keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Piispojen kova haaste

Piispoille on helppo olla kateellinen, kun katselee kullan värissä hohtavia juhla-asuja ja tietää piispojen hurjat kuukausipalkat. Ylipäätänsä nykyään on helppo äristä kaikkia vallanpitäjiä ja mahtivaikuttajia vastaan. Se on tapa ajassamme.

Jos kristillisessä hengessä tahtoisi menetellä kuitenkin niin, että asettuu toisen asemaan ja pohtii sitten kritiikkiä, niin on vähemmän helppo äristä.

Arkkipiispa Kari Mäkinen ja Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola ovat olleet viime aikoina voimakkaasti moitteiden kohteina erityisesti sosiaalisessa mediassa. Kirkostakin on erottu oikein isolla joukolla.

En muista koskaan tavanneeni Kari Mäkistä. Sen sijaan Irja Askolan muistan. Mielestäni hän on sellainen teologi, joka asettuu niin sanotusti "ihmisen rinnalle", tahtoo kuunnella. Tuo vaikutelma minulla jäi hänestä.

Teologisissa korostuksissa itse kullakin on erityispiirteitänsä, enkä jokaista sanaa käyttäisi aivan identtisesti Mäkisen tai edes Askolan kanssa. Siitä huolimatta en pidä heihin kohdistettua moitetta täysin asiallisena ja sopivana. Kohtuu pitäisi olla moitteessakin!

Piispa on tietysti virkaetuna saanut sen, että hänen tulee kestää vastuunsa tuomat paineet ja moitteet. En epäile, etteivätkö nämä piispat kestäisi, vaikka ihmisiä piispatkin ovat.

Piispalta odotetaan yhtäällä kristinuskon ja lähimmäisrakkauden mukaista laupeutta kärsiviä ihmisiä kohtaan. Tämän molemmat henkilöt ovat tuoneet voimakkaasti esille, niin että kotimaassamme on koettu jopa tyytymättömyyttä rajatonta laupeutta kohtaan.

Piispalta odotetaan myös vastuullisuutta. Ehkä osa suomalaisista olisi odottanut, että piispamme olisivat asettaneet sanansa julkisuudessa maltillisemmin korostaen vastuuseen ja turvallisuuteen liittyviä tekijöitä niin että suomalaiset kokevat itsensä turvallisiksi tässä isänmaassamme.

En ole mielestäni erehtynyt, jos väitän suomalaisista kovin monella ihmisellä olevan aitoa huolta maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden kautta tulevasta turvallisuusriskistä, jopa terrorismin riskistä. Kyse ei ole pelkästä ennakkoluulosta muslimeita kohtaan, jos vaikka sitäkin saattaa olla.

Itse sain kokea puoli vuosikymmentä sitten, että kirkko ei uskalla eikä osaa puhua terrorismista ja pakolaisista yhdessä lauseessa, ei edes samassa kappaleessa. Minä puhuin vapaa-ajallani, en pappisvirkaa tehden, siitä, että Suomessa oli jopa terrorismirikoksista tuomittuja saatu pakolaisiksi, interpolin terrorismirikoksista kansainvälisesti etsintäkuuluttama henkilö yritti tavoitella minulta kameraani Helsingin keskustassa mutta tuo henkilö sai poliittisen turvapaikan Suomessa.

Suomalaiset ovat nyt puoli vuosikymmentä myöhemmin säikähtäneet siihen, että turvapaikanhakijoihin voi liittyä myös turvallisuusriskejä, ei pelkästään kulttuuriin liittyvää hämmennestä ja elintasohaasteita.

Voisin toivoa, että evankelisluterilainen kirkkomme piispojen johdolla etsisi sanoja tämän kahtalaisen haasteen kohtaamiseen, sillä sellaisissa mietteissä suomalaiset ovat. Kiitettävästi piispat ovat tuoneet esille tämän ensimmäisen ja aivan välttämättömän, laupeuden ja rakkauden, mutta nämä kauniit sanat eivät tuntuisi vastuuttomilta ja eivät ärsyttäisi, jos yrittäisimme etsiä vastuullisia sanoja myös turvallisuuteen liittyvien riskien ilmaisemiseen.

Kaikesta huolimatta ja erityisesti tässä tilanteessa rukoilen Jumalan siunausta arkkipiispalle ja Helsingin piispalle! Virka on mitä haastavin hoidettavaksi tällaisen julkisuuden hetkellä. Juuri tällaisella hetkellä tarvitaan kirkkoa ja piispoja paimentamassa itse kutakin tervehenkiseen lähimmäisen kohtaamiseen. Eikö se kristinuskon ytimessä ole juuri tuo lähimmäisyys ja lähimmäisen kohtaaminen?



Kuvassa kirjoittaja helmikuussa 2016 omien häittensä aikana:


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha