sunnuntai 17. elokuuta 2014

Desantin julkinen paljastus Venäjän matkailun salaisuuksista

Huolestuneille tiedoksi, että tämä blogini on ehdottomasti kattava julkinen selonteko Venäjän matkailuni salaisuuksista. Mitään muuta tarinaa ei kannata iskeä epäluulon virittämiseksi minua vastaan. Olen havainnut, että Suomen Maanpuolustuskorkeakoulusta on menneellä viikolla intensiivisesti surffailtu blogissani mahdollisten turvallisuus- ja sotilasstrategisten paljastusten toivossa. Niin isänmaallisena kunniana pidän tunnustaa kaikki koetut salaisuudet tämän kahden viikon ajalta. Kovin moni on jopa tämän parin viikon aikana kirjoittanut julkisesti, ettei minun pitäisi edes tulla takaisin kotimaahani Suomeen. Siksikin kansakuntamme eheys ja luottamus edellyttävät desantin julkiset paljastukset.

Yhden salaisuuden paljastamista minä olen pitkän aikaa pähkäillyt häpeissäni, että voinko tunnustaa tietämykseni ja kokemukseni tietyistä kaasuista, sillä voisin loukata pietarilaisten hienojen ystävieni vakaumusta. Kuitenkin isänmaatani ja omaa kansaani kohtaan tahdon olla vilpitön ja rohkean avoin, sillä voihan asialla olla maailmanrauhan kannalta keskeinen merkitys: Pietarista jatkettuani matkaa päätin lopettaa jäätelön syönnin. Tuota päätöstä vauhditti urheilevien sotilasmiesten hyvin upea solakkuus: tunsin häpeää vatsani rasvakertymistä. Niin lopetin anopin luona jäätelön syönnin. Siitä oli kuitenkin heti seurauksena, että myös ulostaminen – isompien tarpeiden vapaaksi päästäminen vessassa tai käymälässä (syrjäseuduilla myös ilmeisemmin luonnossa) loppui. Niin opin, että jäätelöstä on sittenkin hyötyä: kun Moskovassa sittemmin ostin taas jäätelöä, niin jopa seuraavana päivänä sain kokea autuaallisen vapautuksen vessassa. Kannattaa muistaa, että jäätelöstä on moninaista hyötyä makunautintojen lisäksi. Löysin ainakin yhden argumentin jäätelön syöntiä varten. Venäjän matkan iloinen uutinen oli myös se, että painokiloni laski taas pari kiloa: nyt se on enää 71 kg (Helsingissä matkan jälkeen), joten enää 10 kg pois, jotta pääsee juoksukuntoon.

Tervetulleempi Venäjälle kuin kotimaahan Suomeen?

Mustallamerellä vietetyn kahden viikon lomailun jälkeen tämän itähelsinkiläisen pitkäaikaistyöttömän matka jatkui yhä edelleen venäjän kielen ehdoilla: nyt henkilöautolla Pietariin ja sieltä junilla eri puolille Venäjää. Venäjänkielisissä uutisissa oli juuri matkapäivän aattona peloteltu, että Vaalimaan rajalla on ennätysmäisen suuret ruuhkat. Suomen puolella raja näytti menosuunnassa ja tulosuunnassa aivan tyhjältä, joten kyselin ja ihmettelin rajavartiomieheltä, onko tilanne nyt kovasti outo. Hänen mukaansa tilanne on tavanomainen. Venäjän puolella rajatarkastus sujui erittäin sujuvasti: annoin passin, tarkastaja laittoi passin tietokoneeseen ja samassa sekunnissa löi leimat passiin sekä muihin papereihin. Tehokkuudessa ja asiallisuudessa en voi toivoa parempaa. Eräs ihminen kysyi jopa minulta uteliaana, että lukeeko tietokoneessa jotain kiinnostavaa, kun leimasi lyödään sellaisella kunnialla ja nopeudella! Venäjälle meno ei ole ainakaan rajatarkastuksesta kiinni! Ehkä venäläinen rajatarkastaja muisti minut, koska olin pitänyt hänen oppilaitoksessaan luennon muutaman vuosi sitten.

Takaisin tullessa Suomeen rajatarkastustilanne oli aivan ihanteellinen Venäjän rajalla: aivan aidosti hymyilevät työntekijät leimasivat paperinsa huippuvauhtia enkä jonottanut lainkaan. Suomen rajalla törmäsin sitä vastoin merkillisyyteen: pitkähkön jonon lisäksi työntekijä käänteli ja luki passiani useita kertoja, mutta ei tohtinut kysyä mitään. Tuntui kuin että Venäjällä olisin tervetulleempi kuin kotimaassani Suomessa.

En leiki Venäjällä tulenaroilla nesteillä

Vähän Vaalimaan jälkeen ostin Nesteellä bensaa, jonka litrahinta teki matkasta varsin kohtuullisen minulle. Olin ostanut Helsingissä parikymmentä litraa bensaa, jotta pääsen Venäjän Nesteelle, josta ostan halvemmat bensat. Helsingistä Pietariin automatkan kustannukset jäävät alle 40 euroon! Takaisin tullessa sain mahtumaan tankkiini vain 25 euron verran edullista Nesteen bensaa. Sillä bensalla minä ajan nyt viikon verran Helsingissä. En ota mitään 5 litran kanisteria mukaan matkoilleni, vaikka sen verran saisi tuoda ylimääräistä bensaa kotiin: minusta se on jo aivan turhaa nesteiden kanssa leikkimistä

Kansalaiskunto riittäväksi!

Toisin kuin minun Venäjän matkoista ja elämäni sisällöstä julkisestikin vääristellään, niin matkani ja harrastuneisuuteni toteutuvat melkein kokonaan lasten ja liikunnan ehdoilla. Itse en enää ole vuosikymmeniin omistautunut omalle urheiluharrastukselle siitä yksinkertaisesta syystä, että en havaitse minulla voittajan edellytyksiä: minä osallistuisin kilpailuihin vain voittaakseeni, pelkkä osanotto tai mitalisija ei ole riittävä peruste veteraaniurheilulle (pääsääntöisesti).  Juoksen poikani seurana, potkin jalkapalloa hänen seuranaan. Joskus juoksen myös omat hiukan vauhdikkaammat lenkit. Mustallamerellä kävin itsenäisesti juoksulenkkini. Tällöin juoksuvauhti nousi jopa tarpeettoman kovaksi huonoon kuntooni nähden.

Pietarissa menin melkein heti sen jälkeen, kun olin saanut autoni parkkipaikalle ja tavarat purettua sisälle, poikani kanssa juoksu- ja jalkapallokentälle. Minun ajatukseni oli edistää pojan juoksukuntoa, jota en pitänyt vielä riittävänä: juoksimme alkuaan 60 metrin pyrähdyksiä, sitten kerran kovavauhtinen 600 metriä, sitten kova 200 metriä sekä lopuksi muutama kerta 60 metriä. Ensimmäisenä päivänä juoksu oli vauhdikkaampaa, mutta seuraavana päivänä askel oli raskaampi lihasten kipeytymisen johdosta. Katsoin sekuntikellosta ajankulkua, jotta osaan arvioida myös silmieni ohessa objektiivisesti pojan kehittymistä tai väsymistä. Juoksujen jälkeen hän pomputteli palloa, mikä on suomalaisen jalkapalloilun outo tekninen intohimo, mutta sitä vastoin Venäjällä ja Virossa tuskin kukaan jalkapalloseuravalmentaja opastaa pomputteluun vastaavalla tärkeydellä. Sitä vastoin jalkapallon vastaanotossa hallinta on tärkeämpää – ja ihan toinen juttu kuin pomputtelu. Joka tapauksessa nyt pomputeltiin Pietarissa suomalaisin ehdoin. Kehitys on ollut huomattava viime vuodesta. Pietarilaisen jalkapallokentän mattomainen alusta oli liukas ja kova, minkä tähden kovien potkujen suorittaminen ei ollut enemmässä määrin tarkoituksenmukaista.

KUVA: Hyvä paikka juosta ja pelailla Pietarissa 


Venäjällä tunnetaan suomalaisen dissidentin työttömyys

Maahantuloni tuli Venäjän lain mukaisesti rekisteröidä. Tämä tapahtuu helposti Venäjän postissa. Rekisteri-ilmoitukseen merkitsin karusti ja rehellisesti myös elämäni tilanteen: työtön. En minä tee kauniimmaksi dissidentin rumaa kohtaloa edes Venäjällä, jossa työttömyyteni on ilmeisemmin Suomea paremmin tunnettu fakta. Kuvassa on rekisteröinti-ilmoitukseni, josta olen peittänyt vain muutamat numerosarjat.

KUVA: Työttömän turistin rekisteröinti-ilmoitus Venäjällä



Iskivätkö Venäjä-sanktiot ystävääni?

Pietarissa olimme vain pari päivää. Saimme hyvän kyydin venäläisen ystävän uudelle BMW 3 –maasturilla Pietarin Moskovan rautatieasemalle. Aiemmin miehellä oli ollut Mercedeksen 5-sarjan maasturi, joten nyt hän oli ilmeisesti kärsinyt Brysselin, Washingtonin ja Suomen ankarista sanktioista, kun osti uuden auton, mutta pienempi kokoisen. Ystäväni virallisen selityksen mukaan auto on paljon mukavampi kaupunkikäytössä kuin massiivisemmat autot.

Tukea Gazpromille!

Kohtuuhintainen juna lähti Moskovaan. Rautatieasemalla ostin Zenith-jalkapalloseuran urheilukaupasta pojalleni Zenith-jalkapalloseuran uuden virallisen pelipaidan. Tämä paita on oikein tyylikäs, siinä on jopa pieni kaulus, kangas on hyvin sopiva hikoiluun. Luultavasti tyylikäs paita sopii käytettäväksi myös Suomessa koulussa.

Sinisen paidan rinnassa lukee Gazprom, jota on luonnollisesti myös kunniakasta mainostaa erityisesti nykytilanteessa, jossa Lännellä on kokonaisvaltainen ja pitkään valmisteltu hyökkäys Venäjän kehitystä vastaan. Gazprom tunnetaan erinomaisesta tuesta liikunnan hyväksi. Heti ensimmäisissä jalkapalloseuran harjoituksissa Suomessa poikani piti yllään tätä hienoa paitaa. Mielestäni on aivan oikein, että suomalaisetkin oppivat arvostaa Gazpromin jaloa työtä maailman hyväksi.

OMON-miesten kanssa samassa vaunussa

Poika pisti Zenith-pelipaidan ylleen jo kaupassa ja menimme odottaa Moskova-junaa. Yllätykseksi samaan vaunuun tuli juuri poikani ikäluokan (vm. 2003) Zenith-jalkapallojoukkue, joka oli matkalla Moskovaan turnaukseen. Pojallani oli jalkapalloreppu ja jalkapallo selässään. Niin poikien oli helppo nähdä toisensa. Samaan vaunuun tuli myös Venäjän sisäministeriön OMON-miehiä parikymmentä upseerin johdolla, joka on joskus lähettänyt minullekin VKontakte-viestejä. Tietysti tämä juna ei ollut mikään Sapsan, jolla voisi ylellisesti ja nopeasti parissa tunnissa päästä huimaa vauhtia Moskovaan. Itse asiassa minulla ei ollut tähän halvempaankaan vaihtoehtoon varaan, mutta lasteni tähden sain matkaliput ilman oman tyhjän kukkaroni avaamista. Kaiken kaikkiaan juna oli aivan kelvollinen. Siinä oli jopa kevyt ilmastointi. Muuten lämpötila oli helteinen Pietarissa, ja vielä pahempaa hellettä odotti Moskovassa.

Minä itse olen niin hikoileva tyyppi, että en koskaan voi juoda mitään lämmintä. Teestä pitävät ihmiset saivat juoda teensä ihan kauniista kupista tässä junassa.

KUVA: Kohtuuhintainen kelvollinen juna Pietarista Moskovaan

KUVA: Juna teekuppi


Aamulla varhain kyseinen juna saapui Moskovaan, jossa piti siirtyä toiselle rautatieasemalle ja jatkaa vielä toisellakin junalla: Valkovenäjän asemalla uuteen junaan. Kovinta matkanteko lienee ollut kuitenkin lapsille.  Lopulta saapui elektriska eli paikallisjuna, jota ei voi laadussa ja mukavuudessa verrata Suomen pääkaupunkiseudun paikallisjuniin! Yli 30 asteen helteessä on toki ihan mikä tahansa juna tavattoman kuuma. Näiden junien ainoa tuuletus on kuitenkin satunnaisesti avattavissa oleva pieni ikkuna. Reilut kolme tuntia elektriskalla kulutti voimat itse kultakin niin loppuun, että mummolassa lapset nukkuivat ihan auliisti päiväunet. En edes ehdottanut ensimmäisenä matkapäivänä, että koululaispoikani tulisi lähteä urheilemaan kanssani. Hänkin sai nukkua päiväunet.

Anoppi soitti pormestarille

Jo ensimmäisen matkapäivän iltana menin poikani kanssa katsomaan ihmettä, josta anoppi kertoi. Vuosi sitten olimme useita viikkoja tuossa kaupungissa ja teimme parhaamme, jotta edes jotenkin voisimme pelata jalkapalloa. Niin pojan ja minun oli juostava viikossa noin 100 kilometriä, jotta pääsimme jalkapallokentälle ja takaisin. Tämä tuntui nyt mahdottomalta, kun helle oli pahempi kuin edellisvuonna. Nyt lämpötila oli päivällä aivan varjossakin + 33 C tai enemmän!

Vuosi sitten anoppi soitti entisen päättäväisen armeijan ekonomin tavoin kaupungin liikuntatoimenjohtajalle, pormestarille ja johtaville poliittisille puolueille moittien kaupungin kaksinaismoraalista luonnetta: kaupungissa oli ylevät julisteet urheiluhenkisyydestä, mutta urheilukentät olivat hengenvaaralliset urheilulle. Koulujenkin kentät olivat täyttyneet 50 cm pitkistä ohdakkeista ja myyränkoloista, juoksuradat olivat jo vuosikymmenen sitten tuhoutuneet roudan ja muun tuhon johdosta.

Viime vuoden matkasta oli kulunut vain kaksi kuukautta, kun kaupunki avasi jo juhlallisesti aivan anopin asunnon viereen 200 metrin päähän upean urheilukentän: siellä on tartan-juoksurata, tekonurmikenttä jalkapalloilijoita varten, erittäin monipuoliset kuntosalipenkit jokaiselle ulkoilijalle (penkeissä on myös selvää rautaa niitä sotilasurheilijoita varten, jotka kehittävät lihaksia!), ihan naperoille oli myös pieni tekonurmikenttä minijalkapalloa varten ja leikkikenttä oli uudistettu lapsia varten.

Anoppi koki henkilökohtaista ylpeyttä ja ansiota urheilukentän saapumisesta koulun luo. Vuosi sitten pormestaria myöten kaikki olivat ihmeissään ja yllättyneet tilanteesta. Silloin he olivat perustelleet, ettei kukaan harrasta jalkapalloa. Miksi pitäisi olla kenttä? Todellakin upea kenttä oli nyt aivan asunnon tuntumassa. Mielestäni oli vain hyvä, että pieni poikani ei tarvitse hukata energiaansa hölkkään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli päästä harjoituksiin!

Uudehko urheilukenttä oli johtanut juuri niihin tuloksiin, joita anoppikin ennusti: urheilukentällä ja sen tuntumassa oli koko ajan – melkein aamusta myöhään iltaan – lähes 100 ihmistä harrastamassa liikuntaa. Anoppi on itse harrastanut nuorena mestaritasolla pöytätennistä (pingis), jopa voittanut monella eri alueella mestaruuskisoja. Lisäksi hän pelasi lentopalloa ja harrasti kaikkea muutakin.

Jalkapalloa Donetskista paenneen ammattiurheilijan kanssa

Uuden urheilukentän ja venäläisen urheilun ilmapiiri osoittautui erittäin myönteiseksi – sellaiseksi mitä olen toivonut myös Suomeen ja vain liian harvoin tuntenut Suomessa. Kävimme heti seuraavan päivän aamuna kentällä. Silloin juoksimme intervalliharjoituksia noin 250 metrin vetoina. Luulin kenttää 200 metrin kentäksi, mutta huomasin aikojen perusteella ja silmämääräisesti, että kenttä on kylläkin 250 metriä pitkä. 300 metriä se ei voi olla – ja kenttä on selvästi isompi kuin Pietarin 200 metrin rata. Juoksutin kai sen verran paljon poikaa aamulla, että hänen jalat väsyivät.

Illalla menimme kuitenkin kentälle uudestaan. Silloin paikalle saapui urheileva miesporukka, joka ei lähettänyt kuitenkaan poikaani pois, vaan kutsui hänet mukaan. Monet näistä nuorista miehistä oli urheilevia sotilaita, tai vain paikallisen jalkapalloseuran miehiä. Yksi nuorista aikuisista miehistä oli paikkakunnan oma poika, joka kuitenkin pelaa ammattilaisena Venäjän jalkapallosarjassa – siinä samassa sarjassa, jossa myös Zenithin ja Brasilian Hulk ym. pelaavat. Paikalle tuli myös innokas aikuinen mies, joka kysyi minulta lupaa osallistua peliin. Hän oli Ukrainasta Donetskin alueelta paennut ukrainalainen mies. Hän saapui Venäjälle venäläisen vaimonsa kanssa. Kiovan juntan pommitukset olivat tappaneet heidän lapsensa. Mies itse on entinen ammattijalkapalloilija, joka kertoi pitkät kertomukset Jari Litmasesta. Hänen jalkapallotaitonsa olivat yhä aivan hämmästyttävät: sen verran minä ulkopuolisena osaan katsella silmilläni pelaajien liikettä ja taitoja!

Mikä parasta poikani kannalta, niin hän sai pelata vihdoinkin nuorten aikuisten ja aikuisten kanssa, mikä pakotti ja teki mahdolliseksi vauhdikkaamman pelitavan kuin lapsen peleissä, joissa poikani on etenkin viime aikoina kärsinyt siitä, että nykyään pitää syöttää jopa suoraan jalkaan eikä voi syöttää edes eteenpäin juoksua varten. Vuosi sitten oli luonnollista syöttää eteenpäin, jotta kanssapelaaja voi kiitää vauhdilla eteenpäin. Nykyään pelitapa on passiivisempi.

Venäjällä oli luonnollisesti nyt vauhti jopa ylivoimaista poikani nuoreen ikään nähden. Venäläiseen urheiluhenkeen kuuluu kuitenkin auttaa nuorta urheilijaa löytämään oma parhaansa. Niin nytkin urheilujohtaja vaati saada esitellä poika urheilutoimenjohtajalle, jotta yhdessä tuetaan jokaista yksilöä löytämään parhaat keinot kehittymiselle. Suomessa urheiluseuratoiminta on hyvin voimakkaasti vanhempien vallassa, jolloin ilmapiiri on enemmän kateellinen ja varovainen sen suhteen, ettei kukaan yrittäisi liikaa. Venäjällä on ainakin näillä tällä kentällä ja muualla tapaamillani urheiluihmisillä ilmeistä intohimo lajia kohtaan. Joukkuetta ei missään tapauksessa opeteta vain tavanomaisuuteen, vaan yksilöinä autetaan kutakin pelaajaa löytämään unelmansa.  Jos valmentaja tietää toisen valmentajan, joka voi edistää tiettyä asiaa paremmin, hän auttaa tutustumisessa. Venäläisen jalkapalloharjoittelun ideologiaan näyttää kuuluvan myös kova kunnioitus uinti- ja painiharjoittelua kohtaan: Suomessa olen joskus kuullut, että uinnin ja painin harjoittelu osoittaisi kiinnostuksen ja keskittymisen puutetta jalkapallossa, kun taas Venäjällä ne ovat osa vahvojen ominaisuuksien kehittämistä teini-ikää ja sen jälkeistä urheilumenestystä varten! Jalkapalloilevat pojat kertoivat harrastavansa tai harrastaneensa venäläistä sotilastaistelu-urheilua samboa, mikä on alkanut kiinnostaa myös poikaani. Hänen kaverinsa Mustallamerellä oli myös sambon harrastaja: Venäjän mestaruuskisojen mitalisti, moninkertaisen sambon maailmanmestarin valmennuksessa.

Jalkapallokentällä oli tavanomainen käytäntö, että saapuneet miehet sekä pari nuorta (11-14 vuotta vanhoja) jaettiin kolmeen 7 henkilön joukkueeseen, jotka kukin pelasivat 5 minuutin pelejä toisiaan vastaan. Minut pyydettiin kellomieheksi huutamaan ajan päättymistä. Sen verran osasin venäjää! Pelin vauhti oli hurjaa. Kovuutta ei helpottanut kova helle, jota ei ollut edes meren tuulet helpottamassa.

KUVA: Anopin saavutus – uusi urheilukenttä
KUVA: Peli käynnissä
KUVA: Yhdellä ilman kautta –harjoitus


Sotilasattasean tytär

Minä olen kaikista vastakkaisista väitteistä huolimatta syrjäänvetäytyvä, epäpoliittinen riippumaton ihminen. Kaikesta tavanomaisuudestani huolimatta kohtaan aina sattumalta kiinnostavia ihmisiä. Nyt menin päiväkävelyllä pieneen kahvilaan, kun pojat tarvitsivat jotain juotavaa ja syötävää raskaassa hellesäässä. Siellä meitä palveli vieraanvarainen vanha nainen, joka antoi pojille lahjaksi myös konvehdit. Tämä Anastasija kertoi tarinan isästään, Neuvostoliiton sotilasattaseasta Espanjassa. Isä osasi sujuvasti 7 eri kieltä. Hänen veljensä oli Neuvostoliiton sankari Ukrainan ja Odessan vapauttamisessa natseista. Veljestä oli myös kuva korttelin rakennuksen päädyssä. Isossa voitonpäivän julisteessa sotilastankin kuljettajana sankarimainen veli julistaa, että ”Hoitakaa tätä maata, jonka me pelastimme!”

Isä, veli ja tämä Anastasia ovat eläneet koko ikänsä tämän pienen kaupungin asukkaina. Isä ja veli ovat toki jo kuolleet. Anastasia tahtoi lähettää myös Suomeen terveisiä, sillä hänen tuttunsa oli muuttanut Suomeen. Niin ihanasti Ukrainan vapauttajat rakastavat ja kunnioittavat Suomea ja suomalaisia! Siitäkin huolimatta sain kokea käsittämätöntä ymmärtämättömyyttä ja röyhkeyttä, kun eräs suomalainen upseeri ilmaisi suoranaisen halveksuntansa Facebookissani tätä kaunista isoa julistetta vastaan.
 
KUVA: Hoitakaa tätä maata, jonka me pelastimme.
 
KUVA: Anastasia työskentelee tässä ja palvelee ihmisiä rakkaudella.


Mistäkö venäläinen sivistys tulee? Mielestäni ihanaa oli havaita Venäjällä, että siellä myös monet vanhat autonrenkaat olivat kääntyneet ortodoksiseen uskoon ja julistivat kaunista kristillistä uskoa korttelinsa asukkaille. Suomessa eivät ole edes piispat kääntyneet kristilliseen uskoon, joten ero on yleensäkin ilmeinen.
 
KUVA: Ortodoksiseen uskoon kääntyneet autonrenkaat Venäjällä 


Minä olisin oikein komea desanttina

Minua on moitittu Suomessa ihan perusteettomasti desantiksi, toivotettu jopa Suomen passin luovuttamista pois, vaikka olen Suomen itsenäisyyden puolella kaikkia niitä Stubb-Tuomioja –poliitikkoja vastaan, jotka tekevät Suomesta Brysselin ja Washingtonin vasallin. Suomen itsenäisyys ei estä iloitsemasta oikeiden desanttien päivänä, kun siihen on aihetta Venäjällä. Niin otimme perheen pienimmästä alkaen osaa Venäjän laskuvarjosotilaiden, desanttien (ВДВ, VDV) merkkipäivän juhliin. Minäkin sain aidolta desantilta sotilashatun.

KUVA: Rauhanpatsas kunnioittaa VDV-sotilaiden arvokasta työtä juhlapäivänä
 
KUVA: Kaksi VDV-sotilasta juhlistaa kanssani merkkipäivää rauhanpatsaalla
KUVA: Minäkin näytän komealta desantin hattu päässä
KUVA: Mutta ilman hattua olenkin vain näin tavallinen ihminen, ilman mitään sotilaallista vakavuutta ja suhdeverkostoa tai asiantuntemusta. Kuva samasta desanttien juhlasta, mutta ilman hattua.


Neuvostoliittolaisen elektroniikkatehtaan johdon assistentti

Tietysti lapsille oli mielenkiintoista nähdä äitinsä ensimmäinen työpaikka Neuvostoliitossa: Erittäin valtavan radioteknisen tehtaan johdon assistentilla oli oma virastohuone tämän noin 100 metriä x 50 metriä suuren rakennuksen oikealla laidalla. Ehkä täällä tai jostain venäläisestä kansalaistaidosta venäläisenä äitinä voi oppi siihen hämmästyttävään taitoon, joka yllätti minut Pietarissa, kun pienin poikani oli kompastunut puhelinjohtoon ja jaloillaan repinut johdot poikki, irti seinästä ja puhelimesta irti liittiminen, joka myös rikkoutui. Meni vain pieni hetki, kun teipin ja pahvinpalan avulla kaikki oli rakennettu uudestaan käyttökelpoiseksi. Minä olisin jo pyytänyt puhelinasentajaa paikalle!

Nykyään tehdas on kadonnut ja paikalla on lukuisia pienyrityksiä.

KUVA: Äidin ensimmäinen työpaikka Neuvostoliitossa

KUVA: Työntekijät leimasivat aikakortin työmaalle menoa varten tällä portilla



Napoleonin menestys päättyi Borodinossa

Elektriska eli paikallisjuna toi myös takaisin Moskovaan valtavassa helteessä, jonka tähden minä olin varannut itseäni varten pienen pyyhkeen, jotta voin kuivata jatkuvasti vuotavaa hikeäni. Matkalla ohitimme myös Borodinon, johon Napoleonin retki Venäjälle päättyi. Matka ei olisi ollut enää pitkä Moskovaan, mutta Napoleonin virhe oli yrittää tunkeutua Venäjälle maailmanhallitsijan elkein laittomasti. Myös Hitlerin idän kokonaissuunnitelma päättyi Moskovan porteille. Hitlerin joukkojen kärsimistä tuhoista Smolenskin alueella olen kertonut jo aiemmin kattavasti. Appiukkoni isä oli yksi suuri partisaanisankari johtamassa omalla paikallaan taisteluja saksalaismiehittäjää vastaan. Noiden kärsimysten muistolle on tälle alueelle perustettu useita muistomerkkejä lähiaikoina.

KUVA: Napoleonin sotaretki Venäjälle päättyi Moskovaa lähellä Borodinossa.



Venäjän jalkapalloliiton vaikuttaja

Moskovassa perheeni pääsi osalliseksi moskovalaisen rouvan vieraanvaraisuudesta. Tämä vanha rouva näytti metroasemalla aivan vaatimattomalta mummolta, hän ei mitenkään osoita mahtavuutta ja suurellisuutta, vaan on herttainen ihminen. Hänen kotinsa osoittautui erittäin hienostuneeksi, siistiksi, nykyaikaiseksi – ja luultavasti arvokkaaksi.  Itse nainen oli mitä miellyttävin ja jaloin osoitus venäläisestä sivistyksestä ja vieraanvaraisuudesta.

Mummo oli kasvattanut kuolleen tyttärensä tyttären, joka on varsin johtavassa asemassa Venäjän jalkapalloliitossa ja manageri saksalaisessa suurseurassa. Jalkapalloseurojen viirejä ja kunnianosoituksia oli kodin seinillä lukuisia.

Tyttäreen liittyy Suomessakin uutisoitu tapaus: erään kerran tämän jalkapallopomon piti mennä Pietariin erääseen kokoukseen, mutta hänelle tuli este, joten hän pyysi erään miehen – alaisensa – kokoukseen. Tämä mies matkusti Pietariin, mutta löysi suomalaisturistien seurueen. Näiden kanssa mies oli alkanut juopotella niin pahasti, että oli sammunut. Ilmeisemmin matkanjohtaja ei pitänyt tarkkaa lukua tai jotain kummaa tapahtui, kun mies selvisi humalastaan Suomessa, jonne hän oli saapunut suomalaisella turistibussilla suomalaisten mukana ilman passia ja viisumia. Asia uutisoitiin muutama vuosi sitten.

Myös tämä vanhempi rouva on itse urheiluihminen sydämiään saakka. Puhuimme suomalaisesta ja venäläisestä urheilukulttuurista melko paljon!

Tykistöön tutustuminen

Oleilu Moskovassa oli tällaiselle tietoyhteiskunnan ihmiselle aivan helppoa. En ostanut mitään nettiliittymääkään, vaan aina löytyi puisto tai rakennus, jossa oli ilmainen wlan-yhteys.  Erityisesti veteraanien puisto oli suotuisa nettiyhteyden kannalta.

Tämä veteraanien puisto sattui aivan talon lähettyville ja siellä tein salaisimmat opintoni venäläisen tykistön toimintoihin kansainvälisissä kriiseissä. Koen itseni nyt melkein aseteknologian erityisasiantuntijaksi, jonka osaamista sopisi käyttää myös Ukrainan kriisin osapuolista saatavien tiedustelutietojen tarkistamiseksi ja analysoimiseksi.

KUVA: Juha Molari osoittautuu tykistön erityisasiantuntijaksi (ps en ampunut tällä tykillä)


Solidaarinen Venäjälle!

Moskovassa en nähnyt missään Valion juustoja tai jogurtteja, enkä edes niitä ikävöinyt. En minä nähnyt myöskään mitään surumielistä venäläisyyttä, joka olisi nyt hirttämässä itsensä, kun Brysselin ja Washingtonin pakotteet olisivat saattaneet näiden elämän niin syvään kurjuuteen. Itse asiassa en nähnyt mitään vaikutusta sillä perusteella, mitä katsoo kadulle ja kaupungille ihmisten menoon. Ihan urbaania elämää Moskova-megapolissa eletään!

Pojallani opetin kauppamatkalla solidaarisuutta Venäjälle ja kieltäydyin ostamasta Valion tuotteita: antaa Stubbin syödä juustonsa ja juoda maitonsa! Paluumatkallakin ostin Daninon jogurtin Helsinkiä varten, mutta en Valion jogurttia: solidaarinen myös Suomessa Venäjän hyväksi.

Moskova City

Tietysti kävin tutustumassa mahdollisiin uusiin työpaikkoihinkin Moskova Cityssä, joka koko ajan kovasti kasvaa. Perhekuvia en viitsi julkisesti levitellä, vaikka niissä kuvissa olisi parhaat maisemat taustalla. Nämä kuvat eivät aivan kelpaa työpaikkahakemukseen, mutta saavat osoittaa, että pieni itähelsinkiläinen pitkäaikaistyötön sai nähdä myös sellaista maailmaa, jossa työtä on runsaasti. Valitettavasti minun on tyytyminen Suomeen, koska minun pitäisi saada virallinen työlupa Venäjälle, jos sinne lähtisin; lisäksi pitäisi olla erittäin paljon rahaa, jotta voisin viedä kaikki tavarani Suomesta – ja järjestää lastenkin olot sopiviksi, sillä en halua elää ilman lapsiani.

KUVA: Pitkäaikaistyötön kävi Moskova Cityssä

KUVA: Juha Molari, Moskova City

KUVA: Köyhä suomalainen pitkäaikaistyötön kokee itsensä
niin pieneksi suuren maailman keskellä ja Moskova Cityn pilvenpiirtäjien
juurella


Neuvostoliiton kansojen ystävyys Obaman vandalismia vastaan

Ihan sattumalta pitkäaikaistyötön mies jatkoi Moskovan Cityn komeuden jälkeen ВДНХ (VDNH)-näyttelypuistoon. Sananmukaisesti tämä on ”Kansantalouden saavutusten näyttely” (Выставка достижений народного хозяйства), mutta mielestäni näyttelypuisto on paljon enemmän, eikä suomalainen pieni ihminen olisi edes osannut aavistaa näyttelypuiston merkitystä, jos en olisi tietämättömyydessäni mennyt sen 75 –juhlatapahtumaan. Näyttelyalueen kokonaispinta-ala on yli 237 hehtaaria, paviljonkien pinta-ala on 134 000 neliömetriä. Näyttelykeskus avattiin elokuussa 1939 Maatalousnäyttelyn nimellä, mutta nimi muutettiin vuonna 1941 Koko Venäjän maatalouden ja käsiteollisuuden näyttelyksi.  VDNH:n avajaisen toimitti vuonna 1939 Molotov - siis juuri 75 vuotta aiemmin kuin minä pääsin tutustamaan näyttelypuistoon. Kunnia puistosta kuuluu tietysti epäilemättä myös ja ennen kaikkea Stalinille, vaikka hän ei ollut itse avajaisia toimittamassa!

Tietysti annoin ikuistaan itseni valokuvaan suihkulähteellä, jonka luoja ja veistäjä A.F. Zhukov on tunnettu Berliinin ja Staliningradin vapautuksen merkkien tekijänä. Tunsin itseni osalliseksi suurta eurooppalaista väärentämätöntä historiaa. Toinen kaunis suihkulähde, Neuvostoliiton kansojen ystävyyden suihkulähde («Дружба народов СССР») vuodelta 1954, on eräs tärkeimmistä näyttelyn symboleista: tässä on 16 ystävätärtä kuvamassa kaikkien 16 neuvostotasavaltojen kuolemattomuutta.

Mikä voisi olla kauniimpaa, kuin tuossa kansojen ystävyyden hengessä antaa ikuistaa itsensä valokuvaan tuon suihkulähteen edessä? Maailmamme on mennyt niin mielettömäksi nykyään, kun washingtonilaiset vandaalit tahtovat tuhota historian ja kulttuurin.

VDNH:ssa saimme tutustua myös sellaiseen minulle uuteen alkoholittomaan vaihtoehtoon kuin jää-kvas (niin kuin jo aiemmin meillä on jäätee yms.).  En ole kyllä kvasin ystävä, enkä juo sitä ylipäätänsä yleensä, mutta halusin tietää, miltä jää-kvas maistuu. Minun mielestäni toveri Leninin kuva purjeessa kansojen noustessa itsemääräämisoikeuden puolesta sortajaa vastaan oli hyvin ajanmukainen ja vaikuttava reliefi.

Halusin myös erityisesti itsestäni valokuvan Ukrainan vapauttamista ja historiaa kertovan paviljongin edustalla, sillä Ukrainaa on täysin outoa ja mahdotonta erottaa Venäjästä. Ukrainalaiset ja venäläiset ovat niin kiinteästi yhtä, että samassa perheessä ja suvussa eläneet ja kasvaneet ihmiset on perin sadomasokistista erottaa toisistaan sekä pistää toisiaan vastaan: ukrainalaiset länteen ja venäläiset itään. Se on valitettavasti Obaman vandalismin ominainen piirre. Ukrainan ongelma on USA:n ongelma. Ukrainan nykyinen valtiojohto ja johtavat virkamiehet on ennen vallankaappausta olleet USA:n palkkalistoilla ja turvallisuuspalvelun yhteistyöhenkilöitä. Se mitä nähdään nyt Irakissa USA:n taas uusina pommituksina, se tapahtuu myös Ukrainassa USA:n ohjauksessa de-russofikaationa ja vallankaappauksessa sekä sen seurauksissa. Venäjällä en ole tietoinen, millaisia sanktioita Erkki Tuomioja, Aleksander Stubb ja Bryssel ovat suunnitelleet Amerikan Yhdysvaltoja vastaan tämän Irak-hirmutekojen tähden.

Sain myös tietää, että Maanpuolustuskorkeakoulun strategialaitoksen johtaja eversti Torsti Sirén harrasti propagandaa ja syyllistyi Suomen television haastattelussa hyvän naapurimme halventamiseen juuri sillä hetkellä, kun Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapaa Venäjän Federaation presidentin Vladimir Putinin. Sirénin toiminta ei ole sotilastiedustelutietojen harkitsevaa analysointia, kun hän ilmoittaa tuolla hetkellä, että ”Venäjä yllätettiin housut kintuissa”, vaan julkisen esiintymisen ajoitus on harkittu painostuskeino mahdollisia ”suomettumisen uhkia” vastaan: niin että Suomi ei lipeäisi Washingtonin vasallin asemasta, jossa asemassa EU ja Nato-maat ovat nykyään erinäisten keskinäisten painostuskeinojen ansiosta.  Harkitsevaisempi analyytikko ei olisi ihmetellyt niin paljon Venäjän mahdollista aseellistakaan tukea venäläisväestön ja slaavilaisen historiaperinnön suojaamiseksi itä-Ukrainassa sekä aiemmin Krimillä, vaan olisi kysynyt enemmän sitä, mitä ihmettä USA ja sen koneistot tekevät alueella. Ukrainalaiset eivät ole amerikkalaisia. Sirénin mukaan toki suomalaisetkin olisivat amerikkalaisia, joten ehkä hänen mukaansa ukrainalaiset ovat myös enemmän amerikkalaisia kuin slaavilaisia. Jos Suomella on jotenkin kerättyä, mistä lienee ja miten laadukasta, sotilastiedustelutietoa Ukrainan ja Venäjän tilanteesta, niin Venäjällä on epäilemättä paljon enemmän riittävän vakavaa tiedustelutietoa Mustanmeren, Krimin ja Ukrainan tilanteen arvioimiseksi niin ettei herkkäuskoisuus vaivuta Moskovassa päättäjiä uneliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen. Kukaan venäläinen ei ole tällä hetkellä sinisilmäinen uskovainen Amerikan Yhdysvaltojen ja EU:n hyvätahtoisuuteen. Siksi Venäjä on päättäväinen. Täytyykö Moskovan viedä joukkonsa Berliinin saakka ennen kuin Bryssel ja Washington antavat periksi, on sitten kokonaan toisen katastrofitason kysymys. Erään kerran Neuvostoliitto vapautti Euroopan natseista. Sitä kaikkea neuvostokansojen ystävyyttä ja saavutusta kunnioitin tässä näyttelymuseossa, kun Suomessa samanaikaisesti kirjoiteltiin ihan outoja.

Mistäkö minä tuollaiset edellä lausutut synkät ajatukseni sitten kehitin? Tietysti keskustellen ihan tavallisten venäläisten kanssa, joista jotkut ovat tulleet Ukrainasta, joista joillakin on perhe- ja sukuhistoria Ukrainassa, joista jotkut ovat vähemmän tai toiset enemmän aktiivisia poliittisten asioiden seuraamiseen ylipäätään.

KUVA: VDNH, elokuu 2014

KUVA: Toveri Lenin ja kansojen itsemääräämisoikeus 

KUVA: Juha Molari ja Neuvostoliiton kansojen ystävyyden suihkulähde

KUVA: Juha Molari hymyilee, kun Neuvostoliiton kansat ovat ystäviä keskenään
  
KUVA: Neuvostoliiton kansojen ystävyyden puolesta («Дружба народов СССР») 
 
KUVA: VDNH ja avaruusteknologia
 
KUVA: Juha Molari Ukrainan vapauttamista kunnioittavan paviljongin edustalla


Ihanat ihmiset vapauttivat Krimin

Ihan sattumalta itähelsinkiläinen työtön majoittui erään satunaisen kerran mökissä, jonka tahdoin ikuistaa valokuvaankin, koska sain syödä saslikia ja jutella niiden ihanien ihmisten kanssa, jotka saapuivat Krimille vapauttamaan alue derussofikaatiosta ja turvaamaan Krimin kansan itsemääräämisoikeus.

Tuntui myös kunnioitettavalta, suorastaan hämmentävältä, kun eräs sellainen ammattilainen pisti todella ison kouransa hartioilleni ja lausui: ”Juha-veli. Mehän voimme sanoa toisiamme veljiksi. Veljeä tuetaan”. Ihmettelin, minä niin jaloon arvoon pääsin, mutta tiesin, että tuo mies oli tietoinen kamppailustani bandiittien web-keskusta Kavkaz-Center vastaan sekä lyhyestä toiminnastani Venäjän valtion hyvän mediatoiminnan puolesta RT-kanavalla. Ehkä hänen siskonsa oli kertonut? Ehkä hän oli saanut tiedot muutakin kautta? Itähelsinkiläinen pitkäaikaistyötön sai veljen kohtelun Venäjän syvillä mailla, kun kotimaassani Suomessa olen hylätty, halveksittu, syrjäytetty dissidentti. On tämä maailma mennyt oudoksi!

Aamuksi sain sovittua myös tapaamisen tuon datshan tuntuman kahden Facebook-ystäväni kanssa: nämä ovat kirjallisesti ansioituneita ja osaavia ihmisiä. Heidän ymmärryksensä ja ajanmukainen tietonsa Donetskin ja Ukrainan tilanteesta on valtaisa. Nämä venäläiset palvelevat kunniakkaasti Venäjää ja maailman rauhaa.


KUVA: Veljien kanssa datshalla


”Barach Obama – vandalistinen paviaani”

Tulan alueen datshalle pääsy oli haastava tehtävä, koska Moskovan ja Tulan välisellä maantiellä ei ole mitään kylttiä. Onni on kuitenkin siinä, että vaimoni veli on pitkä mies: 200 cm pitkä mies punaisessa CCCP-paidassa näkyi tien varressa ja datshalle oli helppo löytää näkemään myös appiukkoa. Rouva oli erittäin myötämielinen urheilua kohtaan oman harrastustaustansa takia. Lisäksi hänen isänsä oli voittanut joskus Neuvostoliitossa Ukrainan mestaruuden 400 metrin juoksussa miesten sarjassa. Osuvasti ukrainalaisen sankarin Venäjällä asuva tytär luonnehti Barach Obamaa vandalistisksi paviaaniksi, joka tuhoaa kaiken sivistyksen, historian ja kulttuurin kaikkialla, minne hän ja Amerikan Yhdysvallat tunkeutuvat.

Liikunnallisesti Moskovan ja Tulan aika oli hyvin niukkaa. Pojan kanssa teimme sellaisen pelisäännön, että 100 etunojapunnerrusta täytyy tehdä päivässä. Lisäksi kiukun ja vihan kanssa poika yritti pomputella palloa epätasaisella alustalla, kun parempaakaan ei löytynyt. Minun mielestäni lepoa voi käyttää kimmoisuuden parantamiseksi. Niin annoin ohjeeksi, että hän hyppää maasta tasajalalla appiukon portaat ylös, laskeutuu alas, ja hyppää yhä uudestaan ylös. Kun tätä hyppimistä toistaa sata kertaa, niin lihaksissa alkaa tapahtua kehittymistä. Tietysti 30 asteen helle uuvutti sekin eikä urheilulle ollut paljon tarvetta. Uintia varten oli lähialueella järvi, minkä vesi ei ollut kuitenkaan läpinäkyvä. Kroolia ei poikani tahtonut uida siinä, mutta sammakkoa pää pystyssä kehtasi uida sekä hyppiä köyden avulla suhteellisen syvään järveen.

Tämä uintikerta Tulan järvessä ei ollut sellainen urheilullinen kokemus, jota Mustallamerellä oli ammattivalmentajan yksityisopetus. Syksyllä Suomessa venäläinen entinen mestariuimari (olympiamitalisti, euroopanmestari) jatkaa valmennustoimintaansa kaksi kerta viikossa. Viime vuonna ohjattua uintiharjoittelua oli vain kerta viikossa ja niistäkin monet kerrat jäivät pois angiinan tai jalkapallokiireiden tähden. Nyt syksyllä uinti käynnistyy paremmissa merkeissä! Jalkapalloa ei poikani hylkää, vaan kehittää syksyllä erityisesti uintia, jotta futiskunto olisi keväällä entistä parempi. Niin myös painiharjoitukset hoidetaan nyt prioriteettina.


KUVA: Tulan luona uintia varten järvi 
 
KUVA: Köydestä oli mahdollista hypätä järveen
 
KUVA: Uintipaikka Tulassa
  
KUVA: Tasajalkapomppuja maasta ylös, laskeutuminen alas, ja uudestaan pomput näillä portailla, jotta juoksukunto ei kokonaan katoaisi. 


Näinkö sotilaskalustoa Tulassa ja Novorussian rautatiellä?

Eräs suuri suomalainen sotilasammattilainen – Suomessahan kaikki asiantuntijat ovat suuria ja parhaita alallaan maailmassa – kyseli minulta, olenko minä nähnyt Tulassa sotilasvälineiden kuljetusta Ukrainaan, koska Tulasta olisi muka lähtenyt välineitä ajankohtaiseen taisteluun Ukrainaa.

Minun tuntemukseni Tulasta on hetkellinen ulkopuolisen ihmisen käynti kauniissa kaupungissa, jolla on historiaa ja joka on erityisen siisti. Minulla ei ole mitään sotilassuhteita eikä minkään maan sotilastiedustelutietoa. Jos jostain kulkee Novorussian alueelle etelä-Venäjälle, niin on luonnollista, että tavara ja henkilöt kulkevat Tulan kautta, koska Novorussian junaa minä itsekin odotin, sillä kuljimme halvimmalla mahdollisella platskartalla Tulasta Pietariin. Siinä yöpyi 40 ihmistä samassa avoimessa vaunussa. En kokenut mitenkään yhteenkuuluvuuden tunnetta nukkua monen kuorsaavan ihmisen kanssa samassa vaunussa, jossa vuoteetkin olivat kapeita ja liian lyhyitä. Juna koko ajan kolisi ja nytkähteli. Jonkun puhelin soi yöllä. Sotilaita ja sotavarusteita en nähnyt missään. Jos olisin nähnyt, niin olisin heti ensimmäiseksi soittanut Maanpuolustuskorkeakouluun Suomeen ja pääministeri Alexander Stubbille, jotta näillä on ajankohtainen tieto vietäväksi isännälleen Washingtoniin Venäjän sotilaallisista toimista. Yöllinen kauhukokemus oli niin suuri, että isänmaallinen kiukkuni olisi ollut ihan perusteltu syy paljastavaan ilmoitukseen Sirénille, Stubbille ja Helsingin Sanomille.

Poikani analyyttisiä harrastuksia tyydyttäen kävimme syömässä paikallisessa Burger King –pikaruokapaikassa. Makukokemuksen perusteella tämän paikan syötävät olivat mauttomia ja kuivia, huonompia kuin missään toistaiseksi Burger King- paikoissa. Paras kokemus on ollut Helsingissä aivan silloin, kun ravintola oli uusi.

KUVA: Tulan rautatieasema ja köyhä suomalainen pitkäaikaistyötön

KUVA: Burger King Tula
KUVA: Tulan kaupungin duuman edustalla, taustalla V.I. Leninin patsas

KUVA: Patsas Tulan kuuluisasta keksistä: Tulskiy pryanik

KUVA: Tämän lähempänä Kremliä en ole käynyt: Tulan Kremlin edessä myöhään illalla
  
 
KUVA: Tulan duuman edustalla keskiyöllä

KUVA: Tämä ei ollut ensimmäinen romanttinen matka halvalla
platskartalla, mutta silti kovat olot jaksavat yhä järkyttää
hempeää mieltäni

KUVA: Pitkän ja raskaan junamatkan jälkeen sekä junassa raskaan yön jälkeen
aamupäivällä juna saapui Pietariin. Olo on matkan mukaisesti uupunut.

Kauhua Pietarissa

Pietarissa menimme heti ensimmäisenä paluupäivänä kauhujen taloon Nevski Prospektilla Ehkä Venäjä ei ole mikään ekstrimi-seikkailu, vaan jännitystä kaivaten tarvitsemme enemmän elämyksiä.

Juoksukentällä kävimme tätäkin aiemmin aamulla. Olin hyvin tyytyväinen, että poikani paransi tutulla kentällä tuntuvasti vanhoja ”testituloksiaan”. Verryttelyn jälkeen juoksimme täysillä 60 metriä ja noiden jälkeen erityisesti 600 metrin aika parani rajusti: toistakymmentä sekuntia pois vanhasta ennätyksestä ja ensimmäistä kertaa reilusti alle 2 minuutin. Siinä minullakin oli melko kiirettä viimeisellä kierroksella (200 m kierrokset), jolloin poikani lisäsi selvästi vauhtia. Vauhti ei ollut kuitenkaan vielä alle 3 minuutin tuhannen metrin vauhtia, joten vanha mies luonnollisesti jaksaa vielä lapsensa mukana. Venäjällä eläessäni on myös painoni kivasti keventynyt kuukauden aikana: viimeinen punnitus kertoi enää 72 kg (Pietarissa juoksujen jälkeen). Niin juoksu ei enää ole minulle yhtä raskasta kuin ennen.

Muistelin vanhoja lupauksien päiviä, kun kävelin Kanal Griboedovalla ja Pietarin valtiollisen finanssi- ja ekonomiyliopiston edessä. Siellä oli myös läheisen ravintolan avoin WIFI aivan kadulla kulkijan käytettävissä! Opiskelin tuossa yliopistossa vuosina 2003-2004 sekä kävin senkin jälkeen muutamassa konferenssissa siellä. Olen myös pitänyt pari pyöreän pöydän esitelmää yhdessä yliopiston kansantaloustieteen professorin kanssa. Nyt olen ollut kohta puolivuosikymmentä työtön. Näkymät ovat sellaiset, että tällä vuosisadalla en ole työllistymässä, vaan jään parin kymmenen vuoden jälkeen eläkkeelle työttömänä. Vanhat uskomukset mahdollisuuksiin ovat romuttuneet karussa köyhyydessä. Siitä huolimatta on ihan kiva ottaa valokuvia vanhojen hyvien aikojen muistoksi. 

Nykyään olen jo niin vanha mies, että venäläisessä metrossakin keski-ikäiset miehet ja naiset nousevat ylös antaen istuinpaikan vanhukselle, jonka kärsimyksen kuvaamiseen eivät riittäsi venäläisen klassisen kirjallisuuden huippujenkaan parhaat taidot. Toisin on niiden superälykkäiden, karismaattisten, komeiden ja tehokkaiden miesten niin kuin Kokoomuksen Kalle Maurolan, joka kiitää menestyksestä menestykseen – sen ohessa että joskus käy Facebookissani haukkumassa minun mitättömyyttä ja kokonaisvaltaista surkeuttani.

KUVA: Kauhujen talo

 
KUVA: Juha Molari, FINEC (elokuu 2014)

Olen täten täyttänyt kansalaisen ilmoittamisvelvollisuuden kaikista yhteistyön ja kanssakäynnin muodoista, joita olen harjoittanut Euroopan Unionin vihollisekseen kokeman Venäjän valtion ja sen kansalaisten kanssa. Mitään epäilyttävää en ole nähnyt vehkeiltävän tai suunniteltavan suomalaisten tai Suomen valtiota vastaan. Olen myös ollut aidosti pitkäaikaistyötön köyhä mies tällä matkalla, minkä olen selvästi todistanut lukuisilla valokuvilla, joissa esiinnyn autenttisesti: minulla ei ole mitään agentin mustia silmälaseja eikä muutakaan tavanomaisesta poikkeavaa. Suomi ei ole joutunut eikä joutumassa Venäjän uhkan objektiksi yksittäisten suomalaisten Kreml-ystävien kuin muidenkaan mahdollisten toimijoiden tähden. Suomi on tehnyt itse oman uhkansa omalla huonolla kansantaloudenhoidollaan.

Kirjoittaja rakastaa Itämerta ja tahtoo Itämeren pysyvän entistä vapaampana sotaliitto Natosta, joka on lisääntyvässä määrin häirinnyt Itämeren alueen sotilaallista ja poliittista tasapainoa. Naton Itämeren-ohjelma on yhtä häijy ja tukahduttava kuin myös Mustallamerellä, jossa Nato on lisännyt painostusta ja sotilaallisia operaatioitaan. Kuvassa työtön ja toimeton kirjoittaja lepää Mustanmeren rannalla lämpimän auringon alla:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
LinkedIN profile