tiistai 7. huhtikuuta 2015

Erilainen Viro kuin Sofi Oksasen tarinoissa

Jyväskylässä syntyneen suomalaisen naisen Sofi Oksasen puheenvuorojen ja hänen nimissä julkaistujen kirjojen perusteella olen saanut valtamedian välityksellä ihan vääristyneen kuvan Virosta. Kävellen, puhuttuna ja koettuna saatu oma kokemus oli nyt pääsiäisenä myös kokonaan erilainen kuin Markku Lehtosen kummassa kirjassa ”Minun Vironi – Muistelmia pitkältä Viron-taipaleelta” (2013). Sain pari kuukautta sitten Lehtosen kirjan luettavaksi, mutta kirjan lukeminen ei ole mitenkään edennyt vauhdilla, koska kirjan kieli on niin huonon puhekielen kaltainen, että kirjaa on suorastaan vastenmielistä lukea kirjallisena teoksena.

Kuva: Pojan viimeiset jalkapallopelit keväälle ja kesälle 2015
käytiin mahdollisesti täällä Laagrissa Virossa.
Olin siis pääsiäisviikonloppuna poikani ja hänen jalkapallojoukkueensa kanssa Tallinnassa ja pääkaupungin kupeessa Laagrissa jalkapalloturnauksessa. En löytänyt Virosta venäläisiä miehittäjiä, en Neuvostoliiton sortamaa kansaakaan! Ennakkotietojen valossa näyttää siltä hiukan surulliselta muistolta, että mahdollisesti nuo pääsiäisen kyseiset jalkapallo-ottelut Virossa jäivät jopa poikani viimeisiksi jalkapallo-otteluiksi ja -leireiksi tänä vuonna! Meillä ei ole näet varaa enää maksaa tulevan viikonlopun leiriä pojalle - ei myöskään maksuajan avullakaan - ja poika tahtoo käydä perjantain painitreeneissäkin, minkä johdosta saimme tiedoksi, että poika tiputetaan toistaiseksi täten pois peli- ja harjoitteluryhmästä. Sääntö on, että vuoden tärkeimmälle leirille pitäisi osallistua. Pelaamista vastaan pojalla ei ole mitään, jos ja kun peli on laadukasta, vaan päinvastoin hyvään peliin hän on aina innokas ja peloton! Urheilu ei tietenkään lopu näiden sanktioiden seurauksena: paini säilyy, kimmovoima ja räjähtävä voima kehittyvät paineissakin, ja on aina mahdollisuus treenata futista vähemmän edistyneiden kanssa, vaikka ei sitten menisi otteluihin toistaiseksi. Poikani tykkää pelata kovaa ja vauhdikasta peliä, jota hän varmasti löytää lisääntyneen vapauden myötä entistä enemmän Smolenskin alueella niin kuin jo viime kesällä. Täten joidenkin sarja- ja turnauspelien peruuntuminen ei ole lopulta aivan kohtalokasta, kun on ikää vasta 12 vuotta! Tiedämme, että tehokasta ja laadukasta urheilua on yhä edelleen keskimäärin jokapäivä pojan kevään ja kesän ohjelmassa, vaikka ottelut olisivat nyt peruuntuneet. Tuollaisissa täysin epäpoliittisissa urheilullisissa tarkoitusperissä olin siis matkalla Virossa pääsiäisen aikana.

Tallinnassa minä asuin Dzingel-hotellissa Männiku tee 89, mistä aina aamuisin kävelin reippaasti tien toiselle puolelle neuvostoliittolaisen asuntoalueen läpi Paul Keresen tietä ja Lootus Puistoteetä Tallinna-Pärnu-maantielle (E 67) (pitempi reitti vajaa 3 km) tai laiskempana vain suoraan Keresen kautta E 67 tielle (lyhyempi reitti 1 km) bussia odottamaan. Illalla kävelin saman reitin takaisin hotellille. Poikani asui jalkapallojoukkueensa parissa Laagrin alueella Salzburg-hotellissa.

Minä aivan ihmettelin, kun Dzingel-hotellin tuntumassa asuntoalueella oli useita satoja toinen toistaan suurempia koteja, joissa oli isot pihat ja puutarhat. Ensiksi minä ihastelin, että uudessa vapaassa Virossa voidaan näin hyvin ja asutaan näin kauniissa taloissa keskellä isoja puutarhoja. Arkkitehtuurisesti monet olivat kiinnostavia luomuksia, asuntojen koot olivat aivan valtavia, suurimmat luultavasti hyvin reilusti yli 500 neliötä. Tietysti tarkka silmä paljasti sen, että joskus aiemmin eräät näistä taloista ovat olleet ”paritaloja”, kuten Suomessa kutsutaan: taloissa on asunut ehkä pari perhettä. Silti nämä ovat olleet upeita koteja. Taloja oli pääasiassa kunnostettu nyt uuden Viron aikana, ehkä joku oli nyt myös rakenteilla, mutta 99 %:sti upeat omakotitalot olivat Neuvostoliiton ajalta. Paljon oli myös taloja, jotka olivat siinä kunnossa, johon ne jäivät yli 20 vuotta sitten. Mietin siinä useamman kilometrin verran kävellessä, jona aikana en edes kulkenut neljännestä tuosta asuinalueesta, että missä Helsingissä pääkaupunkiseudulla olisi vastaavia asuintaloja. Pakilan ja Puistolan asunnot näyttävät ihan pieniltä tylsiltä tönöiltä, joita ympäröi pieni aidattu kana-aitaus (kutsutaan Helsingissä ihmisten puutarhaksi), noihin neuvostoliittolaisiin rakennuksiin verrattuna.

Kun minä kävelen varhain aamulla kello 8 aikana bussia kohti, niin minä en todellakaan ihaile mitään ideologiaa, en ylipäätänsä koskaan ihaile mitään ideologiaa koska olen väritön tyyppi poliittisesti, todennäköisesti en äänestä edes seuraavissa eduskuntavaaleissa ketään ehdokasta tai mitään puoluetta: niin minä vain kävelen Tallinnan neuvostoliittolaisen valtavan omakotialueen läpi. Kävellessä kymmeniä minuutteja, ehkä jopa tunnin verran, joutuu ihan itsestään pohtimaan sitäkin suomalaisittain vaikeasti oivallettavaa seikkaa, milloin Neuvostoliiton sorto- ja miehitysaikana nämä ihmispolot ovat asuneet näissä suurissa kauniissa taloissa, lapset leikkineet suurilla pihamailla, vanhemmat hoitaneet kukkiaan, milloin nämä on rakennettu. Sitä faktaa ei edes Sofi Oksanen, muuan Jyväskylässä syntynyt suomalaisnainen, osaa selittää, että nämä asunnot ja puutarhat syntyivät todella NL:n aikana! Markku Lehtonen kirjoittaa myös 80-luvun ”miehitetystä Baltiasta”. Olen vain kävellessä noiden asuntojen ohi yhä enemmän ihmeissäni siitä, mitä ”miehitetty” tarkoittaa enää tämän jälkeen. Sitä samaa pohtivat myös eräät jalkapallopoikien vanhemmat paluumatkalla Laagrista Tallinnaan: nämä kysyivät, milloin nuo isot talot ovat oikein syntyneet, mihin vastasin, että Neuvostoliiton aikana ja suurimmat talot ovat hiukan sisempänä eivätkä näy aivan tähän Tallinna-Pärnu-maantielle. Jäin tietysti itsekseen pohtimaan, että nämä talot ovat varmaan joillekin tahoille vastenmielisiä muistomerkkejä Neuvostoliiton miehityksestä ja kommunismin ilmauksia.

Minä asuin Dzingel-hotellissa, joka on valmistunut Neuvostoliiton järjestämiin olympialaisiin vuodelle 1980. Edelleen hotelli on oikein kelpo hotelli, luultavasti noin kolmen tähden hotelli. Nämä omakotitalot hotellin ympäristössä ovat noin samalta ajalta. Mutta kun minä luin Markku Lehtosen kirjaa ”Minun Vironi”, niin minä en kuullut lainkaan tästä todellisuudesta! Kirjassa oli yksi tai ehkä kaksi runoa olympiakisoihin rakennetuista kauniista taloista, mutta sekin runo päätyi pilkallisesti toteamukseen, että asuntoihin ei tullut lämmintä vettä. Minä asuin 1970-luvulla Savonlinnan Katiskalahdessa eikä meilläkään ollut kodissa lämmintä vettä tai sisävessaa. Suomalainen koti oli kuitenkin siihen aikaan niin kuin on yhä edelleen huomattavasti surkeampi, rumempi ja ahtaampi kuin nuo asunnot ”Neuvostoliiton miehityksen ajalta”.

Lehtonen vakuuttaa kirjoittaneensa ”sisäisen pakon sanelemana”, mikä on Jacques Lacanin psykoanalyyttistä luokittelua käyttääkseni tunnusmerkillisesti skitsofrenis-paranoidisen asennoitumisen tuntomerkki. Jotain sellaista Lehtosen kirjasta todella välittyi: Lehtonen kertoo johdannon ensimmäisessä kappaleessa ”sisäisen pakon sanelusta” ja toisessa kappaleessa tehtävästään ”pitää silmällä suomalaisia”.  Vähän myöhemmin Lehtonen kertoo, että ”Tallinnan kaduilla vilkuilin taakseni, kuten tapanani oli” (s. 47), jolloin ”havaitsin epäilyttävät kaksi hahmoa”. Hän itsekin myöntää johdannossa sen pienen seikan, että ”kirjoitustyylistä voi löytää vanhan vihaisen miehen piirteitä”. Mielestäni kirjasta paljastuisi kirjoittajan epäluuloisuudesta ja pelokkuudesta enemmänkin, mukaan lukien sekaantuminen Neuvostoliiton aikana toisinajattelijoiden tukemiseen. Ehkä se voimisti miehessä yhä edelleen vainoharhaista pelkoa. Kirjasta käy myös ilmi, miten Lehtosen kaveripiiri Heimo Rantala (Viron presidentti palkinnut 2.2.2005 itsenäisyyden kannattajana Terra Mariana V luokan ristillä), Timo Hanhivaara (Viro-insituutin ystävät ry:n hallituksen jäsen), sekä muut osallistuivat toimiin Viron erottamiseksi Neuvostoliitosta.

Huolimatta kustantajan valtavasta kielenhoidollisesti työskentelystä niin Markku Lehtosen kirjoitustyyliä ei leimaa ainoastaan ”vanhan vihaisen miehen piirteet”, vaan myös yhä edelleen kirjallinen kyvyttömyys. Hän toistuvasti käyttää sellaisia ilmauksia kuin ”Itse luulin muuten pitkään, että”,  ”tähän väliin sopii kuitenkin siteerata”,  ”en mitenkään edes yritä antaa yleiskuvaa siitä, mitä” , ”välihuomautuksena totean, että” , ”jota tässä seuraavaksi referoin”,  ”kerrottakoon, että”, ”sanotaan vaikka että”, ”uskokaa tai älkää”, ”en jaksa myöskään varmasti muistaa, oliko”, ”otan tähän erään takauman” yms.  Minun on suorastastaan ”sisäinen pakko” pyytää anteeksi ystävältä, joka lähetti tämän kirjan luettavaksi: tämä kirjan on aivan mahdoton luettavaksi kielellisen kyvyttömyyden ja kömpelyyden johdosta.

Lehtosen mukaan Viron kokemus Natsi-Saksan aikana oli kevyt verrattuna siihen, mitä Viro koki Neuvostoliiton sortamana. Lehtonen myöntää kuitenkin ”juutalaisten kohtalon”, ja kertoo juutalaisen vanhanherran kokemuksen: tämä herra kertoi kohottavansa maljan Stalinille tämän syntymäpäivänä, koska Stalinin määräämän evakuoinnin ansiosta hän ja suuri osa Viron muistakin runsaasta 4000 juutalaisesta jäi henkiin.

Minä kohtasin Virossa kaksi eri kieltä ja kaksi eri palvelua, joista toisen kieli oli se "miehittäjän" kieleksi leimattu eikä sillä ole vieläkään virallista asemaa Virossa. Minä sain kuitenkin palvelua venäjäksi vanhemmilta ihmisiltä, joista valtaosa Tallinnassa puhuu venäjää. Hesburgerissa myyjä palveli poikaani suoraan venäjäksi, kun poikani teki venäläiselle myyjälle tilauksen venäjäksi, eikä tyytynyt joukkueenjohtajan englanninkieliseen käännökseen venäläiselle myyjälle. Venäjä ei ole kuitenkaan virallinen kieli alueella.  

Perjantaina minun piti ottaa taksi pojan kanssa, koska olimme myöhästyneet Linda Line –laivasta ja tulimme kaksi tuntia muun ryhmän jälkeen Tallinnaan. Taksikuski oli kovasti "nationalistinen" virolainen: sen jälkeen kun jätin poikani futisporukan hotelliin ja tämä oli kuullut pojan venäläisen etunimen, niin taksimies alkoi puhua venäläisistä roistokansana ja Venäjästä roistovaltiona.  Hän oikein kysyi erikseen, että kuuliko pojan nimen oikein. Minä tyydyin kuuntelemaan, koska halusin illalla perille hotelille. Kello oli niin paljon. Sanoin kuitenkin sen, että mielestäni on ainoastaan hyvä oppia ja puhua monia kieliä. Niin kehuin myös, että poikani puhuu täydellistä venäjää. Taksimies kysyi, että puhuuko poikani venäjää. Hänen mielestään kieli ei olisi erityisen tarpeellinen.

Edellä mainittu mustavalkoinen taksimatka maksoi 25 €. Lauantaina aamulla kuljin melkein saman matkan bussilla, jonka kuski oli venäläinen. Puhuin kuskille venäjäksi. Tämä oli myönteisesti yllättynyt. Hän kysyi, enkö osaa viroa. Sanoin, että en osaa. "Todellako", venäläinen bussikuski totesi helpottuneena ja ilmoitti, että ei tarvitse maksaa. Olin laittanut jo rahan bussikuskin pöydälle. Venäläismieliseksi moititun Edgar Savisaaren johtaman Tallinnan joukkoliikenne on ollut vuoden 2013 alusta maksutonta, mutta vain tallinnalaisille. Minä sain matkustaa ilmaiseksi. Sitten keskustelimme venäjäksi, mikä pysäkki olisi paras paikka minulle nousta kävelemään edelleen. Lopuksi sanoin, että "täydellinen palvelu", kun poistuin bussista. Tämä bussikuski oli sympaattinen, neuvoi ja palveli hyvällä mielellä. Tietysti kaikkia on kaikenlaisia. Nyt vain kaksi erilaista kokemusta oli aivan perätysten. Bussia ajoi ”miehittäjä”, mikäli uskoisi jyväskyläläisen suomalaisnaisen Sofi Oksasen kirjoitelmia.

Tämän kaiken koettua ja nähtyä palasin Suomeen, jossa jatkui yhä tyhjänpäiväinen keskustelu Voitonpäivän paraatista Moskovassa. Minä en ymmärrä yhtään, miksi Moskovan paraati Voitonpäivänä on sallittu edes joutua ulkomaisten sikojen sottaamaksi. Kuka alkuaan edes kutsui sikoja juhliin. Martti Luther jo opetti Eläinten kuninkaan upeista juhlista, joihin oli laitettu kaikkea parasta tarjolle syötäväksi. Viimeisenä kaikista saapui paikalle sika, joka pyysi jätteitä. Viron, Suomen ja muiden USA:n ohjaukseen suostuneiden presidenttien päätös noudattaa tuota sikojen menettelyä: jääkööt siat jätteittensä pariin ja piehtaroikoon siellä tapansa mukaan.


Niin kuin venäläiset eräät ystäväni ovat sanoneet vakuuttavasti useamman kerran minulle, että tuo paraati pidettäköön venäläisten omana juhlana eikä venäläiset tarvitse rakkaaseen juhlaansa suomalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia tai muita. Tietysti ihan oikea viesti lähtee maailmalle juhlasta siinäkin, kun EU-valtion Tšekin presidentti lähtee juhliin ja ilmoitti jo paheksuntansa USA:n harjoittamalle painostukselle. Minun puolestani ja eräiden ystävieni mukaan Moskovan Voitonpäivän paraati saisi olla kokonaan venäläinen juhla. Sitä vastoin siat piehtaroikoon lätäköissä ja jätteissään pahentuneen ilman raskaassa lämmössä!


Kirjoittaja saapui takaisin Virosta! Kuva on kuitenkin jo edellisvuodelta.


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)