keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014.

Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014. Pappismunkki Siluan Nikitin.

* * *


Venäjän ortodoksit ovat valitettavan tyypillisesti vain kärsineet hiljaa ja vaienneet suoranaisesta ryssävihasta ja syrjinnästä, jota he ovat kohdanneet Suomessa. Nyt tietämys on kuitenkin jo vihdoin merkittävällä tavalla avartunut, kun Venäjän ortodoksisen kirkon pappismunkki Siluan Nikitinin (Силуан Никитин) perusteellisesti dokumentoitu ja harkitsevaisesti analysoitu raportti ”Suomi 1900-luvulla: Politiikka ja kirkko” (Финляндия в ХХ веке: политика и Церковь) on julkaistu perjantaina 17.10.2014 venäläisellä teologisella web-portaalilla Богослов.[1]


Koko raportti on luettavissa venäjäksi
Богослов- portaalissa.
 Tiivistelmä pappismunkki Siluan Nikitinin laatimasta tutkimuksesta on julkaistu 18.10.2014 myös ortodoksisella nationalistisella portaalilla Русская народная линия[4], jossa todetaan tiivistetysti ja selvästi sekin raportin dokumentoima ongelma, miten ”monimutkainen poliittinen tilanne ei voinut olla vaikuttamatta myös ortodoksisen kirkon elämään Suomessa”. Tutkimus tuo järkyttävästi muistiin senkin, miten russofobisen ilmapiiri kasvoi 1920-luvulla Suomessa: maaliskuussa 1923 Ylioppilas-lehdessä julkaistiin russofobiasta artikkeli, jossa vaadittiin, että ”… jos me rakastamme maatamme, meidän täytyy oppia vihaamaan vihollista… kunnian ja vapauden nimissä kuuluu meidän mottomme Viha ja rakkaus! Kuolema ryssille, olivatpa he punaisia tai valkoisia”.

Nikitin viittaa lukuisiin esimerkkeihin poliittisesti rakennetusta ryssävihasta: Akateeminen Karjala-Seura julkaisi esitettä ”Herätys Suomi”, joka sisälsi rajut vaatimukset ryssävihan puolesta: ”Mitä hyvää meille on ikinä tullut Venäjältä? Ei mitään! Kuolemaa ja tuhoa, rutto ja Venäjän löyhkä… Venäjä on aina ollut ja aina tulee olemaan ihmiskunnan ja inhimillisen kehityksen vihollinen. Olisiko koskaan mitään hyötyä Venäjän kansankunnan olemassaolosta ihmiskunnalle? Ei!  Päinvastoinkin heidän katoamisesta maan päältä olisi suuri onni”.  Yhtä radikaalisti sanomalehti ”Suojelukuntalainen” ilmaisi ryssävihaa. Lehden järjestämän lukijakilpailun voittaja parhaaksi venäläiseksi sananlaskuksi oli ehdotus: ”Mikä eläin muistuttaa ihmistä? Tämä on ’ryssä’”. 20-30 –luvuilla suomalaiset katsoivat, että Suomen kaikki venäjänkieliset olisivat poliittisesti epäluotettavia. Lehdistön tunnelmat ilmenivät myös hyökkäyksinä ortodoksipapistoa vastaan. Niinpä sanomalehti ”Karjala” (Nro. 148, 30 toukokuuta 1925) julkaisi artikkelin ”Venäjän juonittelija. Valamon luostarin munkki Polykarpos on Venäjän kirkolliskokouksen konservatiivien agentti”. [4]

Tutkimusraportti on julkaistu hyvin arvovaltaisella teologisella portaalilla. Päätös ja siunaus kyseisen teologisen web-portaalin rakentamisesta ovat tulleet itseltään Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Alekseilta vuonna 2001. Kyse on Venäjän ortodoksisen kirkon koulutuskomitean portaali, joka toimii uskonnonopetuksen ja –tutkimuksen tukena.  Huhtikuussa 2007 Venäjän ortodoksisen kirkon kasvatuskomitea ja Moskovan teologinen akatemia perustivat ”Informaatioteknologian keskuksen”, jonka ensimmäinen toiminnallinen tulos oli tieteellinen teologinen web-portaali  Богослов.Ru (”teologia”). Teologisen portaalin päätarkoituksena on antaa voimavaroja teologian tutkimusta ja koulutushankkeita varten.

Perjantaina 17.10.2014 julkaistun tutkimusraportin kirjoittaja pappismunkki Siluan Nikitin on hyvin oppinut mies, joka on erinomaisen perusteellisesti paneutunut suomalaiseen teologiaan ja ilmapiiriin. Heinäkuun 11. päivä 2014 hän julkaisi edellisen laajan raporttinsa ”Suomen ortodoksisen kirkon liturgian ja seurakuntaelämän ’suomettamisesta’ (Финнизация) Saksan arkkipiispan alaisuudessa”.[2] Muistettakoon, että Siluan Nikitinin tuolloinen tutkimusaihe on ollut osittain tunnettu myös muun muassa Helge Seppälän tutkimuksista, joissa on tuotu ilmi poliittiset ja sotilaalliset määräykset Itä-Karjalan ”suomettamiseksi”, mikä tarkoitti miehitetyn alueen puhdistusta muista kansalaisuuksista ja erityisesti venäläisistä. Pappismunkki Siluan Nikitin huomautti heinäkuussa julkaisussaan, että termi ”suomettaminen” («финнизация»; ei siis suomettuminen) tarkoitti alkuaan suomen kielen käyttöä ortodoksisten seurakuntien ja luostarien liturgiassa ja koulutustoiminnassa, mutta myöhemmin käsitteen sisältö muuttui aggressiiviseksi ja poliittiseksi, kun ”suomettaminen” ilmaisi kansallistuntoista karjalaissuomalaista ortodoksista identiteettiä venäläisen ortodoksisuuden vastarintana. 1920- ja 30- luvuilla kansallinen tietoisuus motivoi halua salata venäläinen alkuperä välttääkseen vihamielistä asennetta: ruotsalaisia ja venäläisiä nimiä muutettiin suomalaisiksi. 1920-luvulla ortodoksipapit alkoivat myös ajaa partansa. Swastikka- eli hakaristiketjut otettiin käyttöön vuonna 1929, kun 16. elokuuta 1935 Valamon luostarin hallintokomitean kirjeessä ”numero 1825” esipaimen, pappisseminaarin rehtori rovasti Nikolai Valmo (Varfolomejev) ohjeisti, että hakaristiketjun käyttö olisi välttämätöntä. Hakaristiketjujen käyttö päättyi vuonna 1945. Siluan Nikitin huomauttaa tutkimusten perusteella kuitenkin, että usein on myös liioiteltu ”suomettamisen” prosessia, vaikka Suomen ortodoksisen kirkon liturginen elämä ei sinänsä kokenut suuria muutoksia, mitkä muutokset tapahtuivat vasta myöhemmin.[2]

Pappismunkki Siluan Nikitin dokumentoi, että 26. maaliskuuta 1920 presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg ja kirkollisasioiden ministeri Lauri Ingman hyväksyi asetuksen ortodoksisten kirkkojen talouden järjestämisestä, valtion avustuksesta, papiston eläkkeistä ja köyhille seurakunnille annettavasta tuesta. Ortodoksipapiston tilanne kurjistui kuitenkin pian ja seurakunnat eivät enää pystyneet maksamaan papiston palkkoja. Seuraavan 20 vuoden aikana Suomen ortodoksisten seurakuntien määrä romahti rajusti. 1930-luvulla köyhtynyttä ortodoksista kirkkoa häiritsi jopa jumalanpalveluspukujen puuttuminen. Köyhyydestä oli osoituksena sekin, että vastavalitulle Viipurin piispalle esitettiin lahjaksi pyhitettyä ristiä, joka tilattaisiin halvalla Virosta, mutta tähän hakaristiin (swastika) liittyvään ketjuun eivät  enää riittäneet rahat. Niin piti lainata Valamon ja Konevitsan luostarista 300 markkaa.

Sotien jälkeen Suomen ortodoksiset kirkot saivat taloudellista tukea Yhdysvaltain, Englannin ja Ruotsin protestanteilta sekä Kirkkojen maailmanneuvostosta. Niin taloudellinen tilanne korjaantui merkittävästi jo 1950-luvulle mentäessä.

Pappismunkki Siluan Nikitin päätyy tutkimusraportissaan tulokseen, jonka mukaan ”epäilemättä Suomen kirkollisen hallinnon päätökseen kanonisesta asemasta ja patriarkaatista vaikutti Suomen voimakas russofobinen ilmapiiri”.[1] Nikitin näkee kovan historian valossa myös haasteita nykyistä tilannetta varten: ”Suomessa ilmenevä russofobia on yksi kiistellyimmistä aiheista Venäjän ja Suomen historiankirjoituksessa. On kuitenkin todettava, että Venäjän ja Suomen kansojen suhteita ei saa koskaan kutsua lämpimiksi ja ystävällisiksi. Venäjän valtiollisen duuman kansanedustaja V.S. Seleznev (В.С. Селезнев) on duuman kokousmietinnössään 1. marraskuuta 2011 viitannut suomalaiseen entiseen luterilaiseen pastoriin Juha Molari, joka on ilmoittanut, että ’russofobia Suomessa on laaja ongelma, joka on osoitettu lukuisissa akateemisissa tutkimuksissa. Kaksi pääsyytä on tälle venäläisten kohtaamalle torjunnalle: poliittinen propaganda sanoo, että suomalaisten on luotava oma hallinto Venäjää vastaan, ja kateus: Venäjä on rikas maa, jolla on paljon resursseja. Suomen luterilaisessa kirkossa on järjestelmällinen russofobia’. Suomen entinen presidentti Tarja Halonen näkee russofobian syyksi yksinomaan 1900-luvun kaksi sotaa”.[1]

Pappismunkki Siluan Nikitin tuo esille lukuisia legendoja ja tarinoita venäläisten joukkojen hirmuteoista Suomessa: ”Erityisesti ruotsalaiset historioitsijat, joista monet olivat luterilaista papistoa, ovat olleet merkittävässä roolissa säilyttäessään noita legendoja, joiden tarkoituksena on luoda mielikuva venäläisistä barbaareina”.[1] Tilanne muuttui jonkin verran vuoden 1809 jälkeen, kun Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan etuoikeutettu alue. Asenne alkoi kuitenkin muuttua huonompaan suuntaan 1800-luvun lopulla, jolloin viha Venäjän hallitusta vastaan muuttui vihaksi koko Venäjää ja Venäjän kansaa vastaan. Lopulta tilanne muuttui vaaralliseksi Suomen sisällissodan aikana, jolloin ”russofobia palveli valkoisen Suomen halua osoittaa Venäjä syntipukiksi kaikkeen julmuuteen, niin että psykologisista syistä julma totuus veljessodasta yritettiin naamioida ideologiseksi taisteluksi ja länsimaisen kulttuurin puolustukseksi vihollista Venäjää vastaan”.[1]

Vuosina 1921-1929 Suomesta lähti noin 25 000 – 44 000 pakolaista sen ohessa, että Suomen senaatti päätti huhtikuussa 1918 karkottaa kaikki Venäjän edustajat ja kesään 1918 mennessä oli lähtenyt maanpakoon noin 20 000 venäläistä. Ortodoksisten koulujen tarkastaja, Karjalan ortodoksinen pappi Aleksanteri Somersaari (Sadovnikov) lähetti ankaran vaatimuskirjeen kesäkuussa 1918 senaattorille, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Emil Nestor Setälälle[6]: ”Kaikilta venäläisiltä papeilta ja heidän perheenjäseniltään otetaan pois Suomen kansalaisuus ja karkotetaan Suomesta kaikkein kieroimpina ryssän edistäjinä (rusifikator). Siihen mennessä ei ole mahdollista Suomen Karjalassa ortodoksinen julkinen koulutus”. Emil Nestor Setälä olikin asiassa toimelias: hänen merkityksensä oli jopa keskeinen russofobisen Suomen kulttuuri- ja kielipolitiikan muovaajana sekä nuorsuomalaisen (sittemmin Kokoomuksen) politiikan edustajana sekä luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen edustajana. Tämä Setälä nimenomaisesti järjesti Suomen ortodoksisen kirkon ”kansallistamisen” eli erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917. Tällöin Setälä edusti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan luona Suomen valtiovaltaa täysivaltaisen ministerin asemassa muiden edustajatovereidensa kanssa, joita olivat rovasti Sergei Solnstsevin, Viron arkkipiispa Aleksanterin ja Suomen uudeksi apulaispiispaksi nimitetyn virolaisen pastorin Herman Aavin kanssa. Ansioistaan Setälä on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle, johon hautakiven on pystyttänyt Suomalais-Ugrilainen Seura. Setälä oli naimisissa professori Julius Krohnin tyttären toimittaja ja kirjailija Helmi Krohin kanssa.

Pappismunkki Siluan Nikitinin raportti [1] luettelee, että itsenäisen Suomen russofobian tärkeimmät toimijat olivat Keisarillinen Preussin Jääkäripataljoona (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27) ja Maalaisliitto (nykyään Suomen Keskusta) sekä vuonna 1922 luotu Akateeminen Karjala-Seura: ”Nämä pyrkivät luomaan Suomen kansan yhtenäisyyttä yllyttämällä kaikkinaiseen vihaan Venäjää vastaan”. Vuosina 1923–1927 AKS:n puheenjohtajana toiminut pohjanmaalaisen Kokkolan luterilaisen seurakunnan kirkkoherran poika Elmo E. Kaila (entinen Johansson), jonka veli oli tunnettu Saksan Sotakorkeakoulun suorittanut Jääkäripataljoon 27:n jääkärieversti Auno Kaila, kirjoitti: ”Jos me sen teemme, silloin ei ole kovinkaan monen vuoden takana se aika, jolloin kansaamme johtaa yksi ajatus, voimakas, kaikki voittava, jolloin toteutuu Härmän miesten sananparsi ’ryssästä saa puhua vain hammasta purren’. Silloin Suomi on vapaa”.[5]

Silian Nikitin viittaa myös Kiuruveden luterilaisen seurakunnan pastori Elias Simojoen suorasanaiseen vaatimukseen ”Kuolema Venäjälle” Kalevan päivän –juhlissa vuonna 1923.[1] Kun puolisotilaallinen Lotta-Svärd osallistui Valamon luostarin vieraana vuonna 1933 tilaisuuksiin, niin Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen kiitti 18. heinäkuuta 1933 kirjeessään ”unohtumattomista muistoista osallistua Bileamin palvontaan”. Myös lukuisten muiden esimerkkien avulla Silian Nikitin tuo esille tutkimuksessaan sen, miten suomalaisten mieliin luotiin 1920- ja 1930- luvuilla käsitystä, että kaikki venäjänkieliset olisivat poliittisesti epäluotettavia. Karl August Ahlqvist löydettiin näkemyksineen uudestaan, kun vakuutettiin tämän sanoilla, että ”ortodoksinen kirkko on vaarallista suomalaisten kansallishengelle”. Aleksanteri Nevskin ortodoksinen kirkko Suomenlinnan varuskunnassa siirtyi vuonna 1918 luterilaiselle seurakunnalle ja vuosina 1927–1929 kirkko voimakkaasti jälleenrakennettiin. Ympäri Suomea ortodoksien kirkkoja purettiin tai siirrettiin luterilaisten kirkkojen omaisuudeksi 1920-luvulla.

Pappismunkki NIkitin esittää tutkimuksessaan, että 1920- ja 1930- luvuilla Suomen valtiolliset monet laitokset olivat tiiviissä yhteydessä suojeluskuntiin, joilla oli vihamielinen asenne ortodoksista seurakuntaa vastaan. Terijoella valitettiin ortodoksisen kirkon kellojen soitosta. Ortodokseista käytettiin hyvin pejoratiivisia ilmauksia. Ortodoksien hautausmaita ja kirkkoja myös häväistiin.[1]

Johtopäätöksenään pappismunkki Silian Nikitin tekee, että ”ortodoksisen papiston ja uskovaisten asema oli erittäin vaikea Suomessa vuodesta 1917 lähtien. Tämä liittyi yleiseen suomalaiseen vihamielisyyteen venäläisiä vastaan, mutta myös aktiivisesti kirkollisiin hallinnollisiin asioihin.


[1] Силуан (Никитин), иеромонах, 17 октября 2014 г. Финляндия в ХХ веке: политика и Церковь. Богослов

[2] Силуан (Никитин), иеромонах, 11 июля 2014 г. «Финнизация» богослужебно-приходской жизни Православной Церкви Финляндии при архиепископе Германе (Ааве). http://www.bogoslov.ru/text/4047527.html tai http://www.freezepage.com/1413958297FOZOUWHGLW

[3] Хельге Сеппяля (Helge Seppälä), 1995. Финляндия как оккупант в 1941-1944 годах. http://www.aroundspb.ru/finnish/sepp/sepp3.php

[4] Силуан (Никитин), иеромонах , 18.10.2014. Финляндия в ХХ веке: политика и ЦерковьРусская народная линия http://ruskline.ru/author/_/nikitin_siluan/

[5] Antero Eerola: Venäjän vastaisuus ja historian häkit. Teoksessa: Venäjä 2017: Kolme skenaariota. Toimittajat: Osmo Kuusi, Hanna Smith ja Paula Tiihonen. Sivu 71 http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw.cgi/trip?${APPL}=erekj&${BASE}=erekj&${THWIDS}=0.49/1413964909_270061&${TRIPPIFE}=PDF.pdf

[6] Wikipedia: E.N. Setälä. http://fi.wikipedia.org/wiki/E._N._Set%C3%A4l%C3%A4


Kirjoittaja on erityisen tyytyväinen, kun totuuden puolesta puhutaan avoimesti ja vilpittömästi ryssävihaa vastaan. Hyvältä tuntuu sekin, että tässä uudessa loistavassa ortodoksisessa tutkimuksessa on muistettu myös pitkäaikaistyöttömän suomalaisen ihmispolon näkemyksiä ryssävihan vakavuudesta. Kokoomuspomo Jukka Romppaisen suorittama raaka veriteko, Krimiltä saapuneen Irinan (venäläisnaisen) murha, sekä tämän jälkeen Romppaisen kirjoittamat ryssittelevät Facebook-päivitykset ja Finlandia-hymniin liittynyt kansallinen uho vain lisäävät ryssävihaan liittyvän tutkimuksen ajanmukaisuutta ja tärkeyttä. Kokoomuspomon tappama Irina piti maahantuontiyritystä, josta myös venäläisiä maahanmuuttajia yhdistävä web-portaali kertoo. Irina on itse syntynyt Neuvostoliitossa Kazakstanin koillisosissa Pavlodarin kaupungissa.


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha