torstai 27. marraskuuta 2014

Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan ”Russia as a Neighbour” (2014) tarkastelussa: Hullujen horinoista ei olisi Suomen tulevaisuuden toimintaohjelmaksi!

Tänään aloitin jo lukea Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan merkillistä raporttia "Russia as a Neighbour" (2014), mutta lukeminen keskeytyi pojan uintitreenien ajaksi. Siellä tapasin sattumalta korkean venäläisen upseerin – oikeastaan neuvostoliittolaisen upseerin – joka tuli näyttämään minulle suomalaisen iltapäivälehden venäläisvihamielistä propagandaa. 

Kerronkin ensin tuon älykkään ihmisen kohtaamisen, minkä jälkeen tutkin perusteellisesti hullujenhuoneen horinat Suomen eduskunnasta! Niin syntyy perspektiivi.



Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta laatii useita skenaarioita, mutta nämä ovat tiivistettävissä kahteen: jos Venäjällä Putin jatkaa vallassa, syttyy sota Naton kanssa, tai Venäjän täytyy vetäytyä maailmanpolitiikasta ja antaa periksi niin Georgialle kuin Ukrainalle.

Hullujen houreet eivät valitettavasti rajoitu vain Eduskunnan Tulevaisuusvaliokuntaan, vaan samana iltana olivat Eduskunnan kaikkien puolueiden puoluejohtajat paneelikeskustelussa. Hyvällä tahdollakaan ei ole mahdollista löytää yhtäkään tervehenkistä puoluejohtajaa, jonka puolueen ehdokasta voisi äännestää eduskuntavaaleissa. Kaikki puoluejohtajat olivat läpeensä sekaisin paranoidisissa tunnelmissaan ja syytöksissään Venäjää vastaan. 

Jos realiteetit ovat kohdallaan

Juttelin tänään ihan sattumalta - uskokoon tai älköön trollit ja anti-trollit - entisen neuvostoliittolaisen jonkinlaisen ex-sotilasasiamiehen kanssa: tämä vanha mies, noin 70-80 vuotta vanha, tuli juttelemaan  Iltalehti kädessään, kun luuli minua venäläiseksi (!). Tai ehkä hän olikin ”enkeli”, kun sattui niin sopivaan aikaan, vaikka oli ihan todellinen mies, jolla oli paljon sotilasasioiden kokemusta ja tietämystä. Olin vähän aiemmin uimahallin kahvilassa tervehtinyt entistä neuvostoliittolaista urheilusankaria, joten hän luuli minua kai sen tähden venäläiseksi, kun tunsin myös toisen iäkkäämmän venäläisen sankarin.



Tämä vanha, pieni venäläinen mies näytti maanantaipäivän Iltalehden sotilastukikohta karttaa ja kertoi käyneensä näistä 7 paikasta ainakin 5:ssä. Hän oli suorittanut myös Neuvostoliiton aikana 5 vuotta pitkän neuvostoliittolaisen "sota-akatemian" tms. Hän kertoi myös pitkät tarinat neuvostoliittolaisen sukellusveneen jäämisestä kiinni Ruotsin vesille vuosikymmeniä sitten, sillä hän tunsi tämän väen, tunsi navigointivirheen ja kaiken muun kovin hyvin, kun hän palveli siihen aikaan Kaliningradissa. Hän itse on myös ollut tällaisessa sukelluslaivassa, vaikka ei työskennellyt siellä.

Yhdessä totesimme toistuvasti ja voimakkaasti, että tämä lehti niin kuin kaikki suomalaiset lehdet ovat nykyään täynnä amerikkalaista propagandaa Venäjää vastaan. Mielestäni tuo vihapropaganda Venäjää vastaan on myynninedistämistä amerikkalaisen aseteollisuuden tarpeisiin, joka tarvitsee aseidensa ja sotakoneidensa ostajia. Kerroin, että Iltalehden juttu perustui Maanpuolustuskorkeakoulun opettajan, eversti Ari Rautalan avulla luotuun pelkokuvaan suomalaisille. Lisäsin myös, että MPKK:n Strategialaitoksen entinen johtaja Torsti Sirén on tullut erittäin tunnetuksi äärimmäisen vihamielisistä lausunnoistaan ja propagandastaan Venäjää vastaan. Niin vanha venäläinen upseeri totesi, että ”ahaa, nyt ymmärrän”. Suomea hän ei kovin taitavasti osannut kai lukea ja siksi tekstin yksityiskohtia hän ei ollut selannut jutusta. Mekin puhuimme venäjäksi. Olin jopa ylpeä itsestäni, että niin hyvin selvisin venäjäksi sotilaskeskustelusta. Vanha mies kyseli iloisesti ihmetellen, mistä olin oppinut venäjää.

Ja mikä hänen pointtinsa lopulta kaiken keskustelun jälkeen oli: että Venäjä ei uhkaa Suomea! ”Venäjä ei tahdo tietenkään hukata varojaan jonkun maan miehittämiseen, kuten Suomen. On parempi Venäjälle, kun Suomi riemuitsee itse hyvästä elämästään ja elää onnellisesti Venäjän naapurina”. 

Lisäksi vanha sotilasasiamies toi ilmi senkin, että Krimiltä USA oli ostanut neljä isohkoa entistä koulurakennusta, kunnostanut ne täydelliseen nykyaikaiseen kuntoon ja varustanut ne tulevaa sotilastarkoitusta varten sopivalla tavalla. Mutta koko Krim päättikin mennä Venäjälle. Hänen mukaansa ”Putin on hyvä mies”, hänellä oli myös ”tiedustelutieto siitä, mitä täytyi tehdä”. 

Suomen osalta tämä vanha sotilasasiamies muistutti, että Suomi sotilaallisesti liittoutumattomana rauhanomaisena maana saa olla turvassa, mutta Suomen liittyessä Natoon aivan varmasti Venäjän ohjukset ja sotavoimat kohdistavat toimensa uudella tavalla siten, että Suomi on tällöin kohdemaa kriisin sattuessa.

Ja sitten Eduskuntaan ja hullujenhuoneeseen…


Suomen eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan 131 sivua pitkän raportin Russia as a Neighbour on toimittanut Hanna Smith. Hänen saama tehtävä toimittaa tämä raportti on ihmetyttävä senkin tähden, että Smith ei ole mitenkään Venäjän asiantuntija, vaan pikemmin anglosaksisen Venäjä-propagandan tuntija.  Ymmärtääkseni Smith ei ole vielä edes tohtori, vaikka on kai valmistautumassa väitökseensä tai vasta väitellyt.

Tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Päivi Lipponen kirjoittaa raportin johdannossa kirkon historiasta tunnettua eskatologista kysymystä mukaillen: ”Russia, quo vadis?”. Alun perin kysymys kuului kylläkin ”Quo vadis, Domine?” (Minne menet, Herrani?), minkä Pietari esitti eräässä apokryfiteoksessa ylösnousseelle Jeesukselle Via Appian varrella ennen kuin itse palasi Roomaan kärsiäkseen siellä marttyyrikuoleman. Ehkä Suomen eduskunta ennakoi tuolla eskatologisella kysymyksellä Venäjän ylösnousemusta ja kysyjänsä - tällä kertaa ei Pietarin, vaan Suomen - marttyyrikuolemaa: Suomen loppua, vaikka raportissa spekuloi kuitenkin Venäjän lopulla? 

Lipposen mukaan Venäjällä olisi ”patrioottinen asennoituminen vahvistunut ja pyrkimys kotimaisen tuotannon suojaamiseen ulkomaiselta kilpailulta lisääntynyt”. Lipposen väitteen mukaan Venäjän talous olisi ”vajonnut depressioon, taantumaan”, mikä väite ei sekään pidä paikkaansa. Lipponen toistaa ”eurooppalaisten valtioiden uskomusta” että ”Venäjä ei kunnioita yhteisiä arvoja”. Näitä eurooppalaisia arvoja ja niiden teennäisyyttä ei teoksessa millään tavalla eritellä, vaan "eurooppalaiset arvot" odotetaan hyväksytyiksi jopa sloganin kaltaisella epämääräisellä tasolla. Miten näihin eurooppaisiin arvoihin kuuluu Suomen käyttäytyminen YK:n yleiskokouksen äänestyksissä, kun Suomi pidättäytyi äänestyksestä, jossa olisi tuomittu natsismin viharikokset yksityisiä ihmisiä ja kansoja vastaan? Tuolloin äänestyksessä USA, Kanada ja Ukraina äänestivät tuomitsemista vastaan, mutta YK:n jäsenvalioiden enemmistö tuomitsi natsismin rikokset. Mitkä ovat siis ne eurooppalaiset arvot, joihin Päivi Lipponen ja Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta vetoaa?

Stefan Wallin johti raportin rakentamista, mutta mukana olivat komitean järjestäytymisessä myös Ole Norrback, Paula Lehtomäki, Riitta Myller, Matti Anttonen, Kauko Jämsén, Tuomas Forsberg, Osmo Kuusi, Laura Solanko, Jaakko Hissa, Katri Pynnönniemi, Janne Helin, Juha Vättö, Edwin Bacon, Ivan Timofeev, Katalin Miklossy, Jeremy Smith, Jouni Järvinen, Mila Oiva, Dragana Cvetanovic, Erkki Tuomioja, Seppo Kääriäinen, Pertti Salolainen, Liisa Jaakonsaari, Teija Tiilikainen, Timo Vihavainen, Gustav Hägglund, Kimmo Rentola, Sari Autio-Sarasmo, Saara Karhu, Riitta Kosonen ja Pekka Sutela.  Hanna Smithin rooli on kuitenkin huomattava johtopäätösten ja spekulaatioiden kokoajana.

Aivan jokaista ei voi tässä porukassa nimetä kuitenkaan pahimman ryssävihan edustajaksi, vaikka liian moni lukeutuu siihen joukkoon. Monet ovat suurellekin yleisölle hyvin tunnettuja, esimerkiksi mediasta tutut Pekka Sutela, Gustav Hägglund, Timo Vihavainen, Liisa Jaakonsaari, Pertti Salolainen, Seppo Kääriäinen, Erkki Tuomioja, Paula Lehtomäki ja Ole Norrback. Myös kaikki muut nimet ovat todellisuudessa hyvin tunnettuja Venäjään liittyvästä tutkimustyöstään ja harrastuneisuudestaan.  On vain joskus vaikea ymmärtää, miksi suurempi tiimi ei tarkoita parempaa laatua, vaan jopa varsin löyhää ajattelua. Tietysti olisi herkullista tietää, missä määrin Stefan Wallin, Pertti Salolainen ja Liisa Jaakonsaari jyräsivät raporttiin hyvin synkät tummat sävyt Venäjää vastaan, vai oliko se ihan aidosti koko tiimin työnäyte?

Loppujen lopuksi on kyse kuitenkin tuon edellä mainitun porukan hyväksymästä ja vastuulla tapahtuneesta hullujen horinoista, joita tarjotaan Suomen eduskunnan ja tasavallan perustaksi agendan (toimintaohjelman) muovaamiseksi. Voiko hullujenhuoneen horinoista rakentaa valtakunnallista agendaa kilpailukykyisen valtion kehittämiseksi globaalissa maailmassa?

Kansanedustaja, Suomi-Venäjä –seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki on tullut tunnetuksi joistakin neutraaleista – joita on tulkittu myönteisiksi – lausunnoista Venäjän suhteen, minkä tähden hiukan ihmetyttää, miten hän on viihtynyt tuota raporttia rakenneltaessa. Ulkoasiainneuvos, ulkoministeriön alivaltiosihteeri Matti Anttonen ei ole myöskään ihan pahinta sorttia ulkoministeriöstä: hän painotti vielä vuonna 2009 lehtihaastattelussa, että Suomi sitoutuu Pariisin rauhansopimukseenkin.

Kauko Jämsén on Suomen entinen pääkonsuli Pietarista. Valtiotieteiden tohtori Suomen pankin vanhempi neuvonantaja Laura Solanko on analysoinut erityisesti Venäjän talouden kehitystä ja muutosta. Siksi voisi olettaa, että Solanko niin kuin Sutela olisivat voineet tuoda myös oikeaa tietoa Venäjän rahastojen valtavasta kasvusta tämän vuoden aikana, budjettiylijäämästä sekä työttömyyden merkittävästä vähentymisestä vuoden 2014 aikana, huolimatta ruplan arvon heikkenemisestä.

Kansainvälisten asioiden neuvos Jouko Hissa oli mukana ohjausryhmässä. Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Katri Pynnöniemen voi otaksua jo puolestaan aidosti Kreml-vihamieliseksi sillä perusteella että hän toimii CIA- Nato –apujärjestön tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Janne Helin on Suomen Puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston erityisasiantuntija. Juha Vättö on Lemminkäisen Venäjä-toimien aluejohtaja.

Ilmeisesti raportti tarvitsi myös ”isännän äänen”: Edwin Bacon toimii Birminghamin ylipistossa Venäjä-tutkimuksen parissa. Sitä vastoin tohtori Ivan Timofeev on Venäjän kansainvälisten asioiden neuvosto (RIAC) –nimisen ajatushautomon ohjelmajohtaja: ajatushautomon on perustanut Venäjän ulkoasiainministeriö ja opetusministeriö vuonna 2010.  Tohtori Katalin Miklóssy on vanhempi tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa: hänen tutkimuskohteita ovat olleet erityisesti Unkarin kysymykset ja nationalismi. Jeremy Smith on Itä-Suomen ylipistosta Venäjän historian ja politiikan professori. Jouni Järvinen on Helsingin ylipistossa koulutusohjelmajohtaja ja erityisesti Venäjän ja itäisen Euroopan alueasiantuntija.

Maisteri Mila Oiva toimii Turun yliopistolla ja on kiinnostunut Itä-Euroopan kulttuurihistoriasta. Dragana Cvetanovic on Helsingin yliopiston kielitieteen tutkija Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen tohtoriohjelma, mutta hänkään ei ole vielä väitellyt tohtoriksi.

Kimmo Rentola on Turun yliopiston poliittisen historian professori ja Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani, joka on tullut tunnetuksi erityisesti Supon palveluksessa toimineena erikoistutkijana, mitä aikaa ”edelsi” hänen toimintansa Suomen kommunistipuolueessa. 

Dosentti Sari Autio-Sairasmo toimii Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa niin kuin moni muukin edellä kerrottu Helsingin yliopiston tutkija: hän tutkii kylmän sodan aikaa taloudellisesta näkökulmasta. SDP:n kansanedustaja, TV2:n ex-toimittaja, lastentarhanopettaja Saara Karhu edustaa myös ryhmän Venäjä-osaamista.  Aalto-yliopiston professori ja kansainvälisten markkinoiden tutkimuskeskuksen (CEMAT) johtaja Riitta Kosonen on varmasti tietoinen Venäjän talouden merkityksestä suomalaisille.

Skenaariomenetelmä omaksuttu Kylmän sodan USA:sta

Edwin Bacon ja Hanna Smith hahmottelevat erilaisia skenaarioita Venäjälle. Juuri skenaariomenetelmää on ensimmäisenä käyttänyt Amerikan Yhdysvallat Kylmän sodan aikana.

Kirjoittajien mukaan kaikissa Venäjän tulevaisuutta käsittävissä skenaarioissa on ollut eräs yhteinen piirre: Venäjän poliittisesta järjestelmästä puuttuu vakaus (stability) ja mahdollisuus järjestelmän muutoksiin säilyy. Tämä merkitsee teoksen mukaan sitä, että poliittinen järjestelmä ei ole ennustettava.

Eduskunnan selonteon ensimmäinen esille nostama asia raportissa onkin Venäjän poliittisen järjestelmän romahdus, minkä syynä pidetään järjestelmän kyvyttömyyttä sopeutua muuttuvaan maailmaan.

Venäjän nykyistä muutosta kirjoittajat kuvaavat ”markkinatalouden” muuttumiseksi ”valtiojohtoiseksi taloudeksi”, mikä muutos olisi tapahtunut vuodesta 2004 alkaen nykypäiviin. Vuoden 2004 jälkeen ”liberaalidemokratia” olisi muuttunut ”autoritarismiksi” ja ”jälki-imperiaalinen valta” olisi muuttunut ”uus-imperialismiksi” (s. 10). Näin kansainvälisissä suhteissa Venäjä edustaisi Suomen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan selonteon mukaan ”uus-imperialismia” (neo-imperialism) ja poliittisena järjestelmänä ”autoritarismia”. Tämä johtaisi siihen, että aseteollisuuden tarpeet sanelisivat enemmän Venäjän talouden ja infrastruktuurin muutoksia kuin yrityselämän traditiot, jotka jopa puuttuisivat Venäjällä (s. 10)

Eduskunnan julkaisema raportti liittyy Ellen Mickiewiczin väitteeseen, että Venäjän koulutettu nuori väki näkisi tulevaisuutensa Venäjällä hyvin skeptisenä, vaikka tämä skeptisismi ei tarkoita intomielisyyttä myöskään Lännen malleja kohtaan (s. 15).  Toinen Venäjän tulevaisuutta määrittävä tekijä olisi etnisten venäläisten ja ei-venäläisten väliset suhteet sekä muslimiväestön kasvava osuus (s. 16). Venäjän nykyinen poliittinen johto yrittää rakentaa yhteistä Venäjää uuden Venäjä-idean avulla, mutta tähän sisältyy vaara, että se ei tyydytä nationalistisia ryhmiä. Poliittisen järjestelmän erityisinä merkkikohtina raportti nimeää vuoden 2016 duuman vaalit ja vuoden 2018 presidentinvaalit Venäjällä sekä mahdolliset katuprotestit ja eliitin sisäiset ristiriidat.

Raportin skenaariomalli hahmottaa Venäjän poliittiselle järjestelmälle kolme kehitysvaihtoehtoa. (1) Vuoden 2014 tilanteen säilymisen ja sen kehityksen jatkuminen voimalla hallituksi diktatuuriksi, jossa vapauksia vakavasti rajoitetaan. (2) Vuoden 2000 tilanteen kehittyminen asteittaisten muutosten kautta ja uudelleen alkaneeksi matkaksi kohti demokratiaa. (3) Demokraattinen vallankumous ja hallinnon vaihtuminen. (s. 32)

Raportti arvioi Venäjän federaatiota maa-alueena joko status quosta jatkuvana kehityksenä kohti federalismin päättymistä tai Venäjän Federaation hajoamisena. Kuitenkin Ivan Timofeev kirjaa huomautuksensa, että Venäjän muutosprosessit ja niiden toteutuminen syntyvät yhtä hyvin myös yhteydessä Venäjän kumppaneiden toimiin kuin pelkästään maasta itsestään käsin.

Vladimir Putinin ”uusi käsitys raja-alueista” (Hanna Smith)

Kirjan toimittajan Hanna Smithin mukaan Eduskunnan tulevaisuusvaltiokunnan teos ”ei lähesty Venäjää venäläisin tai länsimaisin silmin, vaan välittömien naapurien silmin, mikä voi lisätä uuden ulottuvuuden Venäjä ymmärrykseen” (s. 42).

Hanna Smithin kuvauksen mukaan Ukrainan geografinen sijainti Venäjän ja EU:n välillä korosti siitä käytävää kilpailua nolla-summa –pelinä. "Krimin liittämisessä käytetty retoriikka" osoittaa hänen mukaansa "Vladimir Putinin uutta käsitystä raja-alueista, joita arvioidaan keskeisesti venäläisen nationalismin hengessä, jolloin Venäjä pitää alueellisen koskemattomuuden periaatetta vain suhteellisena". Tärkeämmäksi periaatteeksi on tullut venäläisen kansan elinalueet (s. 45). ”Venäjän kaikkien naapureiden on täytynyt ottaa huomioon tämä uusi ajattelu, joka sellaiset traditionaaliset läheiset liittolaiset kuin Kiina ja Kazakstan ovat reagoineet hermostuneesti tähän käänteeseen” (s. 46).

Smith muistuttaa, että Venäjän laajentuminen ei-venäläisille alueille alkoi jo 1500-luvulla, kun Iivana IV valloitti tataarien kaupunkeja. Tätä laajentumista hallitsi monet kaupalliset, geostrategiset ja sosiaaliset tekijät. Venäjän imperiumilla ei ollut kuitenkaan johtavaa ideologista pyrkimystä, kuten myöhemmin yritetyt kehitelmät Venäjästä ”Kolmantena Roomana”, jonka tehtävä olisi pelastaa maailma tosi ortodoksi-uskovaisille. Imperiumi luotti myös enemmän sosiaalisiin kuin etnisiin ulottuvuuksiin, niin myös muslimit ja kristityt osallistuivat täysin Venäjän hallintoon. Vasta Neuvostoliitto nosti esille kansallisuudet, kun nimesi viisitoista ”tasavaltaa” (republic) alueen kansallisuuksien mukaan. Kommunistisella puolueella oli keskusvallan hallinta, mutta kullakin tasavallalla oli jonkin asteen itsenäinen päätösvalta ja kansalliset kulttuurit kukoistivat. Kansallisuuksien jännitteet tulivat ilmi 1930-luvulla tshetsheenien ja Krimin tataarien karkotuksina.

Raportti esittää, että Putin alkoi muotoilla Euraasian Unionin ideaa jo ensimmäisen presidenttikautensa aikana: Die Welt -lehdessä maaliskuussa 20004 esiteltiin Putinin näkemystä IVY-valtioista. Tuolloin Andrei Kokoshin esitti Putinin oppina, että IVY-maat rakentuisivat hyvin integroiduksi liitoksi. Monille ex-Neuvostoliiton alueille, paitsi Baltian valtioille, on Venäjän potentiaalinen houkutteleva yhteistyökumppani, mutta syvempää integraatiota ei pidetä kuitenkaan ongelmattomana. Osittain tämä johtuu historiallisesta muistista. Georgialaiset asettavat USA:n ensimmäiselle sijalle, Ukrainassa EU-orientaatio on vahvistunut,  Azerbaidžan tuntee Turkki-yhteydet kiinnostaviksi.


Yksityisiä mielipiteitä Venäjän naapureilta


Sinänsä valittu menetelmä herättänee kovaakin kritiikkiä, koska Eduskunnan raportti rakentaa valtion ulkopoliittisia mielikuvia Venäjästä yksittäisten nimettömien ihmisten lausahdusten ja puheenparsien varalle. Eikö olisi vastuullisempaa ilmoittaa lausuja, jotta hänen mielipiteensä voitaisiin asettaa siihen kuuluvaan kontekstiin ja sidonnaisuuksiin? Joissakin tapauksissa parempia mielipiteitä voisi löytää keneltä tahansa pizzerian omistajalta tai yökerhon striptease-tanssijalta. Tai ehkä mielipiteet onkin pyydetty jo heiltä, mutta päihtymyksen jälkeisessä tilassa?

Toisin kuin iltapäivälehtien vetävät otsikot antavat ymmärtää, niin haastateltavat kuvaavat Venäjää moni-ilmeisemmin, eräät myös hyvin myönteisesti, mikä on sanottava ihmeelliseksi poikkeamaksi, kun arvioi raportin toimittamisen kokonaiskuvaa. Ulkomaiset haastateltavat ihmiset eivät edusta siten kokonaisuudessaan raportin demonologisimpaa mielenmaisemaa, vaan raportin johdannon kirjoittanut Päivi LIpponen on itse asian kannalta niitä häijyimpiä sisällön tuottajia. Muutamat nimettömät "ulkomaalaisten haastattelumielipiteet" alittavat kuitenkin kaiken laadun ja asiallisuuden, ottamatta kantaa vielä siihen, onko nuo mielipiteet Putin-kriittisiä tai -myönteisiä. Laadun kriteeri ei ole siinä, esittääkö henkilö Putin-kriittisiä tai -myönteisiä näkemyksiä, vaan argumentoinnin monipuolisuus ja kyvykkyys eritellä tarkasteltavaa ilmiötä ovat tärkemmät tekijät laadun mittareina. Juuri tähän kirjoittajat eivät kyenneet: eivät suomalaiset, eivätkä myöskään ulkomaiset nimettömät henkilöt. Suomen eduskunnan kannalta on kohtalokasta, että kovien ammattilaisten johdolla tehty raportti ei edes ylittänyt heikohkon iltapäivälehden sisältöä.

Myönteisiäkin ääniä kuului, vaikka raportin johtopäätöksiä toimittanut Hanna Smith ilmeisemmin juuri näitä hyviä ääniä tahtonut kuunnella tai muistaa. Haastateltu henkilö Azerbaidžanista kuvaili Venäjää ”erääksi maailman rikkaimmaksi kulttuuriperinnöltään, luonnonvaroiltaan ja inhimillisen luovuuden potentiaalin suhteen maailmassa, vaikka samanaikaisesti Venäjän on heikosti hallittu”. Hän kuvailee myös, että tällä hetkellä Azerbaidžanin ja Venäjän suhteet ovat ”intensiivisesti kehittymässä positiiviseen suuntaan. Keskinäinen hyödyllinen yhteistyö aktiivisesti kehittyy politiikassa ja talouselämässä, sosio-kulttuurissa ja humanitaarisissa asioissa”, kuten Azerbaidžanissa on venäläisiä kouluja ja sanomalehtiä. ”Näiden suhteiden dynaaminen, progressiivinen kehitys on hyödyllinen sekä Azerbaidžanille että Venäjälle. Tämä osoittaa, että molemmat valtiot ovat kiinnostuneet konstruktiivisesta ja pragmaattisesta dialogista. - -- Azerbaidžan on hyvin tietoinen hyvien konstruktiivisten Venäjä-suhteiden hyödyllisyydestä. Meille Venäjä on tärkeä markkina-alue Azerbaidžanin tuotteille, erityisesti maataloustuotteille” (s. 54).

Valkovenäläinen henkilö koki Venäjässä kahden perustavan tarpeen jännitteen: olla kehittynyt niin kuin lännen valtiot ja säilyttää kulttuurinen ainutlaatuisuus (s. 57). Tämän valkovenäläisen mukaan Venäjä olisi ”autoritaarinen valtio, jolla on vahva presidentti, jonka tahto on MUST” (s. 57). Henkilö kuvailee, että nykyään Venäjä on yksi harvoista läheisistä liittolaisista Valko-Venäjän kanssa.

Virolaishenkilö moitti Venäjää valtioksi, joka loukkaa kansalaistensa oikeuksia, on vaarallinen lähimmille naapureilleen ja tuhoaa kansainväliset suhteet (s. 61). Hänen mukaansa Viron tilanne on täsmälleen vaarallinen (definitely dangerous). ”Venäjällä on keinot provosoida virolaisvastaista väestöä venäjää puhuvan väestön keskuudessa Viron koillisosissa Narvassa ja Tallinnassa. Toisaalta toivon, että USA/Naton huomio Baltian maita ja Itämerta kohtaa kasvaisi. - - - Toivon, että nykyisessä tilanteessa Ruotsi ja Suomi liittyisivät Natoon lähimmässä tulevaisuudessa. Natoon kuulumaton asema on tällä hetkellä toiseksi vakavin turvallisuusuhka Pohjois-Euroopassa, heti Venäjän lisääntyvän aggressiivisuuden jälkeen Pohjois-Euroopassa” (s. 61). Virolaisen henkilön mukaan suurin haaste on ”estää Venäjän hallituksen agentteja manipuloimasta Venäjän puhemiehiä palvelemasta viidentenä kolonnana” (Preventing Russian government agencies from manipulating some ‘Russian-speakers’ into serving as a ‘fifth column’.) Is. 61).

Georgialainen (gruusialainen) henkilö kuvaili Venäjän "aggressiiviseksi valtioksi, jolla on keisarillinen mentaliteetti ja primitiiviset KGB-menetelmät". Hän viittasi Ronald Reaganiin, joka kuvaili Venäjää ”Pahan valtakunnaksi” ja totesi, että Venäjän Federaatio on äärimmäisen aggressiivinen valtio, joka yrittää säilyttää imperiumin – Neuvostoliiton. Puhtaasti legalistisen tai strukturalistisen arvion mukaan Venäjä on yksi suurimmista pelureista kansainvälisessä järjestelmässä. Gruusialainen syyttää raportissa toistuvasti Venäjää Georgian alueen ”miehityksestä”. Hänen näkemyksensä mukaan elokuussa 2008 kävi siten, "kuten Ronald Asmus tulkitsi, että Georgia tahtoi lähentyä Länttä, mutta Venäjä yritti estää sen". Tämä sama toistuisi nyt myös Ukrainan kehityksessä.  Tämä gruusialainen ei sanallakaan pohdi sitä, miten Georgian ilmapommitukset siviiliväestöä vastaan elokuussa 2008 ilmensivät "tahtoa lähentyä Länttä".

Sinänsä georgialaisen henkilön äkäistä lausuntoa ei ole syytä enemmän murehtia, kun muistaa, että Ronald Reagan eli vanhuuden vuodet lisääntyvässä höperyydessä, kunnes hän kuoli ja maatui maaksi. Niin myös georgialainen kuin itse kukin ajallaan kuolee pois sekä maatuu maaksi, eivätkä meidän lausahduksemme niiden mahdollisesta värikkyydestä ja rajuudesta huolimatta horjuta mitenkään Venäjää valtiona. Nuo lausahdukset kertovat enemmän puhujasta itsestään.

Japanilainen vastaaja ei pidä Venäjää sotilasvaltiona tai Neuvostoliittona. Talouden näkökulmasta Venäjä on kapitalistinen talous ja markkinatalous. Hän ei pidä Venäjää minään ”siirtymätaloutena” (transition economy), vaan kapitalistisena taloutena niin kuin Eurooppa ja Amerikka, vaikka Venäjällä on omat erityispiirteensä. ”Tietysti Venäjän talous muuttuu tulevaisuudessa, mutta tämä sama on sanottava myös Japanin taloudesta, joka muuttuu tulevaisuudessa” (s. 70).

Japanilainen henkilö arvioi Venäjän ”Japanin hyväksi naapuriksi, jonka mahdollisuudet ovat kuitenkin suhteellisen pienet: sillä on pienemmän taloudelliset potentiaalit erityisesti Venäjän Kaukoidässä kuin muilla Koillis- ja Kaakkois-Aasian valtioilla. Venäläiset ja Venäjän kulttuuri ei kiehdo japanilaisia enemmän kuin läntiset kulttuurit. Monet japanilaiset eivät luota venäläisten ajattelun logiikkaan ja tapaan. - - - Venäjä ja Japani jakavat kiinnostuksen säilyttää suhteet jollakin tasolla huolimatta Ukrainan kriisin kansainvälisestä tilanteesta”.

Japanilainen muistutti, että ”Japanissa arvioitiin vuonna 2008 Venäjän talouden näkymistä vuoteen 2020, jolloin pidettiin mahdollisena, että Venäjän talous hyötyy heikosta ruplasta, joka johtuu öljyn hinnasta. Nykyinen tilanne saattaa kääntää tämän skenaarion todeksi”. (s. 71). Raportin toimitustyössä japanilaisen varsin aiheellinen muistutus ruplan heikentymisen moninaisesta roolista ei valitettavasti vaikuttanut lainkaan tämän jälkeen, sillä ilmeisemmin raportin toimittajat olivat enemmän poliittisesti suuntautuneita ja vähemmän kansantaloutta ymmärtäviä.

Kazakstanilainen arvioi suurimmaksi ongelmaksi maan riippuvuuden Venäjästä sekä objektiivisesti (kansallisuuksien sekoittuminen, kieli, yhteinen kulttuuri, median riippuvuus) että subjektiivisesti (johtajien valinta, hallinto). Kazakstan on eräs  geopolittinen "avain partneri Venäjälle eikä maa voi suojella itseään ilman Venäjää. ”Kazakstanin täytyy geopoliittisesti elä yhdessä Venäjän kanssa” (s. 74). Tämä on ”keskinäinen riippuvuus” (interdependence) Venäjän ja Kazakstanin välillä on eräs ”absoluuttinen prioriteetti”, suoranainen imperatiivi politiikassa. ”Niin Kazakstan tulee aina olemaan ensimmäinen, läheisin partneri ja Venäjän liittolainen Keski-Aasiassa” (s. 74).

Norjalainen vastaaja arvioi Venäjän geografian haastavaksi, mutta resurssit rikkaaksi (s.78). Venäjällä olisi vanhahtava johtajan valta ja autoritaarinen johtajuus. Hänen mukaansa Venäjä haastaa kaikki naapurivaltionsa.

Yhteenvedossa raportin toimittaja(t) toteavat, että naapureiden vastaajat eivät nähneet Venäjää Neuvostoliiton uudestaansyntymisenä, vaan Venäjän toimet ilmensivät sen halua saavuttaa tietty rooli maailman näyttämöllä ja erityisesti lähiympäristössään.  Toimittaja myös koki vastaajien todistavan, että Venäjä on huonosti johdettu valtio. ”Tämä johtaa Venäjä kansaa vihamielisiin asenteisiin nykyjohtoa vastaan. - - - Kuitenkaan ei näy mitään optimismia siihen, miten tilanne voitaisiin muuttaa. - - - On voimakkaita tunteita, että Venäjän kansa niin paljon kuin se on kärsinyt nykyisen johdon toimien tähden, on kyvytön tai haluton muutokseen johtaviin toimiin. Ehkä tämä on yhteydessä siihen, että usein mainitaan fakta Venäjän puuttuvasta identiteetistä, ei ole ymmärrystä valtiosta ja sen paikasta maailmassa” (s. 80).


Pragmaattinen vai arvojen mukaan suhde Venäjään? (Katalin Miklóssy)


Katalin Miklóssy pohtii raportissa sitä, pitäisikö pienen valtion olla ”pragmaattinen” vai ”arvojen” mukaan johdettu suhteessa Venäjään. Hänen mukaansa pragmaattista asennetta puolustellaan taloudellisella hyödyllä ja alueellisella poliittisella tasapainolla.  ”Kuitenkin pragmatismi voi myös väijyä nationalismin tai muiden ideologisten asioiden takana, jotka voivat luoda etua kotimaisessa poliittisessa voimapelissä”. ”Arvojen mukaan johdettu politiikka voidaan nähdä pienen valtioiden strategiana ohjailla rajoitetussa kansainvälisessä tilassa. On tärkeää silti huomata, että asenteiden muutos Venäjää kohtaan on lähinnä vastaus konkreettisiin muutoksiin EU:n ja Venäjän politiikassa” (s. 87).  

Miklóssy kiinnittää huomiota Venäjän poliittisen systeemin saavuttamaan suosioon Unkarissa, jossa pääministeri Viktor Orbán on avoimesti julistanut läntisen liberaalin demokratian epäonnistumista ja ihailua Venäjä, Kiinaa ja Turkkia kohtaan. Tämä hallinto korostaa hyvien Venäjä-suhteiden merkitystä ja Unkarin markkinoiden avaamista Venäjän ja Kiinan sijoittajille (s. 90). Miklóssyn mukaan ”Unkari on testiperusta monia EU-valtioita varten erityisesti itäisessä ryhmässä, jotka seuraavat, miten kauan yksi valtio voi mennä ilman Brysselin vakavia reaktioita.” (s. 91).

”Suomettuminen” (Timo Vihavainen)

Eduskunnan tulevaisuudenvaliokunnan raportin kolmas osa käsittelee Venäjän tulevaisuutta ja Suomea (ss. 101).

Professori Timo Vihavainen kuvailee historiallisen taustan Suomen ja Venäjän suhteille. Hän käsittelee suomettumisen sivuvaikutuksia Suomen poliittiseen kulttuuriin sekä jälkikäteen koettua moraalista raivoa tapahtuneesta, vaikka hän itse kieltäytyy tuomitsemasta mennyttä aikakautta ilman että näkisi mitään positiivista.

Väitteet Suomen ”nujerretusta asemasta suhteessa Neuvostoliittoon ei ole koko totuus, vaikka on totta, että Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomen poliittiseen päätöksentekoon oli poikkeuksellisen suuri” (s. 106), mutta ”kun nämä suhteet sijoitetaan laajempaan yhteyteen, ne näyttävät hyvin pragmaattiselta Suomen kannalta katsottuna. Suomessa pelataan varsin taitavaa peliä idän ja lännen välissä kylmän sodan aikana” (s. 106-107). ”Myös nyt taas uudestaan Suomi voisi pelata välittäjän roolissa” (s. 107).


Suomi EU:ssa (Teija Tiilikainen)

Teija Tiilikainen kuvailee, miten Suomi ei ole itse asiassa etsinyt itselleen itsenäistä roolia EU:ssa, vaan jäsenenä Suomi on rohkaissut Unionia yhdistämään politiikkansa Venäjän suhteen – ei ruokkien vastakkainasettelua, vaan pikemmin vahvistaen yhteistä agendaa ja pragmaattista yhteistyötä partnereiden välillä (s. 110-111).

 ”Venäjän suhde EU:ta kohtaan on ollut monella tavalla ongelmallinen toiminnallisen partnerisuhteen rakentamiseksi. Yhtäällä Venäjä on purkanut EU:n kollektiivista roolia politiikan ja turvallisuuspolitiikan avainkysymyksissä sekä etsinyt näissä asioissa kahdenvälisiä neuvotteluja” (s. 111).

NATO Venäjän uhkaa vastaan (Tuomas Forsberg)

Tuomas Forsberg käsittelee Suomen ja Venäjän suhteita turvallisuuden näkökulmasta (ss. 112). Forsbergin mukaan ensimmäinen olettamus, joka voidaan tässä raportissa tehdä, on, että ”Venäjä on uhka Suomelle” (Russia is a threat to Finland”). Tämä on professorin mukaan välttämätön premissi, jota ei analyysissä edes kyseenalaisteta tai tarkemmin eritellä eikä sitä tarvitse perustella.

Uhkan jälkeen Forsberg kysyykin, mitä Suomen pitäisi tehdä. Se on heti seuraava lause.

Professorin mukaan liittoutuneet eivät ole aina saaneet turvallisuutta liittoumasta, johon he ovat liittyneet, mutta historia osoittaa meille, että puolueettomat maat eivät ole nekään saaneet parempaa turvallisuutta.

Niin professori päätyy kahden sivun analyysin jälkeen lopputulokseen, että ”on vaikeampi strategisessa analyysissä perustella se, että ei liittoutuisi sotilasliittoon”. Hänen mukaan hyötypuolena liittoutumisesta olisi ”voimien tasapaino” (a balance of power).

Opiskelija Juuso Heinonen, Suomen nuorison nimissä

Lukiolaispoika Juuso Heinonen kertoo Suomen nuorison mielipiteen siihen, miksi pelätä Putinia (s. 114). Hänen mukaansa ”Putinin Venäjä on hyvin kaukana demokraattisesta valtiosta”, mutta sitä vastoin enemmän demokraattisessa valtiossa kuten Amerikan Yhdysvalloissa tarvitaan kansan tuki sodan aloittamiselle. Sitä vastoin "Putinin ei tarvitse murehtia, mitä kansa ajattelee: Venäjä voi hyökätä mihin tahansa, minkä paikan Putin löytää kartalta" (s. 114). 

Lukiolaispoika Heinosen mukaan ”suomalaisten pelot eivät vähiten tule siitä poliittisen retoriikan mielettömyydestä, jota Putin käyttää” (s. 115).  Heinosen mukaan Venäjällä on kaksi syyt jättää hyökkäämättä Suomeen: (1) mikään moraalinen ihminen ei tahdo sotaa ja (2) Venäjä häviäisi. Niin Venäjä on pikemmin pieni taloudellinen uhka kuin sotilaallinen uhka: Suomi on hyvin riippuvainen Venäjän kaupasta.

Neljä skenaariota putinismin tulevaisuudesta Venäjällä

Suomen eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta on myös ottanut käyttöön professori Richard Sakwan käsitteen ”putinismi” (putinism) "Putinin Venäjän poliittisen systeemin kuvauksena" (ss. 118).  Skenaariotyöskentelyn lähteinä oli Sakwan lisäksi myös Alexander Stubbin kirje Sergei Lavroville (31.12.2010) ja Sauli Niinistön puhe Sergei Lavroville 10.6.2014.  

Ensimmäisen skenaarion mukaan Venäjän uudistaa hyvät suhteet Länteen, mutta tämä tapahtuu hyvin samaan tapaan ajan kanssa niin kuin Georgian kriisin jälkeen vuonna 2008.  Skenaariota ei pidetä kuitenkaan mahdollisena niin kauan kuin Putin on vallassa tai jonkinlainen putinismi jatkuu, vaan skenaarion toteutumiseksi täytyisi jotenkin toimittaa Putinin siirtäminen pois vallasta (to engineer Putin’s removal from power; s. 120).  

Raportin mukaan Putinin vallasta poissiirtymisen jälkeenkin alueille ja virastoihin jäisi jonkin verran putinismin elementtejä, mikä loisi edelleen joitakin jännitteitä. Tässä tilanteessa Suomella ja Norjalla olisi tärkeä rooli tuoda ratkaisu tilanteeseen (s. 121).

Toisen skenaarion mukaan Venäjä omaksuu aggressiivisen politiikan kaikkia naapureitaan vastaan niin kuin myös yleisesti Länttä vastaan. Suora konfrontaatio Lännen kanssa vältetään lyhyellä aikavälillä, mutta Lännen vastainen retoriikka kasvaa pieniä valtioita kuten Suomea, vastaan uudelle tasolle. Venäjä laajentaa rajojaan myös Itä-Ukrainaan. Periaatteessa Venäjän kunnioittaa Naton punaista rajaa, mutta sisäinen painostus kiristyy venäläisten ansiosta konfrontaatioksi saakka Virossa. Niin matalan tason sotilaallinen konflikti on mahdollista Venäjän ja Naton välillä. Energiasota on myös hyvin mahdollista, kun Venäjä kieltää energian tarjonnan Euroopalle. Venäjä toivoo, että se voisi jatkaa bisnessuhteita ja puhetta viisumista ja kansainvälisestä terrorismista, mutta Länsi vetäytyy näistä ja lisää sanktioita Venäjää vastaan (s. 122). "Putinista tulee Venäjällä yhä enemmän ikoninen hahmo ja putinismi nousee vielä suurempaan painoarvoonsa". Tämä johtaa Suomen talouden uudelleen suuntautumiseen.

Kolmannen skenaarion mukaan putinismi jatkuu Putinin kanssa tai ilman Putinia, mutta Venäjä vetäytyy maailmanpolitiikasta. Protestit lisääntyvät, kun Venäjä hylkäsi Ukrainan venäläiset, mutta retoriikka korostaa, että Venäjä tahtoo avata Ukrainan kauppakumppanuuden. Myös Georgian kanssa Venäjä voi rakentaa uuden suhteen luopumalla Etelä-Ossetiasta ja Abhasiasta, kun Georgia lupaa olla liittymättä EU:n jäseneksi. Euraasian Unionin laajentumisessa Venäjä antaa paljon myönnytyksiä Armenialle ja Kirgisialle. Venäjä panostaa voimakkaasti Siperiaan ja kehittää suhteita Kiinaan. Edelleen Venäjä tarvitsee kuitenkin Lännen investointeja ja teknologiaa, missä Suomi ja Norja voivat olla välittäjiä. ”On mahdollista, että tämä skenaario vakiintuu ajan kanssa ja Venäjä hyväksyy pienemmän merkityksensä globaalisesti” (s. 123)

Neljättä skenaariota Tulevaisuuden valtiokunta kutsuu sanoilla ”pick and mix”, itse asiassa ”hakkaa ja sekoita”, jolloin Venäjä jakaa naapurinsa ystäviin ja vihollisiin. Venäjä lisää kanssakäymistä Kiinan ja Iranin kanssa, mutta pitkälle näiden ehdoilla. Kazakstan ja Valko-Venäjä ovat aluksi ystävien joukossa. Venäjän ulkopolitiikasta on vaikea löytää mitään johdonmukaisuutta. Azerbaidžanin on pakko valita suuntansa ja tämä on todennäköisesti Länsi. Suomi ja Norja voivat hyötyä Venäjän politiikasta, mutta joutuvat vaikeuksiin EU:ssa.  Tässä skenaariossa putinismi selviää ilman Putinia, joka voisi olla eläkkeellä, kun hän on saanut takuut koskemattomuudesta ja seuraajan samanhenkisyydestä.

Viidennessä skenaariossa Venäjä eristäytyy, kääntyy itseensä ja nationalismista tulee hallitseva poliittinen diskurssi, joka nousee myös valtiolliseksi ideologiaksi. Venäjä saattaa joutua sotilaallisiin konflikteihin. Venäjän ideologiaa hallitsee sota Lännen ja Yhdysvaltojen kanssa. Norjan ja Suomen täytyy lisätä rajavalvontaansa. Raportin mukaan tämä skenaario näkyi Putinin puheessa 18. maaliskuuta Krimin liittämisen yhteydessä: ”Tämä skenaario on todennäköisin, jos Putin jatkaa vallassa, mutta tunnistaa kyvyttömyytensä hoitaa laajemmin kansainvälisiä tavoitteita. Tämä on eräänlainen Putinin muoto ilman putinismia, nationalismin vahvistama henkilöpalvonta, joka eroaa kaikista varhaisemmista putinismin muodoista. Varhaisemmat muodot kuten uudistukset ja korruption torjunta on luovuttu, ja tilalle tulee kasvava autoritaarisuus, jossa on hyvin vähän paikkaa oppositiolle ja poliittisille puolueille. Puoluepolitiikka on kaukainen muisto ja Yhtenäinen Venäjä –puolue on tullut foorumiksi, joka tarjoaa poliittisen johdon viestejä ihmisille”. 

Raportissa eduskunnan Tulevaisuusvaliokunta säilyttää luottamuksen Suomen rajavalvonnan kykyyn kriisitilanteessa pysäyttää paidaton Putin, joka juoksentilisi metsästysaikomuksissa: "Besides, fortunately, our Border Guard is fully prepared to stop a topless Putin running with a rifle in his hand."


Kirjoittaja suhtautuu rakkaudella, järjellisesti ja rauhallisesti Venäjään, Suomen isoon ja hyvään naapuriin



Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha