten neljää aitaa, pojalla matalammat ja minulla vähän korkeammat aidat. Harjoitusten jälkeen ruokailu ja kolme tuntia lepoa pojalle. Illalla oli vielä Tarmon painit. Painiharjoitusten lopussa pojan energiavarastot olivat niin lopussa kuin olen koskaan nähnyt! Illalla pitää nyt levätä, eikä huomiseksi suunnitella mitään ohjelmaa.. Saa itse suunnitella tekemisensä ja kerätä energiaa. Kaksi tuntia intebsiivistä kreikkalaisroomalaista painia vaatii todella energiaa ja aikaa. Kirjoittelen ehkä huomenna blogiini, mitä ajattelin. Tänään lepäillään.



Kirjoittaja:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html