perjantai 2. lokakuuta 2015

Vainio, Sandell ja Paunonen… kuka rohkaisisi junioreita kovempaan harjoitteluun?

Viime viikkoina on ollut kovasti keskustelua siitä, miten nuori nainen Alisa Vainio on kovasti harjoitellut ja saanut hyvän tuloksen maratonilla. Jopa vielä kovemmin juniorina juossut Annamari Sandell on tullut myös kuulluksi. Juoksija-lehden nykyinen päätoimittaja Ari Paunonen saisi tulla myös kuulluksi, sillä hänhän juoksi 17 vuoden iässä sellaisia aikoja, etteivät nykyään suomalaiset aikamiehet pysty niihin tuloksiin.

Uskaltakaa harjoitella!

On kaikesta varoittelusta huolimatta aivan selvää, että nuo nuorena kovasti harjoitelleet suomalaiset ovat myös oikeasti saavuttaneet jotain sellaista, mitä valtaosa suomalaisia hitaammin kiiruhtavia urheilijoita ei koskaan elämässään saavuta!

Ari Paunosen huippusaavutukset 17- ja 19- vuoden iässä eivät ole mihinkään kadonneet. Sandellin mestaruusjuoksut maastoissa eivät ole mihinkään kadonneet. Ei ole suinkaan varmaa sekään, että onni olisi kaikin puolin säilynyt niin erityisen myönteisenä parempiin huipputuloksiin myöhemmässä iässä, jos nämä eivät olisi nuorina tehneet hyviä tuloksia. Se oli heidän ”etsikkoaikansa” – ja he tekivät silloin hyvät tulokset. Kiitos hyvistä tuloksista!

Siitä voimme olla myös varmoja, että Vainio, Sandell ja Paunonen eivät ole ilman kovatehoista ja runsasta harjoittelua saavuttaneet tuloksiansa nuorina, vaikka kukin heistä on ollut superlahjakkuus. Työtä on tehty parempien tulosten hyväksi.

Sen sijaan että 2000-luvun xbox- ja kännykkä-sukupolvi saisi oikeaa tietämystä huippu-urheiluun johtavan tekemisen runsaasta määrästä, niin valitettavasti nykyään katsellaan vain kuvia, ehkä vain lyhyitä videopätkiä urheilusuorituksista sekä kuullaan runsaasti varottelua ”liiasta harjoittelusta”. En kiistä liian harjoittelun olemassaoloa, mutta pidän virheenä, että pääasia ja ainoa asia on usein varottelut. Useimmat harjoittelevat ihan riittämättömästi!

Missä on rohkaisut tehdä urhoollisia sankaritekoja? Missä on rohkaisut tehdä enemmän, paremmin ja tehokkaammin kuin kilpatoverit Suomessa, Euroopassa, Amerikassa, Aasiassa ja Afrikassa?

Tietenkään kaikista kovaa harjoittelevista junioreista ei tule huippuja. Monta epäonnea mahtuu ihmiselämään ja varsinkin urheilijan elämään. Mutta varmasti huomattavasti harvemmin riittämättömästi harjoittelevat nousevat huipulle, he eivät ehkä koskaan nouse huipulle.

Sanottakoon vielä pieni kunnioittava detalji Ari Paunosen suhteen, jonka muistan saapuneen Savonlinnaan Savon Mailereiden –urheiluseuraan, johon itsekin siirryin sen syntyessä (Savonlinnan Riennosta, jota vastaan minulla ei ole koskaan toki ollut mitään). Juoksuni ei kuitenkaan mitenkään parantunut seurasiirron ansiosta. Paunonen huusi omasta innostaan erään kerran minulle Savonlinnan Kellarpellon yleisurheilukentällä murskaradalla myös väliaikaa 1500 metrin (tai 3000 metrin?) juoksussa, jossa lähdin ilmeisen reippaasti liikkeelle. Mestarijuoksija innostuu noin kannustavasti!

Mitä tulee kyseiseen juoksuun, niin reipas alkuvauhtini olisi ollut ihan kelvollinen Paunosen omillekin juoksuille juniorihuippuna, mutta minun kuntoni ei kestänyt tuota vauhtia, vaan vauhti oli ihan taktinen. Tietysti avuksi olisi ollut, jos minun ei olisi tarvinnut juosta loppukierroksia yksinään. Niin kova vauhti olisi säilynyt kauemmin. Ilmeisesti Paunonen innostui, kun näki helpon ja vauhdikkaan liikkeellelähtöni! Harmi, että monet asiat pilasivat juoksu-urani sittemmin. Tuohon yksittäiseen juoksuun lähti mukaan myös sittemmin hyvin hypyissä ja lyhyemmillä matkoilla menestynyt nuori juoksija, enkä tahtonut hänen kyttäilevän perässäni. Kun vedin ensimmäisen kierroksen 400 metriä noin minuuttiin ja toisenkin sitä samaa vauhtia, niin oli selvää, että pikajuoksijalla kertyi maitohappoa heikomman hapenottokyvyn vuoksi hänen yrittäessään hyötyä minun ”vetoavusta”.  Tuo juoksija ja hänen valmentaja-isä olivat juoksun jälkeen ”katkeria” minulle alkuvauhdista, kun se poika ei saanut sellaista tulosta kuin olivat olettaneet. Minä halusin voiton ja otin sen selvästi toisen sammuessa pahasti virhearvionsa johdosta.

Eilen torstaina 1.10.2015 kävin koululaispoikani kanssa kovan painostavan keskustelun, jotta hän lähtisi yleisurheilutreeneihin. Ymmärsin hyvin hänen väsymyksensä, mutta siitä huolimatta tahdoin hänet harjoituksiin. Olen ymmärtänyt urheilusta niin, ettei ilmaiseksi saa mitään, vaan harjoitella pitää joskus myös silloin, kun ei erityisemmin haluta.

Maanantaina 28.9. pojalla oli ollut illalla myöhään Pirkkolassa voitollinen jalkapallo-ottelu Futuraa vastaan. Futura hävisi 5-1. Aamulla samassa paikassa liikunnan kaksoistunnilla hän oli suunnistanut. Tiistaina olivat normaalit futistreenit. Keskiviikkona 30.9. oli jälleen jalkapallo-ottelu, nyt myöhään illalla Järvenpäässä, jossa Jäps hävisi FC Konnun joukkueelle, vaikka kenttä oli sekä oudon pieni kooltaan kuin myös lähinnä vihreä vanhanaikainen ”matto”, ei mikään oikea tekonurmi tai nurmi. Mikä kivaa minullekin, niin Järvenpäässä tapasin 30 vuoden takaa armeijakaverin, tunsimme näöltä toisemme hyvin. Hän oli Jäpsin 01-poikien valmentaja. Kertoi itsekin pelanneen a-junioriksi saakka Haminassa. Hänellä poika pelasi 01-ikäryhmässä, minulla 03-ikäisissä. lllalla keskiviikkona olin poikani kanssa kotona vasta kello 21:n jälkeen, minkä jälkeen oli iltapala ja peseytymiset sekä kaikenlaisia asioita.

Pojalle väsymystä tuottavista haasteista suurin ei ole kuitenkaan urheilu, vaan kouluaikataulu. Hänen täytyy herätä kello 6:00 aamulla, jotta ennättää tehdä aamutoimensa ja matkustaa kouluun kolmella eri bussilla liki tunnin verran! Kuka tahansa aikuinenkin tietää, että aamulla herätessä kello 6 tulee iltapäivällä työpäivän jälkeen uninen tunne. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa iltapäiväunille eikä edes viimeistellä koululäksyä, kirjallista esseetä venäläisen kirjallisuuden merkityksestä itselle. Helsingin ruuhkassa matka Eläintarhan kentälle kestää henkilöautolla tunnin verran. Niin piti lähteä niin nopeasti, että kaksitoista vuotta vanha poika olisi jäänyt pikemmin pois yleisurheilutreeneistä. En hyväksynyt pois jääntiä.

Uninen olo ei parane jäädessä sisälle kotiin. Ongelma ratkeaa ainoastaan, kun illalla käy nukkumaan varhain. Venäläisen kirjallisuuden essee ei myöskään ratkea siinä, että sitä unisena murehtii kotona, vaan parempi on keskustella aiheeseen liittyvistä ideoista ja ongelmista ennen urheilua, minkä jälkeen raittiin ilman ja hengästymisten jälkeen voi koota tehokkaasti sanottava paperille. Alitajunta on tehnyt työtä myös urheillessa.

Käytin kovaa painostuskeinoa ja sanoin pojalle, että hän ei pääse viikonloppuna jalkapalloseuran leirille eikä koko lokakuussa futisseuran harjoituksiin, jos hän jää pois yleisurheiluseuran treeneistä tänään. Ilmoitin myös jalkapalloseuralle pojan nähden, että poika ei pääse leirille, jos hän ei lähde harjoituksiin. Tämä oli mahdollisesti varsin häikäilemätön painostuskeino. Tuloksena oli kuitenkin se, että poika lähti yleisurheilutreeneihin – ja teki harjoituksensa laadukkaasti.

Tietysti aina ei voi olla yhtä vaativa. Tänään perjantaina on sitä vastoin vuorossa ehdottomasti lepopäivä, jolloin vain venytellään lihaksia hyvään kuntoon. Ja seuraavat yöt ja aamut nukutaan rauhallisen pitkään!

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että jalkapalloilijoiden keskuudessa eivät loppujen lopuksi edes lahjakkaat juoksijat osaa juosta, kun jalkapallon harrastus jatkuu useamman vuoden. Nämä juoksevat ehkä ketterästi 10 metriä, mutta eivät enempää. Teini-ikäisten ja vanhempien jalkapalloilijoiden tulisi pystyä erotuksetta jokaisen juoksemaan 12 minuutin cooper-testissä 3400 metriä tai enemmän. Teini-ikäisen tulisi pystyä juoksemaan myös 400 metriä jo alle minuutin – riippumatta pelipaikasta jalkapallossa (alle 12 vuotta vanha ”melkein” minuuttiin, 14 vuotta vanha alle minuutin ja 16 vuotta vanha erittäin paljon alle minuutin). Poikani ei pysty näihin sen enempää 400 metrin kuin Cooper-testin osalta, tai 1000 metriä alle 3 minuutin. Siksi hänen täytyy oppia juoksemaan. Kehitys on kuitenkin alkanut!

Minä itse pystyn yhä kuudennella vuosikymmenellä siihen, mitä pidän 12 vuotta tai 14 vuotta vanhalle pojalle normaalina. Mikään ongelma ei ole voittaa ”keskustelukykyisenä” tämän ikäisiä juniorijalkapalloilijoita 200 metrin juoksussa, kun he pistävät ihan parastansa. Minä pystyn juoksemaan rinnalla ja puhumaan kesken juoksun. Sen huomasin jälleen torstaina, kun yhden kerran juoksin pojan rinnalla ja annoin hänelle ohjeita vauhdin pidon suhteen. Tämä kertoo, että nuorten juoksureserviä pitää parantaa merkittävästi. Pelkät askeltikkaat ja 10 metrin pyrähdykset eivät todellakaan riitä kehittymiseksi! Sitten kun poikani suorittaa nuo ”minimivaatimukset” ja voittaa minut, niin hän voi olla enemmän vapaa yleisurheilutreeneistä.

Tulen eri vuosituhannelta eikä meikäläisillä 70- ja 80- luvun yleisurheilun nähneillä ole sellaisia pehmeitä ihania harhakuvitelmia, joita ehkä nykyisellä nuorella polvella on: tuollainen ”minimivaatimus” ei ole siis mikään ”kestävyysjuoksijan” tulos, vaan ihan sopiva lähtötaso tai perustaso juniorille, joka tahtoo pelata jalkapalloa koko ottelun verran ihan millä tahansa pelipaikalla. Kestävyysjuoksua aktiivisesti kilpaurheilua varten harjoitteleva teini juoksee Cooper-testissä noin 4000 metriä. Se on ihan erilaista menoa! Parhaat tytötkin pystyvät siihen siinä iässä. En tahtoisi, että meillä on niin monta ”Pukkia”, jotka pienen hetken kirmaavat innokkaasti jalkapallokentällä, mutta sitten ovat väsyneitä (vähättelemättä lainkaan lajin raskautta, vaan pikemmin korostaen kuntovaatimuksia!). Sellaisten tähden valmentajan täytyy koko ajan miettiä, milloin pelaaja voidaan pistää kentälle ja milloin kutsua vaihtoon.

Kun kaikenlaisten pelailujen takia on laadukas juoksuharjoittelu estynyt niin toistuvasti, niin tämä oli eräs syy, miksi toin selkeästi esille pojalleni juoksemiseen oppimisen tärkeyden. Jalkapalloa ei voi pelata 90 metriä pitkällä kentällä 90 minuuttia laadukkaasti, jos juoksu ei kehity pienen lapsen pyrähtelystä kasvavien nuorten laadukkaammaksi juoksemiseksi. Siksi tarvitaan harjoittelua, että juoksu jalostuisi tehokkaammaksi ja teknisesti paremmaksi.

Laadukas ja tehokas juoksuharjoittelu ei suinkaan tarkoita sitä, että aina juostaan ”täysillä”, mikä näyttää olevan yleinen nykyinen personal trainer –virhe! Katselimme Heikki Kemppaisen kanssa oudoksuen ja paheksuen, kun muuan firman maraton-juoksukoulu oli tullut personal trainereidensä johdolla – jotka sivumennen sanoen eivät itsekään osanneet yhtään juosta ainakaan teknisesti katsoen – yleisurheilukentälle juoksutreeneihin. Yhtäällä ongelma oli siinä, että tuo firman lauma uhkasi täyttää kaikki radat myös siellä, missä juniorit juoksivat omia juoksujansa. Niin kuin aina, niin iso porukka kaikenlaisia juoksijoita pisti tietysti ihan täysillä noin neljä minuuttia. Siellä oli monenlaista tallaajaa. Vaikea kuvata sitä askelten kirjoja, joka tuossa laumassa oli. Maratonia varten en kyllä nähnyt yhtään mitään hyötyä tuossa ”tehotreenissä”, mitä nuo tuossa kunnossa ja noilla taidoilla tekivät. En nähnyt mitään teknisiä valmiuksia kehittävää ohjausta. Minun mielestäni paljon parempaa olisi juosta pitkä metsälenkki vauhtileikittelyä harjoittaen niin että joko systemaattisesti joka toinen kilometri juostaan kovaa ja joka toinen löysää (erittäin kova tehotreeni kovakuntoisille) tai että pitkällä lenkillä vain juostaan kesken lenkin välillä muutama sata metriä tai jopa reilu kilometri vauhdikkaasti. Nuo ”valmennettavat” juoksevat sitä vastoin aina täysillä! Katselin ihmeissäni, kun itse en jalkapöydän luiden kipeyden tähden viitsi vielä aloittaa maratonharjoittelua, jota varten tein vain oman kokeiluni joitakin aikoja sitten ja totesin silloin, että 26 kilometriä sujuu ihan mukavasti kunnon puolesta nykyiselläänkin. Kunhan jalka tulee kivuttomaksi, niin maraton ei ole mikään ongelma, mutta en minä kyllä varmasti ala tekemään 1000 metrin täysivauhtisia vetoja radalla maratonharjoittelua varten. En tällä kunnolla enkä tällä iällä, vaikka itse juoksisin 1000 metriä yhä edelleen ”harjoittelemattomanakin” alle 3 minuutin (minuutin ja enemmän nopeammin kuin eilisen maratonryhmän parhaat).

Loppujen lopuksi poikani osallistui siis torstaina harjoituksiin hyvällä mielin – ja saapui myös takaisin kotiin hyvillä mielin, paitsi menomatkalla harjoituksiin hän nukkui autokyydissä puolisen tuntia. Paluumatkalla juttelimme myös venäjän kielen ja kirjallisuuden esseen ideoista. Poika alkoi valmistella kirjoitustaan terhakkaasti.

Venytelkää enemmän!


Harvinaisen usealla lapsella ja nuorella vaikuttaisi nykyään olevan ongelmia lihasten notkeudessa. Yhtä hyvin jalkapalloryhmissä HJK-Herttoniemenrannassa (nykyään nimellä HJK-East) aiemmin ja sittemmin FC Konnussa olen poikien tasoryhmistä riippumatta nähnyt ongelmaksi lihasjäykkyyden. Samaan ongelmaan olen kiinnittänyt huomiota monella pojalla, ja joillakin tytöilläkin, kun nämä osallistuvat yleisurheiluharjoituksiin. Tästä puhuimme myös eilen treeneissä hyvin kasvattavasti nuorille. Minä itse olen valitettavasti menettänyt parhaan notkeuteni vuosikymmenien laiminlyöntien seurauksena, mutta silti olen edelleen notkeampi kuin valtaosa urheilevia junioreita. Tämä on hälyttävää junioreiden suhteen!

Pojallani ei ole enää tuota lihasjäykkyyden ongelmaa, toisin kuin 95 %:lla hänen jalkapalloryhmässään. Mutta tuo ongelma oli vielä joitakin vuosia sitten, kun hän meni pelaamaan HJK:n kaupunginosajoukkueeseen. Näin ongelmat juoksussa ja etsin ratkaisua ongelmiin siten, että pojan piti aloittaa kotona joka ilta lihasten venyttelyt. Niin juoksuun alkoi syntyä huomattavaa kehitystä, minkä poika itsekin totesi. Treeneissä he eivät silloinkaan riittävästi venytelleet.

Itse olen aivan järkyttynyt siitä lihasjäykkyydestä, joka valtaosalla urheilevia lapsia ja nuoria on näiden monivuotisesta urheiluharjoittelusta huolimatta. Eivätkö valmentajat ja vanhemmat ohjaa venyttelyn piiriin? Venyttelystä ei ole suinkaan ainoana etuna, että lihasvammoja saattaa tulla vähemmän, vaan harjoitusten supistama lihas venytetään takaisin laajaan mittaan sitä varten, että suorituskyky tulisi paremmaksi. Pikkuinen vipu ei tee suuria suorituksia!

Olen tehnyt useita virheitä venyttelyä laiminlyöden, mistä olen nyttemmin yhä katkera. Joskus 1980-luvun lopulla olin juoksennellut erittäin kovaan kuntoon opiskelijanuorena Helsingissä. Olin käynyt juuri 20 vuotta täyttäneenä nuorukaisena jopa Pirkkolassa SM-maastoissa pitkällä matkalla kokeilemassa tyhmyyttäni pitkissä verkkareissa ja keikuin ihan hyvin top-10 –joukossa siihen aikaan, kun juostiin kovempaa kuin nykyään. Taisin käydä jopa paremmalla sijallakin! Sitten hiki ja pitkät verkkarit tekivät tehtävänsä! Kuitenkin juoksin vielä hyvin onnistuneita treenejä toukokuussa ns. Hanneksen lenkillä kunnes eräällä kerralla täysivauhtisessa juoksussa uimastadionin kohdalla silloisella pururadalla pakaralihaksessa tuntui kipeältä. En ollut koskaan oppinut venyttämään pakaralihaksia. Niin pakaralihaksen kalvo repesi. Tämän tervehtyminen vei aikaa liian paljon tulevaa kesää varten. Sitten samat ongelmat koin myös nivusten tähden liki samalla lenkkipaikalla. Olin oppinut juoksemaan yhä enemmän, mutta olin samalla alkanut laiminlyödä venyttely yhä pahemmin. Yhä edelleen uskottelen, että jotain hyvää olisi voinut tulla juoksuistani, jos en olisi ollut niin tyhmä edellä mainituissa asioissa yhä uudestaan! Tätä virhettä en tahtoisi enää näiden nuorten tekevän, kun he kuulevat minun ja Heikki Kemppaisen neuvoja urheilua varten.

Niin torstaina puhuin ja korostin jälleen kerran venyttelyn merkitystä. Minun mielisuosioni on myös varvaskeinunnan ja siihen liittyvien harjoitteiden puolella: nuoruudessani sain isältäni suosituksen varvaskeinunnan hyväksi ja olen varma siitä, että juoksuni oli senkin ansiosta edes vähän enemmän kelvollista kuin se olisi ollut ilman pohjelihasten hyvää harjoittelua. Niin torstaina teimme myös treeneissä varvaskeinuntaa ja muita liikkeitä pohjelihaksen aktivoimiseksi.

Poikani haaste on selvästi yhä edelleen lantiolihasten pidossa, vaikka painitreenien pitäisi vahvistaa aluetta ja hänen vahvoja vatsalihaksia ei ole mitenkään kiistäminen. Kun seisot pöydän nurkalla tai aitajuoksun esteen päädyssä sekä pidät kädet lantioilla ja liikutat polvesta koukistettua tai hiukan ojennettua jalkaa siten, että jalkaterä liikkuu esteen yli vasemmalta oikealle, mutta pysähtyy ihan esteen yläasentoon kummallekin puolelle (ei romauteta jalkaa alas, vaan pidetään ylhäällä), niin näen tuossa liikkeessä pojallani enemmän tasapainon horjuvuutta ja kyvyttömyyttä siirtää jalkaa hallitusti kuin usealla muulla samanpituisella juoksijalla. Erityisesti tytöillä näyttäisi olevan hyvin tyypillisesti hyvä vartalon hallinta, kun pojilla on useammin ongelmia. Jos lantion hallinta ja pito eivät tule kuntoon, niin myöskään lantion liikkuvuuden parantaminen ei voi merkittävästi parantaa juoksuvauhtia. Niin sanotusti juoksun tehot vuotavat hukkaan löysästä lantiosta, vaikka lantio olisikin ihanteellisesti jo ”elastinen”. Tarvitaan sekä liikkuvuus että hallinta samassa kehossa!

Niin näitä asioita ei ole opittu jalkapallotreeneissä, vaan niitä täytyy opettaa juoksutreeneissä pojalleni.

Opi juoksemaan vauhdikkaasti

Edelleen pidän suurena haasteena, että monet yleisurheilijatkin osaavat juosta vain 20 metriä, mutta eivät tämän kiihdytysvaiheen jälkeen tiedä mitään juoksun ihanasta vauhdikkaasta hurmiosta. Minun suosikkiharjoituksiani oli juniorina muuan kehittävä harjoitus, jonka teetätin eilen lapsille ja nuorille.

Verryttelylenkin (noin 1,5 km löysää lämmittelyä maastossa ns. Hanneksen lenkillä) juniorit tekivät muutamia lihashallintaa kehittäviä juttuja, minkä jälkeen noin 8 kertaa 150 metriä kiihdytysjuoksua radalla. Kiihdytysjuoksua varten kiinnitimme huomion siihen, että alkuvauhti ei saanut olla mitenkään liian kova, koska tarkoitus ei ollut suinkaan kerätä nuorille ”maitohappoa” jalkoihin, vaan keskittää heidän huomionsa hyvään koordinaatioon, juoksun hyvään ja vauhdikkaaseen loppuun. Juoksulla piti olla hyvä päätös. Katsoimme Heikki Kemppaisen kanssa juoksijoiden tekniikkaa ja muistutimme muutamaa pienistä ongelmista. Tämä harjoitus on erinomainen vauhdikkaan juoksutekniikan opiskelua varten! Lepotaukona oli kunkin juoksun jälkeen kävelyä takaisin lähtöpaikalle, muutamia venyttelyliikkeitä ja hiukan keskustelua ”kokemuksesta”.

Juoksutreenien ilon aiheena oli paikalle saapunut 15 vuotta vanha tanssija neitonen, joka haluaa aloittaa yleisurheilutreenit. Niin muodostuu meille myös oikein laadukas 15 vuotta vanhojen tyttöjen viestijoukkuekin! Hyvin ensikertalainen pysyi mukana suhteellisen tehokkaissa treeneissä. Tanssin ansiosta hänen lantionsa asento ja pito olivat aivan esimerkilliset toisin kuin useilla jo vuosiakin harjoitteilla urheilijoilla.

Yksi laadukas treeni ei pelasta vielä urheilua

Tänään perjantaina koen sääliä ja myötätuntoa poikani suhteen, jota eilen painostin voimakkaasti treeneihin huolimatta hänen uneliaisuudestaan. Kyse ei ollut edes hänen suoranaisesta haluttomuudestaan. Ymmärrän harvinaisen hyvin, että juoksua tulisi kehittää erittäin paljon juuri näissä teemoissa, jos aikoo menestyä edes kohtuullisesti jalkapallossa kilpasarjassa.

Ei ole aina hyvä siirtää vain niin sanotun ”jalkapallovelvollisuuksien” tähden oikeiden ominaisuuksien kehittämistä ja jättää harvat ”juoksutreenit” pelkkien askeltikkaiden hyppimiseksi. Milloin jää aikaa oikeasti laadukkaille treeneille, jotka kehittävät ominaisuuksia?


Poikakin ymmärtää tämän saman seikan erittäin hyvin ja siksi hän ei loppujen lopuksi ensi reaktionsa jälkeen kapinoinut juoksutreenejä vastaan. Yksi hyvä laadukas treeni ei pelasta vielä juoksua, vaan tällaisia treenejä tarvitaan kymmeniä, jotta syntyy kehitystä. Poika tiesi, että torstaina oli aikaa treenata ja sitten perjantaina on lupa levätä oikein reilusti. Lauantaina on taitokisoja ja sunnuntaina alkaa muutaman päivän testileiri, joten levätä pitää ennen kovia suorituksia.


 KIRJOITTAJA tahtoo rauhaa maailmaan:

Juha Molari, D.Th, BBA.
Executive Director
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha
Molari in Russian media: http://juhamolari.blogspot.fi/2010/01/blog-post_23.html