torstai 1. tammikuuta 2015

Suomalaismies mieltyi Putinin uudenvuoden patrioottiseen puheeseen

Ehdin suomalaismedian säikyttämänä likimain pelätä, miten kavala, kiivas, tyylitön ja paheellinen olisi Venäjän Federaation presidentin Vladimir Putinin uudenvuoden puhe, koska Iltasanomat julisti sitä sanoilla ”yltiöisänmaallinen” antaen ymmärtää, että tässä puheessa olisi paljon kamalaa.

En kuullut tälläkään kertaa, en edes uudenvuoden aattona, että Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö olisi sanonut yhtään mitään mistään eikä Suomen media ollut kiinnostunut Sauli Niinistön sanomattomuudesta. Sen verran kuitenkin Suomen media kertoi, että Vladimir Putin oli lähettänyt tervehdyksen Sauli Niinistölle ja Suomen valtiolle. Suomen media uutisoi toki lopulta kaunaisen, katkeroituneen ja sotaisan Niinistön uudenvuodenpuheen, jossa ei ollut mitään asiallista rakentavaa sisältöä toivon ja tulevaisuuden turvaamiseksi, pikemmin Niinistö esiintyi antiteesinä Putinin kauniille uudenvuoden tervehdykselle. Sivumennen sanottakoon, että jos kävisi kuitenkin sellainen kömmähdys, että Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto antaisivat Suomen ryhtyä jossakin vaiheessa aseelliseen taistoon Venäjää vastaan Naton avulla tai ilman Natoa, niin se olisi "Suomen historian viimeinen ohikiitävä sekunti", kuten muuan venäläinen maahanmuuttaja arvioi perustellusti Venäjän oikeutta ja kykyä suojata valtiollinen turvallisuus ydinaseilla.

Olin siis perin harmissani, jos Putinin puhe olisi todella nyt kovan vuoden jälkeen muuttunut tuolla oudolla tavalla ”yltiöisänmaalliseksi” haasteluksi, jollaisina olen voinut tähän saakka pitää lähinnä suomalaisten satojen pappien rukouksia ja hartauksia sankarihaudoilla tai nykyisten virolaisten oikeistopoliitikkojen tarinointeja Viron historiasta Venäjän naapurina.

Mitä pahaa yltiöisänmaallisuudessa voisi olla?

Venäläinen nainen, joka asuu Suomessa Venäjän kansalaisena, opasti minulle Iltasanomien jutun jälkeen, että isänmaallisuudessa ei ole mitään pahaa: ”Mitä pahaa yltiöisänmaallinen voisi olla?”, hän kysyi ihmetellen, kun puhui Iltasanomien Putin-uutisesta.

Selitin, että suomalaisessa sanankäytössä ”yltiöisänmaallisuus” ei tarkoita mitään positiivista, vaan symbolisoi sellaista ekstrimismiä, jossa isänmaan rakkaus asettuu sotaiseksi vihollisuudeksi toista valtiota ja kansakuntaa vastaan. Venäläiselle naiselle tuollainen ajattelutapa oli ihan tavoittamaton ja outo. Miten ihmeessä innostunut rakkaus omaa kansallisuutta ja valtiota vastaan voisi edes olla suunnattu toista vastaan, niin että ”yltiöisänmaallisuus” muuttuisi pahaksi?

Huolimatta perheensä ja sukunsa sotilaallisista ja viranomaistaustoista mainittu nainen ei voinut käsittää selityksen jälkeenkään suomalaista ajattelua ja sen varassa tehtyjä tulkintoja Putinin patrioottisesta uudenvuoden puheesta.

Suomalainen ajattelu rakentui toveri Leninin antaman Suomen itsenäisyyden jälkeen vuosikymmenien ajan ja taas valitettavasti uudestaan tämän kuluvan vuosikymmenen aikana poikkeukselliselle perversiolle, joka ei ole varsinaista rakkautta, vaikka sitä Suomessa kutsutaan isänmaanrakkaudeksi, isänmaallisuudeksi tai patrioottisuudeksi.  Joskus tuo patrioottinen perverssio saa Suomessa paranoidisen pelon ja vainon tunteet.

Suomalaisen patrioottisuuden sadistinen perversio on poikkeava

Suomalainen isänmaallisuus on myös sadistista perversiota, koska se ei ilmaise todellisesti rakkautta, vaan valitettavasti rakkauden imitaationa ainoastaan häiriintynyttä suhdetta, jollaiseksi suomalaiskansallista mieltä painostettiin vuoden 1918 sisällissodan valheesta alkaen epärehellisellä mytologialla, josta on jo tullut kansallista kanonista tulkintaa uusia maailmantapahtumia varten. Toisen maailmansodan jälkeen monet sivistyneet piirit osasivat jopa tunnustaa suomalaisen patrioottisuuden sadistiseksi perversioksi.

Olipa mitä mieltä tahansa, ja ehkä aivan hyvästä syystä jopa kriittinen Väinö Linnan eräitä vanhoja poliittisia vääristelemiä vastaan, niin Linna kirjoitti vuonna 1964 matkakertomuksessa ”Matkustimme Leningradiin ja Moskovaan” varsin terävästi ja osuvasti:

Eräs kansallisen tietoisuuden merkittävimpiä ominaisuuksia on suhde muihin kansoihin, koska se tietoisuus herää ja selkenee herkästi juuri suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä on ollut hyvin ominaista meille suomalaisille, sillä niin itseriittoinen kuin kansallinen minämme on joskus tuntunut olevankin, on se siitä huolimatta punninnut ja peilannut itseään muiden kansojen kuvastimessa. Kuvassa on ilmennyt alemmuudentunteita yhtäälle, ylemmyyden- ja aggressiivisuuden tunteita toisaalle, ja joskus molempia yhtä aikaa ambivalenttina sekoituksena.” (Linna)

Sodanedellisen ajan viralliset ulkopoliittiset asenteemme Neuvostoliittoon olivat parhaassakin tapauksessa muodollisen neutraalit, niin että ne juuri ja juuri täyttivät kansainväliset muodollisuudet. - - Asianomaisten valtioelinten passiivisuuden lisäksi luotiin sen ohessa voimakasta Neuvostoliiton-vastaista kansalaismielipidettä, joka vetosi aggressioihin, pelkoihin ja epäluuloon. Kahdenkymmenen vuoden kuluessa se ehti syöpyä perin syvälle varsinkin lukeneiston keskuudessa, mutta ideologisin painotuksin sävytettynä se vaikutti myös laajempiin kansankerroksiin. Kun nämä asenteet lukeneiston piirissä usein edustivat oikeistoradikalismia, eivät ne sellaisina voineet tosin painua kovin syvälle, mutta lievempinä versioina ja tietynlaisina heijastuksina ne levisivät hyvinkin laajalle. Kun tämä kehitys sitten huipentui sodiksi, ja koko tiedotuskoneisto levitti noita asenteita sotapropagandan kautta, on luonnollista, että tuo neuvostovastaisuus läpäisi niin laajojen kansanjoukkojen tietoisuuden kuin se käytännössä oli mahdollista”. (Linna)

Kun tämä Neuvostoliiton-vastaisuus liitettiin kansalaistuntoon, ja jopa maan itsenäisen olemassaolon edellytyksiin, muodostui se tästä syystä hyvin olennaiseksi osaksi monen suomalaisen kansallista tietoisuutta. Kärjistyneimmillään se merkitsi sitä, että nuo tunteet elivät toisiinsa kytkeytyneinä niin kuin siamilaiset kaksoset, jolloin neuvostovastaisuus oli yhtä kuin suomalaisuus, ja päinvastaisessa tapauksessa lievästikin ymmärtävät asenteet leimattiin melkeinpä maanpetokseksi. Syvin ja vaikein ongelma Neuvostoliitto-suhteissamme on ollut juuri tuon neuvostovastaisuuden liittäminen kansallistuntoon ja kansalliseen olemassaoloon, sillä myöhemmin ulkopoliittisen suunnanmuutoksemme sen vuoksi on pitänyt käydä hyvin syvältä kansallisen minuutemme kautta. Sen on tarvinnut merkitä hyvin monille ihmisille vaikeata asennemuutosta, ja vain uusien sukupolvien on ollut helpompi omaksua uudet kansalliset ajattelutapamme.” (Linna)

Vuonna 1932 kyhättiin nopeasti Iltasanomat, jotta Erkko saisi Mäntsälän kapinan avulla nopean rahallisen voiton.  Iltasanomien nykyinen ymmärtämättömyys ja propagandistisuus Vladimir Putinin patrioottisen puheen tulkinnassa ilmentää Sanoma-konsernin pitkäaikaista ja johdonmukaista ryssävihan perversiota, ”organisaation traditiota”, jota myös Helsingin Sanomat niin kuin Eljas Erkon perinnölle rakentuvat Sanoma-yhtiön kaikki mediat Suomessa ja ulkomailla ilmentävät.

Onko Markku Kivisen tahto paha ja vilpillinen?


Huomattavasti enemmän surua koin kuitenkin Hannu Pesosen jutusta 30.12.2014 Suomen kuvalehdessä: ”Huolestuttavaa: Putin puhuu jo sivilisaatioiden eroista. Tutkija: Meidän ei pitäisi naiivisti uskoa, että kaikki jatkuu ennallaan”.[1]


Sinänsä Suomen kuvalehden omaksuma ryssävihan linja on sille valitettavan johdonmukainen.  Se ei ole mikään yllätys! Surullista oli kuitenkin se, että suomalaisen Venäjä-tutkimuksen osaajaksi määritellyn Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kivisen pitäisi ainakin asemansa ja lukeneisuutensa vuoksi ymmärtää enemmän kuin hän Suomen kuvalehdessä kykeni ymmärtää – mikäli Suomen kuvalehti todella rehellisesti tulkitsi Kivisen naiivit ja pahatahtoiset ajatukset. Mitenkään en tahtoisi uskoa, että viisaana pidetty Kivinen lausuu ajatuksensa noin harkitsemattomasti.


Minun täytyi jopa tarkistaa Wikipediasta Markku Kivisen historia, koska Suomen kuvalehden haastattelu antoi hänestä kaikkea muuta kuin Venäjän asiantuntijan tai ylipäätänsä minkään aatehistorian tai poliittisen kulttuurin tuntijan vaikutelmaa.

Myöskään Wikipedia tai Kivisen virallinen ansioluettelo eivät vakuuttaneet, että Kivinen olisi ”Venäjä-asiantuntija” sanan varsinaisessa mielessä, vaikka hän todella johtaa Venäjä-tutkimuksen huippuyksikköä ”Venäjän modernisaation valinnat”. Tämähän on surullinen tilanne yleisemminkin Suomessa, että Venäjä-tutkimuksen johtajat ja asiantuntijat eivät ole koskaan eläneet, opiskelleet ja työskennelleet Venäjällä.

Erityisesti jäin Wikipedian tietojen varassa epätietoiseksi siitä, ymmärtääkö Kivinen Venäjää lainkaan Venäjällä saatujen omien työ-, tutkimus- ja elämänkokemustensa varassa. Missä määrin Kivinen on elänyt venäläisen valtio-opillisen ja filosofisen kulttuurin ja sivistyksen sisällä?

Kivinen näyttää opiskelleen sosiologiaa ja filosofiaa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, mutta nuo opinnot eivät mitenkään valmistaneet häntä Venäjän kohtaamiseen ja kokemiseen. Sittemmin hän toimi erilaisissa tutkijanviroissa ja opetustehtävissä Suomen eri yliopistoissa. Vuonna 2001 Kivinen hankki kokemusta Michiganin yliopistossa vierailevan sosiologian professorina. Michigan ei ole kuitenkaan Venäjällä, vaan aivan väärässä ilmansuunnassa: Amerikan Yhdysvalloissa.

Lopulta Kivisen ura vaikuttaa sellaiselta, että hän on ansionsa saanut Amerikan Yhdysvaltojen avulla sekä yhdysvaltalaisen sosiologin Erik Olin Wrightin luokkarakennetutkimuksen ja ranskalaisen sosiologin Émile Durkheimin kehyksissä.

Tietysti Kivinen on ohjannut paljon oppilaidensa tutkielmia ja tutkimuksia, joiden aiheena on Venäjä. Varmasti hän on lukenut paljon kirjallisuutta Venäjästä. Hänellä on jopa venäjän kielen taito. Olisiko niin, että edes suuri lukeneisuus ei luo sivistystä Venäjän ymmärtämiseen? Tulisiko Suomen kuvalehdessä ollutta outoa haastattelua tulkita ehkä vain Kivisen pahasta ja vilpillisestä tahdosta käsin?

Niin kuin Väinö Linna osuvasti kansanomaisesti määritteli vuonna 1964 suomalaista ongelmallista mielenmaisemaa ja vääristyneen patrioottisuuden tulkintahorisonttia, niin Markku Kivinen lankeaa juuri tuohon samaan ongelmallisuuteen Suomen kuvalehden haastattelussa, jossa hän näkee ”venäläisen uuden identiteetin” jotenkin ongelmallisena.

”Venäläisen uuden identiteetin rakentelu”

Suomen kuvalehden jutun ja Markku Kivisen haastattelun mukaan ”Putinin johtamana venäläisten uutta identiteetin rakentelu on hyvin vahvaa, hyvin antieurooppalaista, ja siinä on vahva uskonnollinen arvolataus”. Juuri Kivisen lankeaminen sosiologisesti tai jopa pikemmin propagandistisesti omaksuttuun vastakkainasetteluun ”venäläisen uuden identiteetin rakentelusta” ”hyvin antieurooppalaisena” ei osoita asiantuntijan asiantuntevuutta.

Kivinen ei lainkaan käsitteellisesti erittele, mitä on tämä ”eurooppalaisuus” ja ”antieurooppalaisuus” sekä missä määrin Venäjä olisi Putinin ”uuden identiteetin rakentelun” avulla erkaantumassa ”eurooppalaisuudesta”. Kivisellä tulisi olla hyvä tietämys siitä, että ”eurooppalaisuus” on itsessään muuttunut, muutoksenalainen, moni-ilmeinen ja vuosisatainen prosessi.

Ennen kaikkea Kivinen ei lausu edes sitä, miten ”eurooppalaisuuden” edustajat ovat olleet itse pikemmin kovin anti-hengessä järjestämässä sekä läntisessä Euroopassa että jopa Venäjällä kaikenlaisia demonstraatioita Venäjän ortodoksista uskoa ja Venäjän hallintoa vastaan. Eikö silloin tuo anti-henki ole enemmän länsimaisen eurooppalaisuuden tuntomerkki ja offensiivista, kun taas Venäjällä pitäydytään omaan traditioon, historiaan ja uskoon?

”Eurooppalaisuuden” muutos ilmenee lähes parodisella tavalla Aleksander Stubbin touhuissa: yhtäällä hän intoilee sukupuolineutraalin avioliiton ja Naton puolesta ja toisaalla hän käyttää Kokoomuksen perinteistä vaalimainosta ”Koti, uskonto ja isänmaa”. Moni menneiden sukupolvien isänmaallinen suomalainen ei tunnistaisi Stubbin puheesta enää sen enempää suomalaisuutta kuin kodin kristillistä kunnioitusta.

Muuttunut ”eurooppalaisuus”

Olen kirjoittanut minun tiestäni Venäjän ortodoksiseen kirkkoon Venäjän Federaation virallisessa viikkolehdessä Rossiiskie Vesti 21.1.2013. Vaikka tarkastelen siis silloin lähinnä omaa uraani ja uskoani länsimaisen teologian muutoksista käsin, niin soveltuvin osin kerroin myös ”eurooppalaisuuden” (jonka uudempiin villityksiin siis ilmeisemmin Markku Kivinen viittaa varsin anakronistisesti normatiivisesti palvoen ja näitä villityksiä liki kanonisoiden) muuttumisesta.

Näkisin ”eurooppalaisuuden” enemmän siten, että tulee myös tiedostaa aatehistorialliset muutokset:
Kyvyttömyys tarkastella etiikkaa teologisesti on kasvanut vuosi vuodelta luterilaisessa kirkossa ja muissa läntisissä kirkoissa. Länsimaisessa teologiassa Ernst Troeltschistä alkaen (1865–1923, saksalainen protestanttinen teologi) on ’teologinen inflaatio’ vahvistunut: Raamattua pidetään vanhentuneena, joka ei soveltuisi enää nykyoloihin. Uudessa maailmassa ei olisi enää asianmukaista puhua synnistä, Jumalan vihasta, Kristuksen uhrista ja lunastuksesta. Totean, että Venäjän ortodoksisessa kirkossa on todellinen henkilökohtainen synnintunnustus ja anteeksianto, kun valitettavasti luterilaisessa kirkossa rippi korvataan yksinkertaisesti merkityksettömillä, epämääräisillä runoilla tai rippi häviää kokonaan jumalanpalveluksesta. - - - Teologian tohtorina ja pappina, jolla on laaja kokemus luterilaisesta kirkosta, tein valintani: Lännessä on nyt antikristillinen vallankumous, mutta Venäjän ortodoksinen kirkko on erityinen ja ainutlaatuinen. Venäjän ortodoksinen kirkko auttaa myös Euroopan sivilisaatioita säilyttämään hengelliset, moraaliset ja kulttuuriset arvot, jotka periytyvät menneisyydestä”. [3]

Неспособность взглянуть на этику теологически возрастала из года в год в финской лютеранской церкви и других западных церквях. В западном богословии, уже со времен Эрнеста Трельча (1865-1923, немецкий протестантский богослов) «богословская инфляция» была усилена: Библия стала считаться устаревшей, не применимой к современным условиям. В новом мире уже будет не уместно говорить о грехе, о Божьем гневе, о жертве искупления и Христе. Отмечу, что Русская православная церковь имеет реальную личную исповедь и прощение, когда, к сожалению, в лютеранской церкви исповедь заменяется просто бессмысленными, расплывчатыми стихами или исчезает совсем из практики богослужения. - - - Я как доктор богословия и как священник с большим опытом работы в лютеранской церкви — сделал выводы: на западе сейчас идет антихристианская революция, но русское православие особенное и уникальное. Русская православная церковь поможет сохранить России и европейской цивилизации свои духовные, нравственные, культурные ценности, которые достались из прошлого».[4]

Samansisältöisesti Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill lausui tiistaina 21.5.2013 tapaamisessa Euroopan neuvoston pääsihteerin Thorbjørn Jaglandin kanssa Danilovan luostarissa. ”Moraalikysymykset ovat ihmisen yksityisasia, mutta yhteiskunta ei voi kohdata näitä kysymyksiä välinpitämättömästi. Ihmiskunnan elämässä kriisin syyt ovat moraalissa. Siksi korostamme vakaasti tarvetta oppia ihmisoikeuksien moraalisesta ulottuvuudesta. Itse asiassa ihmisoikeuksien moraalinen ulottuvuus on läsnä Yleismaailmallisessa ihmisoikeuksien julistuksessa. Valitettavasti viime aikoina on moraalinen ulottuvuus kadonnut, kun moderni ajattelu on korostanut moraalin suhteellisuuden ajatusta. Tämän seurauksena meillä on edessämme erittäin suuri ongelma”.  ”Emme todellakaan halua, että Euroopan Neuvostosta tulee organisaatio, joka ilmoittaa käsityksiään miljoonille Venäjän ortodoksisen kirkon uskovaisille ja muille uskonnoille maailmassa ja Euroopassa. Me tiedämme enemmän kuin ketkään muut, mitä on elää ateistisessa valtiossa. Ja nyt kovalla äänellä huudamme eurooppalaisille: älkää toistako meidän kauheaa kokemusta!” [2]

Markku Kivisen paremmin tai huonommin piilotettu offensiivi ”Venäjän uuden identiteetin rakentelua” vastaan, ikään kuin tuo venäläinen identiteetti olisi Putinin ohjelmassa ”antieurooppalaisuutta” sekä loisi "sivilisaatioiden törmäyksen" uhkan meitä vastaan, tukahduttaa suomalaisen henkisen vapautemme ja sallivuutemme sen kaltaiseksi ryssävihaksi ja syrjinnäksi, joka on pahalla tavalla tunnettua Suomen vanhasta historiasta ja josta pappismunkki Siluan Nikitin kirjoitti 17.10.2014 Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportissa Suomi 1900-luvulla: Politiikka ja kirkko” (Финляндия в ХХ веке: политика и Церковь).[13]

Lukuisten esimerkkien avulla Silian Nikitin tuo esille tutkimuksessaan sen, miten suomalaisten mieliin luotiin 1920- ja 1930- luvuilla vaikutelmaa, että kaikki venäjänkieliset olisivat poliittisesti epäluotettavia. Karl August Ahlqvist löydettiin näkemyksineen uudestaan, kun vakuutettiin tämän sanoilla, että ”ortodoksinen kirkko on vaarallista suomalaisten kansallishengelle”.  Venäjän ortodokseista käytettiin hyvin pejoratiivisia ilmauksia, vaikka kysehän oli venäläisten omasta identiteetistä, joka nyt vain määriteltiin tiettyjen suomalaisten toimesta ”uhkaksi” suomalaiselle sivilisaatiolle ja turvallisuudelle.

Tuskin sen sivistyneempänä voidaan pitää Kivisen huutelua, että Venäjän identiteetin rakentelu ilmentää ohjelmallisesti ”antieurooppalaisuutta” ja edistää ”sivilisaatioiden yhteentörmäystä”. Se, joka on todellisuudessa tehnyt jotain hyökkäyksiä, ovat nämä ns. eurooppalaiset, jotka ovat järjestäneet anarkistisia häpäisytoimia Venäjän ja Euraasian sivilisaatiota, identiteettiä, arvostuksia ja kulttuuria vastaan.  

Kivisen ei auta viitata siihen, että venäläisen tai euraasialaisen identiteetin joissakin määrittelyissä (mahdollisesti Vladimir Putinin muutamassa puheessakin) olisi käytetty esimerkillisesti ja varoituksena distinktioita eurooppalaisiin nykytrendeihin: nämä venäläiset identiteetin määritelmät ovat olleet kuitenkin oman erityislaatuisuuden tunnistamista ja perustelemista varten. Ne ovat olleet torjumassa ”eurooppalaisia offensiiveja”. Kivinen sitä vastoin pitää tuollaista oman identiteetin määrittelyä vaarallisena. Mielestäni venäläinen määrittely ei ole imperialistinen, koska se on omaan käyttöön, oman perinnön kirkastamista ja suojaamista varten. Offensiivista on hyökätä venäläisten itsemäärittelyä vastaan ja kiistää, että tuollaisia länsimaisesti toteutettuja hyökkäyksiä on ollut Venäjällä. Miksi Putin ei saisi kertoa noista hyökkäyksistä Venäjän eetosta vastaan, kun niitä hyökkäyksiä on ollut lukuisia?

Konstruktivismin ja postmodernismin filosofia?

Tarkoittaako Kivinen ”eurooppalaisuudella” mahdollisesti sitä konstruktivismin ja postmodernismin filosofiaa, joiden mukainen toimintatapa ja viestintä ovat lisääntyvässä määrin saaneet ns. Lännessä voittoja sen jälkeen kun behavioristinen paradigma on koettu ”vanhentuneeksi” muuttuneen ontologisen todellisuuskuvan johdosta. Tämän jälkeen ontologinen todellisuus on tullut irrelevantiksi, epistemologiassa ei ole enää absoluuttista totuutta. Sitäkö on ”eurooppalaisuus”?

Francis Schaeffer, amerikkalainen ajattelija, on luonnehtinut käsitteellä "the line of despair", epätoivon linja, sitä totuus- ja arvokäsitysten muutosta, joka tapahtui vuoden 1935 tienoilla USA:ssa ja vuoden 1890 tienoilla Euroopassa. Epätoivon linjaa kulkevan nykyihmisen filosofia on ihmiskeskeinen humanismi: ihminen pyrkii löytämään itsestään käsin elämänsä merkityksen ja arvon.

Kivinen ei vastaa, mitä on ”eurooppalaisuus”, jota hän kaipaa epäuskonnollisena ilmiönä? Mikä erityisarvo on myös "epäuskonnollisuudessa"? Mielestäni äärimmäinen konstruktivismi on itse asiassa vastenmielistä. Siinä unohtuu myös kristikunnan vuosituhantinen aatehistoria ja etiikka eurooppalaisuuden ytimessä. Ei sellainen ”eurooppalainen” aate ja identiteetti ole edes kovin uskollinen Euroopalle itselleenkään!

Saatan tulkita väärin Kivistä, mutta väitän hänen sortuvan epäuskonnollisen eurooppalaisuuden ihannoinnissa ankaraan konstruktivismiin, joka tuo takaovesta kiistettyjen pirujen ja perkeleiden lisäksi epävirallisesti kanonisoidun postmodernismin, jossa totuus on teoreettisesti katsottuna täysin subjektivisoitunut ja relativisoitunut mutta on käytännössä mediakorporaatioiden propagandan villitsemä tehtailtu ryhmän tunne irtolaisina harhaileville sieluille niin että reilua erimielisyyttä ja väittelyä totuudesta on jo kartettava tässä "Euroopassa".     

Aleksandr Dugin: Pyhän etnisen ja hengellisen perinnön löytäminen

Markku Kivisen erittelemätön, provokatiivinen väite ”Venäjän uuden identiteetin” rakentelusta ja sen ”anti-eurooppalaisuudesta” jättää avoimeksi enemmän kysymyksiä ja luo hämäryyksiä kuin selventää yhtään mitään. Tässä yhteydessä voisi asettaa rinnalle Aleksandr Duginin arvio Euroopasta jonkin ”sortin traagisena yhteisönä, joka etsii itseään helvetin sydämessä”.[5]  

Tietysti Dugin edustaa värikkäimpiä lausuntoja ja on sen tähden myös innoitus niille länsimaisille pelottelijoille, jotka tahtovat osoittaa Venäjän kääntyvän eurooppalaisuutta vastaan.

Dugin arvioi modernisuutta eurooppalaisena ilmiönä kirjoituksessaan Some Suggestions Regarding the Prospects for th Fourth Political Theory in Europe (18.4.2014).[6] Dugin kirjoittaa: “ Euroopan kansojen etniset traditiot ovat pyhiä ja osa kansojen hengellistä perintöä. Silti etninen identiteetti on aivan erilainen kuin kansallisvaltiolla poliittisena elimenä. Euroopan historia on aina perustunut kulttuurien moneuteen ja sen hengellisten valtiaiden yhtenäisyyteen. - - - Historialliset ennakkoluulot ja jännitteet sekä vihollisuudet ovat Euroopassa olemassa eri etnisten ryhmien välillä, mikä on tunnustettava, mutta on vastuutonta rakentaa poliittista ohjelmaa tältä pohjalta. Euroopan pitäisi rakentua geopoliittiseksi yhteydeksi, säilyttäen etninen ja kulttuurinen moninaisuus.”[5]
” The historic pretensions and hostilities between the European ethnic groups existed, to be sure. It should be recognized. But it is irresponsible to construct a political program on that basis. Europe should stand for geopolitical unity, coupled with the preservation of the ethnic and cultural diversity of the various European ethnoses.” (Dugin 18.4.2014[6])

Niin kuin Aleksandr Duginin artikkelista käy ilmi, niin venäläisyyden löytämistä ja identiteetin rakentelua ei myöskään Dugin näe vastakkainasetteluna. Pyhän etnisen ja hengellisen perinnön löytäminen perustuu etnisen ja kulttuurisen moninaisuuden säilymiseen.

Kieltäessään ”venäläisen identiteetin rakentelun”, kuten Kivinen ilmaisee ja ikään kuin torjuessaan ”sivilisaatioiden törmäyksiä”, joita ns. Länsi on järjestellyt Venäjälle, niin itse asiassa Markku Kivinen on se henkilö, joka noilla moitteillaan rakentaa vastuutonta poliittista ohjelmaa, ennakkoluuloja, jännitteitä ja vihollisuuksia Venäjän kansojen etnisiä traditioita ja identiteettiä sekä hengellistä perintöä vastaan.

Kivinen on omaksunut – tai hänelle on jopa maksettu asian julistamisesta – niin sanotun ”kulttuurisen kansanmurhan” vaatimuksen Venäjää ja venäläisiä vastaan: siinä venäläinen identiteetti nähdään sivilisaatioiden yhteentörmäyksen kannalta uhkana, kun venäläiset suojelevat vain omaa sivilisaatiotaan. Seuraava tutkivan journalismin haaste voisi olla selvittää, onko Kivinen saanut oudon sanomansa julistamiseen rahat Viron välityksellä vai suoraan CIA:lta.

Venäläinen identiteetti valtiollisena turvallisuusuhkana?

Venäläisen identiteetin ja sivilisaation säilyttäminen ja hoitaminen on koettu Virossa suoranaisesti rikolliseksi turvallisuusuhkaksi.

3. päivä kesäkuuta 2014 Naton ja Kapon kurituksessa   Viron tuomioistuin antoi tuomionsa ja perusteli, että Venäjän kieli estäisi yhteiskunnan ”valtavirtaistamisen”, jolle synonyymit käsitteet ovat derussofikaatio ja   ”ukrainisaatio” («украинизацию»).[7]

Markku Kivisen nostattama huoli venäläisestä patrioottisesta rakkaudesta omaa sivilisaatiota kohtaan on rinnakkaisilmaus vaatimuksille derussofikaation ja ukrainisaation toimittamiseksi.

Euraasian kulttuurinen identiteetti

Euraasian Unionin syntymisen kunniaksi on erityisen ajankohtaista – mikä lienee ollut myös Markku Kivisen eräs sanomaton lähtökohta oudolle lausunnolleen Suomen kuvalehdessä – muistaa kulttuurista identiteettiä yhtenä kolmesta perusedellytyksestä Euraasian Unionin muodostumiselle.

Erityisesti ns. «Евразия»-liikkeen keskuudessa on jo toista vuosikymmentä painotettu aatteellisia syitä Euraasian vahvistamiselle, jotta olisi mahdollista vastustaa amerikkalaistyyppistä globalismin ja pahamaineisen ”New World Orderin” (пресловутому «новому мировому порядку») uhkaa, hengellisten ja kulttuuriarvojen kaupallistumista, individualismin ylipalvontaa sekä moraalin halveksuntaa. Tällöin Euraasiassa on kyse myös oman ainutlaatuisen sivilisaation ja kulttuurin vahvistamisesta.

Tuossa moraalis-filosofisessa merkityksessä on löydetty euraasialaisen ajattelun varhaiset isät Trubetskoista, Savitskista ja Alekseevista alkaen (Н.С.Трубецкой, П.Н.Савицкий, Н.Н.Алексеев), joiden mukaan länsimaisuus uhkasi ihmisyyttä (Запад против человечества) ja venäläinen ortodoksinen usko oli hengellisen vapauden linnake jumalatonta länsimaista aineellisuutta vastaan. Nykyinen edes «Евразия»-liike ei ole touhua yhden uskonnon Euraasian puolesta, vaan tähdentää ”rakentavaa vuoropuhelua Venäjän perinteisten uskontojen – ortodoksisen kristillisyyden, islamin, juutalaisuuden ja buddhalaisuuden – välillä”.

Pragmaattis-ekonomistisesti johdetussa Euraasian Unioni-prosessissa ei ole hylätty identiteettiä ja kulttuurin merkittävyyttä. Sillä on merkityksensä, että Euraasian alueen ihmiset voivat ”tuntea Euraasian identiteetin, kulttuurin, uskonnon ja kielellisen monimuotoisuuden. народы все более ощущают себя частью формирующейся евразийской идентичности с ее культурным, религиозным и языковым многообразием. Nämä eivät harhaile vieraassa maailmassa kaukaa idästä saapuneina muukalaisina, vaan he ovat kotoisasti Euraasiassa”.[8][9][10][11]

Kun tähän saakka länsimaisten ajatushautomojen ja poliittisten propagandistien hyökkäyksissä on peloteltu Euraasian Unionia vastaan ”Neuvostoliiton imperiumin hautaamattoman ruumiin” palautuksena, niin Markku Kivinen on valitettavasti liittynyt amerikkalaisten ostettujen propagandistien rinnalle hiukan uudella menetelmällä: pelottelemalla ikäänkuin Putinin ohjelmallisella venäläisen tai euraasialaisen sivilisaation törmäyksellä eurooppalaisen kanssa. Hän väittää venäläisten rakentavan noita väitteitä sivilisaatioeroista, mutta näin väittäessään hän itse asiassa kääntää offensiivien kulun ylösalaisin sekä yksinkertaistaa aatehistoriaa ja asettaa venäläisen tai euraasialaisen identiteetin eurooppalaisuuden kanssa vastakkaiseksi.

Markku Kivinen sekoittaa enemmän kuin selventää Suomen kuvalehdessä antamassaan lausunnossa: ”Uutta ja huolestuttavaa on, että Putin on alkanut puhua sivilisaatioeroista nostaakseen kannatusta tätä kautta. Vuonna 2001 hän totesi, että sivilisaatioiden törmäys on vaarallinen malli, jonka varaan ei saa rakentaa.”

Kivinen ei määrittele akateemisella tai edes ajattelevan ihmisen vilpittömyydellä sitä, mitä hän pitäisi tehdä. On perusteetonta sivuuttaa se fakta, että Putin ei edelleenkään rakenna sivilisaatioiden törmäystä puhuessaankin sivilisaatioeroista, vaan Putin sanoo jotain muuta aitoa ja todellista, mikä ei ole hänelle ohjelmallista.  Sivilisaatioiden törmäystä rakentavat ne länsimaiset ja korruptoituneet venäläiset tahot, jotka Venäjän maaperälle ovat tuoneet tietyt länsieurooppalaiset ja amerikkalaiset uudet villitykset anarkistisella häirinnällä ja hyökkäyksillä  Venäjän henkeä ja uskoa vastaan. Miksi Kivinen vaikenee todellisesta imperialismista ja vääristää sen päinvastaiseksi? Suomessakin voi kuulla mediassa ja politiikkojen foorumeilla toistuvasti, miten nämä suomalaiset eivät sallisi venäläisten uskoa ja elää oman eetoksensa mukaan. Kiistäessään tämän jälkimmäisen tilannekuvauksen Kivinen asettuu valitettavasti tarkoitushakuisesti ja ohjelmallisesti vaarallisen sivilisaatioiden törmäyksen tukijoukkoihin derussofikaation puolestapuhujaksi. Surullista!

Kivisen hyökkäys Venäjän hallinnon valtaa vastaan

Venäjän hallinnon ylimmissä kerroksissa olisi Kivisen mielestä entistä ”enemmän rituaalivaltaa, joka ei perustu vallankäyttöön vaan sen esittämiseen”. Kun Kivisen tätäkin popularistista ilmaisua käsittelee hiukan analyyttisemmin, niin se osoittautuu varsin oudoksi ja epäselväksi. Voitaisiin kysyä sitäkin, mikä on Suomen tasavallan presidentin Sauli Niinistön tai pääministeri Aleksandr Stubbin valta, kun uudenvuodenpäivänä kummankaan mistään sanomisesta ei Suomen kansa saa lukea suomalaisista sanomalehdistä tai kuulla uutisista edes niin paljon kuin Vladimir Putinin uudenvuoden puheesta.  Sanoi Niinistö tai Stubb yhtään mitään tahansa tai jätti sanomatta, niin Suomessa käytettävä raha (euro) ei muuta ulkoista arvoaan sen perusteella. Pienet suomalaiset koululaiset tuntevat paremmin Vladimir Putinin nimen kuin Suomen presidentin tai pääministerin nimet.

Mikäli ”valtaa” tarkastelee käsitteenä ja ilmiönä hiukan lähemmin Kivisen oman erityisosaamisensa valossa, niin voidaan muistaa se, miten Max Weber luokitteli mahdollisen herruuden (Herrschaft) voivan perustua traditioon, karismaattiseen auktoriteettiin tai lakiin. Mistä Kivinen nyt puhuu ”rituaalivallassa”, joka olisi enää jäljellä Putinilla? Eikö Vladimir Putinilla olisi enää traditionaalista auktoriteettia, Venäjän historiaan, kulttuuriin ja uskoon tukeutuvaa valtaa, vaan olisiko ehkä amerikkalaisrahoitteisella Navalnyilla sekä hänen kumppaneillaan ja Pussy Riotilla sellainen muka enemmän? Kuka on ehkä hylännyt Suuren isänmaallisen sodan ”velvoittavan voiman” ja "jo aiemmilta sukupolvilta omaksutut säännöt" (Weberin ilmauksia), kun muistaa Vladimir Putinin uudenvuoden tervehdystä Amerikan Yhdysvaltojen presidentille Barach Obamalle?

Kivinen rakentaa epäperäisen distinktion, jossa Putin olisi nyt lähtenyt jonnekin uuteen ja epäperäiseen, kun Putin liittyi joulukuun eräässä puheessa Kiovan 900-luvun Rusiin nykyisen Venäjän pyhänä sydänmaana. Kivisen distinktiossa tuo puhe olisi etääntymistä ”suuren isänmaallisen sodan” vertauksista, joihin aiemmin Venäjällä olisi rakennettu historiallista muistia.  Olen kirjoittanut usein Venäjän ”Pyhän Rusin”[14] hengellismoraalisesta kunnioittavasta traditiosta, jolla tarkoitetaan pyhien uskonnollisten ja perustavien moraalisten arvojen elpymistä sekä venäläisen identiteetin vahvistumista, venäläisen sivilisaation vahvistumista. Juuri noita näkemyksiä vastaan Kivinen näyttäisi Suomen kuvalehdessä reagoivan äkäisesti.

Pyhä Rus, Venäjän pyhä sydänmaa


Tietysti kaikissa suuntauksissa on innokkaita edustajia, jotka vievät tulkintansa hengellisen taustansa tai psyykkisen apparaattinsa tähden poikkeuksellisen pitkälle. Olen muutamia kertoja esitellyt, miten ”Kolmas Rooma” –webportaali on julkaissut syksyllä 2014 useita monen tunnin mittaisia videoita, joissa  ennustetaan lähestyvää Antikristuksen ja Paholaisen valtakuntaa maan päällä. Nuo esitykset ovat itse asiassa ihanasti erilainen skenaario, kuin Suomen eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan moninaisten noita-akkojen ja huru-ukkojen houreet raportissa ”Russia as a Neighbour” Venäjän toinen toista kauheammaksi skenaarioksi.[14]




 Pyhän Rusin –näyissä esiintyvät toistuvasti raskaat tummat pilvet, jotka uhkaavat Venäjän ortodoksista kirkkoa, mutta Ortodoksinen laiva johtaa Pyhässä Hengessä myrskyssä rohkeasti ja luottavaisesti eteenpäin niin että Venäjä saa suorittaa sen jumalaisen tehtävänsä. Niin myrsky laantuu.[14]


Juuri vuosi 2014 on koettu tärkeäksi vuodeksi Venäjälle, koska tällöin Venäjä tunnisti vihollisensa ja Pyhä Venäjä oppi kohtaamaan todellisen vihollisensa. Noiden profetioiden mukaan ei saa jakaa Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää, koska nämä ovat yhdessä ”Pyhä Rus” (Святая Русь, Pyhä Venäjä). Juuri tämä Pyhä Rus (Святая Русь, Pyhä Venäjä) suojaa uskovaisia  Antikristusta vastaan, kun muissa valtioissa on mukauduttu antikristilliseen elämään.[14]


Ilmestyskirjan 20:9 jakeen lupaus ”pyhien leiristä ja rakastetusta kaupungista” liitetään profetian venäläisissä tulkinnoissa Pyhän Rus (Pyhän Venäjän) ylösnousemukseen (Воскрешение Святой Руси), joka sytyttää Kristuksen valon koko maailmaan. Tästä ennusti myös venäläinen suuri ajattelija Fjodor Dostojevski, mutta ei yksistään hän, vaan Venäjää kutsuivat parannukseen ja osalliseksi Pyhästä Venäjästä myös Alex Stepanovitš  Homyakov (Алексей Степанович Хомяков ), Nikolai Gogol,  Vyacheslav Ivanov, Maximilian Voloshin, Nikolai Klyuev (Николай Алексеевич Клюев) ja Fjodor Tjuttšev (Федор Иванович Тютчев), jolle Pyhä Venäjä on uskon kohde ja maa joka tuntee Jumalan. Häneltä periytyy myös tämä tunnettu lause, että ”mieli ei voi ymmärtää Venäjää, vaan Venäjä on hyvin erityinen: Venäjän voi vain uskoa”. Tjuttšev kirjoitti Pyhän Venäjän kylien köyhyydestä, kansan kärsivällisyydestä ja nöyryydestä, muta kuitenkin Kristus tulee ”orjuuden muodossa” tämän kansan luo ja siunaa heitä. Köyhyys, kärsivällisyys ja nöyryys ovat Pyhän Venäjän ontologisia merkkejä, tärkeitä kristillisiä hyveitä. Näissä sanoissaan Tjuttšev liittyi itse asiassa Pyhän Matteuksen evankeliumissa kerrottuun Jeesuksen vertaukseen Viimeisestä tuomiosta (Matt. 25:31–46). Dostojevski teki Pyhän Venäjän perustavanlaatuisen eron Länsi-Euroopan suhteen.  Pyhä Venäjä ei ole vain ne ihmiset, jotka ”pyrkivät etsimään Jumalaa”, vaan jotka myös nousevat tunnustamaan Jumalan elämällään. Pyhä Venäjä on hengellisen vapautuksen valtakunta.


Niin kuin hengellisissä piireissä on luonnollista – ja aivan raamatullisia esikuvia kunnioittavaa - , niin erityisesti Venäjällä ”Pyhän Rusin” piirissä koetaan, että amerikkalais-eurooppalainen liberalismin mukainen propaganda ja poliittinen painostus ovat jopa Saatanan valtakunnan taistelua Jumalan valtakuntaa vastaan. Huomattavasti maltillisemmin saman kokemuksen ilmaisi myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirill, joka on luonnehtinut modernille ajalle valitettavaksi piirteeksi ”moraalisen tunnon tuhoutumisen”: ”Kukin yksilö uskoo, että hän on itselleen oma totuutensa”. Tällaisessa maailmassa sosiaaliset verkostot manipuloivat ihmisten tietoisuutta, luovat illuusion ja tuhoavia riippuvuuksia poliittisen propagandan, viihdeteollisuuden ja mainosten kiusausten avulla. Arkkipappi Vsevolod Chaplin käyttää värikästä ilmaisua ”sosiaalisen netin hamsterit”, jotka yllyttävät ja manipuloivat ihmisiä. Kokonaan toisenlainen on ortodoksisen uskon mukainen ihanne uskovaiselle ihmiselle: kärsivällinen rukous ja toivon säilyttäminen kaikissa tilanteissa


Ongelma lienee nyt lähinnä siinä ongelmassa, että professori Kivinen ei joko itse tunne riittävästi venäläisen tradition laajuutta, syvyyttä ja moni-ilmeisyyttä tai sitten hän tahallisesti propagandistisesti rakentaa nämä kehitelmät Venäjän uuden identiteettirakentelun uhkaavuudesta.




Veljet-siskot, mitä meistä on tullut,
olemme vastuussa Jumalan edessä,
välinpitämättöminä pettäneet rotumme,
viha on syttynyt sydämiimme!
Itke slaavilaisten sieluja,
te, muukalaisten käsivarsilla rentoutuneet.
Älkäämme salailko, että me olemme veljeksiä,
me olemme yhtä perhettä!

Anna meille voimaa
kokonaisiksi yhdistyä.
Minä, maa, puolestanne rukoilemme!
Meitä kohtaan ei oltu mukavia,
toisesta maailmasta tuli puhelut
mutta me olemme lähellä, suojassa Pyhän Venäjän!

Kolme sisarusta yhdistyy.
Sinä kutsuit itseäsi vapaaksi,
mutta milloin minun Ukrainani?
Sinä olet mennyt ojasta allikkoon,
olet sanoutunut irti sukulaisistasi,
ulkopuolisiin olet alkanut luottaa.
Voisit olla vapaa lintu
Mutta sinusta tuli vanki…

Sinut voitettiin ja vallattiin
halusivat laittaa polvilleen!
Me emme ole vihollisia, slaavit.
Veljet-siskot, mitä meistä on tullut?
Mitä meistä on tullut?

Ja mitä sinä maa, olet saavuttanut?
Rikkinäinen, varastettu!
Mutta päätit aloittaa sodan
niitä vastaan, jotka ovat sinun Isänmaasi!
Niin nyt olemme menettämässä maan
ja opetelleet surmaamisen.
Älä ammu, koska emme ole eläimiä,

olemme yhtä perhettä.

Kivisen ”rituaalivalta” ja oikeusnihilismi

Markku Kivisen väite pelkästä teatraalisesti esitetystä ”rituaalivallasta” on samassa linjassa Kivisen menneiden vuosikymmenien väitteille ja löydöksille venäläisestä oikeusnihilismistä, josta voisi johtaa ajatuksen, että Venäjän vallankäyttö ei voisi turvautua lakiin perustuvaan auktoriteettiin: vallankäytössä ei toimi laillisessa järjestyksessä laaditut säännöt ja legaalinen herruus. Weberin mukaan sellainen valta on luonteenomaista byrokraattisessa hallinnossa. Kivinen ei määrittele hallinnon byrokratiaa tässä yhteydessä, vaan puhuu pikemmin hallinnon rituaalisuudesta ja näytelmällisyydestä.

Kivinen elää valitettavasti menneiden vuosikymmenien löydöstensä kanssa, jotka perustuivat todellakin Jeltsinin kaudella tehtyihin moniin havaintoihin joita tuki myös pitempi venäläinen oikeusnihilismin ilmiö. Johan Bäckman selvitti väitöskirjassaan venäläisessä kulttuurissa inflatoitunutta ja liioiteltua puhetapaa, jonka mukaan mafia hallitsee Venäjällä kaikkea ja leviää kaikkialle. Nuo väitteet olivat venäläisen oikeusnihilismin, sovjetologian totalitarismiteorian ja neuvostoliittolaisen kapitalisminvastaisuuden jatkuvuuden tuottama kulttuurinen symbioosi.

Mutta siirryttäessä 2000-luvun loppupuolelle ja 2010-luvulle, niin Markku Kivisen lempikäsitteestä ”oikeusnihilismistä” tulisi keskustella ja kirjoittaa moni-ilmeisemmin ja terävämmin kuin mitä Kivinen nyt Suomen kuvalehti-haastattelussa mahdollisesti popularisoi (käyttämättä kuitenkaan tuota hienoa akateemista käsitettä).

Eikö nyt olisi ollut pikemmin oikein analyyttisesti tunnistaa, että Aleksei Navalnyin käyttämät määritelmät Yhtenäinen Venäjä –puolueesta ”roistojen ja varkaiden” puolueena sekä kaiken kattavan korruption paheellisena tyyssijana on juuri sitä propagandistista liioittelevaa puhetapaa, jossa oikeusnihilismin keinolla pyritään lietsomaan kansaa kumoukselliseen toimintaan?

Nyt professori Kivinen itse julistaa suurelle suomalaiselle kansalle oikeusnihilismin liioittelevassa hengessä Putinin ja hänen valtapiirinsä vain harjoittavan ”vallan performansseja”! Olisi voinut myös olettaa ja odottaa, että professori Kivinen muistaa tunnistaa ja tunnustaa Venäjän oikeusvaltion vahvan ja nopean kehittymisen 2000-luvulla.

Markku Kivinen lausuu Suomen kuvalehden haastattelussa: ”Eliitin toimet rakentuvat yhä enemmän vallan performanssiin, eikä se osaa tehdä oikeasti poliittisia ratkaisuja. Vertaus on vähän kohtuuton, mutta tulee mieleen Kiinan keisarivalta viimeisinä vuosina. Silloin hoviseremoniat olivat valtavat mutta maa täysin kyvytön toimimaan yhteiskuntana.”

Markku Kivisen huoli kansanterveydestä

Osataanko enää edes kuunnella? Myös sosiaalipoliittiset uudistukset ovat kääntyneet kummallisiksi. Niissä sivuutetaan asiantuntijat eikä puututa kansanterveyden todellisiin ongelmiin vaan niihin, jotka istuvat Venäjän vahvistamisen ajattelumalliin. Perhepolitiikkaa ja lasten määrän kasvua tuetaan, vaikka miehet menevät edelleen hautaan ennenaikaisesti pilvin pimein”, Kivinen puuskahtaa Suomen kuvalehdelle.

Tietysti Markku Kivinen on ihan oikeassa murheissaan kansanterveydestä. Minäkin hurjaa vauhtia vanhenevana miehenä olen murheissani kansanterveydestä. Kivinen on varmasti vieläkin enemmän murheissaan, kun hän on vanhempi ja fyysisesti huonommassa kunnossa kuin meikäläinen vanha mies. Olisihan professori voinut murehtia perspektiiviä varten jopa sitäkin Suomessa tavattavaa ongelmaa, miten meikäläiset yli viisikymppiset pitkäaikaistyöttömät suomalaismiehet olemme kansanterveydellisesti ja tilastollisesti katsottuna todellinen ongelma verrattuna keski- ja hyvätuloisiin suomalaisiin miehiin ja naisiin verrattuna.

Venäjänkin näkökulmassa olisi ollut Kivisellä selvästi tarkistettavaa ja syvennettävää, mitä tulee kansanterveyden hankkeisiin. Tälläkin kertaa hän on vilpillinen, kun hän vaikenee täysin Venäjällä jo tapahtuneista muutoksista tupakointiin liittyvässä lainsäädännössä kansanterveydellisin perustein sekä alkoholin hintaan liittyvissä muutoksissa.  Ylipäätään Kivinen jättää vilpillisesti lausumatta enemmän kuin olisi sopivaa.

Pieni esimerkki kansanterveydellisestä näkökulmasta lasten ja nuorten kasvatuksessa: poikani sai kutsun Sotšissa huhtikuussa 2015 järjestettäviin Ensimmäisiin maailman kisoihin nuorille venäläisille maanmiehille («Соотечественники»).[12] Poikani ei valitettavasti kuitenkaan päättänyt lähteä kisoihin, mutta se on toinen juttu. Laitoin Aleksanteri-listalle tiedot näistä kisoista, mutta Aleksanteri-listan ylläpitäjä ei pitänyt tietoja sopivana julkaista, kun sen sijaan listan ylläpitäjä julkaisee toistuvasti kaikenlaisten maisterien tyhjänpäiväisiä vuodatuksia.

Ilmeisesti Kivinen ei tunne tätä Sotšin tapahtumaa eikä satoja muita monella eri tasolla tapahtuvia venäläisiä hankkeita, joissa näkökulmana on myös kansanterveydelliset tarpeet kansallisen identiteetin rinnalla. Niissä tahdotaan luoda hyvää henkeä ja mallia terveen elämäntavan puolesta.

Esimerkiksi huhtikuussa 2014 järjestettävien Venäjän nuorten maanmiesten ensimmäisten maailmankisojen tarkoituksena on vahvistaa ulkomailla asuvien maanmiesten lapsien ystävyyttä, vahvistaa kansainvälistä urheilua ja humanitaarisia suhteita, edistää liikuntakulttuuria ja urheilua fyysisessä, psyykkisessä ja hengellisessä kasvatuksessa sekä vahvistaa ja kehittää Venäjän maanmiesten suhteita.  Maailman kisojen tarkoituksena on myös edistää ulkomailla asuvien nuorten venäjän kielen osaamista, tukea heitä säilyttämään etninen ja kulttuurinen identiteetti sekä pääsyä täysivaltaisesti koulutukseen Venäjällä. Tällainen olisi ilmeisesti Aleksanteri-instituutin johtajan näkökulmasta pahaa ja vahingollista sivilisaatioerojen rakentelua. Häpeäksi käy Aleksanteri-instituutille, kun sen johtaja ei älykkäämpää puhu uudenvuoden aatonaattona.

Suomalaisessa kodissa Venäjän kansallishymni 31.12.2014


Niin minäkin 31.12.2014 olin Helsingissä kello 22:55 Suomen aikaa valmistautunut siihen, että minä niin kuin lapseni saivat kuunnella Venäjän ykköskanavalta Venäjän presidentti Vladimir Putinin uudenvuoden puheen. Isompi poika opasti pikkuveljeään asianmukaisella arvokkuudella unohtaa hetkeksi uudenvuoden lahjojen kanssa leikkimisen ja kuuntelemaan Putinin puheen, minkä jälkeen laulamaan tai kuuntelemaan Venäjän Federaation kansallishymnin. Suomessa syntyneenä ja Suomessa asuvana Suomen kansalaisena tunsin kunnioitusta, iloa ja mielen jaloutta saadessani kuunnella Vladimir Putinin uudenvuoden puheen ja toivotuksen.







[3] ”Minun tieni ortodoksiseen kirkkoon” (Venäjän Federaation virallinen viikkolehti Rossiiskie Vesti).  http://juhamolari.blogspot.fi/2013/01/minun-tieni-ortodoksiseen-kirkkoon.html


[5] Aleksandr Dugin: "Eurooppa – jonkin sortin traaginen yhteisö, joka etsii itseään helvetin sydämessä" http://juhamolari.blogspot.fi/2014/04/aleksandr-dugin-eurooppa-jonkin-sortin.html


[7] Viron tuomioistuin voimisti ryssävihaa ja derussofikaatiota ”ukrainisaation” nimissä. Samanaikaisesti myös Suomessa ”Nato-miesten” ryssävihakirjoittelu voimistuu. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/viron-tuomioistuin-voimisti-ryssavihaa.html

[8] Euraasian Unioni – oikeassa paikassa oikeaan aikaan http://juhamolari.blogspot.fi/2012/12/euraasian-unioni-oikeassa-paikassa.html

[9] Евразийский Союз: от идеи к истории будущего. «Известия» 25.10.2011 http://izvestia.ru/ Evrazia 31.10.2011 http://evrazia.org/article/1823.

[10] Сергей Бирюков, Евразийский союз как новый интеграционный проект: вклад и значение Казахстана. Evrazia 24.5.2012. http://evrazia.org/article/1990

[11] Eвразия прежде всего - Манифест ОПОД «EBРАЗИЯ» http://eurasia.com.ru/eurasianlook.html

[12] Venäjän nuorten maanmiesten ensimmäiset maailman kisat, omistettu Suuren isänmaallisen sodan voitolle 70 vuotta sitten (Sotši, 8.-12.4.2015) http://juhamolari.blogspot.fi/2014/11/venajan-nuorten-maanmiesten-ensimmaiset.html

[13] Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/10/ortodoksien-kokemukset-ryssavihasta-ja.html

[14] Erilainen Venäjä –skenaario: ”Pyhä Rus” (Святая Русь, Pyhä Venäjä) http://juhamolari.blogspot.fi/2014/11/erilainen-venaja-skenaario-pyha-rus.html

Kirjoittaja on köyhä kulkija täällä maan päällä, usein jopa enemmän muukalainen suomalaisessa ja länsieurooppalaisessa antikristillisessä vallankumouksessa kuin ulkomaalaisena venäläisen ja euraasialaisen sivilisaation keskellä.

Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Ps. Facebook-sivuani en enää päivitä