tiistai 26. heinäkuuta 2016

ISIS leikkasi Ranskassa papilta pään irti. Ehkäpä minunkaan ei pidä enää asettua papiksi.



YLE TROLLI tiivisti ajatukset ytimekkäästi twiitissään 26. heinäkuuta:
Minä kirjoitin Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askolalle ja tuomiokapitulille 14. tammikuuta 2016 sekä tiedustelin mahdollisuudesta palata pappisvirkaan. Nyt on kulunut hiljaisuudessa jo yli puoli vuotta. Asian edistämisestä on puuttunut kirkollinen tahto.

Kun Ranskassa muslimit murhasivat vanhan papin noin raa’asti tänään kesken jumalanpalvelusmenojen, niin tajusin, että oikeastaan Jumala varjelee minua pahuudelta, monelta tulevalta pahalta, kun pappisvirkaan palaaminen näyttää estyvän. Tänään tapahtunut oli vasta ensimmäisiä oireita, eikä se vielä koske edes Suomea. Tilanne on tuskin muuttumassa rauhanomaisemmaksi. Miksi siihen maailmaan asettuisi edustalle puhumaan, kun päät katkaistaan uskon tähden?

Minä en näe mitään syytä luottaa Koraaninsa vakavasti ottavaan muslimiin. Osaan minä itsekin lukea, miten Koraanin Kääntymyksen suurassa (Suratu-t-taubati, 9) sanotaan muslimin velvollisuudesta taistella ja tappaa. Osaan lukea muistakin kohdin Koraania. Herkkäuskoista islamofiiliä minusta ei saa minkään vallan avulla. Siksi on parempi tyytyä siivoamaan paremman väen paskoja vessoista.

Merkitystypologian kadottaminen
Yhtä pahasti ortodoksisessa kirkossa kuin luterilaisessa kirkossa on helmasyntinä niin sanotun merkitystypologian kadottaminen: kristittyjen elämä ja hartaus eivät käytännössä toteudu Pyhän Raamatun merkitystä (engl. meaning) selvittäen ja puolustaen. Tämä näkyy siitäkin, että raamattupiirit ovat kadonneet seurakunnista, niitä löytää edes tuskin etsien: luterilainen kirkko on kadottanut perustavan muodollisen periaatteensa uskonpuhdistuksesta ja sen myötä uskonsa. 

Saarnoissa demonstroidaan mielikuvituksellisesti ja viihteellisesti ”merkittävyyttä” (significance), koska papit eivät enää papit usko ”merkitykseen” (meaning).

Vastaava ongelma on tyypillinen hiukan erilaisena ortodoksissa kirkoissakin, joissa liturginen ja papin selittävä kohtaaminen Raamatun yksittäisten lauseiden kanssa on selvästi mahdollista, mutta etsiväkään tuskin löytää ortodoksikristittyjä lukemassa Raamattua ja pohtimassa sen alkuperäistä merkitystä (meaning). Raamattu jää papin selityksiin kesken liturgian. Sinänsä Venäjän ortodoksisessa kirkossa on uskollisesti puhuttu Raamatusta Jumalan sanana, mikä opetus on jäänyt syrjään luterilaisessa kirkossa.

Relativismi – suhteellisuus – on tullut johtavaksi ideologiaksi käytännön kirkollisessa elämässä ja kirkollisessa viestinnässä, kun sitä vastoin luterilaisen kirkon oppiperusta lähtee muinaisten profeetallisten ja apostolisten kirjoittajien tavoitteiden suojelemisesta vääriltä tulkinnoilta. 

Niin teologinen ajattelu on kulkenut samanaikaisesti yhä etäämmälle, kun myös maailma on muodostumassa yhä uhanalaisemmaksi. 

"Päivä kerrallaan"
Minulle tyytyminen aamuvarhaiseen vessojen siivoukseen on ollut vaikea kokemus. Tulevaisuuden näkymien rikkoutumisesta seuraa psykologisen lainalaisuuden mukaisesti alakuloisuutta ja ”toivottomuutta”. Enää en viitsi yrittää, eikä huijata itseään uskotellen kaiken muuttuvan "hyväksi". Elämääni hallitsee arkinen kamppailu selviämisessä ”päivä kerrallaan”.

Matteuksen evankeliumin 6 luvun jakeet 25-33 ja Luukkaan evankeliumin 12 luvun jakeet 22-31 ovat tunnettu "huolettomuuden" kuvaus. Sitä ei pitäisi lukea liperit kaulassa sunnuntain auringonlaskun tunnelmissa, kun leppoisasti kävellään vatsa kylläisenä perheen kanssa. Siinä ei ilmaista nautintoa lintuja, kukkia ja vihreitä niittyjä kohtaan, vaan aivan päinvastoin! Mitä tämä sanonta kuvaa, on täysin ehdoton elämä, jota harjoittivat Jeesuksen lähettämät kuljeskelevat köyhät, laittomat, kodittomat ja suojattomat seuraajat. Tämä kansa kulki maiden halki ilman omaisuutta ja työtä.

Rikkauden tavoittelu on illuusio, joka on muuta kuin ihmisen varsinainen tarve, vaikkakin köyhyys riipaisee niin syvältä. Edellä kerrotuissa evankeliumien kohdissa kiistetään jopa perustarpeet: sielu on arvokkaampi kuin ruumis, mutta edes sielua ei saa murehtia. Silloisissa oloissa on joskus Jeesuksen seuraajat eläneet ja tehneet tulkintojaan.

Tietyissä tilanteissa ihminen joutuu korostuneen huolestuneeksi elämänsä kulumisesta menetysten johdosta. Tämä ihminen havaitsee ominaisen kiintymisensä väliaikaiseen ja ohimenevään. Hallitakseen menetyksiä hän saattaa huomaamattaan ottaa tavakseen elää joko toivomassaan tulevaisuudessa uskonnollisen ja ideologisen selitysmallinsa puitteissa, jota ei vielä ole olemassa, tai muistetussa menneisyydessä ja sen saavutuksissa, joita ei enää ole olemassa. Ajallisen hylkääminen väliaikaisena ja ohimenevänä voi olla yhtäkaikki heijastumaa olemassaolon korostetusta epävarmuudesta.

Minä en ole hylkäämässä mitään periaatteellisesti, vaan välttämättömyydessä tunnistan sen "päivä vain ja hetki kerrallaan" kokemisen, jota on koettu köyhien kristittyjen keskuudessa ensimmäisistä ajoista alkaen.
Eilen hämmästyin ja kun mietin: isän kuolemasta on viisi vuotta, enkä ole tämän jälkeen käynyt enää kotipaikkakunnallani Savonlinnassa. Syynä on ollut se, että ei ole rahaa ajaa kotipaikkakunnalle. Eilen keskustelin veljeni kanssa, enkä mene hänen tyttärensä kastejuhlaan. Sata euroa automatkaan olisi aivan liikaa minulle kustannukseksi. Aikaa olisi, mutta ei ole rahaa. Perheeni kanssa en ollut kesällä anoppia tapaamassa Venäjällä: aikaa olisi, mutta ei ollut rahaa. Tällä tavalla elämän piirini käpertyminen Itä-Helsingin ja Helsingin keskustan väliseen työmatkaan muuttaa myös näköaloja elämästäni. Sitä lopettaa suurien ajatusten ajattelemisen ja lopettaa toivomisen, kun elää ”päivä vain ja hetki kerrallaan”.

Kuka tahtoo turvata sielunsa?

Edellä kerrottuja evankeliumitekstejä seuraa kireäsävyiset tekstit, joissa on myös tiukka sana: "Joka yrittää turvata sielunsa, kadottaa sen, mutta jos joku kadottaa, löytää sen" (Luuk. 17:33/Matt. 10:39). Suomenkielinen ilmaus “turvata sielunsa” ei viittaa riittävän selkeästi ansiotulosta kieltäytymiseen. Luukkaan (17:33) esittämässä Q-traditiossa (ζητήση ...περιποιήσασθαι) kielletään ansiotulon tai ylläpidon etsiminen. Tuo sana voi liittyä epäpyhään ja vilpilliseen vehkeilyyn, jossa totuus myydään sielunsa turvaamiseksi, ansiotulon saamiseksi. Vilpillisen elämä ei ole myöskään kaunis, jos vaikka ansiotulo olisi leveämpi.

Enää ei itseään huijaa niin kuin nuorena, jolloin luuli, että opiskelulla olisi jotain merkitystä. Todellisuudessa sillä ei ole ollut mitään myönteistä vaikutusta työllistymiseeni ja toimeentulooni.

Viime päivinä en ole ainoastaan pohtinut kyvyttömyyttäni lähteä veljeni lapsen kastejuhlaan, vaan myös osallistumista Helsinki City Maratonille, joka olisi kolmen viikon kuluttua. Tietysti sitä varten olisi hyvä harjoitella ja siihen olisi nyt aikaa. Tuohon harjoitteluun ei löydy motivaatiota, kun osallistumismaksu olisi yli suorituskykyni. Mistä minä nyt 90 euroa löytäisin siihenkin rahaa?

Itse asiassa voin juosta aivan ilmaiseksi! Ja monet viikot juoksin 30 kilometriä tyhjällä vatsalla aamulla kello 5 siivoamaan ravintolan vessat. Kilometriä kertyi parhaimmillaan yli 600 kuukaudessa. En epäile lainkaan, ettenkö voisi juosta maratonia kolmen viikon valmistautumisajankin jälkeen - tai vaikka jo huomenna. Innostus lopahtaa siinä, että huomaa rahan rajoittavan osallistumista, vaikka nyt olisi aikaa! 

En myöskään tahtoisi ”vain osallistua”, vaan osallistuessani tahtoisin kamppailla sijoituksesta top-3 –joukossa, korkeasta iästäni huolimatta, sillä ainakin viime vuosina ajat ovat olleet varsin heikkoja maratonkisassa. Silloin kun tahtoo kamppailla hyvistä sijoituksista, silloin myös ravinnon ja elämän kokonaisuudessaan tulee olla optimaalinen. 

Tällä kaikella tyytymisellä pieneen elämään voi olla oma salattu viisautensa, niin kuin aina kaikki on osoittautunut lopulta minulle voitoksi. Tätä yli 5 vuotta kestänyttä työttömyyttä en ole vielä osannut selittää voitoksi kokonaisuudessaan. 

Ehkä sielun säilymisen kannalta on vain eduksi, että tulevina aikoina en seiso saarnastuolissa ja alttarilla – tai muutenkaan näytteillä. Voi olla parempi, että en näyttele kuntoani suurissa juoksutapahtumissa! Muistan traagisesti sen, mitä tapahtui vuonna 1991, kun olin suorastaan hirvittävän täydellisesti valmistautunut suorittaakseni maratonilla huippuajan: olin juossut useina päivinä nuorena miehenä ja hyvällä vauhdilla 40 kilometriä tai enemmän per päivä. Sitten otin jopa palkatonta virkavapautta, että harjoittelisin 3-4 kertaa päivässä ja antaisin sen suuren suoritukseni, mutta ensimmäisenä virkavapauden päivänä sairastuin infektiiviseen endokardiittiin ja unelmat tuhoutuivat. Olen kuullut ihan kelvollisen vastauksen, että oli hyväksi, kun en juossut itsekeskeiseen menestykseen, vaan sain uuden perheen ja uudet näkymät.

Onhan meillä sitten noita muita suvaitsevaisia lempeitä pastoreita kestämässä muslimien edessä paineita. Kukaan ei häiritse osa-aikaista siivoojaa.  Kaikille - niin Koraaninsa tosissaan ottaville muslimeille kuin piispoille - kelpaa siivooja, joka pesee vessat paremman väen paskojen jälkeen.


Kuvassa allekirjoittanut:

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha