lauantai 7. marraskuuta 2015

Isäinpäivän aatto 2015

Siitä on kulunut melkein täsmälleen neljä vuotta, kuukausi yli neljän vuoden. Minua harmitti jo syksyllä 2011 erittäin paljon, kun en voinut käydä katsomassa isääni, kun hän oli kuolinvuoteellaan tajuttomana Savonlinnan keskussairaalassa. Hiukan aiemmin näin hänet Helsingissä, jonne hän ajoi kovissa kivuissaan äitini veljen syntymäpäiville. Ymmärsin senkin, että koskaan ei tiedä, mikä viikko tai kuukausi olisi jo viimeinen – ja seuraava on liian myöhään.

En mitenkään sortunut henkisesti isäni kuolemassa, en edes hautajaisissa joiden jälkeen muistotilaisuudessa pidin isälleni muistopuheen, mutta tietysti minulla oli ikävä isää, joka on ollut yhdessä äitini kanssa aina aikamiehuuteeni saakka erittäin tärkeä minulle. Ehkä olin käynyt pappina monet sadat hautajaiset jo tätä ennen, niin "rutiini" oli tullut isänkin kuollessa.

Ehkä tärkein on kuitenkin hyvä muisto isästäni, joka vei minut autollaan Tanhuvaaraan yleisurheilutreeneihin, kun olin 15 vuoden tai 16 vuoden iässä, tai joka laittoi sukseni kuntoon, kun kävin lukiopäivän jälkeen hiihtämässä Savonlinnan Aholahden valaistulla ladulla 50 kilometriä ja juoksin vielä 4 kilometriä kotiin hiihtolenkin jälkeen, kantoi mieltäni hyvään omaantuntoon: meillä oli rauha ja rakkaus isän ja minun välillä.

Tietysti isä oli merkittävä koko elämän ajan minulle lapsuudestani keski-ikäiseksi saakka. Meidän välillemme ei tullut koskaan välirikkoa. Ei myöskään äidin ja isän välille. Ehkä yllättävää psykologisten teorioiden valossa, mutta kyllä itse pidän elämääni parhaiten kantavana perustana sitä läsnäoloa ja yhdessä tekemistä, jonka sain kokea peruskoulun yläasteen ja lukion vuosina sekä tämän jälkeen. Kun opiskelin jo teologiaa Helsingin yliopistossa, niin sain isältä tuen, kun tahdoin työskennellä erään kesäloman metsurina. Silloin menimme yhdessä metsään, kummallakin oli kumisaappaat, hiki vuoti helteessä, paarmat purivat, mutta teimme todella tehokkaasti metsätyömme. Työ oli kuin kilpaurheilua. Niin molemmat asennoituvat tekemiseen. Tuolloin metsätyö tarjosi myös periaatteessa paremmin mahdollisuuden juoksu-urheilun harrastamiselle kuin jos olisin sidottu kesäteologina kaikki viikonloput rippileireille. Valitettavasti tuollakin kerralla juoksin jalkani vammoille enkä päässyt sitten metsätöiden jälkeen riittävästi kilpailuihin mainittuna kesänä. Ja itse asiassa 6-8 metsätyötunnin jälkeen oli paras herkkyys hävinnyt, kun illalla kävin juoksemassa 15–20 kilometriä. Parasta oli kuitenkin tuntemus siitä yhä nuorena aikamiehenä, että tässä on isä ja poika.

Tunsin sellaisen isän, joka osallistui kunnioittaen ja ihaillen elämääni niin opintoihin, työhön ja vakaumukseen liittyvissä tehtävissä kuin myös harrastuksiin. Ehkä eräs kovimmista isäni mieltä kohtaava taakka tapahtui 1990–1991, kun marraskuun ensimmäisenä päivänä olin saanut mätäbakteerin verenkiertooni ja bakteeri aiheutti verenmyrkytyksen, aivoinfarktin, aivokalvotulehduksen, keuhkonkuumeen ja kaiken lisäksi hiippaläppäni repeytyi. Isä, jota ikävöin tuolloin kovasti koska olin kuolemassa kaikkien skenaarioiden mukaan, ei kestänyt soittaa puhelimella minulle Meilahden sairaalaan eikä edes käydä luonani. Hänelle oli helpompi vakuutella, että kaikki menee hyvin kuin nähdä minut kiinni neljissä eri letkuissa sydämeni väristen flimmerissä 240 kertaa minuutissa ja verenpaineen tipahdettua 40:een (alapaine)/60:een (yläpaine).  Ymmärsin isääni kaipauksella ja rakkaudella tuolla mahdollisella omalla kuolinvuoteellani: myös minä koin juuri tuolloin liian raskaaksi nähdä esikoispoikaani, joka oli vasta alle vuoden vanha. Niin sanoin, että älkää tuoko pientä kyyhkystäni luokseni, sillä sydämeni rikkoutuisi varmasti, jos isänä näkisin rakkaan poikani – vastasyntyneen, jota en ehkä ikinä enää näe ja joka ei ehkä ikinä isäänsä muista, mikäli kuolen. 

En kuollut, mistä kiitos lääkäreiden ja erittäin hyvän peruskuntoni: olin syksyllä 1990 harjoitellut juoksua todella intensiivisesti ja tehokkaasti jopa useita viikkoja yli 240 kilometriä viikossa, parhaimpina päivinä yli 50 kilometriä päivässä.  Suorittamisen ja tekemisen kunnioittamisen opin isältäni, joka oli nuoruudessaan yksi parhaista suunnistajista ja hiihtäjistä koko Suomessa. Nuorena miehenä hän voitti jopa lukuisalla minuutilla 50 kilometrin hiihtokisassa Suomen olympia- ja MM-kisaedustajat. Sittemmin eräälle heistä isäni esitteli minut eräänä juniorivuotenani ja tämä lupasi valmentaa minua niin kuin vähän aikaa tekikin. Itse en kuitenkaan ollut yhtä paljon innostunut tosipitkistä kävelylenkeistä ja päädyin sittemmin eroon arvokisavoittajan valmennuksesta. Minä halusin juosta, mutta en kävellä! En ymmärtänyt riittävästi verenkiertoelimistön kehittämistä peruskuntoharjoittelun avulla.

Isäni ei vaatinut minulta, vaan olisi ehkä voinut enemmän vaatia, ohjata ja kehottaa. Minä vaadin itse itseltäni ilman tarvittavaa ymmärrystä. Opin isän mallista tekemisen kunnioittamisen.  Äiti ihaili isän suorittamista, joten minä tahdoin tulla isän kaltaiseksi.

Kun lukiolaispoikana heräsin kello 5 ja juoksin pienessä lumihangessa 15 kilometriä sekä koulun jälkeen hiihdin 50 kilometriä ja juoksin hiihtolenkin jälkeen kotiin 4 kilometriä, niin  70 kilometriä oli yhden päivän suoritusmäärä eräänäkin ja toisenakin päivänä. Joskus nuoret valittavat, jos harjoittelevat 70 kilometriä viikossa. Minulle se oli yhden hyvän päivän harjoitus lukiolaisena. Ja päivällä hikoilin oppitunneilla rasituksen tähden. Kestin kipua ehkä liikaakin. Silloin isä olisi voinut sanoa, että lepää enemmän ja saat paremman tuloksen. 

Isälle tuli myös suunnistuskisoissa menestystä. Niin häntä pyydettiin myös maajoukkueen leirille (hiihdossa tai suunnistuksessa), mutta naapurimiehen välittämä kutsu oli sen verran loukkaavasti esitetty, että hän kieltäytyi, kun myös laski metsurina taloudellista uhkaa. Sittemmin minun ollessa jo teini hänet houkuteltiin pariin hiihtokisaan: hän kävi muutamalla hiihtolenkillä ja kävi voittamassa nuo paikalliset hiihdot. Yhä edelleen on iso voittopalkinto kotona kirjahyllyssä. Kun harjoittelin Tanhuvaarassa, niin isä pisti jalkaprässiin useita satoja kiloja nostaen ne ylös. Voimaa oli vielä silloin jaloissa.

Metsätöissä vammautuminen toisen ihmisen kaataessa puun hänen päällensä ei lopettanut liikuntaa sinänsä, mutta päätti kilpaurheilullisen omakohtaisen liikkumisen. Sitä vammaa isäni muisti yhä edelleen kuolinvuoteensa aattona, kun sama vanha kipeä kohta lonkkaluussa vaivasi. Tämä myös masensi häntä, kun ei voinut liikkua niin kivuttomasti kuin tahtoisi.

Tietenkään urheilu ei ollut suinkaan koko eetos ja sielun sivistys, jonka isän kanssa sain, vaan tärkeintä oli yhteys meidän välillämme: urheilu ja harrastukset tarjosivat kehyksen ja puitteet tuon yhteyden toteutumiselle.

Opin isästäni kunnioittamaan raitista, savutonta ja liikunnallista elämää, jossa mies tekee kaiken työkseen kuuluvan ahkerasti ja tehokkaasti. Isällä oli tapana jopa tyytyväisenä kehua, miten hurjan tehokkaasti hän sai tulosta moottorisahallaan metsässä.

Isäni kärsi mielessään aina nuoruudestaan vanhuuteen saakka siitä, että hän ei saanut oikeutta opiskella ja saada sen mukaista pätevyyttä. Hän muisti puhua samaa tuskaansa liki joka viikko. Se oli loukannut häntä moraalisesti, kun oli lapsi ja nuori. Hän kunnioitti paljonkin lapsiensa koulumenestystä: kaikki kolme lasta ovat hyvin menestyneet akateemisiin tutkintoihin saakka, mikä ei ole ehkä ihan tyypillistä metsurin ja kauppa-apulaisen lapsista. Minä olen puolestaan oppinut näkemään sen arvon, joka ihmisellä on ammatista riippumatta. Kirkkoherrana ja pappina koin usein, että läheisimmät työtoverit olivat siivoojat, suntiot ja vahtimestarit, joiden kanssa oli yhteinen näkemys ja ymmärrys.

Isäni meni metsätöihin 12 vuoden iässä, minkä jälkeen hän ansaitsi rahaa, alussa pokasahalla, myöhemmin painavat moottorisahat, jotka kevenivät vähitellen. Koulumatka Loikansaaresta kouluun oli raju: ensin pari kilometriä metsän läpi saaren toiselle puolelle, sitten kilometri veneellä soutaen toiselle puolelle rantaa, ja sitten viisi kilometriä kävellen kouluun. Ja illalla kotiin. Pahimman talven aikana järven ylittäminen oli vaikeaa, kun venettä piti työntää ja välillä hyppiä kyytiin, kun jää sortui. Ja erään kerran iski väsymys, niin että hän nukahti lumeen paluumatkalla. Pimeällä kuitenkin naapuri löysi ja pelasti henkiin lumessa nukkuvan pojan. Se oli silloista aikaa - ja liikkumista.

Ainoan ulkomaanmatkansa, jonka isäni teki äitini kanssa, hän teki seurassani vuonna 2001 Pietariin: juuri samaksi päiväksi sittemmin suomalainen konstaapeli väitti valheellisesti pidätyksen kotiini ja saimme tuon onnellisen matkan avulla todistettua, että emme olleet edes Suomessa - ja vielä vähemmän tyrmässä, vaan Pietarissa. Isälleni Suomi oli ihan riittävästi - hyvä maa, jota ei pitäisi millään sotaisalla politikoinnilla ja vehkeilyllä tehdä pahemmaksi.  Isäni oli voimakkaasti poliittisesti sitoutumaton, sodanvastainen mies, joka ei koskaan sallinut mitään leikkiaseitakaan minulle ja muille lapsilleen. Halu aseisiin on sadistista fetisismiä. Hän oli nähnyt pienenä poikana Kerimäen rautatieasemalla, kun ruumisvaunut toivat sotilaita taistelusta Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan. Hän rukoili joka kerta, että hänen oma isänsä ei voi olla niissä ruumisvaunuissa. Hän ei tahtonut nähdä sotaa enää ikinä.

Isäni koki lapsenlapset rakkaiksi, heitä hän ikävöi enemmän kuin saattoi pitää yhteyttä kaukana asuviin lapsenlapsiin. Hän tykkäsi tarjota kaupunkilaisille lapsille kokemuksen kalastamisesta.




KIRJOITTAJALLA on ollut rakastava isä. Kuvassa blogin kirjoittaja pienenä:


 Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha