perjantai 2. tammikuuta 2015

Tietääkö presidentti Niinistö hyvin geopolitiikan: missä Suomi syntyi ja missä Suomi pysyy?

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei ehkä tiedä tai jostain syystä hän unohti lausua tämän ensiarvoisen asian, että Suomi on syntynyt kansakunnaksi Venäjän avulla ja Suomi säilyy kansakuntana vain Venäjän avulla. Lukuun ottamatta McDonald’sia, Suomi ei ole saanut mitään Amerikan Yhdysvalloista, jonka alistuvaisiksi käskyläisiksi läntisen Euroopan useimmat hallitukset ovat nykyään nujerrettu. Suomi on niin vapaa olemassaolonsa säilyttävänä valtiona ja kansakuntana Amerikan Yhdysvaltojen orjuudesta kuin Suomi kykenee itsenäiseen kahdenväliseen ystävälliseen ulko- ja kauppapolitiikkaan Venäjän kanssa.

Suomessa asuvien ihmisten ihmisoikeudet, puhumisen vapaus ja ilmaisun mahdollisuudet ovat turvatummat Venäjän naapurina ja Venäjän avulla kuin Naton ja USA:n nukkevaltion kaltaisessa Virossa, jolla ei ole omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa lainkaan, eikä edes valtiollista identiteettiä Amerikan Yhdysvaltoja alamaisena hännystelevänä lakeijana. Kulttuurin ja sivistyksen rikkauksista ei tarvinne puhuakaan itsestäänselvyytenä!

Onhan tässä tietysti vakavampikin turvallisuusnäkökohta niin kuin muuan venäläinen totesi uudenvuodenaattona 2014: Suomi voi kokea myös ”historiansa nopeasti ohimenevän viimeisen sekuntinsa”, jos Suomi ryhtyisi yksin tai yhdessä Naton kanssa sotilaalliseen hyökkäykseen Venäjää vastaan. Sitäkään Niinistö ei ehkä ymmärrä.

Vuoden 2014 päätökseksi Suomen presidenttinä Sauli Niinistö väitti ainakin suoranaisia kummallisuuksia: ” Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä.” (http://www.presidentti.fi/public/default.aspx?contentid=319058)  

Minä tiedän Suomen kansalaisena, että minä en ole enkä koskaan tule osaksi länttä. Milloin Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto tietää Suomen geopoliittisen sijainnin maapallolla, Euroopassa ja Itämeren ympäristössä? Kuka tahansa suomalainen voi tarkistaa tilanteen kävelemällä kotinsa ulko-ovesta ulos, kuuntelemalla kymmenisen minuuttia ihmisten puhetta: puhutaanko täällä ”amerikkaa” vai venäjää (voihan toki joku kuunnella varmuudeksi myös, miten kuuluu ranskan tai saksan puhe ulko-ovensa ulkopuolella, mikäli asiaa arvioidaan oman aikamme suurvaltojen näkökulmasta). Kuuluuko Suomi länteen vai itään?

Ruotsin itäiset maakunnat kansakunnaksi – kansakunta takaisin itäiseksi periferiaksi

Noin kaksisataa vuotta ennen kuin muuan Aleksander Stubb korotettiin täydestä tuntemattomuudesta Suomen ulkoministeriksi, tapahtui Suomen syntymisen kannalta tärkeitä tapahtumia Euroopassa: tuolloin oli puhjennut Venäjän ja Ruotsin välinen sota. Se taisto syntyi Napoleonin painostuksesta, jotta Englantia vastaan rakentuisi saartorengas. Sota johti Suomen suurruhtinaskunnan syntymiseen – ja vaikutti kansallisen ja kirkollisen sivistyksen muotoutumiseen keskeisesti. Hyvä Aleksandr nosti Suomen kansakuntien joukkoon 200 vuotta sitten. Valitettavasti paha Aleksander rappeuttaa Suomea taas takaisin pelkäksi periferiaksi. Niinistökin on puhumassa myös sotilaallisesta kumppanuudesta Ruotsin kanssa.



Professori Matti Klinge kirjoittaa, että loppujen lopuksi edellä mainitun sodan päättyminen ja rauha maaliskuun 29 päivänä 1809 oli Suomen valtion perustamiselle yhtä keskeinen ajankohta kuin joulukuun 6 päivä 1917, väheksymättä tietenkään toveri Leninin lahjaa Suomen kansalle. Aleksander I julisti Suomen suurruhtinaskunnan syntyneeksi.

Helmikuussa 1808 alkaneen sodan jälkeen Ruotsi oli luovuttanut Haminan rauhassa syksyllä 1808 eräänlaisen epäkansallisen ”pelkän joukon itäisiä maakuntia” Venäjälle. Maakunnilla ei ollut kansallista yhtenäisyyttä, identiteettiä, mutta Porvoon tuomiokirkon seremoniassa Suomi asetettiin kansakuntien arvoon.

Sittemmin tietysti kävi hirvittäviä asioita Suomen kohtalolle. 4.4.2008 nousi suuresta tuntemattomuudesta muuan Aleksander Stubb ulkoministeriksi: alusta alkaen hänen ohjelmanaan oli palauttaa Suomi takaisin pelkäksi joukoksi itäisiä maakuntia, lopettaa Suomen kansallinen yhtenäisyys ja identiteetti.  Suomi on toki myös aiemminkin epäonnistunut ilmansuuntansa arvioinnissa katastrofaalisin seurauksin: silloin Saksan kanssa Suomi liittoutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan tunnetuin tappiollisin tuloksin.



200 vuotta hyvän Aleksander I:n jälkeen Suomen ulkoministeriksi nousi 4.4.2008 Aleksander Stubb, jonka missio oli raunioittaa Suomi kansakuntana. Paavo Väyrynen (8.12.2014) analysoi kokemuksensa perusteella terävästi: ”Ideologisessa mielessä Alexander Stubb ja Carl Bildt ovat hyvin lähellä toisiaan. On ilmeistä, että Bildt on ´vanhempana valtiomiehenä´ vaikuttanut vahvasti Stubbin ajatteluun ja toimintaan. Näitä poliitikkoja yhdistää myös ongelmallinen suhtautuminen Venäjään.”

Ilman vuosia 1808–1809 ei olisi syntynyt erillistä Suomen suurruhtinaskuntaa, ei erillisiä suomalaisia valtiolaitoksia, ei Helsinkiä pääkaupunkina, ei olisi alettu puhua suomea yliopistoissa. Siihen muinaiseen aikaan Suomen alueella asuvat monet ihmiset olivat saadun häiriintyneen kasvatuksensa mukaisesti varsin peloissaan Venäjää vastaan. Sitä pahaa henkeä on valitettavasti taas pahan Aleksanderin ministerikaudella voimistettu johdonmukaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Säätyläispiireissä luovuttiin kuitenkin jo varhain sodan kestäessä vastarinnasta ja asetuttiin Aleksander I:n puolelle. Säätyläispojille oli luvassa hyviä virkoja ja urakehitystä suuren Venäjän valtion vuoksi. Sivistyneistö oli Venäjän puolella. 

Aleksander I toi uudistusohjelman

Tsaarin länsimaisten liberaalien tavoitteiden ja Suomen edun mukaista oli saada Ruotsilta vapautettu alue toimimaan sekä herättää terve oma itsetunto, jota ei enää paimennettaisi Tukholmasta. Aleksander I toi maahan pappismiehen pojan Mihail Mihalovits Speranskin tehokkaalla avustuksella länsimaisen uudistusohjelman.

Länsimaiseen uudistusohjelmaan sopi, että Suomen Pipliaseura sai syntyä Aleksander I:n Suomen suurruhtinaskunnassa 1812 englantilaisten esikuvien innoittamana.  Itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil esitti pipliaseurahankkeen keisarille ja tuli myös seuran puheenjohtajaksi. Kymmenessä vuodessa jaettiin 50 000 Raamattua Suomen koteihin. Sekä kansallinen että kirkollinen kulttuuri ja sivistys tulivat Suomen koteihin Aleksander I:n ansiosta.

Ruotsin itäisten osien kontrolli oli 1700-luvulla perustunut ruotsalaisten kehittämään raa'asti dramatisoivaan mielipiteenmuokkaukseen, mitä ruotsalaiset historioitsijat, joista monet olivat luterilaisia pappeja, kehittelivät legendoillaan, joiden tarkoituksena oli ollut luoda mielle venäläisistä barbaareina. Riittämättömästi on toistaiseksi selvitetty, missä määrin edellisvuosisadan ruotsalainen pelottelu venäläisiä ja kasakkabarbaareja vastaan vaikutti yhä Suuriruhtinaskunnassa uudistusten vastustuksena. Nuo reformit miellettiin venäläismielisyydeksi. Sivistys oli venäläismielisyyttä.

Valistuksen henki ja uudet arvostukset herättivät kansan syvissä riveissä lopunajallista ahdistusta: Ilmestyskirjan tunnelmat virisivät syvissä riveissä Aleksander I:n, Nikolai I:n ja Aleksander II:n aikana. Profeetta Jeremian tuomiot ulkoiselle temppelipalvelukselle, Ilmestyskirjan Laodikean seurakunnan saamat tuomiot penseydestä ja evankeliumien varotukset paatumuksesta sekä epäasianmukaisesta ihmiskunniasta siirrettiin suoraan Raamatun lauseista tuomioiksi 1800-luvun kirkollisia uudistuspyrkimyksiä vastaan.

Toisaalla myös suurruhtinaskunnan viranomaiset olivat hermostuneita seuramatkojen ja hartauskirjojen seurauksista, jos vaikka itse olivat kannustaneet Pipliaseuran ja juutalaislähetystyön alkua. Esivalta koki, että muut itsenäisesti syntyneet uudet hengelliset seurat murensivat itsetekoisina yhdyssiteinä yhteiskuntasiteitä. Suomalaiset hengelliset intoilijat vastasivat vapaamieliseksi kokemaansa kansankirkon kehitykseen ankaralla vastarinnalla. Suomalaisen yhtenäisyyden ilmentymä oli tuohon aikaan Suomen evankelisluterilainen kirkko sekä sen kokemat haasteet.

”Saatanan viekkaat juonet”

Maailma muuttui liian huimaa vauhtia. Kirkon olisi pitänyt edustaa pysyvyyttä, kirkon sanoman olisi pitänyt nousta ulkoisia muotoja tärkeämmäksi. Suuriruhtinaskunnan uudet suomalaiset herätysliikkeet menivät niin pitkälle protestissaan, että alkoivat erotella sopivat ja sopimattomat ehtoollisvieraat, Hengen ihmiset ja paholaisen lapset. Hyville ulkoisille kirkollisille tavoille ei annettu enää mitään arvoa herätyksen kokeneissa suomalaispiireissä. Pappisylimystö syttyi vastavuoroisesti vihaan, koska lähinnä apupapit ja maallikkosaarnaajat kyseenalaistivat kirkkoherrojen, rovastien ja piispojen arvon rahvaan silmissä. Yhteiskunta oli joutunut murrokseen ja huolet purkautuivat uskontaisteluina kirkoissa, seuratuvilla ja käräjäoikeuksissa.

Aleksander I:n vaikutuksessa 1800-luvusta muodostui luterilaiselle kirkollemme uudenlaisten taistelujen ajaksi: yläluokka ja kirkon päättäjät olivat innostuneita vapaamielisyydestä, rationaalisuudesta (järjellisyydestä), luonnontieteistäkin ja taiteen harjoituksesta, mutta valtaosa suomalaisia kristittyjä tahtoi ”perinteistä” yksinkertaista uskoa, jossa taisteltiin paholaista ja tämän saastaisia henkiä sekä niiden viekkaita juonia vastaan. Kirkon pulmaksi tuli luonnontieteiden ja tekniikan vauhdittamana mekaanismaterialistinen maailmanselitys. Kristikansan suuri osa jäi eristyneeseen asemaan, henkien ja pahojen henkien kamppailuun.  Monessa pitäjässä käytiin kiivaat väittelyt ja oikeusjutut siitä, saako jättäytyä virallisen lääketieteen ulkopuolelle hengellisistä syistä. 

Kirkon johto (piispa Tengströmin ja Antti Cydeniuksen sujuvan kanssakäymisen tähden) nautiskeli Venäjä-ystävyydestä. Kaikenlaiset pyrkimykset uskon länsimaisiin järjellisiin selityksiin Immanuel Kantin ja muiden muotifilosofien hengessä herättivät jo pian ankaraa vastustusta syntyvissä suomalaisissa herätysliikkeissä. Piispojen moitittiin rakastavan ihmisten ja Venäjän viranomaisten kunniaa enemmän kuin Jumalan antamaa ristiä.

Yhtäällä kansan lukutaito parani ja hartauskirjallisuus lisääntyi uuden valistuneen maailman tähden. Toisaalla tuloksena oli eri puolella Suomea koettuja herätyksiä, joissa pelko Paholaisen vallan kasvusta ja lopun ajoista kärjistyivät 1800-luvulla. Pelkkä ulkonainen kristillinen tapa ja nuhteeton elämä olisivat riittämättömiä.

Lars Leevi Laestadius hyökkäsi kiivaasti valistuspappeja ja valtiokirkkoa vastaan: vapaamieliset liturgiset uudistukset – eksorsismin eli pahojen henkien ulosmanaamisen poistaminen ja korvaaminen pelkällä rakkauden lupauksella – olisi muka harhautumista valheeseen, pois vanhaluterilaisesta ihmiskuvasta.  Ruotsin perintönä oli saatu 1700-luvun Svebiliuksen katekismus, mutta 1800-luvun alussa valistusajan henki voitti kirkon päättäjien mieltymykset. Ihmisten hyveellisyys tuli tärkeämmäksi kuin kolminaisuusoppi; perisynnistä vaiettiin, kun mietiskeltiin ihmisten synnynnäisiä taipumuksia.

Suomessa herätysliikkeet syntyivät tyytymättömyydestä kirkkomme silloisen johdon väitettyyn maallistumiseen. Satakunnassa virisi hyppyherätys –  uskova kansa tanssi ja lauloi sekä uskoi tuhatvuotisen valtakunnan saapuvan 1836, kun tänä viimeisenä aikana oli antikristuksen valtakunta voittanut valtaa ja kunniaa. Ei saapunut tuhatvuotinen valtakunta! Rukoilevaiskansa lauloi Vanhan suomalaisen virsikirjan sanojen mukaan entistä ankarammin, että
"Siis tiedä ja ymmärrä nyt, Mikä pyhä kaste ompi. Kuin pois pyyhkii halut häijyt, ja Jumalan lapsiks´ luopi. Vesi on se, sanoo Jumala, Ei kuitenkaan paljas vesi. Siin´on sanan kanss´Henki salaa. Kuin riettaudet pois pesee, Itse Jumala meit´kastaa.
Joka näit´ ei tahdo uskoo, Hän synnissäns´aina pysyy, Pahuus ja kuoleman pusku, Hänen helvettiin ajaa ja sysii. Sielt´ ei hän suinkaan ulos pääs´, Oman voimansa kautta. Ei työ, toimi, ei yksikään mies. Häntä myös taida auttaa. Piru hänen vastaan ottaa.
Vaan ihminen, heikko ja paha. Ei sitä uskoa taida; Sill´Kristus, töissäns´ aina vahva, Käski ripiss´ ne anteeks´ antaa. Pappi siis Kristuksen puolest´ Päästää synnist´ ja pirun juonest´, Jos se uskoll´ otetaan vastaan."

Apupappien ja maallikkojen varassa syttyneiden herätysten intomielisyys loukkasi kirkkoherroja, joille länsimaiset valistuneet aatteet sopivat varsin hyvin: kirkkoherra Frosterus valitti apupappinsa loukkaavan sivistyneiden ihmisten häveliäisyyden tuntoa paljastavissa, vihamielisissä saarnoissa. Herätyshenkiset papit kävivät saarnoissaan läpi pitäjän uusimmat ja parhaat juorut.  Niissä ryhmäkunnissa pyhän ja pahan välinen taitelu sekä rintamalinjat Paholaisen ja Pyhän Hengen välillä haluttiin tehdä selviksi. Venäläismieliset uudistajat leimattiin Paholaisen rintamalinjaan.

Suuret eurooppalaiset sivistykselliset mullistukset aiheuttivat syvän sisäisen surkeuden tunteen noissa pääasiassa apupapeissa, jotka ryhtyivät pelottelemaan säätyveljiään ja muuta kirkkoväkeä helvetillä ja paholaisella.  Vanhurskaus ymmärrettiin yhä jyrkemmin puhdistautumiseksi pahasta, ei suinkaan Jumalan lapsen oikeudeksi ja vapaudeksi tuomiosta tai armollisen Jumalan läsnäoloksi; kristinuskon suhteen ei saanut jäädä välimaastoon: Lars Stenbäck kirjoitti Skorstedtille joulukuussa 1840, että puolinaisuus oli laimeaa, puolinainen oli saatanasta. Saatana uskotteli, että ulkonaisesti kunniallinen vaellus riittäisi autuuteen.

Olisiko Suomesta näyteikkunaksi Euroopalle?


Porvoon valtiopäivillä Aleksander I vahvisti suurruhtinaskuntamme uskonnon.  Hän halusi tehdä Suomesta Venäjän näyteikkunan Eurooppaan päin. Aleksander I uskoi, että Suomi voi nousta kansakuntana arvostettuun asemaan, ihan kunnioitetuksi kansakunnaksi. Aleksander I keksi Suomen idean ja tahtoi Suomen menestystä.

Kahden vuosisadan ajan kestäneiden kamppailujen jälkeen on vähän erikoista tunnustaa, että kiistojen molemmat osapuolet saivat aikaan jotain hyvää: valistuksen vapaamielisyyttä voidaan kiittää, kun muistetaan suomalaisten omaa kieltä, lukutaitoa, korkeaa sivistystä, kansallista itsenäisyyttä sekä vapautumista ruotsalaisten pappien pelottavista legendoista. Herätyksen kokenut uskovainen väki tuotti joukkovoimallaan kansankirkkoon virsiä, rukouksia, hengellisiä kirjoja ja kristikansan omaehtoista toimintaa. Kansa alkoi itsekin puhua, mikä on demokratian ja kansalaisyhteiskunnan synnyn edellytys.

Pelot pahoja henkiä ja paholaista vastaan eivät saapuneet suomalaisiin koteihin 1800-luvulla vasta vastareaktiona venäläismielistä valistuksen modernisuutta vastaan, vaan ehdottomuus ja umpimielisyys olivat sekä enemmän alkuperäistä suomalaisuudessa että 1700-luvun ruotsalaisen propagandan ”pahaa perintöä” valtakunnan itäisille maakunnille. Jossain määrin sama ikävä vaikutushistoria on nyt valitettavasti pahan Aleksanderin aikakaudella vahvistunut, kun Suomea on revitty irti sen luonnollisen äidin – Venäjän - yhteydestä: jälleen kerran lännestä ovat saapuneet kaikenlaiset valtiollisesti maksetut huru-ukot ja ennustajaeukot, kuten Edward Lucas, Luke Harding, Masha Gessen, Toomas Henrik Ilves, Paul Roderich Gregory ym., sekä antaneet agendan ja mallit uudelle pahalle propagandalle. Aleksandr I:n ansiosta valituksen vapaamielisyyden innoittama sivistyneistö osasi ottaa irtiottoja ajatuksen vapauden suuntaan. He kyseenalaistivat, olisiko paholainen ihan totta mukana kaikessa sairaudessa ja vaikeudessa. 

Aleksander Stubbin aikana olisi vakavaa tarvetta sille, mistä nyt löytyisi suomalainen sivistyneistö, joka osaisi ottaa irtiottoja ajatuksen vapauden suuntaan eroon länsimaisten maksettujen propagandistien levittämästä demonologiasta. Tietenkään ei pidä moittia yksistään tätä edellä mainittua, länsihenkisesti maksettua miestä kaikesta geopoliittisista irtiotoista, sillä onhan niitä hänen rinnallaan valitettavasti muitakin samaan henkeen maksettuja toimijoita jouduttamassa Suomen syöksykierrettä.



Pakko oli aivan synkkää ja demonista 1700-luvulla Ruotsin valtakunnassa, jossa esivalta suojeli yhteisöä ”paholaisen” vaaroilta kirkossa käyntipakolla. Esimerkiksi Pohjan pitäjässä asunut torppari Jöran Andersson sai 40 markkaa sakkoja, joka muutettiin  vankeusrangaistukseksi torpparin varattomuuden tähden: mies ei käynyt kirkossa helluntaipäivänä 1692. Johan Botvidi haastoi kirkkoherran rouvan käräjille noituudesta epäiltynä. Pohjan seurakunnassa papin leski Karin Mattsdotter haastoi Jören Kristenssenin käräjille kunnianloukkauksesta, koska häntä oli haukuttu noita-akaksi. Kihlakunnan käräjät eivät päässeet useaan vuoteen ratkaisuun, olisiko papin leski oikeasti noita-akka.  

Venäjän tsaari halusi tehdä umpimielisyydessä ja ”mettäläisyydessä” eläneestä Suomesta näyteikkunan Euroopalle. Aleksander I:n pyrkimys edisti luterilaisen kirkon muutaman valistuneen päättäjän rohkeutta uudenlaiseen ajatteluun: kirkollisista toimituksista, sairauksista ja elämän inhimillisistä kohtaloista karsittiin pois epäraitis demonisointi. Kansan syvissä riveissä muutos herätti vastarintaa ja pelkoja paholaisen viekkaudesta kätkeytyä näkymättömäksi. Kirkkovuoden mukaan oli joka kevät eletty niitä pyhän vakavia päiviä, jolloin tutkittiin Paholaista ja pahojen henkien ulosmanaamista, kunnes 1800-luvun uudessa valituksen hengessä nämä piirteet kristinuskon perinteestä pestiin pois suomalaisessa kirkollisessa teologiassa ja liturgiasta.

1800-luvulla luterilainen kirkko joutui tiukkaan itsearviointiin sarvipäisen perinteensä tähden: luterilaisen kirkon viralliset uudistukset tarttuivat sarvipäätä sarvista. Valitusfilosofia pelasti kristillistä teologiaa ja kirkollisia käytäntöjä 1800-luvulla elinkelpoiseksi modernia aikaa varten. Se pelasti kirkollista liturgiaa ja puhetapaa, jotta suomalaiset eivät jääneet primitiivisen - alkukantaisen - puhetavan kahleisiin. Helmut Thielicke on sanonut, että evankeliumi on koko ajan siirrettävä uuteen osoitteeseen, sillä vastaanottaja muuttaa jatkuvasti uuteen paikkaan.

200 vuotta Aleksander I:n jälkeen tuli kuitenkin paha vastaisku: 4.4.2008 Aleksander Stubb nousi yllättäen lähes tuntemattomuudesta Suomen ulkoministeriksi. Silloin alkoi russofobiaan tartuttavien demonien ja sarvipäiden palautus suomalaisten sielunmaisemaan sekä – mikä pahinta – Suomen palautus periferiaksi.

Aleksander Stubb ulkoministeriksi 4.4.2008

Suomen turvallisuuspoliittisen perusratkaisun konsensusta oli tähän päivään asti hajottanut vain Kokoomus, joka on vuoden 2004 puoluekokouksen jälkeen kannattanut Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon, mutta puolueen johto oli ollut kuitenkin asiassa suhteellisen harvasanainen.


Alexander Stubb tuli Ilkka Kanervan jälkeen Matti Vanhasen II hallituksen ulkoministeriksi 4.4.2008. Tästä päivästä alkaen Stubb johti Kokoomuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä loppujen lopuksi jopa Suomen politiikkaa syöksykierteeseen.

Ruotsin Carl Bildtin suuntaus oli omalla voimallaan tukenut jo aiemmin Suomen kokoomuslaisten halukkuutta hylätä puolueettomuus. Niin myös jo aiemmin Paavo Lipposen johdolla eräät sosiaalidemokraatit olivat Suomen kokoomuslaisten kanssa yhteisessä rintamassa Carl Bildtin kanssa.


4.4.2008 tuli ulkoministeriksi kuitenkin amerikkalaisen kasvatuksen saanut muukalaismies, jolla ei ollut lainkaan kokemusta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Hänet tunnettiin enemmän triathlon-riennoistaan kuin poliittisesta perehtyneisyydestä. Aleksander Stubb oli toiminut komissioissa ja ulkoministeriössä EU:n institutionaaliseen kehittämiseen liittyvissä asiantuntijatehtävissä. Euroopan parlamentin jäsenenä Stubb oli vuosina 2004–2008 pelkästään ulkoasiainvaliokunnan varajäsen. Siinä tehtävässään hän ei voinut perehtyä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Muutamat asiantuntijat spekuloivat jopa Stubbin vaimon suvulla ja mahdollisilla läheisillä suhteilla brittitiedusteluun. Niin Suomi luopui omasta historiastaan. Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistön olisi pitänyt muistaa tämäkin uudenvuodenpuheessaan.



Kirjoittaja on köyhä kulkija täällä maan päällä, usein jopa enemmän muukalainen suomalaisessa ja länsieurooppalaisessa antikristillisessä vallankumouksessa kuin ulkomaalaisena venäläisen ja euraasialaisen sivilisaation keskellä. Tietysti sehän on todella totta, että Venäjällä olen niin kuin kotona, sillä äidin luona on kotoisaa: Venäjä on Suomen äiti, Suomen kansakuntana ja valtiona synnyttänyt.


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Ps. Facebook-sivuani en enää päivitä