perjantai 29. elokuuta 2014

Mistä syntyy joidenkin suomalaisten upseerien perverssi narsismi?

Iltalehden uutispäällikkö Juha Ristimäki kirjoittaa varsin hyvin tänään 29.8.2014 Iltalehden Näkökulmassa Suomen ja Naton isäntämaasopimuksesta ja sen aiheuttamasta uhkasta Suomelle, mistä uhkasta valitettavasti puolustusministeri Carl Haglund, ulkoministeri Erkki Tuomioja, pääministeri Alexander Stubb tai presidentti Sauli Niinistö eivät ole kuitenkaan kertoneet eivätkä tule kertomaan, kuten Ristimäki kritisoi. Isäntämaasopimus on ”osa osa isompaa Naton puolustussuunnitelmaa ja laittaa Suomen puun ja kuoren väliin”, kirjoittaa Ristimäki.


Iltalehden uutispäällikkö Ristimäki kirjoittaa maltillisesti ja terävästi tilanteesta, josta itse käyttäisin paljon voimakkaampia ilmauksia: voidaan puhua aiheellisesti jopa suomalaisten tiettyjen upseerien ja suomalaisen sotilastiedustelun alennustilasta sekä perversseistä narsistisista ulottuvuuksista, jossa on jopa sadistisia tendenssejä, mitkä ilmenevät selvästi näiden upseerien viimeisissä toimissa ja suoranaisessa ylimielisyydessä Suomen kansan tahtoa vastaan.


Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen esimiehen, everstiluutnantti Torsti Sirénin Facebook-sivulla 26.8. kello 13:56 aina aktiivinen kapteeni Janne Vaahtovuo vuodattaa sankaruuttaan: hän uskoo itsensä ”Putinin rakastajien” ”inhokkina” ”selkeäksi kakkoseksi”, tai pääsevän ainakin ”kärkiviisikkoon”. Torsti Sirén olisi saanut sankaruutta pääsemällä ”ykkösinhokiksi” (inhokki = halveksunnan ja inhon kohde). Janne Vaahtovuo kertoo, että hänen ydinosaamisensa on tuhota panssarivaunuja ja tappaa jalkaväkeä. Vaahtovuo on kokopäiväisesti jo useamman kuukauden ajan kommentoinut Facebook-sivuani, parhaansa mukaan perustellut, todistellut ja etsinyt löytöjä minun erilaisuuteen tai yhtäläisyyteen Johan Bäckmanin, Jon Hellevigin ja Janus Putkosen suhteen ikään kuin näiden kolmen ihmisoikeusaktivistin varassa olisi ylipäätänsä suhteeni Suomessa ja Venäjällä. Tietysti minä kirjoitan jotain, mutta oikeasti en kirjoita mitään merkittävää, joten upseerien SOME-päivystys on todella naurettavaa ja lapsellista!



Kirjoituksen perusteella saa vaikutelman, että joku kranaatti on pamahtanut useamman kerran liian lähellä kapteeni Vaahtovuon päätä, kun on päässyt syntymään nuo itsekorostuksen tarpeet kapteenille – ja ilmeisesti myös everstiluutnantille (Sirén). Heistä on toki ollut kirjoittelua ihan viime aikoina, ja ilmeisesti asianomaiset saavat myös negatiivisen kirjoittelun avulla selittämätöntä mielihyvää. Todellisuudessa merkittävyydessään nuo tyypit eivät pääse kärkikymmenikkööni. Tilannekuvina he ovat toki kiinnostavia.

Upseerin persoonallisuuden kannalta on erityisen vaarallista, jos hänelle syntyy narsistinen tarve tulla tärkeäksi. Tietysti lähes jokaisessa ihmisessä on jonkinlainen onnistumisen ja pätemisen tarve, vaikka tässä tarpeessa on selviä eroja ihmisillä. Kirkon johtajakoulutuksen psykologisen testin mukaan minä kuuluisin harvinaiseen 5 %:iin väestöstä, jolla ei ole juurikaan esiintymisen, julkisuuden ja pätemisen tarvetta, vaan olen luontainen hiljainen alamainen. Näin ei ole kaikilla, mutta julkisuus ei ole sinänsä narsismia. Tästä on myös CIA:n psykologisen profiloinnin grand old –man ja perustaja Jerrold Post kirjoittanut useita artikkeleita ja tutkimuksia. Nyt näyttää käyneen Suomen maanpuolustuskorkeakoulussa ja näiden upseerien sotilassuhteissa epäterve narsistinen kiinnittyminen tietynlaisiin haave- ja sankarikuviin, pätemisen tarpeeseen. Sen sijaan että sotilaan virassa nämä miehet malttaisivat hillitä itsensä viranmukaiseen käytökseen, niin nämä aamusta yöhön seikkailevat internetissä, etsivät SOMEsta taistelukenttiä, joissa voivat päteä tai saada sankarillisia haavoja vihollisiltaan, jotka he näin tunnistavat. Narsismiin liittyvässä akateemisessa ja sotilaallisessa tutkimuksessa kerrotaan useita varottavia esimerkkejä siitä, mitä käy ja miksi niin käy, jos ja kun henkilö kiinnittyy näkyvyyteen ja huomioon. Sellainen vääristyminen on tapahtunut suomalaisissa tietyissä upseereissa, mikä ei ennusta hyvää. On aivan eri asia, kun pitkäaikaistyötön tekee huumoria ja osoittaa osallisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun internetin välityksellä kuin jos upseerit etsivät perusteita ja ansioita Suomen Valkoisen Ruusun suurristin tai Vapaudenristin suurristin saamiselle.


Majuri Heikki Lehtonen, joka on niittänyt maineensa myös mm. Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksella sekä Suomen Atlanti-Seuran puhujana (esim. 7.5.2010 Venäjän sotilaspolitiikan vaikutuksesta Itämerällä), tykkää Janne Vaahtovuon ajatuksesta ”putinistien inhokeista”. Tuohon tykkäämiseen liittyvät myös Christian Bergström ja Ilkka Hirvilahti. Kovasti kesän aikana hoikistuneella majuri Heikki Lehtosella on myös ollut uho päällä itse asiassa koko ajan Facebookissa. Esimerkiksi elokuun alussa 2014 majuri nostatti tunnetta (ilman sarkaismia ja piruilua!) Vapaussoturin valloituslaululla ja siteerasi yhä uusia lauseita, että ”ei auta vihamiestä armahtaa. Voittoja väkeviä meillä on monta, saavutettu valkoisessa Suomessa! Tulkohon Ryssiä tuhannen tuhatta, Karjalan Armeija kestää sen. Kuolema korkea sankarin palkka. Jääkäriveri tässä velvoittaa”. Epäilemättä tämä oli Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen majurin oma henki ja aito tunne nyt elokuussa 2014. Kovista vihaisista lauseistaan tunnettu Torsti Sirén alkoi jopa säikähtää majurin intoa, vaikka ei kiistänyt niiden oikeutusta. Yhdessä Torsti Sirénin kanssa majuri Lehtonen nautiskeli näitä sanoja ja tunnelmia! Sanalla sanoen ”jääkärivereen vannovan” majurin Heikki Lehtosen hyväksi ystäväksi ja sotakaveriksi tunnetaan ja sellaiseksi osoittautuu myös Harri Ora-aho, Puolustusvoimien nykyinen tiedustelupäällikkö. Sellaisissa piireissä Suomen sotilastiedustelu ja –strategia on tällä hetkellä!


Tämä Harri Ohra-aho on myös Facebook-aktivisti: lähes joka päivä tai joka toinen päivä hän päivittää sivustoaan! Hiukan vaikuttaa kummalliselta, että Suomen sotilastiedustelu ja sotastrategia on sellaista tyyppien käsissä, joille Facebookissa saatava kunnia ja huomio ovat kiitoksista lähes parhain. Kaveri ja keskustelupiiriin kuuluu näiden tyyppien kanssa myös Jarmo Koponen ja Jukka Mallinen, jotka molemmat ovat toivottaneet Venäjälle verenvuodatusta joulun 2012 aattona. On vaikea kuvitella, että Venäjän sotilastiedustelun ylin johto intoilisi joka päivä Facebook-päivityksiä tehden! Olen tavannut myös alan venäläisiä upseereita, aivan yhtä korkea-arvoisia ja arvokkaampia sotilaallisessa järjestyksessä, mutta kyllä näiltä on ihan turha odottaa seikkailuja SOME:ssa!


Suomen Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö, kenraali Harri Ohra-aho on aivan viimeksi ylistänyt kenraali Karl Lennart Oeschia, jonka kunniaksi paljastettiin Sveitsin Schwarzeneggissä elokuussa 2014 muistolaatta. Muistolaatan paljastusta oli kunnioittamassa kenraalimajuri Sami Sihvo. Ohra-ahon päivitystä on tykkäämässä koko joukko Maanpuolustuskorkeakoulun upseereita, kuten sotilasprofessori, everstiluutnantti Jari Rantapelkonen, sekä mm. everstiluutnantti Rolf Kullberg ja kommodori Timo Ståhlhammar (Suomen Washingtonin suurlähetystön puolustusasiamies), jotka myös kaikki seikkailevat Facebookin ihmeellisellä taistelukentällä! Tämä Oesch lanseerasi ensimmäisenä julkisuuteen propagandistisen käsitteen ”torjuntavoitto”. Facebookissa Harri Ohra-aho on toistuvasti käyttänyt juuri noita ilmauksia ”Torjuntavoitto”, kun hän kuvailee kesällä 2014 Suomen tunnelmia! Tästä Oeschista on sanottava paljon pahaa, minkä tähden on aiheellista kysyä sivistyksen ja moraalin tasoa, jota Suomen Puolustusvoimien tiedustelun aivan korkein johto edustaa. On mahdotonta hyväksyä, että kenraali, Suomen Puolustusvoimien tiedustelupäällikkö ylistää sotilasta, joka on todistetusti sotarikollinen. Tiedetään varsin hyvin ja se myös Harri Ohra-ahon tulisi tietää, että päämajan määräyksestä käynnistettiin syksyllä 1942 tutkimukset Oeschin alaisten komennossa olleiden sotavankileirien vankisurmista. IV Armeijakunnan esikunnan linnoitusosasto oli antanut 19. marraskuuta 1941 käskyn, jonka mukaan "niskuroivat vangit oli heti teloitettava työpaikalle" ja mainitsi käskylle olevan Oeschin suostumus. Käskyn mukaan myös toimittiin. Näistä ja muista lukuisista surmista johtuen armeija käynnisti tutkimukset, jotka valmistuivat keväällä 1943. Yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs piti kuitenkin paperit itsellään eikä ryhtynyt oikeustoimiin. Syys-lokakuun vaihteessa 1944 Päämajan sotavankikomentaja, eversti Sulo Malm poltti Oeschin käskystä sekä Yleisesikunnan että Päämajan kappaleet tutkimusasiakirjoista

Oesch sai pyynnöstään eron puolustusvoimista syyskuussa 1945. Lokakuun alussa tutkimuskeskus määräsi hänet pidätettäväksi ja sotaylioikeuteen, mutta pidätyksestä vihjeen saanut Oesch pakeni. Hän pyrki Ruotsiin, mutta myrskyn ja vuodon vuoksi häntä kuljettanut moottorivene joutui kääntymään takaisin. Oesch ilmoittautui itse poliisille. Käynnistyneessä laajassa oikeudenkäynnissä Sotaylioikeus tuomitsi Oeschin 19. heinäkuuta 1946 kahdeksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen yksin teoin tehdystä yllytyksestä seitsemääntoista tappoon. Puolustuksen mukaan tuomiossa ei otettu huomioon myöhäissyksyn 1941 tilannetta eikä sitä, että Oesch ei allekirjoittanut sellaista paperia, jossa joku määrättiin teloitettavaksi. Samassa oikeudenkäynnissä tuomittiin myös Oeschin pioneerikomentaja eversti Niilo Oinonen ja hänen alaisensa majuri Veli Suomio sekä muita Linnoitusosaston miehiä. Korkeimmassa oikeudessa 1. helmikuuta 1948 tuomio aleni, ja Oesch sai kolme vuotta vankeutta yksin töin tehdystä 17 sotavangin kuolemantuottamuksesta. Surmaamiset olivat suorittaneet Oeschin alaiset useammassa eri tilanteessa. Eräs surmaajista oli Oeschin alainen, sotavankileirin komentajana toiminut Eero Nero, joka sai elinkautistuomion 33-55 taposta. Tällainen Karl Lennart Oesch on Suomen Puolustusvoimien tiedustelupäällikön, kenraali Harri Ohra-ahon ja hänen kavereidensa kiitosten ja kunnioitusten kohteena!

Torsti Sirénin kanssa Puolustusvoimain tiedustelupäällikkö Ohra-aho jakaa näitä kokemuksiaan ja voimantunteitaan Facebookissa. Ruotuväki-lehdessä oli Harri Ohra-ahon haastattelu 17.4.2014. Siinä hän selvitteli suomalaista sotilastiedustelua. Häntä ovat veljet toki muistuttaneet artikkelin jälkeen, että sotilastiedustelun pitäisi nähdä enemmän uhkana myös ”tietyt verkottuneet ihmiset”, minkä ajatuksen Harri Ohra-aho on peukuttanut kiitoksella Facebookissaan. Harri Ohra-aho siirtyi tehtäväänsä tiedustelupäälliköksi puolustusvoimien johtamisjärjestelmäpäällikön tehtävästä, johon hänen seuraajaksi saapui NATO Defence Collegesta Ilkka Korkiamäki.


Vaikuttaisi siltä, että niin kapteeni, eversti ja kenraalitasolla on Suomen puolustusvoimissa varsinainen sekasorto. On hyvin havaittavissa, että Puolustusvoimain tiedustelu on suorastaan romahtanut lippueamiraali Georgij Alafuzoffin siirryttyä Euroopan unionin sotilastiedustelun päälliköksi. On toki uskottavissa, että Suomi saa tiedostoa EU:sta, mutta on epäuskottavaa, että Suomen Puolustusvoimat kykenisivät mihinkään laadukkaaseen sotilastiedusteluun Venäjän toiminnasta. Työ näyttää olevan nykyään Lännestä toimitetun englanninkielisen aineiston suomentamista omaan käyttöön. Kyvyttömyyden tilanteessa Puolustusvoimien upseereiden, joiden vastuulla olisi periaatteessa osata ja tietää enemmän, on tullut paine itsensä korostamiseen narsististen ilmausten avulla, joita heidän Facebook-toimintansa on täynnä. Suomalaisen maanpuolustuksen uhkakuva on oman osaamisen katoaminen yhä enemmän kiinnittyessä Lännen vasalliksi, mikä alisteinen asema aiheuttaa upseereillemme identiteettikriisin, joka ilmenee heidän perverssissä narsismissa.Miksi nuo upseerit ylipäätään kantavat titteleitä kapteeni, majuri, everstiluutnantti tai kenraali, kun olisi oikeampaa lausua ”vasallus” tai ”gwas”, palvelija, jonka ainoa teko on uskollisuus herralleen, ilmeisesti merentakaiselle kaukaiselle herralleen? 


KIRJOITTAJA ON PITKÄAIKAISTYÖTÖN, 
JO NELJÄTTÄ VUOTTA SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN LOINEN
(kuva on elokuun 14. päivä 2014 Pietarissa FINEC:n edestä: olen opiskellut tuolla yliopistossa v. 2003-2004)



Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

perjantai 22. elokuuta 2014

Paluu Georgij Alafuzoffin haastatteluun

APU-lehdessä EU:n sotilastiedustelun päällikkö, suomalainen Georgij Alafuzoff antoi maaliskuussa  syntymäpäivänä aattona vastauksensa lehden koviin kysymyksiin.[1] Vastauksia arvioitaessa on huomioitava, että kyselijä on siinä sanellut aiheet, joihin Alafuzoff vastaa. Siksi kaikki aihepiirit eivät ole ilmeisemmin sotilastiedustelun päällikön mielelle aivan kiinnostavimmat. Tämä haastattelu on kuitenkin lähes parasta, mitä suomenkielellä on pitkään aikaan lausuttu Euroopan ja Suomen turvallisuustilanteesta ja Ukrainasta. Tuon haastattelun jälkeen on ilmestynyt kaikenlaista järkyttävää kirjoittelua suomeksi rintamalinjojen molemmilta puolin. Tehkäämme paluu EU:n sotilastiedustelun päällikön haastatteluun!

Kokonaisuutena on sanottava Alafuzoffin vastauksista, että hän edustaa sivistynyttä, tasapainoista ja harkitsevaa ilmaisua, mihin eivät valitettavasti edes Suomen poliitikot ja eräät korkea-arvoisat upseerit ole kyenneet viime aikoina. Tuskin on kuitenkaan oletettavissa, että Alafuzoff olisi huonommin informoitu Euroopan sotilaallisesta tilanteesta kuin nämä kovasanaiset suomalaiset veljet ja siskot. Alafuzoff lausuu näkemyksensä yksityishenkilönä.

Suomalainen lippuamiraali, EU:n sotilastiedustelun päällikkö näkee Venäjän pyrkimykseksi ”venäläisen maailman” puolustajana ja puolestapuhujana: tällöin puolustetaan venäläisen kulttuurin ja kielen asemaa ja vaikuttavuutta Euroopassa ja maailmassa. Vastauksen rajauksesta pistää silmiin, että Alafuzoff ei suinkaan sekoita Venäjän Ukrainan toimia johonkin yleiseen Venäjän valtiollisten rajojen levittämiseen tai Neuvostoliiton uudelleenrakenteluun. Alafuzoff ei usko, että Venäjän välittömissä intresseissä olisi kaikkien venäjää puhuvien ihmisten asuttaminen alueiden liittäminen itseensä: Krim oli erityiskysymys.

Krimin suhteen EU:n sotilastiedustelun päällikkö arvioi varsin tiukasti, että länsi ei ymmärrä Venäjää ja sen perusteluja. Lännen perustelut eivät kelpaa Venäjälle ”Jos ja kun Krimin asukkaat haluavat olla osa Venäjää ja ovat valtaosin venäläisiä (ja ovat olleet sitä yli 200 vuotta)”, huomauttaa Alafuzoff. Jos ja kun kuuntelee Venäjällä Alafuzoffin kollegoita, niin hänen ilmauksensa on varsin oikeaan osunut: Krimin itsemääräämisoikeutta turvanneet johtavat upseerit kokivat tehtäväkseen turvata Krimin asukkaiden oikeudet, he lähtevät mielessään ja sydämessään pitkästä yhteisestä historiasta sekä veljeydestä Krimin kanssa, mutta kaikki valtapoliittiset perustelut eivät tule edes mieleen. Juuri Alafuzoffin tuomien käsitteiden avulla voisi keskustelu edetä ilman tarkoituksellista tai taitamatonta loukkaamisen henkeä, kun kuitenkin tässä maailmassamme on välttämätöntä keskustella myös Ukrainan kriisin jälkeen.


Suomen roolia Venäjän sotilaallisessa ajattelussa EU:n sotilastiedustelun päällikkö arvioi juuri niin kuin asia tulee ilmaista: ”Suomi on Venäjälle sotilaallisesti liittoutumaton naapuri, joka sijaitsee Venäjälle strategisesti tärkeiden alueiden lähipiirissä”. Erikseen vielä kysyttäessä Venäjän etupiiristä, niin Alafuzoff tarkensi, että Suomi ei ole Venäjän etupiiriä venäläisten mielestä ”venäläismielisyyden” vaatimuksina, vaan ainoastaan sotilaallismaantieteellisen sijainnin ja merkityksen näkökulmasta. Juuri tuota jälkimmäistä erottelua ei ole osaamattomuutta tai vilpillisyyttä tehty riittävästi suomalaisessa keskustelussa ”Venäjän etupiiristä”. Nimenomaisesti Alafuzoff lausui, että Suomen osa on turvallinen. Venäjän suunnalta sotilaalliset toimet Suomea vastaan ovat epätodennäköisiä.

Venäjän sotavoimien läheisyyttä Suomen lähialueilla ei Alafuzoff mitenkään dramatisoinut, vaan katsoi Venäjän katsovan tärkeäksi suojata ja puolustaa Suomen lähellä oleviä Venäjälle strategisia tärkeitä alueita ja kohteita. Suomen Nato-jäsenyys tarkoittaisi, että Venäjä kokisi tilanteen Pietarin-vastaisella rajalla ja luoteisella sivustalla muuttuneeksi ja ottaisi sen huomioon suunnitelmissaan.  EU:n sotilastiedustelun päällikkö ei usko pahimmassa skenaariossakaan kylmää sotaa vakavampaan aseelliseen välikohtaukseen ja suoranaiseen sotaan. Kun toimittaja kysyy melkein pöyristyttävällä tavalla, onko Putin menettänyt suhteellisuustajunsa, niin Alafuzoff vastaa maltillisesti eikä lähde median rajuun kielipeliin: ”Eivät venäläiset halua sotaa, enkä usko Putinin haluavan sotaa”.

Alafuzoff lupasi toimittajalle ja lehden lukijoille, että Suomi seuraa aktiivisesti tilannetta ja tarvittaessa nostaa valmiuttaan. Sellainen lupaus tyynnyttää toivottavasti lehden lukijoiden ja Suomen kansan mahdolliset huolet, joita aina voi kehittyä kaikenlaisia. Valmiuden kohottaminen ja erityisesti sen ilmoittaminen ovat viestintää siitä, että me olemme Suomen puolustusvoimissa valveilla, jotta kansa saa nukkua rauhassa. Toinen on kuitenkin tilanne Baltiassa, jossa Amerikan Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon kohottaminen palvelee kahta aivan muutakin tarkoitusta: (1) Baltian poliittinen peli on rakennettu Venäjä-uhkan varaan, jolloin armeijan tehtävänä on tukea poliittista retoriikkaa ja vastakkainasettelua alueen sisäpoliittisten tarpeiden vuoksi. Alueen runsaan venäläisväestön tahdotaan pysyvän mahdollisimman alistettuina ja hiljaisina, paras olisi ilman täysiä poliittisia oikeuksia. Siihen tehtävään Baltia tarvitsee valitettavasti uhkakuvia ja armeijan esittelyä. (2) Baltia tukee taloudellisesti Amerikan sotateollisuuden tarpeita. Pienikin ropo on mukava lisä muun joukossa. Erityisesti länsimainen armeija on hyvin pitkälle tuotteistettu ja teollistettu liiketoiminta, jonka tähden Naton laajentuminen ja näkyvyys on pörssikurssien kannalta suotavaa.

Tietysti jokaisessa kansassa ja jokaisessa armeijassa on myös upseereita, kullakin on oma ”Torsti Sirén” joka lausuu rajut näkemyksensä ja vihansa häpeilemättömästi, sellaisia on myös Venäjällä ja olen tavannut niitäkin, mutta valtiojohto ja sotilasjohto ovat enemmän vastuullisia ja maltillisia. Johto ei ole pelkästään median huomiotalouden ja median tietojen varassa, vaikka Suomessa usein siltä näyttääkin. Media tietää ensin ja sen jälkeen ministeri arvioi todellisuutta – median tietojen varassa. Niin ei saisi tietenkään olla. Venäjän johto ja koko kansa tietävät paljon enemmän myös Ukrainan tilanteesta. Tietämystä luo yhteinen erottamaton historia, sukulais- ja perhesuhteet ja tietysti ammattimainen yhteys. Kai Ukrainan alueella säilyi jonkinlainen Venäjän tiedustelutoimintakin jo ennen Kiovan vallankaappausta. Kai Simferopolissakin tehtiin työtä tilanteiden arvioimiseksi ajanmukaisella ja pätevällä tavalla. Ilmeisemmin myös Alafuzoff tietää enemmän kuin mitä hän lausuu. Suuren tietämyksensä hän ilmaisee vastuullisesti. Hän ei spekuloi millään venäläisten maahanmuuttajien turvallisuuspoliittisella riskillä Suomessa tai muussa Euroopassa eikä luo ylipäätänsä mitään ryssävihaa.

Monelle venäläiselle Krimin paluu on perheiden ja sukujen riemullista yhdistymistä. Voi veljien ja siskojen rakkautta, kun nämä löytävät toisensa uudestaan ehkä jopa vasta vanhoilla päivillään!

Jälkikirjoitus Ilkka Kanervan ja Suomen Kuvalehden takia:

"Ihan sääliksi käy vanhan poliitikon Kanervan puheet, jotka eivät ole enää lainkaan kiinni reaalimaailmassa ja valtiomiestaidossa, vaan enemmän sen Ilkan tuotosta, joka näpyttää tekstiviestejään. EU:n sotilastiedustelun päällikön lausunto 27.3.2014 Apu-lehdessä olisi sitä vastoin ihan kelpo malli niillekin poliitikoille ja upseereille, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet kykynsä moninaisen informaation käsittelyyn."


[1] http://www.apu.fi/artikkeli/miksi-itanaapuri-uhoaa



KIRJOITTAJA ON PITKÄAIKAISTYÖTÖN, 
JO NELJÄTTÄ VUOTTA SUOMALAISEN YHTEISKUNNAN LOINEN
(kuva on elokuun 14. päivä 2014 Pietarissa FINEC:n edestä: olen opiskellut tuolla yliopistossa v. 2003-2004)


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat: Korkeasti koulutettujen kova pettymys kuohuttaa

Ilta-Sanomat [1] kertoo 19.8.2014 korkeasti koulutettujen kovasta pettymyksestä: kaksi tapausta, nämä lähettäneet 700 hakemusta, mutta 0 työpaikkaa. Kirjoittajat kokevat syrjäytyneensä.

Kaksi korkeakoulututkintoa suorittanut nainen kertoo elävänsä miehensä tuloilla. Hän on lähettänyt yli 500 työhakemusta. Yhden määräaikaisen sijaisuuden tämä oli saanut sekä kuusi ”Kiitos, mutta ei kiitos!” –vastausta. Nainen kertoo, että hän lähtisi pois jo maasta, jos perhe ei olisi Suomessa.

19.8.2014 nimimerkki ”Työtön” tilitti tarinansa. Hänellä oli peräti kolme tutkintoa, joista kaksi korkeakoulututkintoja. Hän on lähettänyt vuoden aikana 200 hyödytöntä työhakemusta. Hänen 40 vuoden työputki katkesi yt-neuvotteluihin kaksi vuotta sitten.

 Ilta-Sanomien aihe sopisi olla Suomen valtioneuvostossa suurempi asia agendalla kuin Ukrainan kriisi. Kymmenet tuhannet suomalaiset kärsivät käsittämättömästi työttömyydestä, koska Suomessa ei ole työtä tarjolla työttömille: työttömiä on hurjasti enemmän kuin vapaita työpaikkoja.

* * *
 
Juha Molari ei ole mielestään vielä liian vanha työelämään.
Kuva otettu viime viikolla elokuussa 2014 Venäjällä.


Minä olen ollut työtön jo neljättä vuotta. Rasitteena lienee myös kauhean korkea ikäni, jonka tähden minun pitää toisaalla odottaa vielä toistakymmentä vuotta eläkevuosiin mutta toisaalla kaikki lasteni ikätoverit valitaan töihin ennen minua. Olen tehnyt yli 300 työhakemusta näiden yli kolmen vuoden aikana. Kerran puhelinmyyntifirma pyysi minut haastatteluun, mutta en tullut valituksi. Toinen puhelinmyyntifirma ei kutsunut edes haastatteluun. Metroasemien siivousfirmat eivät ole edes kutsuneet haastatteluun. Palkkapyyntöni on ollut työehtosopimusten mukainen. 1400 euroa kuukaudessa olisi moninkertainen riemu nykyiseen työmarkkinatukeen, jonka lisäksi en saa mitään tukia mistään. Tietysti olen hakenut myös enemmän koulutustani vastaaviakin tehtäviä. Mitään kiinnostusta en ole havainnut missään.

Erään kerran pääsin jo työntää jalkani oven väliin, kun suomalainen korkeanteknologian elektroniikkayritys oli valitsemassa minut operaattoriksi, jollaiseksi tahdotaan vain pitkäaikaiseen työsuhteeseen sitoutuvia ihmisiä. Sellaiseksi halusin, mutta sitten joku ulkopuolinen taho tiettävästi puuttui työllistymiseeni. Sen jälkeen en saanut yrityksestä mitään vastausta tiedusteluihini, vaan yhä uudestaan haettiin henkilöä tuohon tehtävään.

Venäjän kaupan ja muiden Venäjä toimien piiristä ihmettelen jossain määrin suomalaisia yrityksiä ja instituutioita, ettei edes mitään kiinnostusta ole osoitettu minun hakemusta kohtaan. Erään kerran venäjää korostava organisaatio valitsi kuitenkin töihin 20 vuotta vanhan suomalaistytön, joka oli suorittanut peruskoulun, mutta ei osannut venäjää. Minä kilpailin samasta työpaikasta! Kyse ei ollut myyntityöstä, vaan jonkinlaista perus-IT-osaamista vaativasta tehtävästä.

Minut tunnetaan tietysti pappina (ex-pappina) ja teologina. Tämä kokemus ja koulutus eivät pitäisi olla mitenkään pois muista työtehtävistä. Miten monet sielunhoitokeskustelut olen pitänyt asiakkaille, miten monet surukodit olen kohdannut, käynyt sairasvuoteiden luona keskusteluissa, kirjoittanut kokousten pöytäkirjat ja esityslistat, budjettisuunnitelmat ja vuosikertomukset, pitänyt opetustunnit rippikouluissa jne. Kyllä se kaikki on myös osaamista, joka tukee toimintakykyä muissakin työtehtävissä.

Teologinen koulutus on tietysti perustasolla varsin pelkistettyä kaikkien eri alojen vähäistä tuntemusta. Väitöskirjassa erikoistuin psykohistorian näkökulmasta sotatrauman, ääriliikkeiden ja erilaisten sosiologisten ilmiöiden analysointiin. Tämä ei ole enää ahdasta ”Raamatulla argumentaatiota”, jos sellaista pidetään jotenkin rasitteena.

Teologisen koulutuksen lisäksi suoritin suomalaisittain hyvin arvostetussa Helian ammattikorkeakoulussa liiketalouden tradenomin (BBA) tutkinnon ohjelmaa laajemmassa mitassa: kaikkiaan 319,5 opintopistettä valmistui vuonna 2004. Tutkin opinnäytetyössä erään huonekalutehtaan kilpailustrategista tilannetta ja markkinointiviestintää Pietarissa. Suorin myös johtamisen ja logistiikan opintokokonaisuudet menestyksellisesti.

Venäläistä osaamista halusin löytää viettämällä vaihto-opiskelijana Pietarin valtiollisessa finanssi- ja ekonomiyliopistossa (FINEC) 2003-2004. Pietarissa suoritin myös opintoihin liittyvät työharjoitelut. FINEC:n kansantaloustieteen professori ym. ovat olleet sittemmin esitelmöitsijöitä useissa konferensseissa, joissa itsekin olen pitänyt luentoni heidän rinnallaan.
Kuva otettu viime viikolla Pietarissa: taustalla FINEC.

Tohtoriopintojen ollessa vielä kesken – suorittaessani yliopiston historialliskielitieteellisessä tiedekunnassa kreikan opintoja – aloitin informaatioteknologiasta tradenomin opinnot Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Suoritin niitä opintoja kirkkoherran viran ja tohtoriopintojen lomassa 150 opintopistettä. Tein tutkielman ERP-järjestelmän menestystekijöistä Venäjän markkinoilla, suoritin myös täysin arvosanoin systeemityön ja projektiosaamisen opintokokonaisuudet ym. Tietenkin IT-taitoni ovat työttömyyden joutilaisuuden aikana ruostuneet, mutta taidot voivat myös palata käyttömahdollisuuksien mukaan. IT-työvälineistä mainittakoon: hyvin suoritetut 3 DS Max 8 ohjelmointityökalujen (kolmiulotteisten animaatioiden ja kuvien luominen) opinnot, Java-ohjelmointi, pystyn itse määrittelemään XML:n kielioppeja, HTML:n ja CSS:n perusteellinen tuntemus, tunnen verkon tärkeimmät analysaattorit (esim. Etheral). JSP, PHP, Visual Basic ohjelmointi sekä muut VB:n toimintaidealle perustuvat ohjelmointikielet, SQL tietokantasuunnittelu ja –sovellutukset, relaatiot, transaktiot, normalisointi ja toteutus, Microsoft Office tuoteperheen hallinta erinomainen( mm. word, excell, powerpoint, access). Lisäksi Officen korvaajina olen käyttänyt mm. OpenOffice.orgi:ia ja Word Perfectin tuotteita ym. Selaimista tunnen erinomaisesti Internet Exploerin, Operan, Cromen ja Mozilla Firefoxin. Aktiivisesti käytän opintojeni jälkeen myös näitä tuotteita: Flash, Photoshop CS, Drupal, InDesign, html ja html-suunnittelun työvälineistä esim. Macromedia Dreamweaver. Hallitsen luonnollisesti myös tavanomaiset resurssihallinnan ja taloushallinnan ohjelmat, kuten Labora, Innofactorin Prime, Bas Ware, Lotus Notes, Merex, Flexim, Wintime, Maestro, Personec.

Eviran ”hygieniapassin” olen suorittanut, olen suorittanut Veikkauksen ja Toton pelikoneiden käyttökokeet, ja kaikenlaista muuta tuollaista. Kieliopintoja on kahdeksasta eri kielestä. Myönnän kielitaidon ruostuvan työttömänä, koska en tarvitse enää kieliä. Saksaa käytin ylioppilaskirjoituksissa ja yliopisto-opinnoissa, mutta en enää sen jälkeen. Ruotsia käytin vähän myös kirkkoherrana, mutta en enää sen jälkeen. Hepreaa en ole tarvinnut enää vuosiin: en puhuttua enkä kirjoitettua.

Työttömyyden vuosina olen pitänyt joitakin luentoja, jotka on myös arvovaltaisesti julkaistu Venäjän presidentin alaisessa akatemiassa.  Viimeisin julkaisu on päivätty esittämisajan mukaan vuodelle 2013, vaikka itse teos tuli julkisuuteen vasta keväällä 2014. Tässä tiedot kahdesta viimeisimmästä julkaisusta, jotka olen tehnyt yhdessä taloustieteen tohtorin V. Pyatlinin kanssa, joka lähinnä tulkkasi venäjäksi joitakin kohtia valtiollisten jatko-opiskelijoiden ja tutkijoiden iloksi.

(1) Юха Молари, Juha Molari, The Government and Middle-Size Enterprises in Finland and Sweden. In: Государство и бизнес. Вопросы теории и практики: моделирование, менеджмент, финансы. СЗАГС: Санкт-Петербург 2011 (ISBN 978-5-89781-364-3).
(2) J. Molari (Dc, BBA) & V. Pyatlin (PHD in econ): UNIVERSITY – BUSINESS PARTNERSHIP PROGRAMMERS. УНИВЕРСИТЕТ – БИЗНЕС-ПРОГРАММЫ ПАРТНЕРСТВА, p. 259-262, in:Федеральное государственное бюджетное обравательное учреждение высшего профессионального образования. Российская Академия Народного Хозяйства и Государственной Службы при Президенте Российской Федерации. Северо-западный институт управления. ГОСУДАРСВО И БИЗНЕС – ВОПРОСЫ И ПРАКТИКИ. STATE AND BUSINESSISSUES OF THEORY AND PRACTICE. Материалы V Международной научно-практической конфереции. Северо-западный институт управления – филиал РАНХиГС: Санкт-Петербург 2013. ISBN 978-5-89781-513-5.

Millainen ongelma sitten ikä on minun kohdallani? Tietysti tunnistan ne vanhentumisen merkit kehossani. En ole kuitenkaan aivan vaivainen vanhus juuri 50 vuotta täyttäneenä miehenä. Yhä juoksen Cooper-testissä yli 3000 metriä, tuhannen metrin juoksussa kiidän radalla juoksuvauhtia noin 3.00 minuutin aikaan, vedän leukaa rekkitangolla 10 kertaa ja teen lähes 100 etunojapunnerrusta yhtämittaa.  Kaikki nuoret miehet eivät tee paremmin edes varusmieskauden parhaassa kunnossaan. Siksi en aivan suostuisi siihen leimaan, että olen heikko vanhus, jolle ei voi antaa enää seisomatyötä tai ylipäätänsä mitään työtä, jossa pitäisi nousta kiikkutuolista.

Suhteellisen vaivattomasti liikun myös Venäjällä, jossa olen tavannut kaikenlaisia kiinnostavia ihmisiä – osittain tuttava piiristäni. Nämä ihmiset voivat olla Venäjän valtiollisesta mediasta, kirkon vaikuttajia, onnistuneita liikemiehiä tai kiinnostavia sotilasviranomaisia. Kaiken kaikkiaan minulla on ongelmattomat suhteet Venäjään. Ilmeisemmin myös suomalaiset yritykset etsivät työvoimaa, joka ei osaa edes alkeellisesti venäjää ja jolla on jo alkeellisissa asioissa ongelmat suuren naapurimme kanssa. Kyllä minäkin olen pettynyt, niin kuin Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kertomat työttömät olivat pettyneitä Suomen työmarkkinoiden tilanteeseen.

Luonnollisesti nykyinen työtön tilanne ja erityisesti se, ettei mikään työpaikka edes näe vaivaa vastata "kiitos hakemuksesta" (paitsi ehkä sähköpostiautomaatin avulla), nakertaa itsekunnioitusta ja aiheuttaa pettymyksen. Ehkä tuota rappeutuvaa itsetuntoa minä yritän pönkittää näillä lukuisilla kuvillani ja vakuutteluillani, joiden tehtävänä on itsepintäisesti inttää sen puolesta, että kyllä minä olen yhä työhaluinen ja kykenevä työhön, jos vaikka kukaan ei kutsu minua edes haastatteluun. Tiedän, että en ole ainoa tässä kovassa kohtalossa, vaan meitä on tuhansia. 



[1] http://m.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1288727267447.html



Kirjoittajan osa on hyvä ja rauhallinen, kun veli ei veljeä vihaa:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
LinkedIN profile

USA:n ja Naton kenraali Breedlove uhkasi Venäjää sotatoimilla

Philip Mark Breedlove on neljän tähden kenraali Amerikan Yhdysvatojen ilmavoimissa ja Naton joukoissa, joiden komentajana hän toimii nykyisin. Saksalaisen Die Welt-lehden haastattelussa kenraali Breedlove uhkasi Venäjää sotatoimilla.

Mitä kenraali Breedlove oikeasti sanoi?

Toisen tulkinnan mukaan Breedlove liittää uhkauksensa siihen, että Venäjä näyttää toimivan sotilaallisesti Ukrainan alueella. Näin PressTV.[1]

Tarkasti ottaen Naton teksti on maltillisempi: ” If Russia tries to infiltrate troops into a NATO country, even out of official military uniform as it did before it annexed Ukraine's Crimea, NATO will respond militarily, the alliance's top commander said in an interview published on Sunday.”[2] 

Breedlove uhkaa Venäjää Naton sotatoimilla, jos Venäjä toimii Naton valtiota kohtaan samalla tavalla kuin Ukrainassa ja Krimillä. Breedlove antoi haastattelun Die Welt-sanomalehdelle.

Reuters julkaisee Breedloven haastattelun laajemmin, jolloin käy ilmi, että uhkaus on ehdollinen: kyse on Venäjän toimista Nato-maata vastaan: ”If Russia tries to infiltrate troops into a NATO country, even out of official military uniform as it did before it annexed Ukraine's Crimea, NATO will respond militarily, the alliance's top commander said in an interview published on Sunday.”[3]

Mitä varten Breedlove uhkaili?

Pahin tilanne olisi sellainen, että USA (ja Nato) katsovat perusteellisen tarpeen löytää Venäjän sekaantuminen Nato-maan toimintaan tavalla, joka antaa oikeuden USA:n aseelliseen hyökkäykseen Venäjälle. Mielestäni Breedloven puheen päämotivaatio on kuitenkin yhä toisaalla: Euroopan johtajat käyvät keskusteluun Ukrainan nykyjohdon ja Venäjän kanssa. Tässä tilanteessa amerikkalaiset tahtovat opettaa pelin kulkua neuvotteluihin: Venäjää vastaan pitäisi olla tyly ja ankara, jotta sitten myöhemmin joku tyydyttävä ratkaisu saadaan aikaan.  Breedloven puheen eräs tehtävä on informaatiosota, psykologinen vaikuttaminen.

Kenraali puhui myös Nato-jäsenyyden vahvistamiseksi ja laajentamiseksi myynninedistämispuheen. Tämä puhe oli omille liittolaisille ja mahdollisille liittolaisille, jotta nämä kokisivat kovan mielenmuokkaustyön jälkeen, että NATO tarjoaa turvan Venäjän kaikkinaista imperialismia vastaan.

Venäjällä ei olla mielestäni mitenkään sinisilmäisiä USA:n kokonaistavoitetta vastaan. Se ei ole Venäjän sisäpolitiikkaa, että Venäjä puhuu USA:n uhkasta ja ohjuskilpijärjestelmästä, vaan lähtökohtaisesti aitoa sotilastiedusteluun perustuvaa ymmärrystä vaikeasta tilanteesta. Siinä mielessä Philip Breedloven puhe ei ole yllätys edes sen ankarimmissa tulkinnoissaan.

Miten Suomen käy, jos NATO iskee Venäjälle?

Jos USA ja sen liittolaiset toimisivat sotilaallisesti Venäjää vastaan, niin tietysti Venäjä on sotilaallisesti valitettavan heikko aloittaessaan uuden matkan Berliiniin. Tuolla matkalla Venäjä ei kysyisi lupaa Baltialta, Suomelta tai Saksalta, jos nämä liittoutuvat sotilaallisesti USA:n kanssa aseelliseen hyökkäykseen Venäjää vastaan. Se olisi sitten sellainen Harmageddon, jota ei myöskään Yhdysvaltain suurkaupunkien hampurilaispaikoissa ole koskaan ennen koettu.

Tässä kenraalin puheessa ei luvata hyökätä Venäjälle tai tehdä ensi-iskua. Alueellisesti rajautuva sota Venäjän ja NATO:n välillä on kuitenkin toiveajattelua. NATO joutuisi iskemään yhä syvemmälle Venäjälle, jotta Venäjän joukot voisi yrittää lamauttaa.

Venäläiset taistelivat suomalaisia joukkoja vastaan syksyllä Zabad-harjoituksessa, mutta tuo harjoitus ei lainkaan ole signaali Venäjän pyrkimyksistä sitoa maajoukkoja Suomen taisteluihin. Sellaisia pyrkimyksiä ei ole! Jos Suomi liittoutuu kriisitilanteessa antaen alueensa USA:n ja Naton joukkojen käyttöön Venäjää vastaan, niin Venäjä ei tahdo sitoa resurssejaan Suomeen puolustussodassa, vaan Venäjän näkökulmasta on kaksi vaihtoehtoa. Suomi lamautetaan toimintakyvyttömäksi noin seitsemällä älykkäästi kohdennetulla ydinkärjellä varustetulla ohjuksella, jonka raju isku on ennennäkemättömän kova, jotta sota olisi Suomessa ohi tunnissa. Toinen rauhanomaisempi vaihtoehto on Suomen säilyminen ulkopuolisena neutraliteetin ansiosta. Viron tilanteen tähden paine Suomea kohtaan kasvaa toki niin suureksi, että Suomen johto ei välttämättä pysy itsenäisenä veljenä Venäjän naapurissa.

Suomi olisi liittoutumattomana vahvin, koska täällä koettaisiin poliittinen painostus, mutta alue jäisi sotilaallisesti katsoen ilman täystuhoa. Jos Suomi kuitenkin liittoutuu länteen sodassa Venäjää ja sen liittolaisia vastaan, niin kyllä minä mietin vakavasti jo nyt, mikä olisi se turvallisin alue Siperiassa, johon voisin paeta pois täystuhoalueelta. Venäjän näkökulmasta katsoen Murmansk ja Leningrad ovat erittäin vaikeasti puolustettavia tärkeitä alueita, jolloin Pohjoismaiden ja Baltian sotilaallinen lamauttaminen todella rajulla massiivisella tavalla olisi tehokkain keino puolustaa sodassa. Moskovan puolustaminen on myös vaikea haaste Baltian ja Ukrainan tilanteen johdosta - Valko-Venäjä on uskollinen ystävä siinä välissä. En jaksa uskoa, että Venäjä tahtoo hukata aseellisia resursseja tavanomaiseen sotaan Suomen kanssa mahdollisessa idän ja lännen sodassa, vaan valitettavasti isku olisi jotain toistaiseksi Suomessa kokematonta ja kauheaa. Niin ongelma olisi ratkaistu mahdollisimman nopeasti ainakin pääpiirteittäin. Tuskin Venäjä alkaisi uhrata tankkejaan NATO:n tankkeja vastaan Baltiassa, vaan idän ja lännen välisessä sodassa miljoona balttia saisi valitettavasti kuolla, kun puolustettavana on yli kymmenen kertaa suuremmat suurkaupungit Venäjän puolella. En usko tavanomaiseen sotaan idän ja lännen välillä muutoin kuin paitsi peiteltynä niin kuin nyt näkyy Ukrainassa, jossa kenelläkään ei ole oman maansa lippu sotilasasun hihassa.

Mielestäni Venäjällä ei ole ylipäätänsä intressejä sotaan Länttä vastaan ja Suomea vastaan, mutta mikäli Lännen päätöksellä alkaisi sota Venäjää vastaan ja Suomi oli Lännen liitossa, niin silloin Venäjällä olisi valittava vähiten resursseja hukkaava operaatio Suomen osalle, koska Venäjä olisi muuten entistä pahemmin sotilaallisesti alakynnessä, jos Suomeen tultaisiin jalkaväen kanssa ja hukattaisiin resursseja jne. Ei siis tapahdu mitään noin talvisodan tavalla, vaan edessä olisi ikävä ja järkyttävä ydinaseisku Suomen neutralisoimiseksi tilanteessa, jossa Suomesta on tullut oikea uhka idän ja lännen tosiasiallisessa sodassa.

Venäjän näkökulmasta Suomi ei ole enää puolueeton, vaan Suomen alueet ovat länsiarmeijan käytössä, jos tarve vaatii. Suomella on liittoutumisen haitat osittain, mutta vasta reaalisesti sen jälkeen, kun joukot ovat maassa. Venäjän näkökulmasta Suomen asema on kuitenkin Suomen itsensä vallitsema ja hallittavissa. Venäjä ei ole mitenkään kiinnittynyt mielikuviin Suomesta, joka olisi Naton alamainen, vaan Suomi voi realistisesti mielikuvaa myös tarkentaa.

Suomen asema on vahvin itsenäisenä ”veljenä” Venäjälle

Minä tapasin Venäjällä joitakin aikoja sitten tiedusteluorganisaation kenraalin, jonka erehdyksessä nimesin alkuaan everstiksi. Hänen nimensä on esiintynyt julkisuudessakin eikä ole mikään salaisuus, vaikka en tässä halua nimetä enkä kerro muuallakaan suomalaisille. Jotkut kutsuvat näitä julkisuudessa olleita nimiä lähinnä ”toimistosihteereiksi”, joten jos niin tahdotaan Suomessa arvioida KGB:n ja FSB:n kenraali ”toimistosihteeriksi”, niin olkoon se määrittelijän vapaus.

Pitkäaikaistyötön suomalaismies lähtee saslikille KGB- ja
FSB-veljien kanssa.

Olimme samalla kesämökillä pari päivää toisen upseerin kanssa. Tuo kenraali oli jäänyt eläkkeelle, mutta majuri oli vielä virassa ja mukana Krimin itsemääräämisoikeuden turvaamisessa.  Minua kenraali ja majuri eivät pitäneet ”vihollisena” (враг), kun sattumalta tapasin heidät, vaan "veljenä" (брат), vaikka olen riippumaton itsenäisen Suomen kansalainen.

Majuri pisti vahvan kätensä harteilleni ja sanoi, että "veljen puolesta pidetään huolta", kun olin vastannut kysymykseen dissidentin työttömyydestä Suomessa. Veljen-asema on tullut ilmi myös monta kertaa eräässä tilanteessa kasvotusten Vladimir Putinin kanssa Lappeenrannassa, kun hän lausui sadalle suomalaiselle kuulijalle kunnioituksensa YYA-perinteelle, Paasikivelle ja Kekkoselle.  Suomen media ei kirjoittanut sanaakaan näistä sanoista, jotka Putin lausui monipuolisesti. Ja olen lukenut, että hän on puhunut niin monet muutkin kerrat veljellisen yhteyden puolesta. Vaikka ei ole kyse Neuvostoliiton suhteesta Suomeen, vaan modernin Venäjän suhteesta moderniin Suomeen, niin jotain opittavaa on asenteissa ja mahdollisuuksissa vaikuttaa myönteisesti Suomi-mielikuvaan, joka on pääasiallisesti Venäjällä toiveikas vallitsevasta pettymyksen tilasta huolimatta.

Onhan se totta, että minä olen pikemmin ”veli” kuin ”vihollinen”. Suomi voi valita myös itselleen ”veljen” aseman liittoutumattomana itsenäisenä valtiona, sen sijaan että asemoi itsensä ”viholliseksi”.  Minuakin pidetään ”veljenä”, vaikka olen kokonaan toisen maan itsenäinen kansalainen! Veljeys on mahdollisuus myös EU-valtiolle, länsimaalle, joka tahtoo sellaisena länsimaana pysyä.  Suomen asema ei ole totaalisen pahan äänetön moskiitto tai paarma, vaan ihan Suomen itsensä määriteltävissä osana Euroopan Unionia. Kyse on ulkopoliittisesta tahdosta, mitä Suomi määrittää geopoliittiseksi tarpeekseen ja turvakseen.

Minä ymmärrän Venäjän tiettyjen viranomaisten sattumaan perustuvan avoimuuden viestiksi siitä, että veljien kanssa voi olla kaveri ja rauhassa. Tämä ei ole salaisuus, vaan se sopisi julistaa koko maailmaan! Niin minäkin kerron avoimesti sen hyvän, että Venäjä tulee ymmärtää Suomen hyväksi veljeksi – ehkä jopa rakkaimmaksi veljeksi mitä Suomella on - niin ettei Suomi asemoi(si) itseään veljensä viholliseksi. Kaikkeen vastakkainasetteluun EU:n sisällä ei tarvitse mennä Venäjää vastaan. Silloin Suomen tulee ennenkaikkea huolehtia omasta edustaan ja pysyä veljenä Venäjän kanssa - niin kuin koko maailman kanssa. Se on Suomen etu.




[3] http://www.reuters.com/article/2014/08/17/us-ukraine-crisis-breedlove-idUSKBN0GH0JF20140817

Kirjoittajan osa on hyvä ja rauhallinen, kun veli ei veljeä vihaa:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
LinkedIN profile

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Desantin julkinen paljastus Venäjän matkailun salaisuuksista

Huolestuneille tiedoksi, että tämä blogini on ehdottomasti kattava julkinen selonteko Venäjän matkailuni salaisuuksista. Mitään muuta tarinaa ei kannata iskeä epäluulon virittämiseksi minua vastaan. Olen havainnut, että Suomen Maanpuolustuskorkeakoulusta on menneellä viikolla intensiivisesti surffailtu blogissani mahdollisten turvallisuus- ja sotilasstrategisten paljastusten toivossa. Niin isänmaallisena kunniana pidän tunnustaa kaikki koetut salaisuudet tämän kahden viikon ajalta. Kovin moni on jopa tämän parin viikon aikana kirjoittanut julkisesti, ettei minun pitäisi edes tulla takaisin kotimaahani Suomeen. Siksikin kansakuntamme eheys ja luottamus edellyttävät desantin julkiset paljastukset.

Yhden salaisuuden paljastamista minä olen pitkän aikaa pähkäillyt häpeissäni, että voinko tunnustaa tietämykseni ja kokemukseni tietyistä kaasuista, sillä voisin loukata pietarilaisten hienojen ystävieni vakaumusta. Kuitenkin isänmaatani ja omaa kansaani kohtaan tahdon olla vilpitön ja rohkean avoin, sillä voihan asialla olla maailmanrauhan kannalta keskeinen merkitys: Pietarista jatkettuani matkaa päätin lopettaa jäätelön syönnin. Tuota päätöstä vauhditti urheilevien sotilasmiesten hyvin upea solakkuus: tunsin häpeää vatsani rasvakertymistä. Niin lopetin anopin luona jäätelön syönnin. Siitä oli kuitenkin heti seurauksena, että myös ulostaminen – isompien tarpeiden vapaaksi päästäminen vessassa tai käymälässä (syrjäseuduilla myös ilmeisemmin luonnossa) loppui. Niin opin, että jäätelöstä on sittenkin hyötyä: kun Moskovassa sittemmin ostin taas jäätelöä, niin jopa seuraavana päivänä sain kokea autuaallisen vapautuksen vessassa. Kannattaa muistaa, että jäätelöstä on moninaista hyötyä makunautintojen lisäksi. Löysin ainakin yhden argumentin jäätelön syöntiä varten. Venäjän matkan iloinen uutinen oli myös se, että painokiloni laski taas pari kiloa: nyt se on enää 71 kg (Helsingissä matkan jälkeen), joten enää 10 kg pois, jotta pääsee juoksukuntoon.

Tervetulleempi Venäjälle kuin kotimaahan Suomeen?

Mustallamerellä vietetyn kahden viikon lomailun jälkeen tämän itähelsinkiläisen pitkäaikaistyöttömän matka jatkui yhä edelleen venäjän kielen ehdoilla: nyt henkilöautolla Pietariin ja sieltä junilla eri puolille Venäjää. Venäjänkielisissä uutisissa oli juuri matkapäivän aattona peloteltu, että Vaalimaan rajalla on ennätysmäisen suuret ruuhkat. Suomen puolella raja näytti menosuunnassa ja tulosuunnassa aivan tyhjältä, joten kyselin ja ihmettelin rajavartiomieheltä, onko tilanne nyt kovasti outo. Hänen mukaansa tilanne on tavanomainen. Venäjän puolella rajatarkastus sujui erittäin sujuvasti: annoin passin, tarkastaja laittoi passin tietokoneeseen ja samassa sekunnissa löi leimat passiin sekä muihin papereihin. Tehokkuudessa ja asiallisuudessa en voi toivoa parempaa. Eräs ihminen kysyi jopa minulta uteliaana, että lukeeko tietokoneessa jotain kiinnostavaa, kun leimasi lyödään sellaisella kunnialla ja nopeudella! Venäjälle meno ei ole ainakaan rajatarkastuksesta kiinni! Ehkä venäläinen rajatarkastaja muisti minut, koska olin pitänyt hänen oppilaitoksessaan luennon muutaman vuosi sitten.

Takaisin tullessa Suomeen rajatarkastustilanne oli aivan ihanteellinen Venäjän rajalla: aivan aidosti hymyilevät työntekijät leimasivat paperinsa huippuvauhtia enkä jonottanut lainkaan. Suomen rajalla törmäsin sitä vastoin merkillisyyteen: pitkähkön jonon lisäksi työntekijä käänteli ja luki passiani useita kertoja, mutta ei tohtinut kysyä mitään. Tuntui kuin että Venäjällä olisin tervetulleempi kuin kotimaassani Suomessa.

En leiki Venäjällä tulenaroilla nesteillä

Vähän Vaalimaan jälkeen ostin Nesteellä bensaa, jonka litrahinta teki matkasta varsin kohtuullisen minulle. Olin ostanut Helsingissä parikymmentä litraa bensaa, jotta pääsen Venäjän Nesteelle, josta ostan halvemmat bensat. Helsingistä Pietariin automatkan kustannukset jäävät alle 40 euroon! Takaisin tullessa sain mahtumaan tankkiini vain 25 euron verran edullista Nesteen bensaa. Sillä bensalla minä ajan nyt viikon verran Helsingissä. En ota mitään 5 litran kanisteria mukaan matkoilleni, vaikka sen verran saisi tuoda ylimääräistä bensaa kotiin: minusta se on jo aivan turhaa nesteiden kanssa leikkimistä

Kansalaiskunto riittäväksi!

Toisin kuin minun Venäjän matkoista ja elämäni sisällöstä julkisestikin vääristellään, niin matkani ja harrastuneisuuteni toteutuvat melkein kokonaan lasten ja liikunnan ehdoilla. Itse en enää ole vuosikymmeniin omistautunut omalle urheiluharrastukselle siitä yksinkertaisesta syystä, että en havaitse minulla voittajan edellytyksiä: minä osallistuisin kilpailuihin vain voittaakseeni, pelkkä osanotto tai mitalisija ei ole riittävä peruste veteraaniurheilulle (pääsääntöisesti).  Juoksen poikani seurana, potkin jalkapalloa hänen seuranaan. Joskus juoksen myös omat hiukan vauhdikkaammat lenkit. Mustallamerellä kävin itsenäisesti juoksulenkkini. Tällöin juoksuvauhti nousi jopa tarpeettoman kovaksi huonoon kuntooni nähden.

Pietarissa menin melkein heti sen jälkeen, kun olin saanut autoni parkkipaikalle ja tavarat purettua sisälle, poikani kanssa juoksu- ja jalkapallokentälle. Minun ajatukseni oli edistää pojan juoksukuntoa, jota en pitänyt vielä riittävänä: juoksimme alkuaan 60 metrin pyrähdyksiä, sitten kerran kovavauhtinen 600 metriä, sitten kova 200 metriä sekä lopuksi muutama kerta 60 metriä. Ensimmäisenä päivänä juoksu oli vauhdikkaampaa, mutta seuraavana päivänä askel oli raskaampi lihasten kipeytymisen johdosta. Katsoin sekuntikellosta ajankulkua, jotta osaan arvioida myös silmieni ohessa objektiivisesti pojan kehittymistä tai väsymistä. Juoksujen jälkeen hän pomputteli palloa, mikä on suomalaisen jalkapalloilun outo tekninen intohimo, mutta sitä vastoin Venäjällä ja Virossa tuskin kukaan jalkapalloseuravalmentaja opastaa pomputteluun vastaavalla tärkeydellä. Sitä vastoin jalkapallon vastaanotossa hallinta on tärkeämpää – ja ihan toinen juttu kuin pomputtelu. Joka tapauksessa nyt pomputeltiin Pietarissa suomalaisin ehdoin. Kehitys on ollut huomattava viime vuodesta. Pietarilaisen jalkapallokentän mattomainen alusta oli liukas ja kova, minkä tähden kovien potkujen suorittaminen ei ollut enemmässä määrin tarkoituksenmukaista.

KUVA: Hyvä paikka juosta ja pelailla Pietarissa 


Venäjällä tunnetaan suomalaisen dissidentin työttömyys

Maahantuloni tuli Venäjän lain mukaisesti rekisteröidä. Tämä tapahtuu helposti Venäjän postissa. Rekisteri-ilmoitukseen merkitsin karusti ja rehellisesti myös elämäni tilanteen: työtön. En minä tee kauniimmaksi dissidentin rumaa kohtaloa edes Venäjällä, jossa työttömyyteni on ilmeisemmin Suomea paremmin tunnettu fakta. Kuvassa on rekisteröinti-ilmoitukseni, josta olen peittänyt vain muutamat numerosarjat.

KUVA: Työttömän turistin rekisteröinti-ilmoitus Venäjällä



Iskivätkö Venäjä-sanktiot ystävääni?

Pietarissa olimme vain pari päivää. Saimme hyvän kyydin venäläisen ystävän uudelle BMW 3 –maasturilla Pietarin Moskovan rautatieasemalle. Aiemmin miehellä oli ollut Mercedeksen 5-sarjan maasturi, joten nyt hän oli ilmeisesti kärsinyt Brysselin, Washingtonin ja Suomen ankarista sanktioista, kun osti uuden auton, mutta pienempi kokoisen. Ystäväni virallisen selityksen mukaan auto on paljon mukavampi kaupunkikäytössä kuin massiivisemmat autot.

Tukea Gazpromille!

Kohtuuhintainen juna lähti Moskovaan. Rautatieasemalla ostin Zenith-jalkapalloseuran urheilukaupasta pojalleni Zenith-jalkapalloseuran uuden virallisen pelipaidan. Tämä paita on oikein tyylikäs, siinä on jopa pieni kaulus, kangas on hyvin sopiva hikoiluun. Luultavasti tyylikäs paita sopii käytettäväksi myös Suomessa koulussa.

Sinisen paidan rinnassa lukee Gazprom, jota on luonnollisesti myös kunniakasta mainostaa erityisesti nykytilanteessa, jossa Lännellä on kokonaisvaltainen ja pitkään valmisteltu hyökkäys Venäjän kehitystä vastaan. Gazprom tunnetaan erinomaisesta tuesta liikunnan hyväksi. Heti ensimmäisissä jalkapalloseuran harjoituksissa Suomessa poikani piti yllään tätä hienoa paitaa. Mielestäni on aivan oikein, että suomalaisetkin oppivat arvostaa Gazpromin jaloa työtä maailman hyväksi.

OMON-miesten kanssa samassa vaunussa

Poika pisti Zenith-pelipaidan ylleen jo kaupassa ja menimme odottaa Moskova-junaa. Yllätykseksi samaan vaunuun tuli juuri poikani ikäluokan (vm. 2003) Zenith-jalkapallojoukkue, joka oli matkalla Moskovaan turnaukseen. Pojallani oli jalkapalloreppu ja jalkapallo selässään. Niin poikien oli helppo nähdä toisensa. Samaan vaunuun tuli myös Venäjän sisäministeriön OMON-miehiä parikymmentä upseerin johdolla, joka on joskus lähettänyt minullekin VKontakte-viestejä. Tietysti tämä juna ei ollut mikään Sapsan, jolla voisi ylellisesti ja nopeasti parissa tunnissa päästä huimaa vauhtia Moskovaan. Itse asiassa minulla ei ollut tähän halvempaankaan vaihtoehtoon varaan, mutta lasteni tähden sain matkaliput ilman oman tyhjän kukkaroni avaamista. Kaiken kaikkiaan juna oli aivan kelvollinen. Siinä oli jopa kevyt ilmastointi. Muuten lämpötila oli helteinen Pietarissa, ja vielä pahempaa hellettä odotti Moskovassa.

Minä itse olen niin hikoileva tyyppi, että en koskaan voi juoda mitään lämmintä. Teestä pitävät ihmiset saivat juoda teensä ihan kauniista kupista tässä junassa.

KUVA: Kohtuuhintainen kelvollinen juna Pietarista Moskovaan

KUVA: Juna teekuppi


Aamulla varhain kyseinen juna saapui Moskovaan, jossa piti siirtyä toiselle rautatieasemalle ja jatkaa vielä toisellakin junalla: Valkovenäjän asemalla uuteen junaan. Kovinta matkanteko lienee ollut kuitenkin lapsille.  Lopulta saapui elektriska eli paikallisjuna, jota ei voi laadussa ja mukavuudessa verrata Suomen pääkaupunkiseudun paikallisjuniin! Yli 30 asteen helteessä on toki ihan mikä tahansa juna tavattoman kuuma. Näiden junien ainoa tuuletus on kuitenkin satunnaisesti avattavissa oleva pieni ikkuna. Reilut kolme tuntia elektriskalla kulutti voimat itse kultakin niin loppuun, että mummolassa lapset nukkuivat ihan auliisti päiväunet. En edes ehdottanut ensimmäisenä matkapäivänä, että koululaispoikani tulisi lähteä urheilemaan kanssani. Hänkin sai nukkua päiväunet.

Anoppi soitti pormestarille

Jo ensimmäisen matkapäivän iltana menin poikani kanssa katsomaan ihmettä, josta anoppi kertoi. Vuosi sitten olimme useita viikkoja tuossa kaupungissa ja teimme parhaamme, jotta edes jotenkin voisimme pelata jalkapalloa. Niin pojan ja minun oli juostava viikossa noin 100 kilometriä, jotta pääsimme jalkapallokentälle ja takaisin. Tämä tuntui nyt mahdottomalta, kun helle oli pahempi kuin edellisvuonna. Nyt lämpötila oli päivällä aivan varjossakin + 33 C tai enemmän!

Vuosi sitten anoppi soitti entisen päättäväisen armeijan ekonomin tavoin kaupungin liikuntatoimenjohtajalle, pormestarille ja johtaville poliittisille puolueille moittien kaupungin kaksinaismoraalista luonnetta: kaupungissa oli ylevät julisteet urheiluhenkisyydestä, mutta urheilukentät olivat hengenvaaralliset urheilulle. Koulujenkin kentät olivat täyttyneet 50 cm pitkistä ohdakkeista ja myyränkoloista, juoksuradat olivat jo vuosikymmenen sitten tuhoutuneet roudan ja muun tuhon johdosta.

Viime vuoden matkasta oli kulunut vain kaksi kuukautta, kun kaupunki avasi jo juhlallisesti aivan anopin asunnon viereen 200 metrin päähän upean urheilukentän: siellä on tartan-juoksurata, tekonurmikenttä jalkapalloilijoita varten, erittäin monipuoliset kuntosalipenkit jokaiselle ulkoilijalle (penkeissä on myös selvää rautaa niitä sotilasurheilijoita varten, jotka kehittävät lihaksia!), ihan naperoille oli myös pieni tekonurmikenttä minijalkapalloa varten ja leikkikenttä oli uudistettu lapsia varten.

Anoppi koki henkilökohtaista ylpeyttä ja ansiota urheilukentän saapumisesta koulun luo. Vuosi sitten pormestaria myöten kaikki olivat ihmeissään ja yllättyneet tilanteesta. Silloin he olivat perustelleet, ettei kukaan harrasta jalkapalloa. Miksi pitäisi olla kenttä? Todellakin upea kenttä oli nyt aivan asunnon tuntumassa. Mielestäni oli vain hyvä, että pieni poikani ei tarvitse hukata energiaansa hölkkään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli päästä harjoituksiin!

Uudehko urheilukenttä oli johtanut juuri niihin tuloksiin, joita anoppikin ennusti: urheilukentällä ja sen tuntumassa oli koko ajan – melkein aamusta myöhään iltaan – lähes 100 ihmistä harrastamassa liikuntaa. Anoppi on itse harrastanut nuorena mestaritasolla pöytätennistä (pingis), jopa voittanut monella eri alueella mestaruuskisoja. Lisäksi hän pelasi lentopalloa ja harrasti kaikkea muutakin.

Jalkapalloa Donetskista paenneen ammattiurheilijan kanssa

Uuden urheilukentän ja venäläisen urheilun ilmapiiri osoittautui erittäin myönteiseksi – sellaiseksi mitä olen toivonut myös Suomeen ja vain liian harvoin tuntenut Suomessa. Kävimme heti seuraavan päivän aamuna kentällä. Silloin juoksimme intervalliharjoituksia noin 250 metrin vetoina. Luulin kenttää 200 metrin kentäksi, mutta huomasin aikojen perusteella ja silmämääräisesti, että kenttä on kylläkin 250 metriä pitkä. 300 metriä se ei voi olla – ja kenttä on selvästi isompi kuin Pietarin 200 metrin rata. Juoksutin kai sen verran paljon poikaa aamulla, että hänen jalat väsyivät.

Illalla menimme kuitenkin kentälle uudestaan. Silloin paikalle saapui urheileva miesporukka, joka ei lähettänyt kuitenkaan poikaani pois, vaan kutsui hänet mukaan. Monet näistä nuorista miehistä oli urheilevia sotilaita, tai vain paikallisen jalkapalloseuran miehiä. Yksi nuorista aikuisista miehistä oli paikkakunnan oma poika, joka kuitenkin pelaa ammattilaisena Venäjän jalkapallosarjassa – siinä samassa sarjassa, jossa myös Zenithin ja Brasilian Hulk ym. pelaavat. Paikalle tuli myös innokas aikuinen mies, joka kysyi minulta lupaa osallistua peliin. Hän oli Ukrainasta Donetskin alueelta paennut ukrainalainen mies. Hän saapui Venäjälle venäläisen vaimonsa kanssa. Kiovan juntan pommitukset olivat tappaneet heidän lapsensa. Mies itse on entinen ammattijalkapalloilija, joka kertoi pitkät kertomukset Jari Litmasesta. Hänen jalkapallotaitonsa olivat yhä aivan hämmästyttävät: sen verran minä ulkopuolisena osaan katsella silmilläni pelaajien liikettä ja taitoja!

Mikä parasta poikani kannalta, niin hän sai pelata vihdoinkin nuorten aikuisten ja aikuisten kanssa, mikä pakotti ja teki mahdolliseksi vauhdikkaamman pelitavan kuin lapsen peleissä, joissa poikani on etenkin viime aikoina kärsinyt siitä, että nykyään pitää syöttää jopa suoraan jalkaan eikä voi syöttää edes eteenpäin juoksua varten. Vuosi sitten oli luonnollista syöttää eteenpäin, jotta kanssapelaaja voi kiitää vauhdilla eteenpäin. Nykyään pelitapa on passiivisempi.

Venäjällä oli luonnollisesti nyt vauhti jopa ylivoimaista poikani nuoreen ikään nähden. Venäläiseen urheiluhenkeen kuuluu kuitenkin auttaa nuorta urheilijaa löytämään oma parhaansa. Niin nytkin urheilujohtaja vaati saada esitellä poika urheilutoimenjohtajalle, jotta yhdessä tuetaan jokaista yksilöä löytämään parhaat keinot kehittymiselle. Suomessa urheiluseuratoiminta on hyvin voimakkaasti vanhempien vallassa, jolloin ilmapiiri on enemmän kateellinen ja varovainen sen suhteen, ettei kukaan yrittäisi liikaa. Venäjällä on ainakin näillä tällä kentällä ja muualla tapaamillani urheiluihmisillä ilmeistä intohimo lajia kohtaan. Joukkuetta ei missään tapauksessa opeteta vain tavanomaisuuteen, vaan yksilöinä autetaan kutakin pelaajaa löytämään unelmansa.  Jos valmentaja tietää toisen valmentajan, joka voi edistää tiettyä asiaa paremmin, hän auttaa tutustumisessa. Venäläisen jalkapalloharjoittelun ideologiaan näyttää kuuluvan myös kova kunnioitus uinti- ja painiharjoittelua kohtaan: Suomessa olen joskus kuullut, että uinnin ja painin harjoittelu osoittaisi kiinnostuksen ja keskittymisen puutetta jalkapallossa, kun taas Venäjällä ne ovat osa vahvojen ominaisuuksien kehittämistä teini-ikää ja sen jälkeistä urheilumenestystä varten! Jalkapalloilevat pojat kertoivat harrastavansa tai harrastaneensa venäläistä sotilastaistelu-urheilua samboa, mikä on alkanut kiinnostaa myös poikaani. Hänen kaverinsa Mustallamerellä oli myös sambon harrastaja: Venäjän mestaruuskisojen mitalisti, moninkertaisen sambon maailmanmestarin valmennuksessa.

Jalkapallokentällä oli tavanomainen käytäntö, että saapuneet miehet sekä pari nuorta (11-14 vuotta vanhoja) jaettiin kolmeen 7 henkilön joukkueeseen, jotka kukin pelasivat 5 minuutin pelejä toisiaan vastaan. Minut pyydettiin kellomieheksi huutamaan ajan päättymistä. Sen verran osasin venäjää! Pelin vauhti oli hurjaa. Kovuutta ei helpottanut kova helle, jota ei ollut edes meren tuulet helpottamassa.

KUVA: Anopin saavutus – uusi urheilukenttä
KUVA: Peli käynnissä
KUVA: Yhdellä ilman kautta –harjoitus


Sotilasattasean tytär

Minä olen kaikista vastakkaisista väitteistä huolimatta syrjäänvetäytyvä, epäpoliittinen riippumaton ihminen. Kaikesta tavanomaisuudestani huolimatta kohtaan aina sattumalta kiinnostavia ihmisiä. Nyt menin päiväkävelyllä pieneen kahvilaan, kun pojat tarvitsivat jotain juotavaa ja syötävää raskaassa hellesäässä. Siellä meitä palveli vieraanvarainen vanha nainen, joka antoi pojille lahjaksi myös konvehdit. Tämä Anastasija kertoi tarinan isästään, Neuvostoliiton sotilasattaseasta Espanjassa. Isä osasi sujuvasti 7 eri kieltä. Hänen veljensä oli Neuvostoliiton sankari Ukrainan ja Odessan vapauttamisessa natseista. Veljestä oli myös kuva korttelin rakennuksen päädyssä. Isossa voitonpäivän julisteessa sotilastankin kuljettajana sankarimainen veli julistaa, että ”Hoitakaa tätä maata, jonka me pelastimme!”

Isä, veli ja tämä Anastasia ovat eläneet koko ikänsä tämän pienen kaupungin asukkaina. Isä ja veli ovat toki jo kuolleet. Anastasia tahtoi lähettää myös Suomeen terveisiä, sillä hänen tuttunsa oli muuttanut Suomeen. Niin ihanasti Ukrainan vapauttajat rakastavat ja kunnioittavat Suomea ja suomalaisia! Siitäkin huolimatta sain kokea käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä ja röyhkeyttä, kun eräs suomalainen upseeri ilmaisi suoranaisen halveksuntansa Facebookissani tätä kaunista isoa julistetta vastaan.
 
KUVA: Hoitakaa tätä maata, jonka me pelastimme.
 
KUVA: Anastasia työskentelee tässä ja palvelee ihmisiä rakkaudella.


Mistäkö venäläinen sivistys tulee? Mielestäni ihanaa oli havaita Venäjällä, että siellä myös monet vanhat autonrenkaat olivat kääntyneet ortodoksiseen uskoon ja julistivat kaunista kristillistä uskoa korttelinsa asukkaille. Suomessa eivät ole edes piispat kääntyneet kristilliseen uskoon, joten ero on yleensäkin ilmeinen.
 
KUVA: Ortodoksiseen uskoon kääntyneet autonrenkaat Venäjällä 


Minä olisin oikein komea desanttina

Minua on moitittu Suomessa ihan perusteettomasti desantiksi, toivotettu jopa Suomen passin luovuttamista pois, vaikka olen Suomen itsenäisyyden puolella kaikkia niitä Stubb-Tuomioja –poliitikkoja vastaan, jotka tekevät Suomesta Brysselin ja Washingtonin vasallin. Suomen itsenäisyys ei estä iloitsemasta oikeiden desanttien päivänä, kun siihen on aihetta Venäjällä. Niin otimme perheen pienimmästä alkaen osaa Venäjän laskuvarjosotilaiden, desanttien (ВДВ, VDV) merkkipäivän juhliin. Minäkin sain aidolta desantilta sotilashatun.

KUVA: Rauhanpatsas kunnioittaa VDV-sotilaiden arvokasta työtä juhlapäivänä
 
KUVA: Kaksi VDV-sotilasta juhlistaa kanssani merkkipäivää rauhanpatsaalla
KUVA: Minäkin näytän komealta desantin hattu päässä
KUVA: Mutta ilman hattua olenkin vain näin tavallinen ihminen, ilman mitään sotilaallista vakavuutta ja suhdeverkostoa tai asiantuntemusta. Kuva samasta desanttien juhlasta, mutta ilman hattua.


Neuvostoliittolaisen elektroniikkatehtaan johdon assistentti

Tietysti lapsille oli mielenkiintoista nähdä äitinsä ensimmäinen työpaikka Neuvostoliitossa: Erittäin valtavan radioteknisen tehtaan johdon assistentilla oli oma virastohuone tämän noin 100 metriä x 50 metriä suuren rakennuksen oikealla laidalla. Ehkä täällä tai jostain venäläisestä kansalaistaidosta venäläisenä äitinä voi oppi siihen hämmästyttävään taitoon, joka yllätti minut Pietarissa, kun pienin poikani oli kompastunut puhelinjohtoon ja jaloillaan repinut johdot poikki, irti seinästä ja puhelimesta irti liittiminen, joka myös rikkoutui. Meni vain pieni hetki, kun teipin ja pahvinpalan avulla kaikki oli rakennettu uudestaan käyttökelpoiseksi. Minä olisin jo pyytänyt puhelinasentajaa paikalle!

Nykyään tehdas on kadonnut ja paikalla on lukuisia pienyrityksiä.

KUVA: Äidin ensimmäinen työpaikka Neuvostoliitossa

KUVA: Työntekijät leimasivat aikakortin työmaalle menoa varten tällä portilla



Napoleonin menestys päättyi Borodinossa

Elektriska eli paikallisjuna toi myös takaisin Moskovaan valtavassa helteessä, jonka tähden minä olin varannut itseäni varten pienen pyyhkeen, jotta voin kuivata jatkuvasti vuotavaa hikeäni. Matkalla ohitimme myös Borodinon, johon Napoleonin retki Venäjälle päättyi. Matka ei olisi ollut enää pitkä Moskovaan, mutta Napoleonin virhe oli yrittää tunkeutua Venäjälle maailmanhallitsijan elkein laittomasti. Myös Hitlerin idän kokonaissuunnitelma päättyi Moskovan porteille. Hitlerin joukkojen kärsimistä tuhoista Smolenskin alueella olen kertonut jo aiemmin kattavasti. Appiukkoni isä oli yksi suuri partisaanisankari johtamassa omalla paikallaan taisteluja saksalaismiehittäjää vastaan. Noiden kärsimysten muistolle on tälle alueelle perustettu useita muistomerkkejä lähiaikoina.

KUVA: Napoleonin sotaretki Venäjälle päättyi Moskovaa lähellä Borodinossa.



Venäjän jalkapalloliiton vaikuttaja

Moskovassa perheeni pääsi osalliseksi moskovalaisen rouvan vieraanvaraisuudesta. Tämä vanha rouva näytti metroasemalla aivan vaatimattomalta mummolta, hän ei mitenkään osoita mahtavuutta ja suurellisuutta, vaan on herttainen ihminen. Hänen kotinsa osoittautui erittäin hienostuneeksi, siistiksi, nykyaikaiseksi – ja luultavasti arvokkaaksi.  Itse nainen oli mitä miellyttävin ja jaloin osoitus venäläisestä sivistyksestä ja vieraanvaraisuudesta.

Mummo oli kasvattanut kuolleen tyttärensä tyttären, joka on varsin johtavassa asemassa Venäjän jalkapalloliitossa ja manageri saksalaisessa suurseurassa. Jalkapalloseurojen viirejä ja kunnianosoituksia oli kodin seinillä lukuisia.

Tyttäreen liittyy Suomessakin uutisoitu tapaus: erään kerran tämän jalkapallopomon piti mennä Pietariin erääseen kokoukseen, mutta hänelle tuli este, joten hän pyysi erään miehen – alaisensa – kokoukseen. Tämä mies matkusti Pietariin, mutta löysi suomalaisturistien seurueen. Näiden kanssa mies oli alkanut juopotella niin pahasti, että oli sammunut. Ilmeisemmin matkanjohtaja ei pitänyt tarkkaa lukua tai jotain kummaa tapahtui, kun mies selvisi humalastaan Suomessa, jonne hän oli saapunut suomalaisella turistibussilla suomalaisten mukana ilman passia ja viisumia. Asia uutisoitiin muutama vuosi sitten.

Myös tämä vanhempi rouva on itse urheiluihminen sydämiään saakka. Puhuimme suomalaisesta ja venäläisestä urheilukulttuurista melko paljon!

Tykistöön tutustuminen

Oleilu Moskovassa oli tällaiselle tietoyhteiskunnan ihmiselle aivan helppoa. En ostanut mitään nettiliittymääkään, vaan aina löytyi puisto tai rakennus, jossa oli ilmainen wlan-yhteys.  Erityisesti veteraanien puisto oli suotuisa nettiyhteyden kannalta.

Tämä veteraanien puisto sattui aivan talon lähettyville ja siellä tein salaisimmat opintoni venäläisen tykistön toimintoihin kansainvälisissä kriiseissä. Koen itseni nyt melkein aseteknologian erityisasiantuntijaksi, jonka osaamista sopisi käyttää myös Ukrainan kriisin osapuolista saatavien tiedustelutietojen tarkistamiseksi ja analysoimiseksi.

KUVA: Juha Molari osoittautuu tykistön erityisasiantuntijaksi (ps en ampunut tällä tykillä)


Solidaarinen Venäjälle!

Moskovassa en nähnyt missään Valion juustoja tai jogurtteja, enkä edes niitä ikävöinyt. En minä nähnyt myöskään mitään surumielistä venäläisyyttä, joka olisi nyt hirttämässä itsensä, kun Brysselin ja Washingtonin pakotteet olisivat saattaneet näiden elämän niin syvään kurjuuteen. Itse asiassa en nähnyt mitään vaikutusta sillä perusteella, mitä katsoo kadulle ja kaupungille ihmisten menoon. Ihan urbaania elämää Moskova-megapolissa eletään!

Pojallani opetin kauppamatkalla solidaarisuutta Venäjälle ja kieltäydyin ostamasta Valion tuotteita: antaa Stubbin syödä juustonsa ja juoda maitonsa! Paluumatkallakin ostin Daninon jogurtin Helsinkiä varten, mutta en Valion jogurttia: solidaarinen myös Suomessa Venäjän hyväksi.

Moskova City

Tietysti kävin tutustumassa mahdollisiin uusiin työpaikkoihinkin Moskova Cityssä, joka koko ajan kovasti kasvaa. Perhekuvia en viitsi julkisesti levitellä, vaikka niissä kuvissa olisi parhaat maisemat taustalla. Nämä kuvat eivät aivan kelpaa työpaikkahakemukseen, mutta saavat osoittaa, että pieni itähelsinkiläinen pitkäaikaistyötön sai nähdä myös sellaista maailmaa, jossa työtä on runsaasti. Valitettavasti minun on tyytyminen Suomeen, koska minun pitäisi saada virallinen työlupa Venäjälle, jos sinne lähtisin; lisäksi pitäisi olla erittäin paljon rahaa, jotta voisin viedä kaikki tavarani Suomesta – ja järjestää lastenkin olot sopiviksi, sillä en halua elää ilman lapsiani.

KUVA: Pitkäaikaistyötön kävi Moskova Cityssä

KUVA: Juha Molari, Moskova City

KUVA: Köyhä suomalainen pitkäaikaistyötön kokee itsensä
niin pieneksi suuren maailman keskellä ja Moskova Cityn pilvenpiirtäjien
juurella


Neuvostoliiton kansojen ystävyys Obaman vandalismia vastaan

Ihan sattumalta pitkäaikaistyötön mies jatkoi Moskovan Cityn komeuden jälkeen ВДНХ (VDNH)-näyttelypuistoon. Sananmukaisesti tämä on ”Kansantalouden saavutusten näyttely” (Выставка достижений народного хозяйства), mutta mielestäni näyttelypuisto on paljon enemmän, eikä suomalainen pieni ihminen olisi edes osannut aavistaa näyttelypuiston merkitystä, jos en olisi tietämättömyydessäni mennyt sen 75 –juhlatapahtumaan. Näyttelyalueen kokonaispinta-ala on yli 237 hehtaaria, paviljonkien pinta-ala on 134 000 neliömetriä. Näyttelykeskus avattiin elokuussa 1939 Maatalousnäyttelyn nimellä, mutta nimi muutettiin vuonna 1941 Koko Venäjän maatalouden ja käsiteollisuuden näyttelyksi.  VDNH:n avajaisen toimitti vuonna 1939 Molotov - siis juuri 75 vuotta aiemmin kuin minä pääsin tutustamaan näyttelypuistoon. Kunnia puistosta kuuluu tietysti epäilemättä myös ja ennen kaikkea Stalinille, vaikka hän ei ollut itse avajaisia toimittamassa!

Tietysti annoin ikuistaan itseni valokuvaan suihkulähteellä, jonka luoja ja veistäjä A.F. Zhukov on tunnettu Berliinin ja Staliningradin vapautuksen merkkien tekijänä. Tunsin itseni osalliseksi suurta eurooppalaista väärentämätöntä historiaa. Toinen kaunis suihkulähde, Neuvostoliiton kansojen ystävyyden suihkulähde («Дружба народов СССР») vuodelta 1954, on eräs tärkeimmistä näyttelyn symboleista: tässä on 16 ystävätärtä kuvamassa kaikkien 16 neuvostotasavaltojen kuolemattomuutta.

Mikä voisi olla kauniimpaa, kuin tuossa kansojen ystävyyden hengessä antaa ikuistaa itsensä valokuvaan tuon suihkulähteen edessä? Maailmamme on mennyt niin mielettömäksi nykyään, kun washingtonilaiset vandaalit tahtovat tuhota historian ja kulttuurin.

VDNH:ssa saimme tutustua myös sellaiseen minulle uuteen alkoholittomaan vaihtoehtoon kuin jää-kvas (niin kuin jo aiemmin meillä on jäätee yms.).  En ole kyllä kvasin ystävä, enkä juo sitä ylipäätänsä yleensä, mutta halusin tietää, miltä jää-kvas maistuu. Minun mielestäni toveri Leninin kuva purjeessa kansojen noustessa itsemääräämisoikeuden puolesta sortajaa vastaan oli hyvin ajanmukainen ja vaikuttava reliefi.

Halusin myös erityisesti itsestäni valokuvan Ukrainan vapauttamista ja historiaa kertovan paviljongin edustalla, sillä Ukrainaa on täysin outoa ja mahdotonta erottaa Venäjästä. Ukrainalaiset ja venäläiset ovat niin kiinteästi yhtä, että samassa perheessä ja suvussa eläneet ja kasvaneet ihmiset on perin sadomasokistista erottaa toisistaan sekä pistää toisiaan vastaan: ukrainalaiset länteen ja venäläiset itään. Se on valitettavasti Obaman vandalismin ominainen piirre. Ukrainan ongelma on USA:n ongelma. Ukrainan nykyinen valtiojohto ja johtavat virkamiehet on ennen vallankaappausta olleet USA:n palkkalistoilla ja turvallisuuspalvelun yhteistyöhenkilöitä. Se mitä nähdään nyt Irakissa USA:n taas uusina pommituksina, se tapahtuu myös Ukrainassa USA:n ohjauksessa de-russofikaationa ja vallankaappauksessa sekä sen seurauksissa. Venäjällä en ole tietoinen, millaisia sanktioita Erkki Tuomioja, Aleksander Stubb ja Bryssel ovat suunnitelleet Amerikan Yhdysvaltoja vastaan tämän Irak-hirmutekojen tähden.

Sain myös tietää, että Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen johtaja eversti Torsti Sirén harrasti propagandaa ja syyllistyi Suomen television haastattelussa hyvän naapurimme halventamiseen juuri sillä hetkellä, kun Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapaa Venäjän Federaation presidentin Vladimir Putinin. Sirénin toiminta ei ole sotilastiedustelutietojen harkitsevaa analysointia, kun hän ilmoittaa tuolla hetkellä, että ”Venäjä yllätettiin housut kintuissa”, vaan julkisen esiintymisen ajoitus on harkittu painostuskeino mahdollisia ”suomettumisen uhkia” vastaan: niin että Suomi ei lipeäisi Washingtonin vasallin asemasta, jossa asemassa EU ja Nato-maat ovat nykyään erinäisten keskinäisten painostuskeinojen ansiosta.  Harkitsevaisempi analyytikko ei olisi ihmetellyt niin paljon Venäjän mahdollista aseellistakaan tukea venäläisväestön ja slaavilaisen historiaperinnön suojaamiseksi itä-Ukrainassa sekä aiemmin Krimillä, vaan olisi kysynyt enemmän sitä, mitä ihmettä USA ja sen koneistot tekevät alueella. Ukrainalaiset eivät ole amerikkalaisia. Sirénin mukaan toki suomalaisetkin olisivat amerikkalaisia, joten ehkä hänen mukaansa ukrainalaiset ovat myös enemmän amerikkalaisia kuin slaavilaisia. Jos Suomella on jotenkin kerättyä, mistä lienee ja miten laadukasta, sotilastiedustelutietoa Ukrainan ja Venäjän tilanteesta, niin Venäjällä on epäilemättä paljon enemmän riittävän vakavaa tiedustelutietoa Mustanmeren, Krimin ja Ukrainan tilanteen arvioimiseksi niin ettei herkkäuskoisuus vaivuta Moskovassa päättäjiä uneliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen. Kukaan venäläinen ei ole tällä hetkellä sinisilmäinen uskovainen Amerikan Yhdysvaltojen ja EU:n hyvätahtoisuuteen. Siksi Venäjä on päättäväinen. Täytyykö Moskovan viedä joukkonsa Berliinin saakka ennen kuin Bryssel ja Washington antavat periksi, on sitten kokonaan toisen katastrofitason kysymys. Erään kerran Neuvostoliitto vapautti Euroopan natseista. Sitä kaikkea neuvostokansojen ystävyyttä ja saavutusta kunnioitin tässä näyttelymuseossa, kun Suomessa samanaikaisesti kirjoiteltiin ihan outoja.

Mistäkö minä tuollaiset edellä lausutut synkät ajatukseni sitten kehitin? Tietysti keskustellen ihan tavallisten venäläisten kanssa, joista jotkut ovat tulleet Ukrainasta, joista joillakin on perhe- ja sukuhistoria Ukrainassa, joista jotkut ovat vähemmän tai toiset enemmän aktiivisia poliittisten asioiden seuraamiseen ylipäätään.

KUVA: VDNH, elokuu 2014

KUVA: Toveri Lenin ja kansojen itsemääräämisoikeus 

KUVA: Juha Molari ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden suihkulähde

KUVA: Juha Molari hymyilee, kun Neuvostoliiton kansat ovat ystäviä keskenään
  
KUVA: Neuvostoliiton kansojen ystävyyden puolesta («Дружба народов СССР») 
 
KUVA: VDNH ja avaruusteknologia
 
KUVA: Juha Molari Ukrainan vapauttamista kunnioittavan paviljongin edustalla


Ihanat ihmiset vapauttivat Krimin

Ihan sattumalta itähelsinkiläinen työtön majoittui erään satunaisen kerran mökissä, jonka tahdoin ikuistaa valokuvaankin, koska sain syödä saslikia ja jutella niiden ihanien ihmisten kanssa, jotka saapuivat Krimille vapauttamaan alue derussofikaatiosta ja turvaamaan Krimin kansan itsemääräämisoikeus.

Tuntui myös kunnioitettavalta, suorastaan hämmentävältä, kun eräs sellainen ammattilainen pisti todella ison kouransa hartioilleni ja lausui: ”Juha-veli. Mehän voimme sanoa toisiamme veljiksi. Veljeä tuetaan”. Ihmettelin, minä niin jaloon arvoon pääsin, mutta tiesin, että tuo mies oli tietoinen kamppailustani bandiittien web-keskusta Kavkaz-Center vastaan sekä lyhyestä toiminnastani Venäjän valtion hyvän mediatoiminnan puolesta RT-kanavalla. Ehkä hänen siskonsa oli kertonut? Ehkä hän oli saanut tiedot muutakin kautta? Itähelsinkiläinen pitkäaikaistyötön sai veljen kohtelun Venäjän syvillä mailla, kun kotimaassani Suomessa olen hylätty, halveksittu, syrjäytetty dissidentti. On tämä maailma mennyt oudoksi!

Aamuksi sain sovittua myös tapaamisen tuon datshan tuntuman kahden Facebook-ystäväni kanssa: nämä ovat kirjallisesti ansioituneita ja osaavia ihmisiä. Heidän ymmärryksensä ja ajanmukainen tietonsa Donetskin ja Ukrainan tilanteesta on valtaisa. Nämä venäläiset palvelevat kunniakkaasti Venäjää ja maailman rauhaa.


KUVA: Veljien kanssa datshalla


”Barach Obama – vandalistinen paviaani”

Tulan alueen datshalle pääsy oli haastava tehtävä, koska Moskovan ja Tulan välisellä maantiellä ei ole mitään kylttiä. Onni on kuitenkin siinä, että vaimoni veli on pitkä mies: 200 cm pitkä mies punaisessa CCCP-paidassa näkyi tien varressa ja datshalle oli helppo löytää näkemään myös appiukkoa. Rouva oli erittäin myötämielinen urheilua kohtaan oman harrastustaustansa takia. Lisäksi hänen isänsä oli voittanut joskus Neuvostoliitossa Ukrainan mestaruuden 400 metrin juoksussa miesten sarjassa. Osuvasti ukrainalaisen sankarin Venäjällä asuva tytär luonnehti Barach Obamaa vandalistisksi paviaaniksi, joka tuhoaa kaiken sivistyksen, historian ja kulttuurin kaikkialla, minne hän ja Amerikan Yhdysvallat tunkeutuvat.

Liikunnallisesti Moskovan ja Tulan aika oli hyvin niukkaa. Pojan kanssa teimme sellaisen pelisäännön, että 100 etunojapunnerrusta täytyy tehdä päivässä. Lisäksi kiukun ja vihan kanssa poika yritti pomputella palloa epätasaisella alustalla, kun parempaakaan ei löytynyt. Minun mielestäni lepoa voi käyttää kimmoisuuden parantamiseksi. Niin annoin ohjeeksi, että hän hyppää maasta tasajalalla appiukon portaat ylös, laskeutuu alas, ja hyppää yhä uudestaan ylös. Kun tätä hyppimistä toistaa sata kertaa, niin lihaksissa alkaa tapahtua kehittymistä. Tietysti 30 asteen helle uuvutti sekin eikä urheilulle ollut paljon tarvetta. Uintia varten oli lähialueella järvi, minkä vesi ei ollut kuitenkaan läpinäkyvä. Kroolia ei poikani tahtonut uida siinä, mutta sammakkoa pää pystyssä kehtasi uida sekä hyppiä köyden avulla suhteellisen syvään järveen.

Tämä uintikerta Tulan järvessä ei ollut sellainen urheilullinen kokemus, jota Mustallamerellä oli ammattivalmentajan yksityisopetus. Syksyllä Suomessa venäläinen entinen mestariuimari (olympiamitalisti, euroopanmestari) jatkaa valmennustoimintaansa kaksi kerta viikossa. Viime vuonna ohjattua uintiharjoittelua oli vain kerta viikossa ja niistäkin monet kerrat jäivät pois angiinan tai jalkapallokiireiden tähden. Nyt syksyllä uinti käynnistyy paremmissa merkeissä! Jalkapalloa ei poikani hylkää, vaan kehittää syksyllä erityisesti uintia, jotta futiskunto olisi keväällä entistä parempi. Niin myös painiharjoitukset hoidetaan nyt prioriteettina.


KUVA: Tulan luona uintia varten järvi 
 
KUVA: Köydestä oli mahdollista hypätä järveen
 
KUVA: Uintipaikka Tulassa
  
KUVA: Tasajalkapomppuja maasta ylös, laskeutuminen alas, ja uudestaan pomput näillä portailla, jotta juoksukunto ei kokonaan katoaisi. 


Näinkö sotilaskalustoa Tulassa ja Novorussian rautatiellä?

Eräs suuri suomalainen sotilasammattilainen – Suomessahan kaikki asiantuntijat ovat suuria ja parhaita alallaan maailmassa – kyseli minulta, olenko minä nähnyt Tulassa sotilasvälineiden kuljetusta Ukrainaan, koska Tulasta olisi muka lähtenyt välineitä ajankohtaiseen taisteluun Ukrainaa.

Minun tuntemukseni Tulasta on hetkellinen ulkopuolisen ihmisen käynti kauniissa kaupungissa, jolla on historiaa ja joka on erityisen siisti. Minulla ei ole mitään sotilassuhteita eikä minkään maan sotilastiedustelutietoa. Jos jostain kulkee Novorussian alueelle etelä-Venäjälle, niin on luonnollista, että tavara ja henkilöt kulkevat Tulan kautta, koska Novorussian junaa minä itsekin odotin, sillä kuljimme halvimmalla mahdollisella platskartalla Tulasta Pietariin. Siinä yöpyi 40 ihmistä samassa avoimessa vaunussa. En kokenut mitenkään yhteenkuuluvuuden tunnetta nukkua monen kuorsaavan ihmisen kanssa samassa vaunussa, jossa vuoteetkin olivat kapeita ja liian lyhyitä. Juna koko ajan kolisi ja nytkähteli. Jonkun puhelin soi yöllä. Sotilaita ja sotavarusteita en nähnyt missään. Jos olisin nähnyt, niin olisin heti ensimmäiseksi soittanut Maanpuolustuskorkeakouluun Suomeen ja pääministeri Alexander Stubbille, jotta näillä on ajankohtainen tieto vietäväksi isännälleen Washingtoniin Venäjän sotilaallisista toimista. Yöllinen kauhukokemus oli niin suuri, että isänmaallinen kiukkuni olisi ollut ihan perusteltu syy paljastavaan ilmoitukseen Sirénille, Stubbille ja Helsingin Sanomille.

Poikani analyyttisiä harrastuksia tyydyttäen kävimme syömässä paikallisessa Burger King –pikaruokapaikassa. Makukokemuksen perusteella tämän paikan syötävät olivat mauttomia ja kuivia, huonompia kuin missään toistaiseksi Burger King- paikoissa. Paras kokemus on ollut Helsingissä aivan silloin, kun ravintola oli uusi.

KUVA: Tulan rautatieasema ja köyhä suomalainen pitkäaikaistyötön

KUVA: Burger King Tula
KUVA: Tulan kaupungin duuman edustalla, taustalla V.I. Leninin patsas

KUVA: Patsas Tulan kuuluisasta keksistä: Tulskiy pryanik

KUVA: Tämän lähempänä Kremliä en ole käynyt: Tulan Kremlin edessä myöhään illalla
  
 
KUVA: Tulan duuman edustalla keskiyöllä

KUVA: Tämä ei ollut ensimmäinen romanttinen matka halvalla
platskartalla, mutta silti kovat olot jaksavat yhä järkyttää
hempeää mieltäni

KUVA: Pitkän ja raskaan junamatkan jälkeen sekä junassa raskaan yön jälkeen
aamupäivällä juna saapui Pietariin. Olo on matkan mukaisesti uupunut.

Kauhua Pietarissa

Pietarissa menimme heti ensimmäisenä paluupäivänä kauhujen taloon Nevski Prospektilla Ehkä Venäjä ei ole mikään ekstrimi-seikkailu, vaan jännitystä kaivaten tarvitsemme enemmän elämyksiä.

Juoksukentällä kävimme tätäkin aiemmin aamulla. Olin hyvin tyytyväinen, että poikani paransi tutulla kentällä tuntuvasti vanhoja ”testituloksiaan”. Verryttelyn jälkeen juoksimme täysillä 60 metriä ja noiden jälkeen erityisesti 600 metrin aika parani rajusti: toistakymmentä sekuntia pois vanhasta ennätyksestä ja ensimmäistä kertaa reilusti alle 2 minuutin. Siinä minullakin oli melko kiirettä viimeisellä kierroksella (200 m kierrokset), jolloin poikani lisäsi selvästi vauhtia. Vauhti ei ollut kuitenkaan vielä alle 3 minuutin tuhannen metrin vauhtia, joten vanha mies luonnollisesti jaksaa vielä lapsensa mukana. Venäjällä eläessäni on myös painoni kivasti keventynyt kuukauden aikana: viimeinen punnitus kertoi enää 72 kg (Pietarissa juoksujen jälkeen). Niin juoksu ei enää ole minulle yhtä raskasta kuin ennen.

Muistelin vanhoja lupauksien päiviä, kun kävelin Kanal Griboedovalla ja Pietarin valtiollisen finanssi- ja ekonomiyliopiston edessä. Siellä oli myös läheisen ravintolan avoin WIFI aivan kadulla kulkijan käytettävissä! Opiskelin tuossa yliopistossa vuosina 2003-2004 sekä kävin senkin jälkeen muutamassa konferenssissa siellä. Olen myös pitänyt pari pyöreän pöydän esitelmää yhdessä yliopiston kansantaloustieteen professorin kanssa. Nyt olen ollut kohta puolivuosikymmentä työtön. Näkymät ovat sellaiset, että tällä vuosisadalla en ole työllistymässä, vaan jään parin kymmenen vuoden jälkeen eläkkeelle työttömänä. Vanhat uskomukset mahdollisuuksiin ovat romuttuneet karussa köyhyydessä. Siitä huolimatta on ihan kiva ottaa valokuvia vanhojen hyvien aikojen muistoksi. 

Nykyään olen jo niin vanha mies, että venäläisessä metrossakin keski-ikäiset miehet ja naiset nousevat ylös antaen istuinpaikan vanhukselle, jonka kärsimyksen kuvaamiseen eivät riittäsi venäläisen klassisen kirjallisuuden huippujenkaan parhaat taidot. Toisin on niiden superälykkäiden, karismaattisten, komeiden ja tehokkaiden miesten niin kuin Kokoomuksen Kalle Maurolan, joka kiitää menestyksestä menestykseen – sen ohessa että joskus käy Facebookissani haukkumassa minun mitättömyyttä ja kokonaisvaltaista surkeuttani.

KUVA: Kauhujen talo

 
KUVA: Juha Molari, FINEC (elokuu 2014)

Olen täten täyttänyt kansalaisen ilmoittamisvelvollisuuden kaikista yhteistyön ja kanssakäynnin muodoista, joita olen harjoittanut Euroopan Unionin vihollisekseen kokeman Venäjän valtion ja sen kansalaisten kanssa. Mitään epäilyttävää en ole nähnyt vehkeiltävän tai suunniteltavan suomalaisten tai Suomen valtiota vastaan. Olen myös ollut aidosti pitkäaikaistyötön köyhä mies tällä matkalla, minkä olen selvästi todistanut lukuisilla valokuvilla, joissa esiinnyn autenttisesti: minulla ei ole mitään agentin mustia silmälaseja eikä muutakaan tavanomaisesta poikkeavaa. Suomi ei ole joutunut eikä joutumassa Venäjän uhkan objektiksi yksittäisten suomalaisten Kreml-ystävien kuin muidenkaan mahdollisten toimijoiden tähden. Suomi on tehnyt itse oman uhkansa omalla huonolla kansantaloudenhoidollaan.

Kirjoittaja rakastaa Itämerta ja tahtoo Itämeren pysyvän entistä vapaampana sotaliitto Natosta, joka on lisääntyvässä määrin häirinnyt Itämeren alueen sotilaallista ja poliittista tasapainoa. Naton Itämeren-ohjelma on yhtä häijy ja tukahduttava kuin myös Mustallamerellä, jossa Nato on lisännyt painostusta ja sotilaallisia operaatioitaan. Kuvassa työtön ja toimeton kirjoittaja lepää Mustanmeren rannalla lämpimän auringon alla:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
LinkedIN profile