Jyväskylässä syntyneen suomalaisen
naisen Sofi Oksasen puheenvuorojen ja hänen nimissä julkaistujen kirjojen perusteella olen saanut valtamedian välityksellä ihan vääristyneen kuvan
Virosta. Kävellen, puhuttuna ja koettuna saatu oma kokemus oli nyt pääsiäisenä
myös kokonaan erilainen kuin Markku Lehtosen kummassa kirjassa ”Minun Vironi –
Muistelmia pitkältä Viron-taipaleelta” (2013). Sain pari kuukautta sitten
Lehtosen kirjan luettavaksi, mutta kirjan lukeminen ei ole mitenkään edennyt
vauhdilla, koska kirjan kieli on niin huonon puhekielen kaltainen, että kirjaa
on suorastaan vastenmielistä lukea kirjallisena teoksena.
![]() |
Kuva: Pojan viimeiset jalkapallopelit keväälle ja kesälle 2015 käytiin mahdollisesti täällä Laagrissa Virossa. |
Tallinnassa minä asuin
Dzingel-hotellissa Männiku tee 89, mistä aina aamuisin kävelin reippaasti tien
toiselle puolelle neuvostoliittolaisen asuntoalueen läpi Paul Keresen tietä ja
Lootus Puistoteetä Tallinna-Pärnu-maantielle (E 67) (pitempi reitti vajaa 3 km)
tai laiskempana vain suoraan Keresen kautta E 67 tielle (lyhyempi reitti 1 km)
bussia odottamaan. Illalla kävelin saman reitin takaisin hotellille. Poikani
asui jalkapallojoukkueensa parissa Laagrin alueella Salzburg-hotellissa.
Minä aivan ihmettelin, kun
Dzingel-hotellin tuntumassa asuntoalueella oli useita satoja toinen toistaan
suurempia koteja, joissa oli isot pihat ja puutarhat. Ensiksi minä ihastelin,
että uudessa vapaassa Virossa voidaan näin hyvin ja asutaan näin kauniissa
taloissa keskellä isoja puutarhoja. Arkkitehtuurisesti monet olivat
kiinnostavia luomuksia, asuntojen koot olivat aivan valtavia, suurimmat
luultavasti hyvin reilusti yli 500 neliötä. Tietysti tarkka silmä paljasti sen,
että joskus aiemmin eräät näistä taloista ovat olleet ”paritaloja”, kuten
Suomessa kutsutaan: taloissa on asunut ehkä pari perhettä. Silti nämä ovat
olleet upeita koteja. Taloja oli pääasiassa kunnostettu nyt uuden Viron aikana,
ehkä joku oli nyt myös rakenteilla, mutta 99 %:sti upeat omakotitalot olivat
Neuvostoliiton ajalta. Paljon oli myös taloja, jotka olivat siinä kunnossa,
johon ne jäivät yli 20 vuotta sitten. Mietin siinä useamman kilometrin verran
kävellessä, jona aikana en edes kulkenut neljännestä tuosta asuinalueesta, että
missä Helsingissä pääkaupunkiseudulla olisi vastaavia asuintaloja. Pakilan ja
Puistolan asunnot näyttävät ihan pieniltä tylsiltä tönöiltä, joita ympäröi
pieni aidattu kana-aitaus (kutsutaan Helsingissä ihmisten puutarhaksi), noihin
neuvostoliittolaisiin rakennuksiin verrattuna.
Kun minä kävelen varhain aamulla
kello 8 aikana bussia kohti, niin minä en todellakaan ihaile mitään ideologiaa,
en ylipäätänsä koskaan ihaile mitään ideologiaa koska olen väritön tyyppi
poliittisesti, todennäköisesti en äänestä edes seuraavissa eduskuntavaaleissa
ketään ehdokasta tai mitään puoluetta: niin minä vain kävelen Tallinnan
neuvostoliittolaisen valtavan omakotialueen läpi. Kävellessä kymmeniä
minuutteja, ehkä jopa tunnin verran, joutuu ihan itsestään pohtimaan sitäkin
suomalaisittain vaikeasti oivallettavaa seikkaa, milloin Neuvostoliiton sorto-
ja miehitysaikana nämä ihmispolot ovat asuneet näissä suurissa kauniissa taloissa,
lapset leikkineet suurilla pihamailla, vanhemmat hoitaneet kukkiaan, milloin
nämä on rakennettu. Sitä faktaa ei edes Sofi Oksanen, muuan Jyväskylässä
syntynyt suomalaisnainen, osaa selittää, että nämä asunnot ja puutarhat
syntyivät todella NL:n aikana! Markku Lehtonen kirjoittaa myös 80-luvun
”miehitetystä Baltiasta”. Olen vain kävellessä noiden asuntojen ohi yhä enemmän
ihmeissäni siitä, mitä ”miehitetty” tarkoittaa enää tämän jälkeen. Sitä samaa
pohtivat myös eräät jalkapallopoikien vanhemmat paluumatkalla Laagrista
Tallinnaan: nämä kysyivät, milloin nuo isot talot ovat oikein syntyneet, mihin
vastasin, että Neuvostoliiton aikana ja suurimmat talot ovat hiukan sisempänä
eivätkä näy aivan tähän Tallinna-Pärnu-maantielle. Jäin tietysti itsekseen
pohtimaan, että nämä talot ovat varmaan joillekin tahoille vastenmielisiä
muistomerkkejä Neuvostoliiton miehityksestä ja kommunismin ilmauksia.
Minä asuin Dzingel-hotellissa, joka
on valmistunut Neuvostoliiton järjestämiin olympialaisiin vuodelle 1980.
Edelleen hotelli on oikein kelpo hotelli, luultavasti noin kolmen tähden
hotelli. Nämä omakotitalot hotellin ympäristössä ovat noin samalta ajalta.
Mutta kun minä luin Markku Lehtosen kirjaa ”Minun Vironi”, niin minä en kuullut
lainkaan tästä todellisuudesta! Kirjassa oli yksi tai ehkä kaksi runoa
olympiakisoihin rakennetuista kauniista taloista, mutta sekin runo päätyi
pilkallisesti toteamukseen, että asuntoihin ei tullut lämmintä vettä. Minä
asuin 1970-luvulla Savonlinnan Katiskalahdessa eikä meilläkään ollut kodissa
lämmintä vettä tai sisävessaa. Suomalainen koti oli kuitenkin siihen aikaan
niin kuin on yhä edelleen huomattavasti surkeampi, rumempi ja ahtaampi kuin nuo
asunnot ”Neuvostoliiton miehityksen ajalta”.
Lehtonen vakuuttaa kirjoittaneensa ”sisäisen pakon sanelemana”, mikä on
Jacques Lacanin psykoanalyyttistä luokittelua käyttääkseni tunnusmerkillisesti
skitsofrenis-paranoidisen asennoitumisen tuntomerkki. Jotain sellaista Lehtosen
kirjasta todella välittyi: Lehtonen kertoo johdannon ensimmäisessä kappaleessa
”sisäisen pakon sanelusta” ja
toisessa kappaleessa tehtävästään ”pitää
silmällä suomalaisia”. Vähän myöhemmin
Lehtonen kertoo, että ”Tallinnan kaduilla
vilkuilin taakseni, kuten tapanani oli” (s. 47), jolloin ”havaitsin epäilyttävät kaksi hahmoa”.
Hän itsekin myöntää johdannossa sen pienen seikan, että ”kirjoitustyylistä voi löytää vanhan vihaisen miehen piirteitä”.
Mielestäni kirjasta paljastuisi kirjoittajan epäluuloisuudesta ja pelokkuudesta
enemmänkin, mukaan lukien sekaantuminen Neuvostoliiton aikana toisinajattelijoiden
tukemiseen. Ehkä se voimisti miehessä yhä edelleen vainoharhaista pelkoa.
Kirjasta käy myös ilmi, miten Lehtosen kaveripiiri Heimo Rantala (Viron presidentti
palkinnut 2.2.2005 itsenäisyyden kannattajana Terra Mariana V luokan ristillä),
Timo Hanhivaara (Viro-insituutin ystävät ry:n hallituksen jäsen), sekä muut
osallistuivat toimiin Viron erottamiseksi Neuvostoliitosta.
Huolimatta kustantajan valtavasta
kielenhoidollisesti työskentelystä niin Markku Lehtosen kirjoitustyyliä ei
leimaa ainoastaan ”vanhan vihaisen miehen
piirteet”, vaan myös yhä edelleen kirjallinen kyvyttömyys. Hän toistuvasti
käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”Itse
luulin muuten pitkään, että”, ”tähän väliin sopii kuitenkin siteerata”,
”en
mitenkään edes yritä antaa yleiskuvaa siitä, mitä” , ”välihuomautuksena totean, että” , ”jota tässä seuraavaksi referoin”,
”kerrottakoon, että”, ”sanotaan vaikka että”, ”uskokaa tai älkää”, ”en jaksa myöskään varmasti muistaa, oliko”,
”otan tähän erään takauman” yms. Minun on suorastastaan ”sisäinen pakko” pyytää
anteeksi ystävältä, joka lähetti tämän kirjan luettavaksi: tämä kirjan on aivan
mahdoton luettavaksi kielellisen kyvyttömyyden ja kömpelyyden johdosta.
Lehtosen mukaan Viron kokemus
Natsi-Saksan aikana oli kevyt verrattuna siihen, mitä Viro koki Neuvostoliiton
sortamana. Lehtonen myöntää kuitenkin ”juutalaisten
kohtalon”, ja kertoo juutalaisen vanhanherran kokemuksen: tämä herra kertoi
kohottavansa maljan Stalinille tämän syntymäpäivänä, koska Stalinin määräämän
evakuoinnin ansiosta hän ja suuri osa Viron muistakin runsaasta 4000
juutalaisesta jäi henkiin.
Minä kohtasin Virossa kaksi eri kieltä
ja kaksi eri palvelua, joista toisen kieli oli se "miehittäjän" kieleksi leimattu eikä sillä ole vieläkään virallista asemaa Virossa. Minä sain kuitenkin palvelua venäjäksi vanhemmilta ihmisiltä, joista valtaosa Tallinnassa puhuu venäjää. Hesburgerissa myyjä palveli poikaani suoraan venäjäksi, kun poikani teki venäläiselle myyjälle tilauksen venäjäksi, eikä tyytynyt joukkueenjohtajan englanninkieliseen käännökseen venäläiselle myyjälle. Venäjä ei ole kuitenkaan virallinen kieli alueella.
Perjantaina minun piti ottaa taksi pojan kanssa, koska olimme myöhästyneet Linda Line –laivasta ja tulimme kaksi tuntia muun ryhmän jälkeen Tallinnaan. Taksikuski oli kovasti "nationalistinen" virolainen: sen jälkeen kun jätin poikani futisporukan hotelliin ja tämä oli kuullut pojan venäläisen etunimen, niin taksimies alkoi puhua venäläisistä roistokansana ja Venäjästä roistovaltiona. Hän oikein kysyi erikseen, että kuuliko pojan nimen oikein. Minä tyydyin kuuntelemaan, koska halusin illalla perille hotelille. Kello oli niin paljon. Sanoin kuitenkin sen, että mielestäni on ainoastaan hyvä oppia ja puhua monia kieliä. Niin kehuin myös, että poikani puhuu täydellistä venäjää. Taksimies kysyi, että puhuuko poikani venäjää. Hänen mielestään kieli ei olisi erityisen tarpeellinen.
Perjantaina minun piti ottaa taksi pojan kanssa, koska olimme myöhästyneet Linda Line –laivasta ja tulimme kaksi tuntia muun ryhmän jälkeen Tallinnaan. Taksikuski oli kovasti "nationalistinen" virolainen: sen jälkeen kun jätin poikani futisporukan hotelliin ja tämä oli kuullut pojan venäläisen etunimen, niin taksimies alkoi puhua venäläisistä roistokansana ja Venäjästä roistovaltiona. Hän oikein kysyi erikseen, että kuuliko pojan nimen oikein. Minä tyydyin kuuntelemaan, koska halusin illalla perille hotelille. Kello oli niin paljon. Sanoin kuitenkin sen, että mielestäni on ainoastaan hyvä oppia ja puhua monia kieliä. Niin kehuin myös, että poikani puhuu täydellistä venäjää. Taksimies kysyi, että puhuuko poikani venäjää. Hänen mielestään kieli ei olisi erityisen tarpeellinen.
Edellä mainittu mustavalkoinen
taksimatka maksoi 25 €. Lauantaina aamulla kuljin melkein saman matkan
bussilla, jonka kuski oli venäläinen. Puhuin kuskille venäjäksi. Tämä oli
myönteisesti yllättynyt. Hän kysyi, enkö osaa viroa. Sanoin, että en osaa.
"Todellako", venäläinen bussikuski totesi helpottuneena ja ilmoitti,
että ei tarvitse maksaa. Olin laittanut jo rahan bussikuskin pöydälle. Venäläismieliseksi
moititun Edgar Savisaaren johtaman Tallinnan joukkoliikenne on ollut vuoden
2013 alusta maksutonta, mutta vain tallinnalaisille. Minä sain matkustaa
ilmaiseksi. Sitten keskustelimme venäjäksi, mikä pysäkki olisi paras paikka
minulle nousta kävelemään edelleen. Lopuksi sanoin, että "täydellinen palvelu",
kun poistuin bussista. Tämä bussikuski oli sympaattinen, neuvoi ja palveli
hyvällä mielellä. Tietysti kaikkia on kaikenlaisia. Nyt vain kaksi erilaista
kokemusta oli aivan perätysten. Bussia ajoi ”miehittäjä”, mikäli uskoisi
jyväskyläläisen suomalaisnaisen Sofi Oksasen kirjoitelmia.
Tämän kaiken koettua ja nähtyä
palasin Suomeen, jossa jatkui yhä tyhjänpäiväinen keskustelu Voitonpäivän
paraatista Moskovassa. Minä en ymmärrä yhtään, miksi Moskovan paraati
Voitonpäivänä on sallittu edes joutua ulkomaisten sikojen sottaamaksi. Kuka
alkuaan edes kutsui sikoja juhliin. Martti Luther jo opetti Eläinten kuninkaan
upeista juhlista, joihin oli laitettu kaikkea parasta tarjolle syötäväksi.
Viimeisenä kaikista saapui paikalle sika, joka pyysi jätteitä. Viron, Suomen ja
muiden USA:n ohjaukseen suostuneiden presidenttien päätös noudattaa tuota
sikojen menettelyä: jääkööt siat jätteittensä pariin ja piehtaroikoon siellä
tapansa mukaan.
Niin kuin venäläiset eräät ystäväni ovat
sanoneet vakuuttavasti useamman kerran minulle, että tuo paraati pidettäköön
venäläisten omana juhlana eikä venäläiset tarvitse rakkaaseen juhlaansa
suomalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia tai muita. Tietysti ihan oikea viesti
lähtee maailmalle juhlasta siinäkin, kun EU-valtion Tšekin presidentti lähtee
juhliin ja ilmoitti jo paheksuntansa USA:n harjoittamalle painostukselle. Minun
puolestani ja eräiden ystävieni mukaan Moskovan Voitonpäivän paraati saisi olla
kokonaan venäläinen juhla. Sitä vastoin siat piehtaroikoon lätäköissä ja
jätteissään pahentuneen ilman raskaassa lämmössä!
Kirjoittaja saapui takaisin Virosta! Kuva on kuitenkin jo edellisvuodelta.
Kirjoittaja saapui takaisin Virosta! Kuva on kuitenkin jo edellisvuodelta.
![]() |
Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
Blog http://juhamolari.blogspot.com/ ja VKontakte http://vk.com/id157941374
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
LinkedIN-profiili: http://fi.linkedin.com/pub/juha-molari/99/160/a4
Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html
|