keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Pukekaa pappispuku ylleni hauta-arkkuun

Lukiolaispoikana sain hengellisen kutsumuksen, löysin elämäni merkityksen lukiessani Raamattua. Luin Raamattua yli kaiken kohtuullisuuden laiminlyöden kouluakin. Eihän se ollut tietenkään kohtuullista. Jeesuksesta tuli elämäni tärkein henkilö, Raamatusta tuli elämäni Jumalan sana, jonka lukeminen oli voimavarani siihen aikaan.

Lukion jälkeen oli aivan selvää minulle, että menen opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan, joka oli eräänlainen "pappiskoulu". Halusin lukea ja pohtia juuri näitä asioita, jotka olivat elämälleni kaikkein tärkeimpiä. Mihinkään muualle en pyrkinyt ja pääsin opiskelijaksi ensimmäisellä yrittämiselläni.

Teologisessa tiedekunnassa olin tietysti nuori ihminen, jolla ei ole laajaa elämänkokemusta, mutta sitäkin enemmän innostusta. Pääaineiksi otin UT:n ja VT:n tutkimukset. Suoritin siis tarvittavan yhden pääaineen sijasta kaksi pääainetta jo gradu-vaiheen aikana.

Valitsin tuollaiset pääaineet, koska halusin olla tekemisessä kristinuskon ytimen ja synnyn kanssa, joita monet opiskelutoverit pelkäsivät tutkia. En halua pelätä, vaan mielummin otan selvää kuin pelkään.

Opintojeni ja kutsumukseni tähden annoin myös juoksemisen unelmien tuhoutua. Kävin erään kerran vielä miesten sarjan SM-maastojuoksuissa, joissa olin ensimmäisen kahden kilometrin jälkeen kohtuullisesti 10 joukossa, mutta keskeytin, kun painavat pitkät verryttelyhousut alkoivat hiota ja tippua jalasta! Se oli kevyttä silloin. Tiesin, että olisin hyvässä lykyssä ollut ihan kärkijuoksijoita terveenä nuorena miehenä. Kutsumusta oli seurattava siihen aikaan ensisijaisesti.

Tietysti minulle tuli myös kamppailu kutsumukseen omistautumisen suhteen opiskeluvuosien aikana. Erään kerran varasin jo reilun kuukauden matkalipun etelään, jotta siellä etelän lämmössä harjoittelisin juoksua ja tulisin tämän jälkeen hyvässä kunnossa Suomeen. Viime hetkellä peruin matkani, vaikka piti maksaa peruutusmaksu. Koin moraalisesti vääräksi laiminlyödä opiskeluja keväällä nuo muutamat viikot!

Nyt jälkikäteen ajatellen olin aidosti tyhmä, kun annoin itseni teologialle. Sama tyhmyys toistui nuorena pappina Malmin seurakunnassa. Kävin keskimäärin useammin kuin joka päivä juoksulenkillä ja vauhti oli ihan kelvollista! Kilpailuihin en lähtenyt enää, koska kutsumusta noudattaen minun tuli antaa itseni viikonloppuisin kirkon palvelukseen! Olisi ollut häpeä edes kysellä vapaita urheilukilpailuja varten!

Päätin jo tuossa vaiheessa opiskella tavanomaisen teologian maisteritutkinnon lisäksi hiukan lisää aina tohtorin tutkintoon saakka, minkä teinkin monien henkilökohtaisten kamppailujen jälkeen keväällä 2009. Siinä minulla oli henkilökohtaisena kamppailuna lähinnä infektioperäinen sairastuminen, joka johti aina vakavaan leikkaukseen saakka ja esti lopullisesti urheilusta vakavat haaveet.

Yli 20 pappisvirkavuoden ja yli 1000 kastetoimituksen jälkeen kysyin tammikuussa 2016 piispa Irja Askolalta paluutani pappisvirkaan - kutsumusta toteuttamaan. Eilen sain sähköpostiviestin, jossa Tuomiokapituli ilmoitti tehneensä jonkun päätöksen, mutta lähettävät sen vain postitse. He tarvitsevat osoitetta. Mahdollisesti lähetän osoitteeni juhannukseen 2017 mennessä.

Kieltämättä elämäni on varsin ankeaa, kun kuntoni mukaan joko juoksen aamuisin kello 5 jälkeen 30 kilometriä työmatkoja siivotakseni ravintolan vessat noin 9 euroa päiväpalkalla (verojen jälkeen) tai menen väsyneenä tämän matkan julkisilla kulkuneuvoilla. Tietysti tämänkin työn on jonkun tehtävä, mutta eihän se mieltä ylennä eikä toteuta nuoruudesta asti vaikuttanutta kutsumustani ja sen mukaista koulutustani.

Kutsumuksensa menettäneenä miehenä tunnustan itsessäni kasvavan kateuden. Tuo valitettava kateuden tunne yltyy silloin, kun näen pappeja heidän touhuissaan. Tuo valitettava kateuden tunne on viimeksi syttynyt jopa mieleeni, kun näin Samuli Suonpään nimityksen kirkolliseen korkeaan tehtävään. En kiistä ollenkaan hänen älykkyyttä ja sopivuutta, vaikka hänellä ei ole vielä mitään tutkintoakaan. Tulee sellainen vähäinen mitättömyyteen vaipuva olo, kun toiset saavat upeita tehtäviä, mutta itse siivoaa paskaa puhtaaksi vessan pöntöistä. Enkä voi kutsua tätä siivoamista kutsumusammatiksi.

Yhtä usein olen tuntenut kateutta, kun olen seurannut Janne Riiheläisen menestyksellistä esiintymistä valtaapitävien edessä. En jälleen epäile hänen nerokkuutta, vaan koen itseni tehneen täysin vääriä valintoja, kun suoritin opintoni, joista ei käytännössä ole mitään hyötyä. Janne ei ole suorittanut mitään opintoja, mutta viisas hän on viisaiden joukossa.

Ymmärrän hyvin, että kateus syntyy omasta heikosta itsetunnosta, tyhmänä kyvyttömyytenä iloita toisen menestyksestä oman huonon aseman johdosta. Minun tulisi löytää kutsumukseksi paskan peseminen puhtaaksi vessanpöntöistä, jotta olisin iloinen tässä asemassani. Tuskin minun tarvitsee lähettää kotiosoitetta Tuomiokapituliin saadakseni tietää, että nykykirkolle ei sopisi meikäläisen suomalaismiehen pappisvirka. Olen liian hetero, liian vähän monikultturelli, liian vanhoillinen kristitty. Siksi tätä allaolevan kuvan virka-asua minun ei tarvitse ikinä pukea ylleni, koska en elä kutsumukseni mukaan.

Voin antaa nuorelle polvelle ja läheisille ohjeeksi, että pukekaa tämä pappispuku minun ylleni ruumisarkkuun, jossa minut saa päivieni päätyttyä kyllä polttaa, jos niin halvaksi tulee.  Eläessäni en sitä kanna, mutta hauta-arkussa kantaisin sitä sitten joskus päivieni päättyä, jotka ovat toivottavasti vielä kaukana.

Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha