perjantai 5. kesäkuuta 2015

Mikko Salasuo, Mikko Piispa ja Helena Huhta: Huippu-urheilijan elämänkulku. Tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa (2015)

Uusi tutkimus lasten kilpaurheilusta tekee kipeää urheiluseurojen toisille valmentajille ja päälliköille niin kuin myös innokkaiden lasten innokkaille vanhemmille. On hyvin luonnollista, että turhanpäiväisyytenä ja roskana saatetaan tuomita ja hylätä – jo ennenaikaisesti – uusin tutkimus, koskapa tuo tutkimus vaikuttaisi tuolla kauhealla tavalla uhkaavan omaa ansiokasta urheilutoimintaamme lasten parissa ja lasten hyväksi – ja uusien huippu-urheilijoiden kasvattajina.

 

Minä tahtoisin etsiä tässä blogissani vähemmän kielteistä suhtautumista uuteen tutkimukseen ja kysyä, olisiko siitä todella opittavaa. Ja millä tavalla siitä voisi ottaa opiksi. Ennen kaikkea pitäisin tärkeänä, että tutkimuksen päätelmiä ei tuomittaisi niiden ”vastenmielisyyden” johdosta jo etukäteen ilman että tutkimuksen aineistoon ja argumentteihin voitaisiin tutustua maltillisesti.

 

Pieni tausta: omia muistoja lapsien urheilusta

 

Tämän tutkimuksen arviointia varten on ilo palauttaa mieleeni pikkuveljeni hiihtokilpailut alakouluikäisenä poikana, jolloin hän oli alkuaan varsin ylivoimainen, vaikka siihen aikaan Itä-Suomessa harrastettiin runsaasti hiihtourheilua. Kun valmentajat saapuivat kysymään valmennettaviensa tappioiden jälkeen ja epätietoisina omien harjoitusohjelmiensa tehottomuutta isältäni, miten tämä valmentaa pikkuveljeäni ja minkälaista harjoitusohjelmaa hän noudattaa, niin isäni vastasi: ”Rakkautta. Vain rakkautta!”   Sittemmin pikkuveljeni ei jatkanut hiihtourheilua, mitä hän edelleenkin harmittelee. Hän kertoi joutuneensa koulussa kovasti kiusatuksi urheiluharrastuksensa tähden.  Hävinneet kiusasivat parempaa. 

 

Minä itse avustan legendaarisessa Helsingin Jyry –yleisurheiluseurassa nuorisovalmennuksessa. Seuralla on kovat perinteet erityisesti kestävyysjuoksussa aina huippu-urheilua ja maailmanennätyksiä saakka. Halusin omalta osaltani vahvistaa mahdollisten tulevien kestävyysjuoksijoiden harjoittelussa myös kimmoisuuden, aitajuoksun ja pikajuoksutaitojen kehittämistä, kun harjoittelijat ovat vielä lapsia ja nuoria. Junioripäällikkö Heikki Kemppainen on vienyt nuoret juoksijat levytankoharjoittelun pariin ja vahvistanut keskivartaloa ja liikkuvuutta kehittäviä harjoituksia jokaiseen harjoitustapahtumaan. Heikin kanssa olimme iloisia siitä, miten näimme neljätoista vuotta vanhat tytöt ja heitä nuoremmat iloisina, kun nämä alkoivat ”rakastaa” aitajuoksua taitojen lisääntyessä, kuten eräs totesi. Varmasti he eivät tänä vuonna saavuta ikäluokkansa Suomen huippuja, lukuun ottamatta erästä pientä tyttöä, joka lienee jo nyt ikäluokkansa ehdoton huippu Suomessa. Mutta vielä ei ole yksikään myöhästynyt yhtään mistään, kun säilyttävät seuraavat muutamat vuodet tunnollisuutensa ja intonsa harjoitella kehittymisen puolesta. Tässä iässä ei vielä saa lopullisesti ennustella valikoiden sitä, kenestä tulisi tai ei voisi tulla menestyvä urheilija.

 

 Oma poikani pelasi ikäluokkansa ”huippujalkapalloa” tämän kevään tammikuun alusta huhtikuun loppuun niin, ettei yhtään ainoaa viikonloppua ollut vapaana. Tämän jälkeen hän ei ole montakaan peliä pelannut, mutta on käynyt harjoituksissa: haluamme säilyttää vapauden harjoitella laadukkaasti muitakin lajeja. Kävimme jalkapalloturnauksessa Virossa saakka. Eräät leirit vaativat jo nyt vapaapäiviä koulusta. Periaatteessa joka päivä oli peli- tai harjoitus tämän yhden lajin puolesta. Sen lisäksi hän kävi painitreeneissä kaksi kertaa viikossa, mistä johtuen perjantaisin hän joutui jättämään huippujalkapallon harjoitukset pois ja maanantaisin tuli supertehopäivä: maanantaina hän juoksi jalkapalloryhmän tehotreeneissä 90 minuuttia, minkä jälkeen piti 45 minuuttia taukoa, ja lähti painitreeneihin. Kun jalkapallovalmentaja pohti, että nuo jalkapallotreenit olisivat tosi raskaat, niin poika saattoi vastata, että vasta painitreenit ovat tämän jälkeen tosi raskaat. Tämän lisäksi kävimme hiihtämässä – ja toukokuun alusta poika on ottanut osaa myös Helsingin Jyryn yleisurheilutreeneihin noin kaksi kertaa viikossa. Syksyllä 2014 hän harrasti myös uintia erään neuvostoliittolaisen entisen huippu-uimarin, olympiamitalistin ja Euroopan-mestarin, ohjauksessa, mutta uinnin poikani koki liian tylsäksi ja liian epäsosiaaliseksi. Siitä huolimatta syksystä 2015 hän mahdollisesti aloittaa myös uinnin taas uudestaan – itseään varten. Itse asiassa uinnissakin hän on vähällä lajiharjoittelullaan vähintään kymmenen parhaan juniorin joukossa Helsingin kaupungin alueella ikäluokassaan. 


Juoksusta olen sanonut, että 12 vuotta vanhan juoksukykyjen perusteella ei saa liikaa ennustaa nuoren miehen juoksutuloksia: murrosiässä lihaksisto ja hapenottokyky sekä raajojen suhteet kehittyvät niin merkittävästi, että tulokset voivat parantua jopa huomattavasti.  Tämä ei tarkoita, että tämän ikäisen nuoren lapsen harjoittelu olisi tarpeetonta. Ei suinkaan tarpeetonta, vaan varmasti ihan tarpeellista, kun ikäkauden herkkyyskaudet ymmärretään älykkäästi eikä ketään tyrmätä toivottomana nuorella iällä. Tuossa iässä erot voivat olla merkittäviä, mutta erot saattavat kadota kokonaan muutamassa vuodessa. Poikani kävi painitreeneissä puoli vuotta vanhemman kaverinsa kanssa vielä noin pari vuotta sitten, mutta sitten kaksi vuotta tuo poika piti taukoa. Äskettäin hän tuli takaisin treeneihin: voimatasoon oli tullut hämmentävät suuret erot poikani hyväksi. Kyllä nuorenkin ihmisen voimat kehittyvät harjoitellessa. Takaisin paluu on mahdollinen tuolle kaverille, ja ehkä kesän ja syksyn aikana hän alkaa lähentyä poikani voimatasoja.


Helsingin Jyryssä on 12 vuotta vanhojen poikien juoksutiimissä kolme kovaa poikaa. Siihen mahtuisi vielä lisää poikia, jotka on esimerkiksi jätetty jalkapallojoukkueensa Valkoiset tai Vihreät -joukkueisiin, mutta samalla nämä ovat voittaneet sen tärkeimmän eli vapauden. Muutamassa vuodessa nämäkin pojat kasvavat hyvin ohi niiden lajinsa "huippujen", jos ovat hyvissä treeneissämme. Sitä paitsi neljän juoksijan porukalla olisimme melko kova ryhmä koko valtakunnallisesti viestijuoksukisoissa! Ota yhteyttä ja tule kehittymään! Muut lajit eivät ole meille este, sillä ymmärrämme ihmisen oikeuden vapauteen ja lajien monipuolisuuteen. Itse asiassa uskomme, että juuri niin tulee kaikkein parasta!


 

Niin olemme kohdanneet uuden tutkimuksen tutkimusongelman henkilökohtaisesti: pitääkö laji valita tässä vaiheessa. Mitä joukkueessa sanotaan sen jälkeen, jos ja kun järjestämme ensimmäisen vapaan viikonlopun niin, ettei osallistuta yli viikonlopun mittaiselle testileirille jalkapallojoukkueen kanssa, vaan otetaan osaa painitreeneihin perjantaina ja muutoin viikonloppuna valmistaudutaan rauhassa historian kokeisiin, jotka ovat heti maanantaina varhain aamulla leirin jälkeen?  Jokainen varattu viikonloppu keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella jalkapallo-otteluihin ympäri Etelä-Suomea, Ruotsia ja Baltiaa on melkoinen kuormitus 12 vuotta vanhoille lapsille, eikä kuormitus ole yhtään vähempi, kun poika tahtoo suoriutua koulusta tunnollisesti ja ansiokkaasti. Poikani keskiarvo oli viidennen luokan jälkeen 9,8, mikä tarkoitti että kaikki numerot olivat kymmenen, paitsi kuvaamotaito, musiikki ja käsityö olivat yhdeksän.

 

Usein urheiluseuroissa tahdotaan, että tämän meidän seuran laji on se tärkein laji, jonka hyväksi täytyy keskittyä – ja viimeistään jo 12 vuoden iässä. Minä itse en ole vanhempana myöskään ihan helpoin vaatimusteni tähden pojalleni, sillä kritisoin liian suorasanaisesti ja kai jopa liian loukkaavasti huonolaatuisista ratkaisuista. Valitettavasti sellaiset ”epäonnistumiset” eivät edistä polkua huippu-urheilua kohti. Uusi tutkimus vahvistaa omaatuntoani ja ymmärrystäni tietynlaisten valintojen puolesta: on erittäin hyvä, että kasvava ja vahvistuva poika saa vapautta harjoitella laadukkaasti jalkapalloa sekä tämän rinnalla painia (keväällä kreikkalaisroomalaista ja syksyllä hänen lempilajiaan vapaapainia) ja yleisurheilua.

 

Kun lajien harjoittamisen vapauden säilyttää, niin mieli säilyy myös vapaampana. Mielen merkitystä ei voi liikaa korostaa! Kyse ei ole edes vain tästä tärkeimmästä: ihmismielestä. Olen vakuuttunut siitä, että muutaman vuoden kuluessa näkyy hyvän fyysisen kehityksen merkitys, jos ja kun saa säilyttää lajien monipuolisuuden (”monilajisuuden”) myös ohjattuna harjoitteluna. Kyse ei ole edes siitä, että säilyttäisi vain ikään kuin vapauden ”etsiä omaa lajia”, vaan että itse kutakin lajia varten säilyttää kehittymisen edellytykset parhaana. Kun katson, mitä poika ja muut lapset oppivat yleisurheilussa, niin tämä on varmasti hyväksi myös silloin, jos hänestä isona tulisi jalkapalloilija. Kun tiedän, mitä oman lajinsa kansalliset ja kansainväliset huippu-urheilijat ohjaavat painitreeneissä poikaani, niin nämä harjoitukset ja mahdolliset kohta alkavat kilpailut ovat varmasti hyväksi mitä tahansa muutakin lajia varten, vaikka paini jatkuisi vielä puolivuosikymmenen tai enemmän lajivalikoimassa rinnalla. Entinen huippujääkiekkovalmentaja Jokereista ja HIFK:sta jutteli tästä asiasta kanssani eilispäivänä, kun saavuin Helsingin Jyryn nuorisotreeneistä, niin tämä ex-valmentaja vakuutti minun ja poikani olevan oikealla tiellä: ”Viiden vuoden kuluttua seurat tarjoavat rahaa, jotta poikasi pelaisi heidän joukkueessa”.

 

Mitä tulee uuteen tutkimukseen, niin osittain voin yhtyä näiden tutkijoiden näkemyksiin esimerkiksi sillä perusteella, mitä näen lapsistani: vapauden ja usean lajin harrastusoikeuden säilyttäminen ovat tärkeää! Minulle itselleni tulee opiksi, että kaksitoista vuotta vanhalle pojalle ei saa rakentaa liikaa vaatimuksia moittimalla hänen suoritustaan! Monen lajin harrastaminen voi johtaa valitettavaan liikaan rasitukseen, kuten keväällä maanantait olivat liian raskaita: neljä tuntia tehotreeniä, ensin kaksi jalkapallossa ja sitten kaksi tuntia painissa. Äskettäin sama neljä tuntia tehokasta treeniä syntyi siten, että sunnuntaina aamulla oli kaksi tuntia yleisurheilutreeneissä pikajuoksuharjoittelua ja sitten iltapäivällä kaksi tuntia futistreeniä. Niissä tilanteissa pitäisi säilyttää rohkeus ilmaista vapaus ja vastuu olla pois toisen lajin harjoituksista, vaikka tässä toisessa lajissa saatetaan kokea, että kyseessä olisi lajin väheksymistä, aliarvioimista tai vastuuttomuutta. Vapaus tehdä omia asioita kavereiden kanssa on myös tärkeää – elämän ja huippu-urheilun kannalta.

 

490 sivua paksu tutkimus

 

Mikko Salasuon, Mikko Piispan ja Helena Huhtan tutkimukseen ”Huippu-urheilijan elämänkulku. Tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa” lista haastatelluista urheilijoista on pitkä, liki 100 kansallista ja kansainvälistä huippu-urheilijaa.[1] Nyrkkeiljoista on mukana mm. Amin Asikainen ja Eva Wahlström, yleisurheilusta Sandra Eriksson, Nooralotta Neziri, Roni Ollikainen, Jonathan Åstrand, hiihdosta Krista Lähteenmäki, Anssi Koivuranta, Mari Laukkanen, jalkapallosta Jukka Lehtovaara, Niklas Moisander, Tim Sparv, Teemu Pukki ym. Lisäksi tutkijat kävivät läpi melkoisen määrän kansainvälistä tutkimusta.

 

490 sivua paksu tutkimus julkaistaan Nuorisotutkimusseuran Tiede-sarjassa 5.6.2015. Hintaa tutkimuksella on 34 euroa. Itselläni ei ole ainakaan tämän vuoden aikana varaa ostaa tätä tutkimusta seikkaperäisempää lukemista varten ja siksi on tyytyminen muuhun tietämykseen, jonka tutkijat ovat tuoneet ilmi.

 

Tutkimuksen esittelyssä luonnehditaan kiinnostavasti, että ”Urheilijoiden elämänkuluissa perheen liikuntaan sosiaalistava merkitys näyttäytyy vahvana. Keskeisiä ovat myös normatiiviset siirtymät, eli oikea-aikainen eteneminen harrastamisen vaiheesta seuraavaan. Tärkeä on havainto siitä, että keskeisessä asemassa huipun saavuttamisen kannalta ovat lasten omaehtoinen leikkiminen, liikunta ja pelailu sekä monilajisuus. Sen sijaan liika kiirehtiminen tai liian varhain aloitettu kova harjoittelu johtaa useimmiten lopettamiseen. Tutkimuksen tuloksia peilataan kansainväliseen tutkimustietoon läpi kirjan”[2].

 

Ylen aamu-TV:ssa nuorisotutkija Mikko Salasuo, valtioneuvoston liikuntaneuvoston pääsihteeri Minna Paajanen ja entinen keskimatkojen juoksija Tuuli Merikoski keskustelivat 5.6.2015 aihepiiristä.[3] Nuorisotutkimuksen mukaan suomalainen nykyinen lasten ja nuorten urheilujärjestelmä on huono sekä huippu-urheiluun että harrastamiseen. Lasten liikuntaharrastukset ovat liian kalliita. Lapset joutuvat valitsemaan lajinsa liian varhain. Ohjelmassa HJK:n valmennuspäällikkö Erkki Valla korosti, hiukan kriittisesti nuorisotutkimusta vastaan, että jalkapallo ”on varhaisen kiinnittymisen laji”. Vallan mukaan on liian myöhäistä, jos aletaan puhua jalkapallon osalta lajivalinnasta 15 vuotiaana, kun huipulle haluaa.

 

Mikko Salasuon mukaan tutkimuksensa eräs yllätys oli sinä, ettei aihepiiristä ole edeltävää tutkimusta Suomessa, vaikka aihepiiri koskee niin paljon lapsia ja nuoria. Kysymykseen, milloin pitää aloittaa erikoistuminen ja onko monilajisuus hyödyksi vai haitaksi, löytyi vastaus tutkimusaineistosta ja kansainvälisistä tutkimuksista varsin nopeasti. Salasuon mukaan on hassua, että asiasta on väitelty neljäkymmentä vuotta, vaikka asiaan on hyvin paljon tutkimustietoa. Liikunnan harrastamisen olivat huiput aloittaneet keskimäärin 7 vuotta vanhoina, ei aina omassa lajissaan, mutta oma laji oli tullut 6-12 vuoden välissä etsimisen ja kokeilun vaiheessa. ”Voisi sanoa, että joukkuelajien urheilijat olivat harrastaneet 2,5 lajia, plus leikissä lisää, yksilöurheilussa vähintään kolme lajia. Tukilajeista oli luovuttu myöhäänkin, jopa huipputason yksilöurheilijat jopa 18 vuoden iässä, ja joukkuelajien huippu-urheilijoiden kannatti pitää 15- ja 16 – ikävuoteen kannatti pitää toista lajia. Valitettavasti nykyään joukkuelajeissa jopa 10 vuotta vanhojen täytyy valita, kumman lajin valitsisi. Voin sanoa suoraan kansainvälisten tutkimusten ja oman tutkimuksen perusteella, että se on virhe”.  Salasvuon mukaan 6-12 –vuoden iässä leikkiminen pitäisi olla tärkeämpi ajallisesti kuin ohjattu harjoittelumäärä, koska leikkimäisessä lajitaitojen opettelussa uskaltaa kokeilla. Saksassa täytyy suurissa seuroissa käydä kokeilemassa 7 lajia ennen kuin saa valita oman lajinsa.


Naisten 800 metrin Suomen ennätyksen haltija Tuuli Merikoski kertoo, että hänellä oli liikkuva lapsuus. Hän kertoo myös harrastaneen monipuolisesti. Koulu oli myös hyvin liikunnallinen. Merikoski korostaa urheiluliikkeen sisällä yksimielisyydestä, että monipuolisuus on hyvä. Salasuon mukaan monipuolisuutta ei toteuteta urheilussa, oikeissa teoissa. Hänen mukaansa katastrofaalinen kehitys on tullut, hinnat nousseet, etsiminen ja kokeilu ovat loppuneet kokonaan.

 

Tuuli Merikoski, olympiakomitean hallituksen jäsen, korosti Ylen aamu-TV:n keskustelussa kunkin ikäryhmän valmentajille kärsivällisyyttä katsoa kauemmas, hitaasti kiiruhtamista.

 

Päivää aiemmin Ylen haastattelussa Salasvuo moittii nykyjärjestelmää kovasti myös huippu-urheilun kannalta: ” – Tämä meidän nykyjärjestelmämme on mahdollisimman epäedullinen, ei vain harrastamisen vaan ennen kaikkea huippu-urheilun kannalta. Tämä on perustavanlaatuinen ongelma, jossa 90-luvulla lähtenyt kehitys on mennyt urheiluliikkeessä pahasti pieleen”.[4] Salasvuon, Piispan ja Huhtan tutkimuksen mukaan huippuja syntyy ”kun lapsi erikoistuu lajiin myöhään, aikaisintaan noin 12-vuotiaana”. Tutkijoiden mielestä tällä hetkellä yksi iso ongelma on se, etteivät lapset pysty liikkumaan lajista toiseen tai harrastamaan niitä rinnakkain, kuten ennen. Ilman tätä kokeilujen myötä syntyvää suhteen muodostumista siinä 6-12 ikävuoden aikana psykologinen sidos ei ole riittävän syvä.

 

Useinhan vasta-argumentiksi saadaan nopeaa erikoistumista vaativien urheilujohtajien ja –valmentajien suusta, että monilajisuus toteutettaisiin tämän yhden lajin sisällä harjoittelumenetelmissä. Tähän tutkijat vastaavat kuitenkin tiukasti. Monipuolinen liikkuminen yhtä lajia harrastaessa on toki hyvä asia, mutta ei tutkijoiden mukaan korvaa eri lajien kirjoa. Monipuolisuus tarkoittaa myös erilaisia harrastusympäristöjä, eri kavereita ja paikkoja ja eri valmentajia. Se ei ole välttämättä ideaali, että sosiaalinen ympäristö tai se piiri on koko ajan sama. Eli vaikka siellä harjoiteltaisiinkin monipuolisesti, yhden lajin seura ei ehkä ole paras vaihtoehto.[4]

 

Tutkijat suhtautuvat myös kriittisesti kilpailemisen välttämättömyyttä vastaan, mikäli lapsille ohjelmoidaan kilpailua.[5] Kilpailut aiheuttavat myös stressiä, ahdistusta, lisäävät lopettamista ja monenlaisia kielteisiä tekijöitä.  Kilpaileminen tulee luontevana osana harrastamista vasta siinä teini-iässä. Varsinkin jos ajatellaan huippu-urheilijaksi kasvamista, ei alle kymmenvuotiaana ainakaan ole minkään näköistä välttämättömyyttä kilpailla. Riittää, että liikkuu monipuolisesti, leikkii ja siinä on oma hauskuus mukana.

 

Tutkijat huomauttavat myös kansallisen ja kansainvälisen tutkimusaineistonsa perusteella, että edes 16-vuotiaana ei vielä pysty sanomaan kuin suuntaa antavasti, kuka huipun saavuttaa ja kuka ei. Pitää olla mahdollisuus hengähdystaukoihin, jopa vielä teini-iän loppupuolellakin. Puhutaan tällaisesta edestakaisesta valintamekanismista. Monet huippu-urheilijat löydetään vasta tosi myöhäisellä iällä, ja jos osa on pudotettu systeemistä vaikka 14 - 15-vuotiaana. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi saksalaisessa jalkapallossa 19-vuotiaina parhaimmistoon nousseista, välillä jopa taukoa pitäneistä, suurin osa on heitä, joista tulee Bundesliigan pelaajia. Vain seitsemän prosenttia kymmenvuotiaina kilpailullisissa edustusjoukkueissa pelanneista jalkapalloilijoista oli mukana huipputasolla vielä 19-vuotiaana. Suomalaisittain ”käännettynä” olisi siis niin, että huipputasolle Bundesliigaan nousseista pelaajista joukkueen yksi pelaaja on enää sellainen, joka pelasi 10 vuotta vanhana joukkueensa Sinisessä huippujoukkueessa, kun taas 10 muuta aikuista huippupelaajaa ovat olleet lapsuudessaan entisiä Valkoisen joukkueen, ”kakkosjoukkueen”, kasvatteja. Ja Saksassa aikuisten huippujoukkueet osaavat kuitenkin pelata varsin menestyksellisesti jalkapalloa.

 

 

[1] Lista tutkimukseen haastatelluista urheilijoista http://www.nuorisotutkimusseura.fi/huippu-urheilijakirja/haastatellut   

[2] Huippu-urheilijan elämänkulku. Tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa http://www.nuorisotutkimusseura.fi/catalog/kirjat/huippu-urheilijan-elamankulku

[3] Varhainen lajivalinta ei vie huipulle. http://areena.yle.fi/1-2848248  

[4] Nuorisotutkijat: Urheilujärjestelmämme ei tue kansanterveyttä eikä synnytä huippuja http://yle.fi/uutiset/nuorisotutkijat_urheilujarjestelmamme_ei_tue_kansanterveytta_eika_synnyta_huippuja/8024829  

[5] Tutkijat kumoavat urheiluun liittyviä luuloja: Huippuja ei voi seuloa lapsena, lasten kilpailua ei tarvita, eivätkä esikuvat vaikuta urheilun aloittamiseen


http://yle.fi/uutiset/tutkijat_kumoavat_urheiluun_liittyvia_luuloja_huippuja_ei_voi_seuloa_lapsena_lasten_kilpailua_ei_tarvita_eivatka_esikuvat_vaikuta_urheilun_aloittamiseen/8021860



KIRJOITTAJA juoksentelee joskus :

Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)