keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Puolustusvoimain lippujuhlan päivä – muistamme Adolf Hitleriä 4. kesäkuuta 1942 sekä lahtareinakin pahamaineisia Rytiä ja Mannerheimia

Tänään on Puolustusvoimain lippujuhlan päivä: Suomi muistaa Adolf Hitleriä 4. kesäkuuta 1942 sekä lahtareinakin pahamaineisia Rytiä ja Mannerheimia.



Kuvat Puolustusvoimainen ensimmäisestä lippujuhlapäivästä 4. kesäkuuta 1942

4. kesäkuuta on Adolf Hitlerin vierailun päivä

Suomen Puolustusvoimain lippujuhlan päivää vietetään 4. kesäkuuta. Tämä päivä on ollut nykyisellä paikallaan vuodesta 1942 alkaen, jolloin Ryti, Mannerheim ja Hitler vannoivat yksimielisesti Neuvostoliiton totaalisen tuhoamisen puolesta. Sinä päivänä myös Helsingin Heikinkadun nimi muuttui Mannerheimin tieksi ja Mannerheim nimitettiin Suomen marsalkaksi. 

Suomen Puolustusvoimain lippujuhlan nykyisen päivämäärän perustamispäivänä on nimenomaisesti tuo historiallinen päivä 4. kesäkuuta 1942 – marsalkka Mannerheimin 75- vuotissyntymäpäivä, jolloin Adolf Hitler hurmasi Suomen tasavallan presidentti Risto Rytin ja Suomen muun valtiojohdon. 


Suomen sotilaallinen ja poliittinen johto hyvästelee Adolf Hitlerin,
joka lähtee paluumatkalle Saksaan.


Suunnittelu Suomen Puolustusvoimain lippujuhlan perustamiseksi Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi tapahtui aiemmin pääministeri Jukka Rangelin, ulkoministeri Rolf Wittingin, puolustusministeri Rudolf Waldenin ja Saksan Lapin armeijan komentajan Eduard Dietlin neuvonpidossa 28. toukokuuta 1942, jolloin Dietl ehdotti, että Führerin saaminen Suomeen olisi suomalaisten toiveiden mukaista. 


Mannerheim lausui ensimmäisenä Puolustusvoimainen lippujuhlan päivänä 4. kesäkuuta 1942 kiitollisuutensa Adolf Hitlerille: ”Tahdon kunnioittavan kiitollisuuden ilmauksen lopettaa toiveeseen: Suotakoon oikeudenmukaisen asian hyville aseille tämän vuoden kuluessa bolsevistisen barbarian ruttopesäkkeen vaarattomaksi tekeminen”.

Führer Adolf Hitlerin vierailun ja Suomen Puolustusvoimainen ensimmäisen lippujuhlan päätteeksi Suomen tasavallan presidentti Risto Ryti kirjoitti päiväkirjaansa 4.6.1942 koskettavat tunnelmansa arvokkaasta vieraastaan: ”Hän [Hitler] on lämpimästi tunteva, sydämellinen, hyvää tarkoittava, herkkä ihminen” (Valtionarkistossa Risto Ryti arkisto, 10, Päiväkirja).

Kesällä 1941 tuore presidentti Risto Ryti oli tunnetussa radiopuheessaan ylistänyt karaistuneita puolustusvoimia ja näiden hyvää aseistusta, joiden voimalla Suomi ”hävittää" idästä tulevan ”ikuisen uhkan”, jotta ”tulevat sukupolvet olisivat onnellisia”. Presidentin serkku Niilo Rauvala muistelee henkilökohtaisessa kirjeessään Risto Rytille 31.8.1941 presidentin päämääriä: ”Saada vetää raja Vienan merestä Laatokkaan ja siirtää raja kaakon kulmalla niin, että ikivanha suomalainen Inkeri pääsee palaamaan kauan kaipaamaansa Suomikodin helmaan”.[2] 

Kesällä 1942 Ryti oli hyvin tietoinen Himmlerin vierailun aikana Saksan keskitysleirijärjestelmästä ja juutalaisten surmaamisesta, mutta hän piti hyvää yhteyttä Himleriin ja Suomen tasavallan presidentti Risto Ryti kirjoitti jopa 9.5.1943 Väestöliiton valtiolliseksi tehtäväksi estää moraalisesti, fyysisesti ja psyykkisesti ala-arvoisten lisääntyminen.   

Mannerheimin lahtareiden voitonparaati 1918

Vuosina 1919–1929 vastaavaa juhlaa vietettiin nimellä Sotaväen lippujuhlan päivä 16. toukokuuta. Sillä muistettiin valkoisten voittoa punaisista sisällissodassa 1918. Kenraali Gustaf Mannerheim johti valkoisten voitonparaatin Helsingissä 16. toukokuuta 1918. Talvisodan jälkeen - 4. kesäkuuta 1942 Adolf Hitlerin Suomi-vierailun yhteydessä -  propagandistisista tarpeista Sotaväen lippujuhla vaihdettiin toukokuun kolmanteen sunnuntaihin Kaatuneiden muistopäiväksi ja Suomen sotiessa Natsi-Saksan liittolaisena Neuvostoliittoa vastaan määrättiin Mannerheimin syntymäpäivä 4. kesäkuuta uudeksi puolustusvoimain juhlapäiväksi. Tämähän oli myös se suuri päivä, jolloin Führer kävi Suomessa.

Gustaf Mannerheim oli verenhimoinen lahtari, pyöveli, joka tapatti työväestöä 1918. Vuonna 1918 toimitettiin köyhimpien suomalaisten ja venäläisten järjestelmällinen kansanmurha, häikäilemätön etninen ja aatteellinen puhdistus. Valkoisten harjoittama taistelutoiminnan ulkopuolinen poliittinen väkivalta ja siihen liittyneet rankaisu- ja kostotoimenpiteet suomalaisia punaisia ja venäläisiä vastaan eivät noudattaneet Suomen lainsäädäntöä eivätkä kansainvälistä oikeutta.  Taistelujen jo päätyttyä toimeenpantiin teloituksia ja kenttäoikeuksissa kuolemantuomioita, punavankileireillä ilman oikeudenkäyntejä toimitettiin teloituksia. Nykyaikaisen käsityksen mukaan valkoinen Suomi toimitti sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhan kriteeristön täyttävää summittaista murhaamista. 

Länkipohjassa valkoiset teloittavat punaisia suomalaisia.

Mannerheimin ja Rytin vaikutuksesta sisällissodan jälkeen valkoinen osapuoli vapautettiin vastuusta mahdollisesti tekemistään rikoksista: 7. joulukuuta 1918 annetun armahduslain mukaan valkoisten tekemiä rikoksia ei koskaan tutkittu eikä ketään asetettu syytteeseen. 

Ainakin 7370 punaista teloitettiin, ammuttiin tai murhattiin sotatoimien jo päätyttyä. Sodan päätyttyä 76 000 punavankia oli vangittuina: nämä joutuivat valkoisen terrorin kohteeksi. Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 700, kesäkuussa 2900 ja heinäkuussa yli 5000 punavankia. Tammisaaren vankileirillä kuoli 34 % kaikista vangeista.

Helsingissä järjestettiin 16.5.1918 suuri voitonparaati sisällissodan voittajien kunniaksi. Paraati koostui marssista Helsinkiin, katselmuksesta ja ohimarssista. Mukana oli 12 000 miestä. Tulomarssia tahditti viisi erillistä soittokuntaa ja joukkojen omia soittokuntia. Valkoisten marssi alkoi Töölöstä. Marssi eteni Nikolainkirkon (nyk. Tuomiokirkko) juhlajumalanpalvelukseen, jonka valkoisten papit toimittivat. Tämän jälkeen Mannerheim ja hallituksen edustajat ottivat Runebergin patsaan luona Pohjoisesplanadilla vastaan paraatijoukkojen ohimarssin.

Video: Punaorvon vala



Mannerheimin johtaman valkoisen terrorin tähden kuoli tuhansia punaisia ja heidän perheenjäseniään. Punaisten haudoilla ei ollut lupa ilmaista edes surua tavalliseen tapaan, ei laskea kukkia eikä veisata lauluja. 

”Punikkien kakarien” piti kätkeä surunsa kuolleesta isästään ja äidistään. Filosofian tohtori Mervi Kaarninen on teoksessaan Punaorvot 1918 (2008) dokumentoinut järkyttäviä tietoja siitä, miten Suomi rakennettiin Mannerheimin voitonmarssin jälkeen ideologisen puhdistuksen ihanteiden mukaisesti. 



Risto Ryti oli yksi pahimmista sisällissodan jälkeisten haavojen kärjistäjistä ja kostotoimenpiteiden jatkajista Suomen parlamentissa. Lapsista tuli kärsijöitä: punaisten lapsia pakkosiirrettiin kostotoimena ja ideologisena puhdistuksensa. Punaisten kapinallisten lapset haluttiin erottaa omista äideistään. Punaorpojen määrä kasvoi erityisesti vankileirikuolemien vuoksi, joissa Risto Ryti oli tärkeä henkilö päättäessä myös vankileirien huollosta ja vankien teloituksista. Lisäksi Ryti toimi jäsenenä tuomioistuimissa, jotka käsittelivät punaisia vastaan nostettuja syytteitä. Nimenomaan Ryti kannatti toistuvasti punaisille ankarampia rangaistuksia. Ryti oli lisäämässä epäinhimillistä kärsimystä erityisesti pääintendentuurin tutkintaosaston päällikkönä, kun maa kärsi elintarvikepulasta: Rytin johtama virasto kielsi 22.5.1918 punaisten omaisia, että he eivät saa viedä elintarvikepaketteja vangituille, jotka kärsivät nälkää.[3] Ravitsemuskielto oli kansanmurhan toteuttamista.  

Vuoden 1919 valtiopäivillä Risto Ryti valittiin lakivaliokuntaan, jonka järjestäytymispuheenjohtajana ja kansanedustajana Ryti   moitti äänekkäästi suunnitelmia rakentaa energiayhteistyötä Pietarin kanssa. A.O. Arhon eduskunta-aloitteen käsittelyssä Ryti vaati, että valkoisille tuomituille ei saa sallia mitään valitusoikeuttakaan. Ryti vastusti myös kuolemanrangaistuksen poistamista. Sosiaalidemokraattien esittäessä yleisen armahduksen julistamista, lakivaliokunnanjohtaja Risto Ryti vaati anomuksen hylkäämistä. Siinä tilanteessa Suomen vankiloissa oli edelleen 4000 poliittista vankia ja kansalaisluottamusta vaille oli noin 60 000 suomalaista. Ryti kirjoitti Mannerin ja Ojan kanssa vastalauseen mietintöön armahduksesta sekä muistutti ”bolsevismin vaarasta ja röyhkeydestä”. Ryti perusteli eduskuntakeskustelussa, että punaisten saamat rangaistukset olivat liian lieviä sekä perusteli näkemystään uskomuksellaan, että Neuvosto-Venäjä on ”maailmansairaus, jonka tuhoutuminen tyynnyttäisi suomalaisen työväestön mielet”: ”Tehtäköön tässä maassa [Suomesssa] mitä tahansa, mentäköön myönnytyksissä kuinka pitkälle hyvänsä, sen [työväestön] mielet tulevat aina olemaan kuohuksissa, ja se ei koskaan tule tyyntymään niin kauan kuin olot rajan takana [Neuvosto-Venäjällä] eivät ole järjestäytyneet ja nykyinen maailmansairaus [kommunismi] parantunut” (Risto Ryti, eduskunnassa). Kyösti Kallion hallituksen valtiovarainministeri Risto Ryti tuki innokkaasti Etsivän Keskuspoliisin tiukennettuja toimia vasemmiston valvonnassa ja vuoden 1923 pidätyksiä, jolloin 217 suomalaista kommunistia pidätettiin (heistä 23 oli kansanedustajaa), sanomalehtiä lakkautettiin, arkistoja ja kirjapainoja takavarikoitiin.

Punaisten puolelta perheen huoltajista noin joka toinen (42 %) kuoli vankileireillä. Lahtaripapit olivat hyvin alentavia ja halveksivia punaisia kohtaan, noita raadollisia, syntisiä ja avuttomia kohtaan. Valkoisten armeijan palveluksessa toimi 64 sotapappia, joista ainakin 13 oli erityisen varmoja "liipasinpappeja": 
- Halmesmäki Heikki, Viitasaari 
- Helenius (Heljas) Lennart, Helsinki 
- Hjelt Richard, Hailuoto 
- Immonen Robert, Rääkkylä 
- Itkonen Tuomo, Kittilä 
- Järventaus Arvi, Oulu 
- Malmivaara Väinö, Lapua 
- Martin Kustaa, Suomenniemi 
- Mustakallio Hannes, Viipurin maalaiskunta 
- Pöyry Edvard, Ilmajoki 
- Svanberg Ludvig, Vilppula 
- Wallinheimo Juho, Mikkeli 
- Virkkula Eino, Hailuoto 


Näistä liipasinpapeista kasvoi merkittäviä Suomen poliittisia vaikuttajia: Lennart Heljas (Helenius) toimi sosiaaliministerinä ja opetusministerinä, Aleksi Lehtonen toimi arkkipiispana, Väinö Malmivaara Lapuan Karhunmäen körttien kansanopiston johtajana.[4]

Lahtaripapit ja kirkon edustajat osallistuivat myös mm. naisten ja lasten murhiin, jotka tehtiin evankelisluterilaisen kirkon tiloissa Suomessa, kuten mm. Jämsän tapahtumat todistavat.

Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi suomalaisten hyväntekeväisyyyteen ”kotoisan pakanuuden voittamiseksi”, sillä valkoisten viranomaiset kokivat vastenmielisyyttä, kun Helsingissä ja Tampereella punalapset kerjäsivät kaupungeissa, maataloissa ja junissa. Niin Sosiaalihallitus perusti eri puolille Suomea 20-30 tilapäistä vastaanottokotia punalapsille, jotta punalesket eivät voisi villitä lapsiaan ja köyhät lapset eivät häiritsisi valkoisten elämää. Sosiaalihuollon virallinen lehti Köyhäinhoitolehti määritteli, että punaäidit ovat suorastaan kyvyttömiä äitiystehtävään: ”Vielä on suuri vaara punaisissa naisissa. He ovat osoittautuneet useimmissa tapauksissa kauhistuttaviksi hirviöiksi ja pedoiksi. He ovat olleet kamaloita ilmiantajia ja murhiin yllyttäjiä. He ovat riehuneet ase kädessä ja tehneet kammottavia murhia. Suurelta osin noiden naisten kodit ja niissä annettu kasvatus on syynä hirvittävän kauheaan sisällissotaamme. Yhteiskunnan ehdoton velvollisuus tästä lähtien on oleva, etteivät tällaiset hirviöt saa enää lapsia kasvattaa ja niihin istuttaa julkeaa raakuuttaan sekä kalvavaa vihaansa, joka saastuttaa lapsen sielunelämän. Tässä täytyy tulla luja kontrolli ja sen aikaansaaminen on ennen kaikkea köyhäinhoitoviranomaisten tehtävä. Kaikissa vähänkin arveluttavissa tapauksissa on lapset erotettava tällaisista hirviöistä. Yhteiskunnan etu ja säilytysvaisto sitä vaatii” (syksy 1918).[1]

Valkoisten viranomaiset valvoivat ideologista hygieniaa ja veivät yhteistoiminnassa Marttayhdistysten ja pappien kanssa punaäideistä väkivalloin erotettuja punalapsia vakavamielisiin herännäiskoteihin Pohjanmaalle ja Etelä-Savoon. Presidentti Ståhlbergin tuleva vaimo Ester Hällström oli innokkain kaikista lasten siirtäjistä. Punaorvoista – punikkikakaroista  –  tuli valkoisten työjuhtia, huutolaisten kaltaisia. Punaisten lapsia nimiteltiin sellaisilla nimityksillä, joita ei kunnon ihmiset anna eläimillekään.[1]

VIDEO: Puolustusvoimien lippujuhlan päivän tunnus: Vapaussoturin valloituslaulu



Adolf Hitlerin natsi-Saksan liittolaisina Neuvostoliittoa vastaan

Mannerheim vei omalta osaltaan Suomen kohtaloa kuilun partaalle myös hyökätessään Hitlerin johtaman natsi-Saksan liittolaisena Neuvostoliittoon. Mannerheim oli sodan ja ihmisten tappamisen puolella jo Suomen itsenäistymisen verisistä vuosista alkaen aina ns. Jatkosodan loppuun saakka. Jo ennen Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan syttymistä Mannerheim suositteli useita kertoja sotaa ja sotaretkiä Neuvostoliittoa vastaan, vaikka Lenin ja Stalin olivat antaneet aatteensa mukaisesti Suomelle itsenäisyyden. 


Mannerheimille ei riittänyt vain suomalaisten teurastaminen, vaan hän sammumattomassa vihassaan järjesti ristiretkiä nuorta Neuvosto-Venäjää  vastaan nostaakseen valkoiset takaisin valtaan Venäjällä. Hän oli kiilusilmäinen jo 20-luvulta alkaen ryssävihan lietsonnassa. Hän vannoi, että ei laita miekkaansa tuppeen ennen kuin Suur-Suomi olisi tosiasia. Mannerheimin johdolla välitettiin Neuvostoliitolle, ”vuosisataiselle viholliselle” ja ”periviholliselle” (kuten Mannerheimin oli tapana lausua) vihanviestiä: esimerkiksi  määrättiin rajalle linnoitustöihin 100 000 ihmistä ja pikkupojille maksettiin karkkirahaa pyllistäessä paljaat takapuolet Neuvostoliiton rajavartioille.

Mannerheim rakasti enemmän hevostaan kuin ihmistä

Mannerheimin identiteetti oli kaikkien edellä kerrottujen ja lukuisten tässä kertomattomien veritöiden lisäksi kaiken kaikkiaan ristiriitainen, jopa perverssi. 

Hyvin tiedetään, että Mannerheim rakasti katsoa, kun hänen alastomat nuoret sotapojat uittivat hevosia. Niin Mannerheim itsekin tykkäsi tulla valokuvatuksi alastomana hevosensa selässä, vaikka Mannerheim-säätiö ei ole halunnut niitä julkaista. 

Erityisesti Japanin-sodassa kävi ilmi, että Mannerheim suri enemmän kuollutta hevostaan kuin joukkoonsa kuuluneiden sotilaiden kuolemia. 

Homoyhteisössä Mannerheimin homoudesta on huhuttu Mannerheimin omasta ajasta alkaen sekä muistettu hänen pedofiilisiä intressejään: Mannerheim keräsi nuorista miehistä esittävää alastonvalokuvakokoelmaakin. 

Mannerheim koki suurta halua saunoa miesseurueensa kanssa Yrjönkadun alastomien uimareiden ja homojen uimahallissa keskiviikkoisin kello 16. 

Haminan kadettikoulun kirjanpidosta ilmenee, että Mannerheim syyllistyi jo nuorena miehenä pääsiäisenä 1886 ”iljettävään” seksuaaliseen irstailuun, omien sanojensa mukaan luvattomaan yöreissuun 35-vuotiaan varatuomari Hugo Elfgrenin luokse, mutta Kadettikunnan kasvatuskomitean pöytäkirjojen mukaan yölliseen vierailuun pahamaineisen homofiilin Agathon Lindholmin luokse, minkä johdosta Mannerheimille annettiinkin mahdollisuus vapaaehtoisesti erota. Tämän jälkeen Mannerheim näytteli rooliansa perheen miehenä ja aviomiehenä, vaikka ”mies” ja ”vaimo” elivät valtaosin täysin erillään.


VIITTEET:

[1] Valkoinen Suomi toteutti ideologisen puhdistuksen ja pakkosiirsi punalapset. http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/valkoinen-suomi-toteutti-ideologisen.html

[2] Risto Ryti, inkvisiittori ja sotasyyllinen. http://juhamolari.blogspot.fi/2009/09/risto-ryti-inkvisiittori-ja.html


[3] Juhani Suomi. Kohtalona yksinäisyys – Risto Rytin tie Suomen politiikan johtoon. s. 18.

[4] Raimo Toivosen tiedote 6.1.2011 


X X X 

Kirjoittaja on poliittisesti väritön ihmisoikeusaktivisti, syrjäytynyt pitkäaikaistyötön, elää köyhänä köyhien parissa:

Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html