perjantai 6. kesäkuuta 2014

USA ylivoimainen Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä

IGCP:n tutkimusraportti ”Massiiviset ihmisoikeusrikokset Ukrainan konfliktissa” ("Массовые нарушения прав человека в ходе гражданского противостояния на Украине )[3] ilmestyi maailmanlaajuisesti saatavaksi 5. kesäkuuta 2014, mutta ei kukaan suomalainen toimittaja eikä missään suomalaisessa mediassa ole edes mainittu valtavaa raporttia. 

Itse asiassa suomalaisessa mediassa on valtaosin vaiettu valtavasta määrästä ihmisoikeusrikkomuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, joita Ukrainan nykyhallinnon alaisuudessa toimivat moninaiset ryhmät ovat toimittaneet. Vain Odessan kuuluisa murhapoltto on mainittu, mutta siitäkin syy vieritettiin Putinille! 

Suomalaisten päätoimittajien rehellisyydestä on nyt kysymys. Kuka päätoimittajista uskaltaa tulla ensimmäisenä kaapista ulos? Millä voimalla ja pakolla ovat päätoimittajat ja toimittajat alistettu tähän Yhdysvaltain käyttämään psykologisen sodankäynnin menetelmään? Ei ole mitenkään mahdollista uskoa, että kaikki ammattitoimittajat olisivat tietämättömiä tapahtumien toisenlaisesta kulusta kuin mediamme antama nykyinen mielikuva.

Ukrainan konflikti on osa Yhdysvaltojen käynnissä olevaa strategista ja geopoliittista toteutusta, joka ulottuu aina kauas Mustanmeren taakse Kaukasian alueille saakka.  Venäjän tiedotus on ollut jälleen kerran varsin tehoton psykologisessa sodankäynnissä. Georgian kriisin jälkeen on Venäjällä opittu ehkä jonkin verran, mutta psykologisen sodankäynnin tarpeita varten sosiaalisen verkoston ja kokonaisvaltaisen viestinnän hallinnassa Yhdysvallat on jälleen osoittautunut aivan ylivoimaiseksi.

Venäjällä ei ole ympäri maailmaa sellaisia uskottuja vaikuttaja-agentteja kuin jopa Suomessa on Yhdysvaltojen intresseille uskollinen sekava joukkue: Jarmo Koponen (Uusi Suomi), Torsti Sirén (Maanpuolustuskorkeakoulu), Jukka Mallinen, Carl Haglund (puolustusministeri), Aleksander Stubb (Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri), Suomen ulkopoliittinen instituutti (UPI) sekä erittäin lukuisat muut henkilöt ja yhteisöt. Viimeistään toukokuussa 2009 tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi Amerikan Yhdysvaltoin "vaikuttaja-agenttien" toiminta sosiaalisessa mediassa, kun Hillary Clinton julisti aloitteen "kyper-diplomatian" puolesta.[4] Pentagonin trolli jäi pahaksi onnekseen jopa kiinni heikon paikallistuntemuksensa tähden, kun hän kommentoi Krimin tapahtumia.[6] Venäjän suhteen myönteinen tai neutraali, Venäjän Federaation ulkopuolella harjoitettu viestintä on yhä edelleen organisoimatonta ja koordinoimatonta, sattumanvaraista, lähes kokonaan vapaaehtoisten ihmisoikeusaktivistien ja itsenäisten tutkivien journalistien varassa. En tunne ketään sellaista suomalaista miestä tai naista, joka saisi rahaa sosiaalisessa mediassa kirjoitetuista teksteistä, joita on ehkä kuitenkin tulkittu "Venäjä-myönteisiksi".

Epäilys Suomen median osallisuudesta amerikkalaiseen informaatiosotaan viriää siitä yksinkertaisesta havainnosta, että Ukrainan kriisissä siviiliväestöä vastaan kohdistunut julmuus – suoranaiset rikokset ihmisyyttä vastaan - ja Ukrainan johtajien äärimmäisen kyyniset julkiset lausunnot venäläisväestöä vastaan on vaiettu täydellisesti läntisissä tiedotusvälineissä. Ukrainan uuden johdon kuva on selvästi kaunisteltu. Tämä vaikeneminen pahuudesta on tuskin sattumaa.

Taistelu on erittäin kovaa informaatiopsykologisen sodan menetelmin: Yhdysvallat on ollut alusta alkaen Euromaidan-vallankaappaushankkeessa selän takana – jopa itse barrikadeilla suunnannäyttäjänä. Yhdysvallat on tuonut myös suurvallan psykologisen teknologian Venäjää vastaan. Georgian kriisin jälkeen olisi voinut toivoa parempaa, mutta Venäjä ei ole ollut vieläkään valmistautunut tähän tilanteeseen. On syytä uskoa, että Ukrainassa käyty aseellinen vallankaappaus ja oikeistojuntan suorittamat suoranaiset rikokset ihmisyyttä vastaan ovat olleet alkuvaiheista asti Yhdysvaltojen strategisten toimien mukaisia ja sallimia: niitä on käytetty myös psykologisen sodankäynnin menetelmin poliittisiin päämäärin. Niiden avulla on räjäytetty toivottuun suuntaan maailman julkinen mielipide Venäjän mahdollisesta uhkasta.

Psykologiset operaatiot ovat poliittisen vaikuttamisen työväline, kun tahdotaan vaikuttaa vastustajiin, neutraaliin ympäristön ja yleisesti yleisen mielipiteeseen. Menetelmää käytetään laajasti kansainvälisten suhteitten ohjailussa. Perimmäisenä tavoitteena on valta: Yhdysvallat tahtoo saavuttaa vallan muihin poliittisiin toimijoihin: vastustajien vapaaehtoisen alistamisen, johdonmukainen tuen, turvan ja huollon liittolaisten kesken sekä korkean motivaation ja varauksettoman tuen sen ulkopolitiikan johtajille. Tällaisten tulosten saavuttamisessa tärkeää ovat olleet jälleen kerran USA:n tietopsykologiset tekniikat, joiden avulla vaikutetaan massojen tajuntaan. USA:n tekniikkaa organisoidaan myös keskitetysti koordinaatiokeskuksesta, sitä varten varataan valtavasti valtaa ja resursseja. Tällä tavalla USA:n psykologian menetelmät ovat tulleet tehokkaiksi välineiksi politiikan ja liiketoiminnan prosesseissa. Psykologian vaikutuksen avulla on aiheutettu häiriöitä, erilaista manipulointia, jotta syntyisi Venäjää vastaan mahdollisimman paljon vahinkoa. Siten USA tahtoo varmistaa itselle tietyn kilpailuedun.  

Informaatiosota on nykymaailmassa eräs tärkeimmistä kansainvälisiin suhteisiin ja maailmanlaajuiseen kehitykseen vaikuttavista tekijöistä. Siksi on jopa erityisen silmiinpistävää, että suomalainen media ei ole missään määrin arvioinut varovaisesti tai kriittisesti amerikkalaisten harjoittamaa informaatiosotaa Ukrainan kriisin käsittelyssä. Ei ole mitenkään mahdollista, että tämän poikkeuksellisen kerran USA ei käyttäisi suuria resurssejaan ja valtaansa informaatiosodan käynnin tarkoitusten mukaisesti. 

Suomessa tiedetään aiemmista eri tapauksista, että Suojelupoliisi on ottanut joitakin kertoja yhteyksiä tiettyihin uutistoimituksiin ja saanut vedettyä ideologiansa kannalta kiusalliset uutiset pois lähetyksestä jo etukäteen, vaikka uutisista on ollut jo ennakkotiedot. Onko Suojelupoliisi, Suomen armeija tai joku muu instituutio USA:n sellaisessa ohjauksessa, että se on saattanut päätoimittajien puhuttelulla mediamme alistetuksi? Tiedämme, että Suojelupoliisin uskotut toimittajat kävivät Virossa Naton kybersodan koulutuksessa. Missä määrin nämä toimittajat ovat koordinoimassa Suomen osallisuutta mailmanlaajuiseen informaatiosotaan?

Itse asiassa informaatiosota on tullut nykypäivänä erääksi tärkeimmistä ulkopolitiikan tekijöistä. Toisin kuin aseellinen hyökkäys, infosotaan ei sovelleta kieltoja ja rajoituksia kansainvälisen oikeuden nimissä.  Yhdysvallat ja sen Nato-kumppanit ovat käyttäneet informatiivisia ja psykologisia operaatioita Jugoslaviaa vastaan (mukaan lukien Kosovon ongelma), Afganistania ja Irakia vastaan sekä Ukrainan samettivallankumouksen tuottamiseen, Georgiassa, Keski-Aasian maissa – sekä nyt taas uudestaan Ukrainan konfliktissa. Suomen Maanpuolustuskorkeakoulun Strategialaitoksen johtaja eversti Torsti Sirén kiertää luennoimassa Nato-collegessa erityisosaamisestaan kybersodankäynnissä, jonka hän määrittelee erityisesti SOME:ssa tapahtuvaksi psykologiseksi operaatioksi.  Suomessa on selvästi tahoja, joille Suomen itsenäinen kannanmuodostus ei ole pyhää ja arvokasta, vaan joiden intressit tulevat merien takaa.

Kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008, samanaikaisesti käynnistyi Amerikan Yhdysvaltain psykologinen sodankäynti Venäjää vastaan. Tuo hyökkäys lopetti viimein sinisilmäisyyden: Yhdysvallat käynnisti sodan, joka oli huolellisesti suunniteltu. Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja USA:n infohyökkäys Venäjää vastaan oli kuitenkin vasta ”sotaharjoitus” sitä taistelua varten, jonka USA käynnisti Ukrainan avulla.

Venäjän ja Georgian konfliktissa Venäjä hävisi informaatiosodan. Venäjä ei ottanut opiksi tuolloin tappiostaan, vaikka tekikin pieniä korjausliikkeitä. Resurssien niukkuus ja yhteistyötahojen kapeus ovat ilmeisiä heikkouksia yhä edelleen, kun Venäjän pitäisi kyetä torjumaan hyökkäykset. Euroopan median ja poliittisen eliitin mielipide ei jätä epäselväksi sitä, kenellä on informaatiosodan suurimmat resurssit tällä hetkellä - ja ketä vastaan nuo resurssit on suunnattu. 

Länsimaiset kansalaiset kokevat taas kerran, nyt Ukrainan avulla, ettei Venäjä ole rauhantekijä. Niin kuin Venäjä ei estänyt kansanmurhan toteutumista Etelä-Ossetiassa, niin Venäjä ei estä kansanmurhan toteutumista Itä-Ukrainassa. Tuota viestiä Barack Obama toistaa niin monissa tilanteissa, että viesti on strategisesti suunniteltu ja se varmasti painuu länsimaisten kuulijoidensa mielikuviin. Ikäänkuin Venäjä olisi vastuussa siitä, että Itä-Ukrainassa tapetaan ihmisiä! Sitä vastoin – niin kuin Etelä-Ossetian tapauksessa - Venäjä nähdään okkupaattina, joka tavoittelee maailmanvaltaa. Sellaisena Venäjä olisi rinnakkainen ilmiö Saksalle ennen toista maailmansotaa. Ei ole sattumaa, että propagandistit ovat kehittäneet ajatushautomoissaan mieliin painuvat rinnastukset Adolf Hitleriin. Kyse on psykologisesti tarkoitushakuisesti rakennettu assosiaatio. Voimakkaiden rinnastusten käyttö ja assosiaatioiden rakentelu on hyvin tutkittu ja tunnettu vaikuttamisen keino.

Georgian kriisi syntyi, kun Georgia hyökkäsi ensin, mutta silti mielikuvat jäivät elämään Venäjästä pahana hyökkääjänä. Nämä mielikuvat syntyvät taas uudestaan Ukrainan kriisissä siitäkin huolimatta, että Oikeistovoimien aseistuneet ryhmäkunnat yhdessä Amerikkalaisten palkkasoturien kanssa toimittaa siviilien tappamista.  Mielikuvat painuvat sieluihin median toistaessa, vaikka tosiasiassa Krimin väestön itsemääräämisoikeus sai toteutua rauhanomaisessa päätöksessä – ilman verenvuodatusta – niin että Krim palasi takaisin Venäjän yhteyteen. Alueen väestökin on valtaosin venäläisiä.

Nato ei ole muuttanut virallista kantaansa eikä edes harkitse muuttaa näkemystään Venäjästä hyökkääjänä, valloittajana ja oikeuksien rikkojana. Itse asiassa Nato käyttää näitä teemoja poliittisen tarkoituksenmukaisesti. Naton psykologisen sodankäynnin rooli on kokonaisuudessaan Washingtonin kehittämä.

Itse asiassa kansainvälisen median näkökulmasta Venäjällä vastaaminen amerikkalaiseen ja eurooppalaiseen psykologiseen hyökkäykseen on jäänyt muutaman miehen varaan: Sergei Lavrov ja Vladimir Putin ovat erityisesti antaneet lausuntoja, kokoontuneet lehdistötilaisuuksiin, kommentoineet tapahtumia. Heidänkin näkemykset ovat tulleet vain hyvin puutteellisesti referoiduiksi läntisessä mediassa. Sergei Lavrovin saapuminen Suomeen valtiovierailulle on kiitettävä asia, mutta valitettavasti ei ole yhtään varmaa, miten Lavrovin näkevä suomalainen media uutisoi miehen sanottavat. Vuosia sitten sain hiukan nähdä, miten valikoidusti ja tarkoitushakuisesti Suomen media toimii, minkä johdosta Venäjän valtiollisen johdon sanottavasta muodostuu suorastaan puutteellinen tietämys suomalaiselle yleisölle. Sillä kertaa Vladimir Putin vieraili Lappeenrannassa ja sain olla suuressa yleisössä kuuntelemassa hänen sanomiset. Jälkikäteen suomalaisen median uutiset suomalaiselle yleisölle oli ihan kaikkea muuta kuin vilpitön ja kokonainen.[5]

Selvästi erilainen tilanne vallitsee ”läntisellä” osapuolella: lännessä ovat kehittyneet informaatiosodan menetelmät, erityiset tehokkaat psykologiset operaatiot, ammattilaiset, kun Venäjän puolella pelkästään hyvä improvisaatio. Lännen puolella käytetään monia täydentäviä tekniikoita samanaikaisesti. Länsi on selvästikin valmistautunut jopa siihen, että Venäjä voisi toimia informaation puolustuksessa tehokkaammin: tuossa tarkoituksessa Länsi on rakentanut aivan poikkeuksellisen parjauskampanjan mahdollisia yksilöitä vastaan, jotka voisivat välittää Lännen ohjauksesta riippumatonta informaatiota.

Tässä tulee ilmi selvä järjestelmän pitempiaikainen kriisi, joka vallitsee nyt Venäjän rakenteissa, kun arvioidaan tehtäviä informaatiotaistelussa: järjestelmän ”päättäjien” näkemykset ja käsityskyky eivät edelleenkään ulotu riittävän kattavasti sen kauemmaksi kuin hakkereiden torjuntaan ja tietoverkkojen suojeluun. Neuvostoliitto osasi jossain määrin asiansa jopa paremmin, vaikka itse aatteellisesta sisällöstä voidaan sanoa jotain muuta: Venäjän kommunistinen puolue perusti kansainvälisen yhteistyöjärjestön Kommunistisen internationaalin (Komintern), joka Stalinin aloitteesta lakkautettiin toki hyödyttömänä vuonna 1943. Amerikan Yhdysvallat on rakentanut moninaisten think thank –järjestelmien ja avustusten avulla verkoston, jolle Kominternin perustajat olisivat kateellisia. Venäjällä ei ole mitään rakenteellisia kansainvälisiä yhteistyöverkostoja, vaan ehkä ainoastaan myötämieliset itsenäiset satunnaiset yksityiset ihmiset ja heidän tuttavapiirinsä. Venäjän ulkoministeriön strateginen näkemys on ollut hyvin vanhakantainen: esimerkiksi koulutus- ja konsulttikeskuksen päällikkö A.I. Smirnov sanoi aikoinaan, että kaikki informaatiotaistelu täytyy olla Venäjällä salaista! Tuollaiset jäykät rakenteet ja epäluuloiset traditiot eivät luo uusia innovaatioita ja aktiivista verkostoa SOME:ssa sekä ympäri maailmaa, vaikka sellaista tarvittaisiin nykypäivän maailmassa.

Tällä hetkellä koko maailma – Venäjää lukuun ottamatta –  soveltaa aktiivisesti psykologisia menetelmiä Ukraina konfliktista ”hyödyn” voittamiseen. Tämä asenne on aiheuttanut Venäjälle tuhoisan viiveen niin kuin on ollut havaittavissa myös Suomen median kokonaisvaltaisessa uskollisuudessa Yhdysvaltain intresseille. Helsingin Sanomien uutispäälliköt saavat makeita koulutusmatkoja Reutersin keskuksissa tai ympäri läntistä maailmaa, mutta Venäjä luottaa siihen, että koko maailma oppii venäjää ja lukee Venäjän muutaman valtiollisen median uutiset, ehkä RT:n avulla. Mutta Venäjän vieraanvaraisuudesta nauttineet Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden ja Ylen toimittajat ovat hyvin vähissä.

Ukrainan kriisissä on kulunut jo runsaasti aikaa eivätkä näkymät ole parantuneet. Tämä on tehnyt mahdolliseksi, että nyt on ilmestynyt jo asiantuntijoiden tekemiä uusia arvioita ja analyyseja siitä, mitä Ukrainassa on tapahtunut. Tärkein asiantuntija-analyysi on 5. kesäkuuta 2014 ilmestynyt IGCP:n tutkimusraportti ”Massiiviset ihmisoikeusrikokset Ukrainan konfliktissa” ("Массовые нарушения прав человека в ходе гражданского противостояния на Украине ).[3] Saamme odottaa vielä viikon, että raportti ilmestyy englanniksi. Miten monta vuotta saamme odottaa, että raportti mainitaan Helsingin Sanomissa, Suomen iltapäivälehdissä tai television uutislähetyksissä?

Ukrainan kriisin rakentelu on tapahtunut Yhdysvaltojen ja Naton asiantuntijoiden ohjauksessa ja aseistuksen turvin, vaikka Ukraina ei ole ollut Naton jäsenvaltio. Ei ole vielä selvää ymmärrystä kysymykseen, miksi tämä tapahtui 2014 ja millaista roolia näytteli se poliittinen peli, jota harjoitetaan toisaalla entisen Neuvostoliiton alueella. Jo muutamia vuosia sitten Washingtonissa sekä eräät suuret vaikuttajat että poliittista strategiaa kehittelevät ajatushautomot ilmaisivat varsin avoimesti Yhdysvaltain strategisen intressin Ukrainaa kohtaan sekä suhteessa Euraasian Unioniin että Euroopan Unioniin. Ukrainan kriisin psykologisen operoinnin ilmeinen tarkoitus on tavoitella merentakaisten omistajien strategisten tavoitteiden vahvistamista Mustanmeren ja Pohjois-Kaukasuksen alueella. Tällöin tavoitteena on rakentaa ja vahvistaa Georgian ja Ukrainan mahdollista ”liittoa” Venäjää vastaan.

Vain muutama vuosi sitten useimmissa eurooppalaisissa analyyseissa, joissa selvitettiin Ukrainan Oikeistosektoria, puolue tuomittiin tiukasti fasistiseksi antisemitistiseksi puolueeksi. Nyt tuo puolue ei enää pelkästään ilmaise vihaa, vaan se käyttää jo aseita amerikkalaisten nukkejohtajien sopivina likaisen työn tekijöinä yhdessä amerikkalaisten palkkasotureiden kanssa, mutta siitä huolimatta edes Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja puolustusministeri Carl Haglund eivät tunne tuota puoluetta natsipuolueeksi. Natsijuntaksi kutsuminen olisi jopa ”Kremlin kehittämää propagandaa”! 

Oikeistosektori on Amerikan Yhdysvalloille niin kuin Afganistanissa Al-Qaida ja Osama bin Laden olivat Amerikan Yhdysvalloille: molempia USA rahoittaa ja tukee likaista työtä varten tässä ”sopivassa tilanteessa”. Nyt kuitenkin Euroopan ja Amerikan johtajien johdonmukaisuus ja eettisyys ovat kokonaan kadonneet. Suomen suurlähetystön ulkoasioiden sihteeri Kiovassa Anssi Kullberg on tunnettu siitä, että hän selittää Oikeistosektorin vähemmän radikaaliksi.[1] Millainen on siis todellisuudessa tuo ”vähemmän radikaalinen” Oikeistosektori: pieni ”kaunis” esimerkki, liikkeen kaunotar Olga Mitkhaus kirjoittaa VKontakte-sivullaan sen jälkeen kun hän julkaisee Odessan palaneiden ruumiiden kuvat, että ”henkilökohtaisesti en koe mitään sääliä niitä kohtaan, jotka ovat tänään poltettu Odessassa. Se ei ole iso loukkaus, heidät olisi pitänyt hirttää”.[2] Missä määrin Suomen mediassa, Suomen ulkoministeriössä, Brysselissä tai Washingtonissa on vaadittu tuon ihmisyyden vastaisen rikoksen tutkintaa? Erosiko Ukrainan sisäministeri tuo polttomurhan johdosta?

Olga Mitkhaus

Vuonna 2008 Georgiassa Amerikan Yhdysvaltain kansalainen ja agentti Saakašvili rakenteli uskomustaan sillä perusteella, että aiemmin Venäjä oli epäröinyt Adzharian (Adjaria) kiistassa ja taipunut Saakašvilin ylivaltaan. Amerikassa koulutuksensa saanut agentti Saakašvili uskoi, että Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan aiheuttaisi vain samat vastatoimet, pelkkiä diplomaattisia toteamuksia ja tavallisia taloudellisia pakotteita. Oli myös selvää, että Etelä-Ossetian asevoimille Georgian uusi armeija olisi myös liian voimakas ja moderni puolustettavaksi. Nyt vuonna 2014 Ukrainassa Amerikan nostama pohatta aloitti hyvin veriset terrorismin vastaiset toimet Donetskin ja Itä-Ukrainan aluetta vastaan. Näissä toimissa on kuollut valtavasti siviiliväestöä. Taas Venäjä epäröi. Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa Venäjä yllätti puuttuessaan kansanmurhan toteuttamiseen. Voidaan sanoa, että silloin Venäjä teki ”humanitaarisen intervention”. Nyt merentakaiset rahoittajat voivat laskea molemman ratkaisun varaan, koska molemmat tuovat voiton: (1) Jos Venäjä epäröi, niin Venäjä on jälleen heikko – väestön luottamus Venäjään heikkenee, kääntyy jopa pettymykseksi. (2) Jos Venäjä puuttuu, niin Venäjää voi syyttää okkupaatiksi, kansainvälisten oikeuksien rikkojaksi, mikä vahvistaa edelleen Washingtonin ja Naton pyrkimyksiä leimata Venäjä pahaksi vanhojen liittolaisten säilyttämiseksi ja uusien kanssa suhteiden tiivistämiseksi.

On vaikea kuvitella, että Ukrainan päättäjät eivät ole löytäneet tuekseen Yhdysvaltojen sotilasneuvonantajia, päteviä ammattilaisia, jotka pystyvät laskemaan todennäköisen kehityksen, kun Ukrainan uusi juntta moukaroi sotakoneilla Itä-Ukrainaa. Kun ottaa huomioon kaikki nämä puutteet ja epäonnistumisen mahdollisuudet, voi päätyä vain siihen, että Ukrainan juntta hallinnon ja uuden presidentin määräämät sotilaalliset toimet Itä-Ukrainaa vastaan ovat ilmausta taktiikasta, joka on liikkunut operaation varsinaisen johtajan, Yhdysvaltojen, suunnitelmissa, Mustanmeren ja Kaukasuksen laajempien strategioiden tarpeita varten. Itä-Ukraina ei ole Kiovan lähettämille hyökkääjille ja amerikkalaisille liittolaisille ensisijainen ja ainoa tarkoitus. On syytä muistaa, että Washington on tuonut Ukrainan nykyisen johdon valtaan: mikään ei tapahdu ilman amerikkalaisten tietämystä ja suostumusta. Kiovan juntan koko sotilaallinen seikkailu Itä-Ukrainaan on suunniteltu ja huolellisesti laskettu Yhdysvalloissa.

Totuudenmukaisen rekonstruktion saamiseksi Ukrainan tapahtumien kulusta pitää kysyä: kuka hyötyy hyökkäyksistä ja kenen kanssa, mitä seurauksia syntyy näistä aggressiosta? On selvää, että Ukraina ei valtiona eivätkä ukrainalaiset ihmisinä saa mitään hyötyä, vaan Kiovan nykyjohdon riskinottohalu on saanut motivaationsa muista aivan erikoisista lähtökohdista – vähemmän humaanista ja vähemmän isänmaallisista - käsin. Jos vaikka Kiovan nykyjohdon määräämän hyökkäyksen edut ovatkin epävarmat, siitäkin huolimatta että sotilaallisen hyökkääjän saama poliittinen tuki Yhdysvalloista aiheuttaa odotettavasti Venäjän puolella tavanomaista epäröintiä, Yhdysvallat saa laskelmiensa mukaan tilanteen avulla poikkeuksellista etua ja mahdollisuuden puuttua Venäjän ulkopoliittisiin ja sisäisiin asioihin, häiritä Euraasian Unionin voimistumista sekä häiritä maailman moninapaistumista ”eristämällä Venäjä” sanktioiden avulla. Yhdysvallat saa erinomaisen tilaisuuden psykologisten menetelmien käyttöön, joiden avulla voidaan hoitaa Euroopan yleistä mielipidettä. Yhdysvaltojen näkemys on ollut Ukrainan konfliktissa, että kaikissa vaihtoehdoissa se saavuttaa voiton.

Ukrainaa ei ole hyväksytty Naton jäseniksi, vaikka Ukraina on täysin uskollinen ja jopa yli kaikkien kuviteltujen rajoitusten. Ukrainan alhainen taistelutehokkuus on toki ristiriitainen Naton standardeille. Korkea korruptio, kyseenalaisesti toteutetut asevoimien rakennemuutokset ja oikeudelliset ongelmat ovat ikäviä puutteita. Mutta näitä ei voi verrata Ukrainan poikkeukselliseen strategiseen asemaan. Niin kuin myös Georgiassa, niin myös Ukrainassa käyttöönotettavat sotilastukikohdat loisivat heti voimakasta paineta naapurimaiden ulkopolitiikkaan, erityisesti Venäjää vastaan, koska maat rajoittuvat Venäjään. Tämä on myös syy siihen, miksi Nato on niin sinnikkäästi panostanut näihin molempiin maihin, niin kuin myös Suomeen ja Ruotsiin. Suomen, Ruotsin, Ukrainan ja Georgian liittyminen Natoon on lupaus, jonka täyttymystä toki monet unelmoivat. Mutta Ukraina ei tosiasiassa tarvitse Natoa: sotaliittouman jäseninä se menettäisi mahdollisuuden järjestää aseellisia provokaatioita Venäjää vastaan. Pysyminen sotilasliiton ulkopuolella antaa Ukrainalle erityisen aseman Washingtonin sotilaallisessa ja poliittisessa pelissä. Washington voi pelata täysin itsensä hallitsemaa peliä satelliittivaltioidensa ja täällä operoivien palkkasotureidensa avulla. Paikallinen konflikti ei käänny täysmittaiseksi sodaksi, vaan konfliktissa aseellisen provokaation suorittaa sotilasliittouman joukkueen ulkopuolinen taho. Tietysti Washington punnitsee tapauksittain hyödyt ja haitat.

Ukrainan kriisistä on Venäjälle kaksi merkittävää taloudellista ongelmaa. (1) Ensinäkin Krimin väestön kansanäänestyksen hyväksymisellä ja alueen tunnustamisella osaksi Venäjää, Venäjälle syntyi ristiriitoja kansainvälisen oikeuden kanssa. Länsi uhkasi tämän tähden taloudellisilla seuraamuksilla. Itä-Ukrainan avulla Länsi on kehitellyt lisää syitä taloudellisiin seuraamuksiin, vaikka Venäjällä ei ole edes joukkoa Itä-Ukrainassa eikä Venäjä ole tunnustanut Itä-Ukrainaa Federaation osaksi. Yhdysvallat on käyttänyt painostusvälineitä Venäjää vastaan ja rakentanut hyytävän asenteen Eurooppaan. Washingtonin luopuessa hegemoniavaatimuksistaan, Eurooppa saattaisi sitä vastoin saada uusia taloudellisen kumppanuuden muotoja Venäjän ja Euraasian Unionin kanssa sekä selvää kilpailuetua.

(2) Toiseksi, jo Krimin tunnustaminen on taloudellisesti erityisen haastava hanke, jos ei aivan tuhoisa Venäjälle. Itä-Ukrainan vapauttaminen Kiovan juntan komennosta merkitsisi vielä tätäkin suurempaa taloudellista pakkoa Venäjälle, mitä lisäksi rasittaisivat Lännen määräämät pakotteet. Venäjän olisi pakko investoida valtavia varoja, jotta voisi palauttaa alueiden taloudet ja väestön elintason. Amerikkalaiset työnsivät Kiovan uutta johtoa sotilaalliseen seikkailuun ja ennakoivat, että Venäjälle koituisi tästä suuret taloudelliset kustannukset.  

Ukrainan lisäksi Venäjän rajoilla on monia ”jäädytettyjä konflikteja” (Transnistria, Vuoristo-Karaban jne). Kukin alue voi muuttua aktiiviksi kriisialueeksi. Tällaisella taktiikalla Yhdysvallat voi heikentää Venäjän taloutta tehokkaasti, horjuttaa Venäjän johtajuutta ja virittää väestöön poliittisia paineita.

Yhdysvaltojen psykologiset menetelmät provosoivat Venäjän konfliktia kansainvälisen yhteisön kanssa. Amerikkalaiset strategit ovat laskeneet etukäteen psykologisessa sodassaan Venäjää vastaan kansainvälisen yhteisön reaktiot sitä tilannetta varten, että Venäjä sitoutuu tavalla tai toisella Krimin ja Itä-Ukrainan venäläisten pyyntöihin ja tarpeisiin. Krimin liittyminen Venäjään koettiin rohkeasti ja yllättäväksi, eikä ole todennäköistä, että kovin monet amerikkalaiset strategit olisivat jo ennen Ukrainan kriisiä laskeneet tuollaisen vaihtoehdon varaan.  Venäjän johtoa motivoi Ukrainan kriisissä ainoastaan humaani halu pelastaa ihmiset kansanmurhalta.

Amerikan Yhdysvallat valmisteli Georgian hyökkäystä Etelä-Ossetiaan ja Abhasiaan jo kauan ennen sen aktiivista vaihetta elokuussa 2008. Eräänä motivaationa tuossa valmistelussa oli kannustaa jo silloin myös Ukrainaa asennoitumaan politiikassa Venäjä-vastaisesti. Georgian asevoimien intensiiviseen koulutukseen saatiin silloin apua Yhdysvaltojen, Naton, Israelin ja Turkin kouluttajilta. Georgia teki massiivisia asehankintoja, sotatarvikkeita saatiin mm. Yhdysvalloista, Turkista, Israelista, Ukrainasta ja muista maista.   Georgia sai Ukrainasta laittomia asehankintoja, mukaan lukien ilmapuolustusta varten nimenomaisesti Venäjän lentokoneita vastaan. Presidentti Saakašvili ei peitellyt Ukrainassa tehtyä entisten ja nykyisten palkkasotureiden rekrytointia. Ukraina avusti myös ilmapuolustusjärjestelmän hankinnoissa ja sotilastarvikkeiden varustamisessa Georgiaa. Tämä synnytti Ukrainassa jopa monia skandaaleja. Kaikella tällä oli kauaskantoiset tavoitteet: pyrkimyksenä oli työntää georgialaiset ja venäläiset toisiaan vastaan sekä saada venäläiset ja ukrainalaiset, kaksi veljellistä ja lähes etnisesti erottamatonta kansaa, toisiaan vastaan. Elokuussa 2008 ensimmäistä kerta sitten Toisen maailmansodan päättymisen ja Länsi-Ukraina maanalaisten kansallismielisten jälkeen ukrainalaiset ampuivat venäläisiä sotilaita ja ampuivat alas venäläisiä lentokoneita. Tällä tavalla rakennettiin aineksia myöhempää sankaritarinoiden kampanjaa varten, kuten Ukrainan kriisissä 2014 on jo nähtävissä. Georgian ja Ukrainan ”samettitasavallat” muodostavat  sotilasliiton. Vuoden 2008 Etelä-Ossetian sota ja vuoden 2014 Kiovan juntan vallankaappaus olivat näiden yhteisyritys sotilaalliseen seikkailuun Venäjää vastaan. Mutta mahdollisesti tämäkin on ollut vasta strategisissa suunnitelmissa ensimmäinen askel.

Alusta asti Ukrainan kriisissä on ollut tärkein kysymys siinä, että puuttuuko Venäjän sotilaallisesti konfliktiin vai rajoittuuko diplomaattisiin ja taloudellisiin pakotteisiin, kuten on tapahtunut monet kerrat aiemmin. On kuitenkin syytä huomata, että kaikissa mahdollisissa skenaarioissa Yhdysvallat ottaisi hyödyn tapahtumasta.  

Mikäli Venäjä jälleen kerran empii suojella maanmiehiään Krimillä, Itä-Ukrainassa ja koko Ukrainassa, niin kuin on aiemmin tapahtunut Adzhariassa ja Abashidzessa, syntyy parhaat edellytykset informaatiopsykologiselle hyökkäykselle laajemmalle alueelle Kaukasian alueen väestöä ja poliittista eliittiä vastaan. Psykologisessa sodankäynnissä olisi tällöin yksinkertainen ja selkeä tehtävä: horjuttaa Venäjän uskottavuutta ja johtoasemaa Mustanmeren ympäristössä ja Pohjois-Kaukasuksen alueelle. Venäjä ei kykenisi suojelemaan maanmiehiään – tuskin edes sotilastukikohtaansa – Kiovan natsijuntan suojeluksessa tapahtuvilta hyökkäyksiltä: niin muodostuu myytti, jonka mukaan venäläisiä voi tappaa rangaistuksetta. Venäjän uskottavuus Mustallamerellä ja Kaukasuksella olisi heikentynyt tämän psykologisen sodan seurauksena. Nykyinen herkkä poliittinen tasapaino olisi välttämättä rikkoutunut, kansallismieliset ja separatistiset pyrkimykset vahvistuisivat ja loisivat kasvualustan uusille etnispoliittisille konflikteille.  

On syytä huomata, että ensimmäisten päivien aikana Kiovan juntan vallankaappauksen jälkeen Venäjän johto ei ollut vielä päättänyt menetelmää maanmiestensä suojelemiseksi, vaikka Amerikkalainen media jo siinä vaiheessa kommentoi, ennakoi ja liki vaati Venäjän vanhojen lupausten mukaisia lupauksia suojella kansalaisiaan. Amerikkalainen media kommentoi Venäjän alistuneen heikoksi ja avuttomaksi.  Krimin tapahtumiin Venäjän ei tarvinnut puuttua sotilaallisesti, kun alue päätti mahdollisimman rauhallisen skenaarion mukaisesti vaihtoehdoistaan: kansanäänestyksen tuloksen mukaisesti Krim kysyi liittymistä Venäjän Federaatioon. Krimin ongelman ratkaisemissa ei tarvittu verenvuodatusta.

Hyvin mielenkiintoinen olisi tilanne, jos Venäjä tulisi väliin Itä-Ukrainan aseelliseen konfliktiin, jota Kiovan uusi johto tarkoitushakuisesti rakentaa verisimmän mahdollisen toteutusmallin mukaisesti. Vaikuttaa siltä, että kaikesta valtamedian suuresta kauhistelusta huolimatta Länsi kuitenkin odottaa Venäjän sotajoukkojen saapumista Ukrainan alueelle ja mahdollisia siviiliuhreja. Niin syntyisi kaikki edellytykset syyttää Venäjää, joka rikkoo kansainvälisen oikeuden riippumattoman valtion itsemääräämisoikeudesta. Niin kuin koko Ukrainan kriisin ajan on läntinen media toistanut perusviestiään, että Venäjä näyttäytyy aggression harjoittajaksi naapuriaan vastaan. Jos Venäjä oikeasti myös tunkeutuisi sotilaallisesti Ukrainaan maamiehiään pelastamaan kansanmurhalta, niin Venäjää voisi syyttää sotatoimista. On selvää, että tämä asia on suunniteltu Yhdysvaltojen Välimeri-strategiassa, kun Kiovan nukkehallinto provosoi Venäjää sotilaallisella hyökkäyksellään venäläisiä vastaan. Laskelmat vastaavat yksityiskohtaisesti Amerikan poliittista strategiaa. Amerikkalaiset politiikan analyytikot laskivat ilmeisesti senkin, että Venäjän ilmeinen menestys tuottaisi sen armeijassa euforiaa ja häviäisi kyky objektiivisesti arvioida todellisuutta sekä globaalia toimintaympäristöä.  

Obama on ollut äärimmäisen epäsuosittu presidentti kansalaistensa keskuudessa sen lisäksi että Amerikan Yhdysvaltain talous on ollut kriisin partaalla useammat kerrat. Obamalle sopii kiristää suhteita Venäjään amerikkalaisten poliittisten myyttien, fobioiden ja neuroosin sekä kylmän sodan menetelmien avulla. Kauhea vihollinen ehkä yhdistäisi koko ”vapaan maailman” taistoon oman elämänsä suojelemiseksi.  Valkoisen talon hallinto tarvitsi Ukrainan kriisiä, jotta voisi täyttää Yhdysvaltojen kansalaiset kertomuksilla Venäjän joukkojen ”julmuuksista” täydellisen sensuurin vallitessa. Bryssel ja EU tarvitsee Ukrainan kriisiä myös yhtä kipeästi äärimmäisten talousongelmien ja koko EU:n yhtenäisyyteen liittyvien uhkien johdosta.  Ukrainan Kiovan uusien johtajien määräämät verityöt Itä-Ukrainassa ovat hyvin sopivat kokonaisvaltaisen viestinnän ammattilaisille, jotta nämä kääntävät tilanteen psykologiseksi työvälineeksi Euroopan Unionin yleisen mielipiteen hoitamiseksi. Tavanomaiselle työtätekevälle kansalaiselle on aivan käsittämätöntä, mutta läntisen ja suomalaisen sotilasjohdon Nato-henkiset strategit käyttävät koko virka-aikansa Internetin ääressä tarinointiin, ideointiin ja erilaisten psykologisten työvälineiden kehittämiseen.

Koko Ukrainan, Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat ovat kätevä keino psykologisen sodankäynnin aloittamiseksi. Yhdysvallat ja NATO ovat yksissä tuumin käyttäneet Ukrainan kriisin moniselitteisyyttä massiivisesti hyökkäykseen kansainvälisessä yhteisössä Venäjää vastaan uusien teknologioidensa ja psykologisten menetelmiensä avulla. Tämän psykologisen sodan tavoitteena oli iskeä suuren massan tietoisuuteen sekä konfliktialueella että erityisesti Euroopan Unionin kansalaisten ja poliittisen eliitin tietoisuuteen, mutta mahdollisesti myös ulkopuolella Pohjois-Kaukasian monietnisessä väestössä.   Yhdysvalloissa yleinen mielipide on muuttunut ennätysajassa kielteiseksi Venäjää vastaan; Euroopassa massa on joutunut taidokkaasti rakennetun ja psykologisesti yksityiskohtaisesti laskelmoidun ennen näkemättömän massiivisen manipuloinnin kohteeksi. Näin myös Suomessa on saatu psykologinen taintuminen kielteisen Venäjä-kuvan puoleen ja riittävän pitkäksi aikaa kyvyttömyys kriittisesti tarkastella Ukrainan tapahtumia. Ei tietenkään Suomen mediassa pienintäkään sanaa  IGCP:n mittavasta tutkimusraporttirikoksista ihmisyyttä vastaan.  Sama valikoitu vaikeneminen on niin hallitseva kaikissa muissakin kysymyksissä suomalaisessa mediassa, että sen ymmärtäminen vaatisi päätoimittajilta rohkeutta tulla kaapista ulos ja paljastaa, kuka ja miten media on nyt alistettu.

Ei ole epäilystäkään siitä, että amerikkalaiset asiantuntijat hyödyntävät psykologista sodankäyntiä Ukrainan kriisissä. Psykologista sodankäyntiä varten ovat amerikkalaiset politiikat strategit laatineet etukäteen suunnitelmat ja varanneet resurssit. Kiovan vallankaappaus ja sitä seuranneet tapahtumat ovat olleet onnistunut tapaus keskittää maailmanlaajuinen huomio tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, josta joka päivä ja joka tunti on ilmoitettavaa eri vaiheista ja tapahtumista – tuloksena on ollut erittäin arvokas modernin psykologisen sodan mukainen elävä, järkyttävä ja pöyristyttävä uutinen, jonka ammattilaiset tuottavat television katsojille.   Aineistoa tuotetaan muutaman tunnin välein konfliktialueen operatiivisesta tilanteesta eivätkä katsojat yksinkertaisesti kykene analysoimaan kaikesta uutisesta kehitystä. Lopulliset analyysit annetaan yleisölle länsimaisissa tiedotusvälineissä ja uutistoimistoissa: kannanottoja hallitsee kollektiivinen yksituumaisuus Venäjä-vastaisuudessa, johdonmukaisuus, kannanotoissa ei vältetä vihjailuja. Venäjän toiminta on perusteellisesti erilainen kuin Yhdysvaltain: Venäjä toimii puhtaasti improvisaation ja poliittisten kommenttien avulla. Pääreagointi oli refleksiivistä, toiminta pragmaattista.

Venäjää vastustava informaatiopsykologinen sodankäynti on suunniteltu Ukrainan kriisissä siten, että Euroopan Unionin maissa kohderyhmänä ovat armeijan ja politiikan johto sekä siviiliväestö. Yhdysvaltojen psykologisen manipuloinnin kohteena ovat poliittiset liittolaiset Euroopassa.  Jo aiemmin Yhdysvallat on tehnyt Eurooppaan psykologisia hyökkäyksiä: Kosovon konfliktissa, Georgian hyökkäyksessä. Amerikkalaisten ammattilaisten kehittämät myytit ja mielikuvat on tuotu länsimaisen väestön mielikuviin psykologisten työvälineiden avulla: nyt mikä tahansa muistuttaa jo ihmisiä sodan kauhuista ja virittää šokin tunteita, pelkoa elämästä, kauhua, sillä vastassa on aggressiivinen, akuutti vaarantunne, paniikkia, pelkoa ja vihaa virittävä uusi vaara, Venäjän ”sota”. Tämä on yksi merkittävimmistä psykologisen sodan tuloksista, jonka Amerikan Yhdysvaltojen ammattilaiset ovat rakentaneet Ukrainan kriisin avulla – ja jota suomalaiset päätoimittajat jostain kumman pakosta seuraavat. Se on myös ilmeinen osa poliittista strategiaa ja Yhdysvaltojen ohjelmaa luoda länsimaiseen yhteiskuntaan poliittiset rintamalinjat, poliittinen hysteria ”Venäjän hyökkäyksen uhkasta”. Tällä tavalla Yhdysvallat saa muodostaa nämä paniikkia kokevat kansat ja valtiot osaksi hallinnoimaansa poliittista joukkoa mahdollisesti sotilasliitto Naton alle.

Amerikkalaisen psykologisen menetelmän tähden maailmanlaajuiseen yleiseen mielipiteeseen on syntynyt kuva ”Venäjän aggressiosta”, johon liittyy erottamattomasti sodan kauhut. Mielikuvat on kirjoitettu amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan piilotajuntaan. Yhdysvallat käyttää jälleen psykologista sodankäyntiä Venäjää vastaan ja Suomen media on nyt täysin amerikkalaisten päämäärien toteuttaja. 
Loppujen lopuksi Neuvostoliitosta irtaantuneiden alueiden väestön parissa amerikkalainen elämäntapa ja psykologiset menetelmät sekä ideologia voivat nauttia huomattavaa suosiota massojen keskuudessa vain jos perinteiset sosiokulttuuriset suhteet ja arvot rikotaan. Muutoin anglosaksinen tekniikka ei saavuttaa parasta tulosta.  Tuskin on sattumaa, että kybersodan Nato-miehet ja –naiset ovat myös mitä intomielisimpiä rikkomaan slaavilaisten ja venäläisten perinteiset sosiokulttuuriset suhteet ja arvot.
  
Amerikan tarpeiden näkökulmasta poliittisen hysterian rakentaminen eurooppalaisten ja amerikkalaisten mieliin on hyvin tarkoituksenmukaista, jotta nämä ihmiset kokisivat kehityksen uhkaavan heidän omaa henkeään. Suurin osa väestöstä menettää valtavan informaatiopsykologisen hoidon aikana kykynsä kriittisesti ja itsenäisesti arvioida, mitä on todella tapahtumassa Ukrainassa – ja vielä tärkeämpää Venäjällä. Ehkä yksi tärkeimmistä tavoitteista Yhdysvaltojen psykologisessa sodassa Venäjää vastaan on valmistaa Euroopan yleistä mielipidettä Naton hyväksi. Tuskin on sattumaa sekään, että Nato-kysymykset tavalla ja toisella toistuvat päivittäisessä uutisoinnissa Suomessakin.
  
Ukraina on jälleen kerran osoittanut yhden ison haasteen Kremlille: konfliktit ovat kuin sytytin maailman tietyille johtajille laajamittaisen informaatiopsykologisen sodankäynnin aloittamiseen Venäjää vastaan. Jotta tuohon infosotaan voisi vastata, eivät tavanomaiset sotajoukot riitä: tuollaisen konfliktin sotilaallinen voitto muuttuisi helposti murskatappioksi maailman politiikassa psykologisen sodankäynnin tähden, jonka Venäjä jälleen kerran menettäisi.



[3] http://igcp.eu/sites/default/files/monitoringi/ukrainei-net1.pdf

[4] vrt. Amerikan Yhdysvaltojen toimeliaisuuteen käyttää sosiaalista mediaa ulkopolitiikan välineenä:http://www.state.gov/statecraft/overview/index.htm ja  http://rt.com/op-edge/cuban-twitter-us-surveillance-121/ ja http://www.globalresearch.ca/social-media-as-foreign-policy-tool-failed-cuban-twitter-designed-by-u-s-government-contractors/5377299 ja http://wws.princeton.edu/news-and-events/news/item/changing-foreign-policy-through-social-media

[5] http://juhamolari.blogspot.fi/2010/06/vladimir-putin-ylisti-paasikivi.html ja http://juhamolari.blogspot.fi/2010/05/paaministeri-matti-vanhanen-pelastaa.html ja http://juhamolari.blogspot.fi/2010/05/tanaan-27.html

[6] http://www.stoletie.ru/vzglyad/na_kogo_rabotajesh_troll_493.htm


Kirjoittaja: 

Juha Molari

kirjoittaja on omiensa keskuudessa rauhanihmisten ja köyhien parissa:



Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html