maanantai 2. helmikuuta 2015

USA:n sotilasasiamiehen loistotalossa kirjoitettu Pekka Haaviston blogi informaatiosodankäynnistä ei lainkaan yllätä

Amerikan Yhdysvaltain sotilasasiamiehen miljoonien eurojen loistotalon Kulosaaresta ostanut Pekka Haavisto ei lainkaan yllätä, kun muistaa hänet palkansaajaksi Nato collegen luennoitsijana (ainakin aiemmin ennen presidentinvaaleja Suomessa). Mieshän on täysin puolueellinen. Iltalehdet kertovat suomalaismiehen rajuista uusista näkemyksistä:

Haavisto: Venäjän toimet eivät yllätä - "Muistamme Mainilan laukaukset" (Iltalehti, Maanantai 2.2.2015 klo 11.21)
- Olemme keskellä informaatiosotaa, kirjoittaa Pekka Haavisto (vihr) blogissaan.


Haaviston kuvailussa ”Mainilan laukaukset” olisivat laukaistu häikäilemättömänä petoksena yllättäen viatonta Suomea kohtaan. Todellisuus on paljon likaisempi Suomen oman historian osalta. Historiasta olisi pitänyt oppia pikemmin se, miten Suomi ei valitettavasti tahtonut rakentaa ystävällismielisiä suhteita Neuvostoliittoon.


Amerikan Yhdysvaltojen sotilasattasean loistoasunto



En voi sanoa, että Pekka Haavisto olisi maksanut miljoonia, mutta tiedämme vain, että hän osti miljoonien eurojen loistoasunnon (asunnon arvo on niin suuri).



Vihreiden presidenttiehdokkaana menestynyt Pekka Haavisto osti yli 400-neliöisen miljoonatalon Kulosaaresta Yhdysvaltain suurlähetystöstä. Talossa asui aiemmin CIA:n mies, Yhdysvaltain sotilasattasea. ”Oikeaa” hintaa emme kuitenkaan tiedä julkisten tietojen perusteella, koska maksuehtoja ja korkoa ei ole rekisteröidä mihinkään julkisiin asiakirjoihin.

Tuskin amerikkalaiset ainakaan rankaisivat Haavistoa värivallankumouksen edistämisestä. 


Oberammergaun NATO-koulun vieraileva luennoitsija


Vaikka ylioppilas Pekka Haavisto, myös ilman ammattitutkintoa ja korkeakoulukoulutusta, on selvinnyt hyvin elämässään poliittisen suhdepelinsä avulla, niin talonoston johdosta ei ole sopivaa vajota suoranaiseen kateuteen tai syyttää häntä amerikkalaisesta dollarirahoituksesta ja korruptiosta. Hänellä on ollut rehellisiä ansiotuloja Nato-akatemian luennoitsijana (Oberammergaun NATO-koulun vieraileva luennoitsija), toimittajana, ministerinä ja kansanedustajana, joten hän voi hyvin ostaa asunnon Yhdysvaltojen valtiolta omilla ansiotuloillaankin ilman mitään lahjankaltaista etuisuutta.

Yhdenvertaisesti voisin ajatella kansalaisyhteiskuntamme vilpittömään vastavuoroisuuteen luottaen, että tuskin minä(kään) leimautuisin ”Kremlin trolliksi”, jos sattuisin Pekkaa Haavistoa(kin) korkeammasta koulutuksesta huolimatta ”ansaitsemaan” niin paljon poliittisissa suhdetehtävissä Kremlin asioilla, että voisin ostaa Venäjän suurlähetystön ex-sotilasasiamiehen loistoasunnon ja kirjoittaisin siellä asunnossa venäläismielisiä blogejani. Valitettavasti en tunne tuollaisia tehtäviä ja henkilöitä, sillä tekisin työni iloisin mielen sellaisessa loistoasunnossa, mikä ei kuitenkaan mitenkään kytkisi minua Kremlin trolliksi!

Tuollainen vaikutussuhde täytyy toki yhteiskuntakriittisemmin ja huomattavasti läpinäkyvämmin miettiä erityisesti silloin, kun johtava poliitikko on monella tapaa kytköksissä Amerikan Yhdysvaltoihin: Nato-luennoitsija, asunnon osto, amerikkalaistyylinen kirjoittelu nyt, jne. Yksityisen kansalaisen kanssa on aina vähemmän merkittäviä nuo tavanomaiset yhteydet. Nythän ero on myös vissi: minä kirjoitan kommenttini köyhänä ihmisparkana, jolla ei ole ikinä omaa asuntoa eikä edes Venäjän suurlähetystöltä ostettua loistoasuntoa Kulosaaressa, mutta Haavisto kirjoittaa bloginsa Amerikan Yhdysvaltojen ex-sotilasattasean asunnossa. Jotenkin Pekka Haaviston tekstit ovat sen henkisiä kuin miehen kotikin ja sen historia.

Informaatiosodankäynnin näkemyksiä esittävät poliitikot tulisi taustoittaa. Tämä periaate on tuttu "akateeminen" lähtökohta itse asiassa myös kirjallisuuden, kulttuurin, politiikan ja uskonnon tutkimuksissa, joissa viitataan "kontekstin" (Sitz im Leben) ymmärtämisen tärkeyteen. Eihän Pekka Haavisto ole itsekään jossain tyhjiössä ja reservaatissa, kun hän kirjoittaa blogiansa: todennäköisesti hän kirjoittaa Amerikan Yhdysvaltojen ex- sotilasattasean, CIA:n miehen entisessä huoneessa ja asunnossa blogiansa (paitsi jos kirjoittaa niitä Suomen eduskunnassa). Vaikka en usko, että seinät suorastaan säteilevät mitään sisältöä Haaviston teksteihin - sekä luotan CIA:n puhdistaneet nuo seinät kaikista seurantalaitteista, niin silti henkinen suhde säilyy siihen, kuka Pekka Haavisto on miehenä kirjoittaessaan propagandaansa Venäjää vastaan. Haaviston propagandahan on erittäin amerikkalaistyyppinen.  


”Suostutteleva trolli”


Pekka Haaviston funktio amerikkalaistyyppisessä informaatiosodankäynnissä perustuu ”suostuttelevaan kerrontaan”, jossa hän ei ärähtele niin kuin Maanpuolustuskorkeakoulun ex-Strategialaitoksen ex-esimies everstiluutnantti Torsti Siren tms.


Haaviston sanojen näennäistä keveyttä ei pidä sokeana ihastella, vaan hänen viestinnästä tulisi lukea ja nähdä sen varsinainen agenda: taas tällä kertaa Haaviston mukaan Venäjän informaatiosodankäynnin operaatiot muka uhkaisivat Suomea ja vapaata Länttä.

Kuvassa Blackwaterin uhreja Irakissa
Haaviston kuvaus "Lännestä" on niin vääristelevä kuin voi olla samanaikaisesti. Haavisto vaikenee kokonaan Amerikan hallinnon käyttämistä likaisista palkkasotureista ja niiden sotarikoksista ympäri maailmaa. Viimeksi on puhuttu Blackwater-Academin hirmuteoista, joista on oikeudellisiakin todisteita, sekä USA:n terroritekoihin omistautuneen salaisen Gladion –armeijan teoista.[4] Näistä ja monesta muustakin erittäin rumasta Haavisto vaikenee yli-ihanassa kuvauksessa Lännen edustamille arvoille. Haavisto ei kerro edes Ukrainan vallankaappauksessa valtaan nostettujen henkilöiden toiminnasta Amerikan Yhdysvaltojen palkkalistoilla vain vähän ennen vallankaappausta. Haavisto ei esittele myöskään niitä ”Lännen arvoja”, joiden mukaisesti Amerikan sotilaat antavat taistelukoulutusta Ukrainan pahamaineiselle natsiyksikölle. Siksi vaikenemisen tähden Haavisto on oikeasti vaarallinen suostutteleva USA-trolli.


USA:n radioaktiivisten pommien puolustaja



Haavisto oli tutkimassa USA:n depleted uranium (DU) ammuksien aiheuttamia ympäristö- ja terveyshaittoja Balkanilla UNEP:lle.[5] Haavistolla ei ole alan koulutusta lainkaan. Raportti herätti paljon närkästystä asiantuntijoiden keskuudessa kun rapotti arvioi tonneittain uraania asutuskeskuksiin levitelleet pommitukset lähes harmittomiksi. USA:n armeija oli erittäin tyytyväinen Pekka Haaviston ryhmän tekemään raporttiin.

DU:n tiedetään aiheuttavan vakavia terveysvaurioita joutuessaan ihmiskehoon. Ongelma on ollut myös paha Irakissa, missä monet kaupungit ovat pahasti uraanilla saastuneita. Raporttia kritisoineet asiantuntijat ovat huomauttaneet, että tahallinen, hallitsematon köyhdytetyn uraanin levittäminen ympäristöön sotilaallisessa konfliktissa ei ole mitenkään perusteltavissa.[6] 


Haaviston ”Mainilan laukaukset” ovat informaatiosodankäyntiä


Haaviston kerronnasta on muistettava, että hänen toimintansa tällä kertaa Iltalehden mainitsemassa blogissaan ns. "suostuttelevana trollina" on petollinen ja viekas. Hänen kirjoituksensa tosiasiallinen sisältö ei ole kaunis ja rehti lainkaan.

Haavisto asettuu ikään kuin neutraaliksi ja hyvätahtoiseksi tarkkailijaksi, joka tunnustaa myös Venäjälle jopa roolin myötävaikuttaa YK:ssa. Iltalehti on oikein tiivistänyt korupuhelut ytimeen. Se että Haavisto kertoo Lännen "levittävän kaaosta" niin tämäkään ei ole Haaviston oma kriittinen analyysi Lännen toimia vastaan, vaan hän kertoo Venäjän narratiivia, johon Haavisto ei suinkaan itse liity, kuten on havaittavissa. Lopputulos on hyvin raju, minkä tähden Haaviston toiminta voidaan nähdä jopa perusteluna trolli-jahdille. Haavisto moittii näet Venäjän laukaisemia ”Mainilan laukauksia” – uutta informaatiosodankäyntiä.

"Mainilan laukaukset" tarkoittaa tuossa Haaviston retoriikassa hyvinkin jotain sellaista, mitä voisi olla Saddamin "löydetyt" joukkotuhoaseet tai Suomesta ”löydetyt” Kremlin trollit, jotka olisivat vaaraksi Lännen vapauden arvoille. Niitä arvojahan Haavisto tahtoo puolustaa.


Suomen oma ruma matka ”Mainilan laukauksiin”


Pekka Haavisto ei kerro narratiivissaan sitä, että miljoona leningradilaista kuoli, kun Suomi liittyi Hitlerin Saksan kanssa operaatio Barbarossaan ja Leningradin piiritykseen, tuhannet suomalaiset sotaveteraanit kuolivat turhaan kun Suomi ei osannut eikä halunnut rakentaa ystävällisiä suhteita Neuvostoliiton johdon kanssa jo heti Suomen saaman itsenäisyyden jälkeisistä vuosista alkaen.

Rauhan ja ystävyyden puolella pitäisi olla sotaa vastaan! Valitettavasti Suomessa on ollut nähtävissä, luettavissa ja koettavissa, millaisia uusia keksittyjä "Mainilan laukauksia" on myös taas tietyt amerikkalaishenkiset "natottajat" keksineet Suomessa viime vuoden aikana, kun on alettu ”löytää” Kremlin trolleja Suomestakin sekä kaikenlaista muuta Venäjän ”uhkaa”. Haaviston kirjoitus sijoittuu tuohon likaiseen informaatiosodankäynnin viitekehykseen ja tarkoitukseen.

Pekka Haavisto kytkee ryssävihan ja -pelon suomalaisten alitajuntaan ”Mainilan laukaukset” –laukaisunapin avulla taidokkaasti ja informaatiopsykologisen vaikuttamisen tunnetulla keinolla. Tämä on nimenomaisesti tunnettu ja tutkittu menettelytapa provosoida alitajunnan pelkoja. Koska Haavisto itse ei ole tämän eikä muun alan kouluja käynyt, niin mielestäni kyse on Haavistolle tarjoillusta informaatiopsykologisesta koodistosta, jonka avulla hän tahtoo puhutella suomalaisten alitajuntaa.

Haaviston menettely on hyvin vilpillinen. Siinä on järkyttävällä tavalla yksinkertaistettu sotien syyt ja vaiettu kokonaan suomalaisesta epäonnistuneesta politiikasta, joka vallitsi ennen sotia. Haavisto käyttää kansallisia kertomuksia mielentilan provosoimiseksi. Kysehän ei ole mitenkään Haaviston blogissa moni-ilmeisen todellisuuden selventämisestä, referoimisesta tai analysoimisesta, vaan nimenomaisesti yksinkertaistamisesta informaatiosodankäynnin operaation tarpeisiin: Haavisto harjoittaa informaatiosodankäyntiä.

Todellisuus on karu, pitkä ja moni-ilmeinen, mitä Haavisto ei kuitenkaan kerro. Karu matka ”Mainilan laukauksiin” ja niiden jälkeisiin aikoihin täytyy aloittaa jo Suomen verisestä sisällissodasta.


Suomen sisällissota ja punaisten tuhoaminen


Suomen sisällissota päättyi vuonna 1918,[3] ja sotaleireille tungetuilla punaisilla suomalaisilla oli yhä edessä karu kohtalo. Sitä julmuutta eivät mitkään 2000-luvun ihmisoikeusjärjestöt ja kansainväliset valvontajärjestelmät hyväksyisi. Valkoisten pitämien virallisten ruokalistojen mukaan eräänä kauniina kesäpäivänä Tammisaaren vangit saivat pelkästään puolikkaan sillin päivälliseksi ja illaksi keittoa. Sotavankileirien sairaaloiden raporttien mukaan tavallisimmat sairauteen perustuvat kuolinsyyt olivat äkillinen suolitulehdus (23,89 %), kuihtumus (14,36 %), keuhkonkuume (11,45 %), ödeema (6,9 %) ja isorokko (6,8 %).

Kirkkoherrat sanelivat vuonna 1918 hyvin tyypillisesti, että punaiset olivat ”ansainneet teloitukset”. Haastattelussa Dagens Nyheteriin Mannerheim lausui: ”Me tarvitsemme apua ja sitä meidän on saatava ulkomailta vapaaehtoisina, joukko-osastoja, aseita, kiväärejä ja tykkejä. Meidän täytyy saada joukkoja”. Toimittaja Hasager ihmetteli, voisiko sodan jälkeen etsiä yhteyksien siltaa taistelevien osapuolten välille. Mannerheim vastasi epäröimättä: - Jos ratkaisu riippuisi minusta, niin sanoisin, etteivät mitkään sillat ole mahdollisia. Ainoasta yhdistävästä asiasta voidaan puhua ja se on: rangaistukset. Vallankumoukselliset ovat tehneet itsensä syyllisiksi kapinaan ja maanpetokseen ja rangaistuksena siitä on kuolema.

Tynkäeduskunta antoi 29.7.1918 lain valtiorikosoikeuden täytäntöönpanosta. Tutkinta-asiain päällikkö majuri Gustaf Aminoff oli vaatinut, että kuolemanrangaistusta pitäisi vaatia johtajille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille. Myöskään tavallisen punakaartilaisen ei pitäisi kuvitella työskennelleen jonkun aatteen puolesta. Tavalliselle punakaartilaiselle olisi vaadittava rangaistusta maanpetoksesta ja valtiopetostuomiota. Vuosina 1918 - 1920 suomalaiset suojeluskuntalaiset ja muut valkoiset sotilaat eivät pysähtyneet edes suomalaisten veljien, siskojen ja lasten tappamiseen, vaan vihan lakia noudattaen nämä jatkoivat myös valtakunnan rajojen ulkopuolelle. He tekivät sotilaallisia retkiä Suomen lähialueille Itä-Karjalaan, Viroon ja Petsamoon. Epäluottamusta kylväviä ”Mainilan laukauksia” suomalaiset ampuivat tuhoisasti itsenäistymisen alusta alkaen.

Sisällissodan jälkeen Suomessa oli tuhansia orpoja, jotka olivat lähinnä punaisten lapsia. Viralliset arviot olivat 1918, että tällaisia lapsia olisi 20 000 – 25 000. Punaisten lapset olivat kapinallisten lapsia, eivät sankarien lapsia. Kapinallisten lasten huolto toteutettiin poliittisena kysymyksenä. Euroopassa toteutettiin laajoja lasten siirtoja, mutta Suomessa käytettiin vieläkin kovempia otteita: kapinallisten lapset haluttiin erottaa omista äideistään, kun muualla Euroopassa äidit ja lapset pidettiin yhdessä väestösiirroissa! Jo itse käytetty nimitys ”kapinallisten lapset” oli leimaava. Turvattomiksi jääneistä lapsista 88,3 % oli punaisten lapsia. Punaorpojen määrä kasvoi erityisesti vankileirikuolemien vuoksi. Risto Ryti oli tärkeä henkilö päättämässä vankileirien huollosta ja vankien teloituksista. Hän edusti tässä kovinta linjaa ja moni lapsi jäi orvoksi tuon miehen sekä Mannerheimin tähden.

Punaisten puolelta perheen huoltajista 42 % kuoli vankileireillä. Papiston keskuudessa niin kuin muunkin väestön keskuudessa aloitettiin almujen jakaminen punaisiin koteihin, mutta esimerkiksi Martta Salmela (kansanedustaja Martta Salmela-Järvinen) on kertonut, miten alentavan ja halventavan kohtelun kohteeksi hänen perheensä joutui, kun pappi tuli ovelle almujen kanssa. Pappi ensin haukkui punaisen perheen raadolliseksi ja syntiseksi ja arvottomiksi. Suomen Naisten päätoimittaja Ida Yrjö-Koskinen vetosi suomalaisia hyväntekeväisyyteen ”kotoisen pakanuuden voittamiseksi”, kun suomalaiset punaiset – Yrjö-Koskisen kielen mukaan ”pakanat” – piti pelastaa pakanuudesta.  

Lapsia alettiin kerätä punaäideiltä. Papiston tehtävänä oli kunnallisten viranomaisten kanssa etsiä ideologisesti puhtaita (ideologinen hygienia) kotia, joita löytyi vakavamielisistä herännäisperheistä Pohjanmaalta ja Etelä-Savosta. Myös marttayhdistykset ryhtyivät kasvatuskotien välittäjiksi, erityisesti Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Punaäitejä uhkailtiin, että avustuksia ei anneta, jos nämä eivät luovuta lapsiaan ideologisesti puhtaisiin koteihin. Uhkailuista huolimatta esimerkiksi tamperelaisista punaorvoista neljäsosa (120 lasta) oli sijaiskodeissa, täysorvoista kaikki sijoitettiin sijaiskoteihin. Virallisen propagandan mukaan punaäidit ilmaisivat väärää rakkautta lastansa kohtaa, jos äiti ei halunnut luopua lapsestansa. Innokkaimpia sosialistien lasten siirtäjiä oli Ester Hällström, joka oli löytänyt ideansa Tanskan tutkimusmatkallaan. Tanskan maaseudulla kasvatettiin orvoista lapista "kunnon kansalaisia" kristillissiveellisen katsomuksen mukaisesti. Ester Hällström ei ollut ihan mikä tahansa intoileva nainen punalasten siirtojen edistäjänä, vaan kesäkuussa 1920 solmitusta avioliitosta alkaen hän oli presidentin puoliso, Ester Ståhlberg. Eemil Tolosen johdolla sosiaalihallitus tahtoi viedä lapset pois myrkyn saastuttamasta ilmapiiristä terveeseen yhteiskuntapiiriin.

Kyösti Kallion hallitus kiristi vuonna 1923 otteita kommunisteja vastaan entisestään. 200 johtavaa kommunistia vangittiin, joista 27 oli kansanedustajia. Presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan. Sisäministeri antoi vuonna 1923 ohjeen maaherroille, että yksittäisen vainajan omaiset saisivat sittenkin laskea omaisten ja ystävien haudalle kukat, mutta käytännössä kiivasmielinen oikeisto repi kukat haudoilta ja kaatoi hautakivet. Sosiaalidemokraatti tekivät 14.3.1924 eduskunnassa välikysymyksen laittomista teoista, joita tapahtui punaisten hautoja vastaan. Poliisi antoi vuonna 1923 luvan hiljaisiin muistojuhliin Hämeenlinnassa, mutta sillä rajoituksella, ettei puheita saisi pitää, ei järjestää kulkuetta eikä laskea seppelettä punaisten haudalle.


Suomen valkoisten retkikunnat Neuvosto-Venäjälle


Suomen sisällissodan aikana ja välittömästi sen jälkeen (1918) suomalaiset valkoiset retkikunnat yrittivät Itä-Karjalankin valtausta, mutta puna-armeija oli ylivoimainen. Itä-Karjalaa havittelevat valkoiset militantit kutsuivat Tarton rauhaa häpeärauhaksi. Suomen ulkoasiainministeriön edustaja, suojeluskuntalainen Hans Håkan Christian "Bobi" Sivén ei kestänyt häpeäksi koettua rauhaa, vaan hän teki itsemurhan 12.1.1921 Repolassa. Sivénin itsemurha oli innoituksena Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) syntymiselle jo pian tämän jälkeen vuonna 1922. Isoveljestä Paavo Susitaipaleesta tuli sittemmin IKL:n kansanedustaja. Bobin isä oli jo huudellut pikkupojan kuullen: ”Irti ryssästä maksoi mitä maksoi!”

Suomen valkoisten ylipäällikön C.G.E. Mannerheimin Miekkavala-päiväkäsky 23.2.1918 oli keskeinen lähtölaukaus heimosodalle, imperialistiselle yritykselle Vienan valloitukseen. Toisaalla aivan samanaikaisesti Suomen valkoisten aseveljet saksalaiset etenivät tehokkaasti venäläisiä vastan: saksalaiset valtasivat Tallinnan 25.2.1918. Mannerheimin päiväkäskyn mukaan valkoisen armeijan tavoite oli rajantakaisten karjalaisten heimoveljien maan puhdistaminen ”Leninin sotureista ja huligaaneista”. Vaasan senaatti oli täysin valmista Itä-Karjalaan tehtävään hyökkäyssotaan Saksan avulla. Mannerheimin tarkoituksena oli eliminoida Itä-Karjalan bolševikit ja Pietarin valtaaminen. Mannerheim hyväksyi Aunuksen retken vuonna 1919 ja varsinainen tavoite oli Pietarin valtaaminen.

Rajan taakse hyökättiin sekä romanttisessa uskossa vapauttamaan heimolaisia että taistelemaan bolševismia vastaan. Vapaussotaa jatkettiin Venäjän valloituksella, Suur-Suomi –päämäärillä, kun hyökkäys ulotettiin Aunukseen. Yhtäällä tahdottiin estää Venäjälle paenneiden suomalaisten punaisten aiheuttama vallankumouksen uhka. Tärkeitä olivat myös taloudelliset halut: suomalaiset katsoivat itärajan yli himoiten Aunuksen viljavainioita ja metsiä. Liikemies Isak Julinin oli rahavaroja hankkivan hoitokunnan puheenjohtaja. Tarkoitus olisi hyvittää lopullinen maksu sotakustannuksista Aunuksen metsistä hakattavalla puutavaralla. Aunuksen retkikuntaan osallistui kaikkiaan 4500 suomalaista, mukana oli armeijan vakinaisia upseereita. Vastapuolella oli Suomesta keväällä 1918 paenneita punaisia, jotka puolustivat paikallista väestöä. Suomalaiset hyökkääjät saivat ohjeeksi, että rajan takana tavattavat paenneet punaiset piti tappaa välittömästi maanpettureina. Samoin piti teloittaa välittömästi ne aunukselaiset ja venäläiset, jotka olivat bolševikkien puolella.  

Mannerheim tajusi tilanteen mahdottomuuden elokuussa 1919 ja tahtoi joukkojen vetäytyvän Aunuksesta. Niiden pitäisi keskittyä nyt varsinaiseen tavoitteeseen: Pietarin valtaukseen.

K. M. Wallenius toimi Vienan retkiensä jälkeen Lapin Rajavartioston komentajana. Virka-asemastaan huolimatta tai sen tähden hän oli järjestämässä sittemmin vielä uusia heimosotia, kuten Petsamon vuoden 1920 taisteluja, joita Renvall johti. Vapaaehtoiset vanhojen suojeluskuntalaisten johtamat aseistetut joukot yrittivät toistuvasti Tarton ”häpeä” rauhan jälkeen virittää Itä-Karjalassa kansannousuja vuosina 1920 – 1922. Virallisesti Suomen hallitus ei puuttunut toimintaan. Vanhat suojeluskuntalaiset eivät kunnioittaneet kommunistien kanssa tehtyä sopimusta. Suomen porvarillinen hallitus piti yllä epävirallisesti aluelaajennusvaatimuksia ja salli suojeluskuntalaisten ystäviensä – joista monet olivat korkeissa valtiollisissa viroissa – toimia naapurivaltion alueella tätä vastaan. 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alkupuolella Suomessa vahveni oikeistosuuntaus: Kokoomuksen kannatus nousi ja uusi äärioikeistolainen puolue Isänmaallinen Kansanliike (IKL) ilmestyi poliittiselle kartalle ja eduskuntaan.


Kenraali Franz Halder ja Karjalan kannaksen sotaharjoitukset


Suomen hallituksen puolustusmäärärahaesitys vuodelle 1938 sisälsi menojen lisäyksiä edelliseen menoarvioon verrattuna n. 55,7 miljoonaa markkaa. Eduskunnan vahvistama menoarvio puolustusvoimien osalta oli 1,04 miljardia markkaa. Puolustusvoimien menot muodostivat 23,4 % valtion kokonaismenoarviosta. Menoarvion kokonaissumma oli 4,4 miljardia markkaa. Suomen hallitus päätti 1939 maaliskuussa 350 miljoonan markan lainan ottamisesta perushankintojensa nopeuttamiseksi. Hiipuneesta talouskasvusta huolimatta Suomen hallitus esitti vuodelle 1939 huomattavaa maanpuolustusmäärärahojen lisäämistä. Hallituksen esityksessä maanpuolustukseen esitettiin 1,35 miljardia markkaa. Lisäystä edellisen vuoden menoarvioon oli 315 miljoonaa markkaa. Tämä summa oli jo 26 % valtion kokonaismenoarviosta, joksi arvioitiin 5,2 miljardia markkaa. Näin oli ennen ”Mainilan laukauksia”, jotka eivät suinkaan vieneet Suomea yllättäen sotaan.

Barbarossa-ohjelman suunnittelija, Hitlerin esikuntapäällikkö tarkisti Rovaniemen strategisen lentokentän vuonna 1938. Saksalaiset lentokoneet pääsivät kentälle toki vasta keväällä 1941, jolloin Suomi muodosti noin puolet Barbarossa-rintamaa. Heinäkuun alussa 1939 Kannaksella pidettiin suuret sotaharjoitukset: Hitlerin kenraali Halder tarkisti myös Suomessa sotaharjoitukset. 30.6.1939 kenraali Halder matkusti Karjalan kannakselle tarkastamaan linnoituslaitteita ja seuraamaan tykistöammuntoja, ja seuraavana aamuna matka jatkui Kemiin ja Rovaniemelle. Kesällä 1939 saksalaisia upseereita liikkui Petsamossa joka puolella. Tämä oli omiaan lisäämään epäluuloa ja epäluottamusta.

Hitlerin Saksaa kohtaan osoitettu myötätunto ja tuki olivat tuossa vaiheessa jopa hämmästyttävässä määrin trendikkäämpää kuin mikä muistuu enää sotien jälkeisessä maailman historiankirjoittajien ja poliitikkojen mieliin etenkään ns. läntisessä maailmassa. Yhdysvaltain pankki- ja teollisuusmiehet Arthur Vandenberg, Herbert Hoover, Henry Ford, veljekset John Foster ja Allen Dulles, William Bullitt, Randolph Hearst sekä William Kundsen olivat keskeisiä Saksan aseistamisen rahoittajia ja Hitlerin hyökkäyssuunnitelmien avustajia.[7] Senaattori Vandenberg osallistui San Franciscossa 23.11.1937 pidettyyn salaiseen neuvottelukokoukseen, jossa Hitlerin henkilökohtaisina edustajina olivat mukana von Tippelskirch ja von Killinger. Senaattori Vandenberg esitti vaatimuksen, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan tulisi pyrkiä tukemaan Hitleriä yhteisessä taistelussa Neuvostoliittoa vastaan. 

Suomen sotilaallinen ja poliittinen toiminta oikeistolaistui voimakkaasti eikä luottamuksen rakentamiseen edes pyritty, vaikka hyvin havaittiin, että epäluulo Neuvostoliitossa vahvistui. Suomen silloinen puolustusministeri Juho Niukkanen [7] arvioi muistelmissaan neuvostolähetystön virkailija Jartsevin kanssa käymien keskustelujensa perusteella, että Neuvostoliitossa otaksuttiin Saksan valmistelevan jopa hyökkäystä Neuvostoliiton kimppuun: ”Käsitystä, että Saksa varustautui hyökkäystä varten myös Venäjälle, olivat omansa vahvistamaan tiedot Saksan armeijan valtavasta motorisoinnista, Hitlerin ja Saksan muiden johtajien pitämät, Neuvostoliittoon kohdistetut ja tulikiven katkua suitsevat puheet samoin kuin Saksan taholta tehdyt yritykset päästä liittoon Englannin kanssa ja saada vapaat kädet toiminnalle itää vastaan."

Juuri edellä kuvatussa kiristyneessä tilanteessa 29.6.1939 Hitlerin Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali Franz Ritter Halder – jolla oli sittemmin keskeinen rooli Saksan hyökkäyksen suunnittelussa Puolaan, Ranskaan ja Balkanille – saapui Baltian maiden ”tarkistuskäynnin” jälkeen Suomeen ulko- ja vt. puolustusministeri Erkon vieraaksi. Hän sai pääministeri Cajanderilta Suomen Valkoisen Ruusun suurristin. Erkko – jonka nimen mukaan talvisotaa on kutsuttu myös ”Erkon sodaksi” – lausui Valtioneuvostossa saksalaisen kenraalin kunniaksi:
"Saksan kunniakkaan armeijan edustajana, armeijan, jonka erinomaisia ominaisuuksia ihailemme, lausun teidät, herra kenraali, sydämellisesti tervetulleeksi. Muistelemme niitä suuria palveluksia, joita Saksa meille vaikeimpina kohtalon hetkinämme teki. Näiden palvelusten merkitys on saanut parhaimman ilmauksensa siten, että suurin osa korkeimmista saapuvilla olevista upseereistamme on saanut sotilaallisen kasvatuksensa Saksan armeijassa. Myös kuluneiden vaikeiden vuosien jälkeen Saksan puolustusvoimat ovat osoittaneet meitä kohtaan erinomaista suopeutta, jolle me olemme panneet suuren arvon.  - - - Euroopan tilanne ei millään tavalla ole vakautunut. Tulevaisuus on hämärän peitossa ja monessa valtiossa vallitsee levoton ja hermostunut mieliala tulevaisuuteen nähden. Mitä Suomeen tulee, tahdon vain vakuuttaa Teille, että me täällä levottomista huhuista huolimatta suhtaudumme tulevaisuuteen päättäväisin ja rauhallisin mielin”.
Elokuussa 1940 kenraali Franz Halder alkoi valmistella Operaatio Barbarossaa. Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla Halder työskenteli Amerikan Yhdysvaltojen armeijan sotahistorian neuvoantajana.

Silloinen puolustusministeri Niukkanen oli kai kyllin rehti tunnustaakseen muistelmissaan, että Suomen talvisota Neuvostoliittoa vastaan palveli nimenomaisesti Hitler-Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Hän huomauttaa muistelmissaan, että Saksan taholta "kehotettiin Ruotsia antamaan Suomelle kaikkea mahdollista apua". Niukkanen myös väittää: "Tunnettua oli, että ainakin Saksan sotilasjohdon ehdoton myötätunto oli koko ajan Suomen puolella. Se toivoi Suomen vastarinnan olevan senkin vuoksi mahdollisimman lujaa, että venäläiset joutuisivat paljastamaan uusia sodankäyntimenetelmiään, koska se oli tietoinen siitä, että Saksan ja Neuvostoliiton aseellinen yhteentörmäys ei ollut vältettävissä. - - - Saksa olisi mielellään nähnyt Ruotsin ja länsivaltojen avustavan meitä tehokkaasti ja siten liittyvän rinnallemme sotaan Neuvostoliittoa vastaan. - - -  Saksalle ei voinut ollut mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan."

Hitler-Saksan ja Suomen sotilaspiirit tunnustivat "jatkosodan" aikana avoimesti, että ns. talvisota Neuvostoliittoa vastaan 1939–1940 oli ollut esinäytös Saksan hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan 1941–1944. Saksalainen yliluutnantti George Soldan ilmoitti nojaavansa Suomen armeijan päämajan käsityksiin lausuessaan helmikuussa 1943 erään talvisotaa koskevan propagandateoksen johdannossa:
"Tällä hetkellä on lupa luonnehtia Suomen sankaritaistelu talvella 1939/40 sen valtavan kamppailun esinäytökseksi, jota me edelleen käymme. Se on muodostunut suorastaan osaksi omaa taisteluamme”.


Itsenäinen Suomi –lehti seurasi intomielisesti Saksan odotettua voittoa jo ennen talvisotaa vuosien 1938 ja 1939 aikana. Itsenäinen Suomi –lehden numerossa 5/1938 professori Herman Gummerus pohti Nyky-Saksan ja Suomen suhdetta. Hänen mukaansa ”suurenmoinen valtiollinen, kansallinen ja sotilaallinen nousua täytti Itävallan Anschlussin jälkeen Saksan kansan sanomattomalla riemulla kuumeentapaiseen puolustusvoimien lisäämiseen. Saksa ei koskaan ole ollut niin voimakas ja kukoistava kuin nyt. Hitlerin Saksa kunnioittaa Suomen samaan suuntaan käyviä pyrkimyksiä”.

Heinäkuussa 1939 Karjalan kannaksella pidettiin suuria sotaharjoituksia. Jopa kansainvälisesti ihmeteltiin, ettei mikään pieni maa ole voinut järjestää niin suurta sotilaallista koneista kuin Suomi teki Karjalan kannaksella. Suomi oli varustautunut sotaan. Neuvostoliitto koki uhkaavaksi Suomen armeijan aseiden kalistelun: Leningrad oli vain 32 kilometrin päässä. Suomen sotilaat ja tykit harjoittelivat aivan kantaman päässä. Venäläiset tiesivät hyvin, että Leningradin miljoonakaupunkia voisi kohdata tuho. Suomalaisten oikeistolaisten tavoitteet ja heidän sotaisa historia aina Suomen sisällissodasta sekä sen jälkeisistä sotaretkistä olivat hyvin tiedossa. Niistä saattoi lukea julkisesti jopa suomalaisista sanomalehdistä.

Akateeminen Karjala-Seura julisti valloitushalussaan 14.9.1939: ”Nyt on aika iskeä. Ja kohta tulee aika, jolloin emme enää taistele yksin. Voittomme on varma”. Ilmaukset paljastavat, etteivät Suomen oikeistovoimat kokeneet lainkaan itseään uhatuksi ja heikoksi, vaan pikemmin tahtoivat kiirehtiä sotaa. Suomi toteutti Viipurin alueella ja Karjalan kannaksella pidettyjen ennätyssuurten sotaharjoitusten jälkeen 10.10.1939 liikekannallepanon, joka oli naamioitu ylimääräiseksi kertausharjoitukseksi. Suomen armeija liikkui rajantuntumassa ja paukutteli keskenään harjoituksia.

”Mainilan laukauksia” ei ole voitu näyttää todeksi, onko niitä edes ammuttu lainkaan, vaikka tunnetusti siitäkin on väittelyä puoleen ja toiseen. Melkein kuukauden verran Suomi oli paukutellut aseita rajan tuntumassa liikekannallepanon merkeissä. Ja pari vuosikymmentä Suomi oli teloittanut ”neuvostoliittolaismielisiä” ihmisiä, karkottanut ryssämielisiä Suomesta ja kehittänyt erilaisia sotatoimia. Tätä epäluottamuksen ilmapiiriä Pekka Haavisto ei todellakaan ”muista” kertoa, kun hän mainitsee ”Mainilan laukaukset”, jotka olisivat ikään kuin yllättäen tyhjästä syntyneet tekosyyksi Neuvostoliiton sotaan Suomea vastaan.


Neuvostoliitto etsi rauhanomaista kumppanuutta Suomessa


Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea pyysi muutamien Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsenten kanssa, että Otto Wille Kuusinen tulisi Kannaksen vapautetulle osalle väliaikaisen Suomen kansanhallituksen johtoon. Kiristyneessä tilanteessa Neuvostoliitto etsi rauhanomaista hallitusta länsinaapuriinsa. Hallituksen tehtävä olisi auttaa Suomen työtätekeviä kukistamaan taantumuksellinen hallitus.

15.12.1939 Suomen sotiessa vielä menestyksellisesti pääministeri Risto Ryti uskoi Suomen voiton mahdollisuuksiin: hän pohti Leo Trotskin kutsumista Meksikosta Venäjälle muodostettavan vastahallituksen johtoon! Suomen pienilukuinen poliittinen johto oli jättäytynyt oman jyrkkämielisen politiikkansa vangiksi.

On toki huomautettava, ettei Staliniin ollut luottamista eikä Stalinia sovi ihannoida. Stalinin ongelmien kiistämistä ei ole se, että myöntää Suomen silloisen johdon tarpeettoman jääräpäiseksi.

Suomen armeijan menestyksellisyys vuonna 1939 osoittaa, ettei se ollut sittenkään niin yllättynyt tilanteesta kuin myyttisissä tarinoissa kerrotaan shokkialusta ja itänaapurin uhkasta pientä Suomea vastaan. Suomen armeijaa oli valmistettu siihen, että se rakentaa Suur-Suomen. Jo kartat olivat painetut valmiiksi. Koululaiset olivat saaneet opetusta uudesta maasta, joka ei ollut ikinä kuulunut suomalaisille, mutta pian tämän maan uskottiin kuuluvan suomalaisille.[3]


Suomi toteuttamassa visiotaan: Leningradin piiritys



Suomi oli osallinen hirmutekoihin, joita ei ole kaunisteleminen. Leningradin piiritys on lajissaan julmuutta, joka on aivan Stalinin hurjimpien tekojen kaltainen, jopa maailman historian mitassa ainutlaatuista sadismissaan. Suomi ja Saksa tekivät nyt nuo julmuudet. Niitä julmuuksia ei pidä viherpestä sankarilliseksi erillissodaksi ikään kuin suomalaisen kodin, uskonnon ja isänmaan hyväksi!



Leningradin piiritys oli puhdasta pirun palvontaan, jonka harjoittamista astrologien ym. avustamana sekä Mannerheim että Ryti harjoittivat kristillisen uskon sijasta.

Paavo Talvelan, Mannerheimin läheisimpien ja tärkeimpien kenraalien, mukaan Mannerheim olisi suunnitellut erityisen iskuryhmän muodostamista Leningradin suuntaan hyökkäämistä varten, ja tarjonnut sen komentajan paikkaa talvisodassa hyökkäävissä sotatoimissa kunnostautuneelle Talvelalle. Ainakin Suomen sisällissodan jälkeen Mannerheim pyrki Leningradin valloittamiseen. Paavo Talvelan mukaan Mannerheim pyrki nyt samaan päämäärään uudestaan Jatkosodan aikana.

Vasta julkisen suomalaiskansallisen maineen puhdistusoperaation jälkeen tarinat pestiin puhtaaksi likaisista pyrkimyksistä niin, että Mannerheimilla ei olisi ollut enää mitään pahoja suunnitelmia Leningradia vastaan. Sopii kysyä lähdekriittisesti, että voittiko Talvela mitään siinä, että hän paljasti ”ylpeästi” oman roolinsa tuollaisen suunnitelman keskeisenä tahona? Missä määrin Mannerheimista saatu kaunis myöhempi tulkinta on poliittisen viherpesun tulosta, jossa Mannerheimin omia piruja ei päästetä enää näkyviin? Eikö sotatilanteisiin itse osallistuneella kenraalilla, Mannerheimin pohdintojen silminnäkijällä ja aidolla keskustelukumppanilla ollut mitä parhaat edellytykset tunnistaa Mannerheimin intressit. Nuo intressit näyttäisivät ainakin alussa säilyneen jopa samana kuin Mannerheimilla oli sisällissodan jälkeisillä valloitusretkillä.

Leningrad oli bolševismin kehto. Siksi oli luonnollista, että Saksan natsidiktaattori Adolf Hitler nosti sen Neuvostoliittoon kohdistuneen hyökkäyksen ja maan valtauksen pääkohteeksi. Venäjän vuosisatainen taistelu pääsystä Itämerelle päättyi myös Pietarin rakentamiseen. Saksan führer valitsi Leningradin ensisijaiseksi kohteekseen Operaatio Barbarossassa, koska hän uskoi, että Leningradin valtaus – ja tarvittaessa tuhoaminen – oli välttämätöntä Neuvostoliiton ja sen johtaman kansainvälisen bolševismin hävittämiselle. Adolf Hitlerin Operaatio Barbarossaa koskevat suunnitelmat esiteltiin Führerin käskyssä numero 21., joka annettiin 18. joulukuuta 1940. Siinä Leningrad, Moskova ja Kiova määriteltiin Wehrmachtin kolmeksi ensisijaiseksi kohteeksi. 

Jatkosodan välittöminä syinä ja tekijöinä ei tietenkään sovi unohtaa 18. kesäkuuta 1941, jolloin Suomen ilmavoimien lentokoneisiin maalattiin Saksan itärintaman tunnukset. 22. kesäkuuta 1941 Saksa aloitti hyökkäyksen. Natsi-Saksa käytti aiemmin sovitun mukaisesti aseveljensä ja liittolaisensa Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä Neuvostoliiton pommittamiseen. Natsi-Saksan SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000-9 000 miehen vahvuisen natsidivisioonan ohimarssi kesti 10 tuntia ja saapui Rovaniemellä 10. kesäkuuta. 40 600 miehen vahvuiset natsijoukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, josta ne aloittivat 18.6.1941 siirtymisen kohti Sallaa. Yleisradion Lahden, Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin 21. kesäkuuta automaattiset morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten. 21–22.6.1941 Itä-Preussin natsijoukkojen sotakoneet käyttivät Suomen ilmatilaa ja lentokenttiä taisteluun Neuvostoliittoa vastaan. Suomen sodanjohto määräsi 17. kesäkuuta sukellusvenelaivueen Viron rannikon miinoittamiseen ja 21. kesäkuuta sukellusvenelaivue toteutti tehtävänsä. 22. kesäkuuta miinoitus ulotettiin Tallinnan edustalle. 22.6.1941 Adolf Hitler julisti klo 6.00 radiossa Suomen taistelevan liitossa – im Bunde – Saksan kanssa, mikä kertoi jo alusta alkaen kansainvälisesti ilmeisen tosiasiallisen tilan Suomen syyllisyydestä operaatio Barbarossaan ja sen myötä jatkosotaan ja Leningradin kokemiin hirvittävyyksiin.

Jo Suomen sisällissodan 1918 jälkeisissä eduskuntakeskusteluissa Risto Ryti korosti, että punaisten saamat rangaistukset olivat liian lieviä. Hänen mielestään armahdus olisi ikään kuin lain ja laillisesti syntyneen oikeustilan syrjäyttämistä, minkä tähden se rappeuttaisi moraalisesti yhteiskuntaa. Ryti oli kiivaassa väittelyssä jopa omien puoluetovereidensa kanssa. Tässä keskustelussa Ryti paljasti myös käsityksensä, jonka mukaan Neuvosto-Venäjä oli hänen mukaansa maailmansairaus, jonka tuhoutuminen voisi ainoastaan jotenkin tyynnyttää suomalaisen työväestön mielet!
Tehtäköön tässä maassa [Suomessa] mitä tahansa, mentäköön myönnytyksissä kuinka pitkälle hyvänsä, sen [työväestön] mielet tulevat aina olemaan kuohuksissa, ja se ei koskaan tule tyyntymään niin kauan kuin olot rajan takana [Neuvosto-Venäjällä] eivät ole järjestäytyneet ja nykyinen maailmansairaus [kommunismi] parantunut”.

Ryti piti kesällä 1941 tunnetun radiopuheensa, jossa hän jo vuosikymmeniä vaalimansa edellä kuvatun hengen mukaisesti ylisti karaistuneita puolustusvoimia, jotka ovat nyt paremmin aseistetut ja varustetut kuin viime sodassa. Ryti painotti idän painetta, ”ikuista uhkaa”, joka olisi ”hävitettävä”, jotta ”tulevat sukupolvet olisivat onnellisia” ja saisivat elää rauhassa. Puhe päättyi ”kohtalon Herraan, jonka käsissä kansamme elämä on: johdattakoon meitä ja vieköön taistelumme lopulliseen voittoon”. Ryti ajoi idänpoliittista kokonaisratkaisua, Neuvostoliiton perusteellista tuhoamista. Sitä varten hän kertoi avoimesti, että ”Saksa on ainoa valtio, joka tätä nykyä pystyy lyömään Venäjän”. Valtioarkiston Risto Ryti –muistiinpanoissa vuodelta 1942 (10) on Suomen tasavallan presidentin rasistinen kuvaus Neuvostoliitosta: hänen mukaansa Neuvostoliiton kansa elää ”köyhyydessä ja kurjuudessa, petoksen ja valheen ilmapiirissä, määrättömän terrorin ja mielivallan alaisena. - - - Siviiliväestökin Pietarissa saakoon kuolla, sillä venäläiset ovat niin kovin epäluotettavia ja kavalia, ettei heitä ole syytä säästää.” 


Hitlerin Barbarossan ja Suomen jatkosodan alkamisen jälkeen Leningradin siviiliväestöstä oli kuollut ainakin 620 000 henkeä 1. heinäkuuta 1942 mennessä. Sotilasuhrien osalta virallisten tilastojen mukaan puna-armeija ja Itämeren Laivasto menettivät 344 926 henkeä 10. heinäkuuta-30. syyskuuta 1941. Leningradin taistelujen ensimmäisen vuoden tappiot nousevat yli 500 000 sotilaaseen ja kuolleiden siviilien ja kaatuneiden sotilaiden määrän yli 1,1 miljoonaan henkeen. Varovaisten arvioiden mukaan Leningradin alueen taistelujen menetykset olivat sodan loppuessa nousseet 1017881 kaatuneeseen, kadonneeseen tai vangiksi joutuneeseen ja 2418185 haavoittuneeseen tai sairastuneeseen sotilaaseen. Leningradin taistelujen aikaiset sotilaiden ja siviilien kuolemat nousevat kauhistuttavaan 1,6–2,0 miljoonaan henkeen. Yhden kaupungin puolustaminen maksoi kuusi kertaa enemmän ihmishenkiä kuin Yhdysvallat menetti koko toisen maailmansodan aikana.


[1] Saksalaisten ja suomalaisten toimittama Leningradin piiritys oli maailman historian julmin sotatoimi http://juhamolari.blogspot.fi/2011/06/saksalaisten-ja-suomalaisten-toimittama.html


[2] Anna Jumala anteeksi Suomen ja Saksan hirvittävä synti, Leningradin piirityksen alusta on 70 vuotta! http://juhamolari.blogspot.fi/2011/09/anna-jumala-anteeksi-suomen-ja-saksan.html 


[3] Venäjä ilman fobiaa ja russofobiasta Venäjästä ilman fobiaa ja russofobiasta ssofobiasta  http://personal.inet.fi/atk/molari/bezfobi.pdf


[5] Depleted Uranium sites in Kosovo detailed by UNEP http://www.unep.org/Documents.Multilingual/Default.asp?DocumentID=189&ArticleID=2741

[6] Marko M. NINKOVIC and Ruica GLIŠIC 2005. A critical look at UNEP Reports concerning depleted uranium on Yugoslav territory http://www.doiserbia.nb.rs/img/doi/1451-3994/2005/1451-39940501086N.pdf

[7] Mauri Ryömä: Asiakirjojen todistus Talvisodasta 1939–40. Työkansan Sanomat 3/2000.  http://www.kolumbus.fi/r.katajaranta/talvisota.html


KIRJOITTAJA on suomalainen riippumaton, itsenäinen rauhan- ja ihmisoikeusaktivisti



Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)

Ps. Facebook-sivuani en enää päivitä